Arki uusiksi, kiitos!

2010-11-13T21:29:00.000+02:00

Lueskelin vanhoja tekstejä ja tuntuu tosi oudolta. Olenko tuo minä, onko tuo teksti minusta. En tunnista itseäni edes niistä kirjoituksista, jotka olen tänne naputellut syksyn alussa.
Miten nopeasti voi ihminen muuttua. Ja miten väärään suuntaan.

Me muutimme isän kanssa pois perjantaina, apaattisennäköiseen kerrostalokolmioon siitä talosta, jota olen kutsunut viitisen vuotta kodiksi. Siinä talossa on kaksi kerrosta, ainakin kuusi huonetta ja kaksi parveketta, iso piha ja siellä mänty, kaksi vessaa ja suihkua ja takka.
Tässä kerrostalokolmiossa on valkoiset seinät, joissa on rantuja, koska täällä asui mummo ja vaari jotka yhdessä kolhivat seiniä rollaattoreineen viimeisiin päiviinsä saakka.

Sunnuntaina on isänpäivä. Ajattelin leipoa, mutta meillä ei olekaan täällä jauhoja.

Moikkis

2010-11-01T00:21:00.000+02:00

Moi.
Mulla menee tosi huonosti.

Olen itkenyt toivottomuutta

2010-09-20T13:29:00.001+03:00

Tänä iltana olen lukenut kirjan nimeltä "Että hän muistaisi saman", enkä usko että mikään koskaan palaa enää ennalleen, enkä toivokaan. Ehdin jo toivoa, ettei se kirja koskaan lopu, että saan maata ikuisesti tässä tiikeripeittoni alla ja rapsutella päähäni verisiä haavoja. Huomata rintojeni pienentyneen, hiusteni kasvaneen tyynyn yli ja sängyn laitojenkin yli, muistaa aina välillä jotakin kipeää ja tirauttaa kyyneleitä.

Katsoin käsiäni ja huomasin että ne ovat ihan erilaiset nyt kun kävin suihkussa, tai sitten se johtuukin jostain aivan muusta.
Ja että minulla on oikeasti vaalea iho.
Ja tukka.

Ja että minä nukun ihan oikeasti pöytätietokone sänkyni jalkopäässä, rasvapullo tyynyni vieressä, kännykkä sen alla.
Ja että minä en ole käynyt ulkomailla vuosiin, tai syönyt perheeni kanssa, enkä enää tiedä mistä he puhuvat yhteisillä lounaillaan. Minä en enää tiedä, ketä pikkusiskoni nyt vihaa ja kuka hänen luokaltaan polttaa pilveä, enkä minä enää tiedä mitä pikkuveljeni liikunnanopettaja sanoo, kun hänen kaverillaan on päässä tikkejä.
Minä en tiedä, ja se harmittaa.

Olen itkenyt moneen otteeseen tänä iltana, mutten lohduttomasti mustaan aukkoon vajoten, vaan ehkä lähinnä jotakin sellaista, mitä voin saavuttaa. Mitä voi olla ja on, jossian muualla muttei enää minulla, sillä minä luulin tavoittelevani itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta sainkin osakseni vain yksinäiset tunnit peilien edessä, krapulaisen puolitutun hengityksen korvassani, tyhjiksi puhalletut autiot kadut joiden kävely tuottaakin vain tuskaa.
Olen itkenyt sitä, miten viime talvena sain vielä katsella kaakaomukin ympärille puristettuja käsiä, ja meidän kätemme puristuivat toisiaan vasten saman lapasen sisässä. Kuinka sain peitellä, istua vieressä ja piirtää kun hän istui tietokoneella ja näpytteli asiantuntevasti. Kuinka kylmä viima tuntui hyvältä ja muistutti lämmöstä, jonka saa kokea heti kun astuu korkean kynnyksen yli sisään.

Olen itkenyt yksinäisyyttäni.
Vaikka päivät täyttyvät tekemisestä ja tapaamisista, asuntonäytöistä, työnhausta ja kavereiden näkemisestä, minä en ole aikoihin tuntenut sitä onnellista tunnetta, kun saan vain istua autossa ja katsella kuinka hän ajaa eteenpäin ja maisemat vaihtuvat vieressä, eikä ole kiire minnekään, sillä minä tiedän että näin on hyvä. En ole aikoihin tuntenut ketään läpikotaisin, enkä minä tiedä mistä ihmisille pitäisi puhua, miten he voisivat tuntea minut ja nähdä jotakin muutakin kuin ympäristöä tutkivat silmät.

Näin itseni peilistä ja tajusin että muistutan lähinnä jotakin säikähtänyttä eläintä.

Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle.

Minä tajusin, että minä olen jo pitkään syönyt vain leipää voilla enkä koskaan kurkulla tai tomaatilla.

En ole aikoihin nauranut vilpittömästi ja sillä tavalla, että toivon ettei se koskaan lopu. Olen toki nauranut, mutta kaiuttomasti ja kurkussa on jo pitkän aikaa tuntunut sellaista painetta, että tekisi mieli päästä huutamaan, mutten tiedä vieläkään, mistä se johtuu.
En ole nauranut vatsa kippurassa ja kyyneleitä silmissä. En ole nauranut kenenkään kanssa, olen nauranut seurassa mutta jokainen omille päähänpinttymillemme.
En ole nauranut, enkä tiedä miksi. Ei minua oikeastaan kamalasti naurata. Kaikki on aika neutraalia, ei kamalan hassua eikä kyllä surullistakaan, enkä ole pystynyt muodostamaan järkevää mielipidettä mistään pitkiin aikoihin.

Nyt pystyn.
Minä haluan talven.
Haluan kirpeät viimat ja kauniin valkoiset maisemat, kylmyyden ja kinokset, katukivetyksiä nuolevat puuterilumikasat. Sattuvankirkkaat sunnuntaiaamut, talitintin viserryksen jostakin kaukaa. Junan pöllyttämään lunta viereisillä kiskoilla, samoilla kiskoilla joille joku loikkasi pari vuotta sitten päättämään päivänsä, minä en koskaan nähnyt verta.
Minä haluan kylmät ja ikuisilta tuntuvat tunnit ulkoilmassa, talven joka muuttaa kaikki äänet kulmikkaiksi, raitiovaunun kolinan pahaenteiseksi, yöt tummiksi viitoiksi kaupungin ylle, katulamput pelastaviksi majakoiksi pimeyteen. Kuun kelmeän loisteen ja toivon siitä, että vielä joskus tulee kesä, jolloin kaikki on taas hyvin (ja jolloin minä voin alkaa toivoa uutta talvea. Entistä kirpeämpää.)

Laitoin kirjan lattialle radioni viereen, olin jo vetämässä jalkalamppuni narusta jotta se sammuisi.
Mutta en pystynyt jättämään kirjaa sinne, noukin sen ylös ja halasin sitä ja tirautin kyyneleitä.
Minä en koskaan voi palauttaa tätä kirjaa!

Välähdyksiä matkan varrelta

2010-09-08T12:37:00.000+03:00

* HSL:n toimisto täyttyy kiireisistä ihmisistä jo kahdeltatoista, minä istun harmaalle penkille ja tuijotan vuoronumeroani ennen olevaa neljääkymmentäkolmea odottavaa, punaiset numerot näytöillä juoksevat eteenpäin aina kellon soidessa, jolloin joku lähestyy lippuluukkua.
Sydän pamppaillen, kädet hapuilevat passia ja matkakorttia ja lompakkoa.
Tuntuu siltä kuin jokainen meistä olisi jälleen ala-asteen kevätjuhlassa. Milloin tulee minun vuoroni hakea todistus.

* Nainen luo ratikassa katseensa taivaalle, siniset silmät heijastellen yllä siintävää sinisempää.
Lapsella on tekojalka, silti se loikkii niin iloisesti.

* Kesytän lokin Kaisaniemenpuistossa.
Se tepastelee vierellä veikeästi, katsoo pienillä pallosilmillään minua, ja sen pääkin on niin pallon muotoinen, minä taputan maata vieressäni ja se tulee hieman lähemmäs, heitän sille eväänäni olleita muroja ja se poimii niitä yksitellen tokkien.
Annan koko muropaketin sille, se roiskii muroja ympäriinsä ja minä räpsin valokuvia (ja se oppi myös poseeraamaan), samassa paikalle lehahtaa muita lokkeja, enkä minä halua antaa niille ruokaa, sillä ne eivät ole yhtä söpöjä ja kiinnostuneita minusta kuin tämä.
Välillä en huomioi pikkulokkia lainkaan.
Se sanoo kovaan ääneen KVAK ja tepastelee viereeni tärkeänä. Heitän sille pähkinöitä.

* Kaipaan viime syksyä.
Niitä tuoksuja ja sitä tunnetta. Kun kaikki oli ensi kertaa ikinä hyvin. Edessäni aukeili uudenlainen maailma: täällähän voi elää. Joku oikeasti halusi nähdä minua, ja minä nautin huurteisista vielä vihreistä nurmista loppusyksyllä, tapasin uusia ihania ihmisiä, kahviloissa tuoksui pulla ja leivonnaiset ja kaakao ja kahvipavut, ja niitä kaikkia sai oikeasti maistaa.
Kirpeitä talvipakkasaamuja, joina hanki loistaa kirkkaana auringonpaisteessa ja minä olen jossakin uudessa paikassa kaukana poissa pohjoisessa, ja lumi narisee kenkien alla ja takin alle puhaltuu viima, mutta niin kauan kuin minä olen täällä ja sinä olet siinä, kaikki on hyvin.
Jään koettelua kepillä, kuplien puhkomista havunneulasilla.

* Syön vatsani täyteen, poden huonoa omatuntoa ja pyydän äidiltä opamoxia, raavin käsiäni ja jalkojani pyörittyäni yksin sängyssä tuntikausia.
Äiti lähti eilen työmatkalle.

Jälleennäkemistä, tavallaan

2010-09-01T23:58:00.000+03:00

Tänään olen toiminut: tyttönä, kampaajana, terapeuttina, luottoystävänä.

T sanoi että kun me molemmat etsimme kämppää niin ehkä meidän pitäisi muuttaa saman katon alle.
Minä sanoin, ettei siinä olisi järkeä. Mitä siitäkin tulisi, me kaksi, ehkä se olisi hauskaa ensimmäiset viikot mutta minä tiedän että meidän tilanteemme on tulenarempi kuin rekkalastillinen bensaa. Meidän tilanteemme syttyy ilmiliekkeihin heti. Ja minä en kestä katsella sitä, kun se on vihainen. Minua ei pelota, sillä tiedän ettei se mahtaisi minulle mitään.
Tiedän , ettei kukaan mahda minulle mitään, ja se koituu vielä kohtalokseni, niin ne sanovat, mutta minä irvistän niille ja näytän, kuinka voin seistä pelottavien ihmisten edessä nöyränä mutta pää pystyssä, sillä tiedänhän minä ettei minulle mitään käy.

Niin minä seisoin Rnkin edessä kun se sanoi haluavansa vetää minua turpaan, ja niin minä seison tuntemattomienkin edessä, pelotta. Minulle puidaan nyrkkiä ja minua katsotaan vihaisesti, mutta minä en tee mitään, eikä siksi tee kukaan muukaan.
vielä joku päivä minä saan turpaani

J tuli eilen takaisin Suomeen. Lähetin sille tervetulotekstiviestin, johon ja vastauksessa luki että honey, se tuntui oikeastaan ihan hyvältä.
Kiemurtelin kaupungilla kameroineni, jossakin oli iloa ja hauskuutta muttei minussa. Missähän sekin lienee ollut, koetin etsiä mutten löytänyt ennen kuin J soitti.
Hymyilin aidosti puhelimelle, viittoilin käsilläni, J pyysi minua niille Espooseen ja sanoin tulevani heti.

Kiersin piippukaupan kautta, siellä oli maailman suloisin pieni piippu. Se oli violetti ja pieni ja avaimenperä, ja se oli sienen muotoinen, sillä oli lakki ja kaikki enkä ole koskaan nähnyt mitään sympaattisempaa!
Päivän lopuksi se oli poissa.
Harmitus laantui, kun huomasin maailman lähettämiä merkkejä kaikkialla. Lattiassa auringon piirtämänä, lyhtypylväässä jossa luki jotakin unesta (ja lampun ja pylvään välissä paistoi kuu), elokuvavuokraamossa, kun Jltä loppuukin rahat kesken ja pitääkin vuokrata halvempi leffa joka on aivan hänen vihreän paitansa värinen.

Espoossa pieni hippityttö istui maassa koirineen ja näytti niin söpöltä ja kotoisalta että menin melkein juttelemaan, mutta en kuitenkaan, halusin kerrankin olla jotakin muuta kuin se.
Seisoin tolpan päällä, ei olisi kai saanut.
Jn kanssa ostimme kaksi pakettia keltaista hiusväriä, J sanoi että maksa sinä ettei ne luule minua homoksi ja minä nauroin koska minusta se kuulosti ihan tyhmältä. Oliko sillä edes väliä. Ja loppupeleissä J vielä maksoi koska sillä ei ollutkaan antaa käteistä minulle, vaikka minä annoin sille aiemmin rullatun tukon rahaa.

Värjäsin Jn hiukset.
Sekoitin aineen tuubista B nokkapulloon A ja ravistin, puristin vaaleaa ainetta hänen vielä vaaleammille takkupötköilleen, ja hän kertoi tytöstä joka oli tehnyt saman aiemmin, mutta tehnyt tämän ja tämän eri lailla ja näin se tyttö teki ja näin, ja se tyttö toimi kyllä tällä lailla, ja minusta tuntui että kuka tahansa muu olisi suuttunut tai tullut mustasukkaiseksi, mutta minä värjäsin kahta suuremmalla innolla, katsos kun minä teenkin sen näin, ja tekikö se tyttö tällä tavalla, ja teinhän minä tämänkin ihan eri lailla, enkö!
Ja minä nauroin ja väriainetta roiskui lattialle, mutta se lähti helposti irti.

Ja me kuuntelimme ihan hullua musiikkia ja J toi minulle ihan hulluja asioita suoraan Portugalin auringon porottavasta kuumuudesta, sellaisenkin topin joka loistaa UV-valossa tietyistä kohdista.
Etenkin siitä missä on sellainen hieno kalan kuva, Jllä on samanvärinen paita jossa on sama kuva.
Nyt me ollaan niinkuin match, sanon ja J iskee silmää. Ja me pelasimme erän shakkia ja hetken luulin jo voittavani.

Bussimatkalla takaisin kaupungille minua alkaa väsyttää ja tajuan etten olekaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, me suunnittelemme reissuja metsään ja J sanoo että sitä huvittaisi tänään katsoa leffaa mutta minuapa ei, ja sitten hän soittaa jollekin ystävälleen ja houkuttelee tämän katsomaan elokuvia.
Kampista etsimme puista tappia hänen huulikoruunsa.
Ja Rautatientorilta.
Liike on jo kiinni. Piippukauppakin on myynyt minun piippuni.

Kampista ostamme kiireessä jäätelöä.
"Otetaaks tollanen niinkun tolla" ja ajattelin itse juuri samaa, "Vaniljajäätelöllä" sanon, "ja suklaa" J lisää. "Ja laitetaan siihen turkinpippureita" sanon, "Ja suklaapaloja!" J lisää.
Ja jäätelökojun mies nauraa, J sanoo että smurffi kun sanomme jotakin yhtä aikaa ja minun pitäisi olla hiljaa mutten voi, ja jäätelömies nauraa lisää. Kilauttelen taskunpohjani kolikot Jn lompakkoon ja puhumme hölmöjä ja jäätelömies pursottaa annokseemme vielä kastiketta, jota siihen ei oikeasti kuulu, ihan vain siksi kun olemme niin kivoja, ja saamme punaisen ja sinisen lusikan, minä sanon että J ottaisi sinisen ja hän sanoo jo maistaneensa ja minä huudan spontaanisti että SINÄ RUOJA ja jäätelömies nauraa jälleen.

Ulkopuolella tuttu ihana tyttö E kaartelee luoksemme kuin kondorikotka, perässä seuraa J, he liikkuvat usein yhdessä, ja ilmeisesti kaikki tunnemme toisemme, minä ainakin ja minun Jni myös. Juttu luistaa ristiin rastiin ja hetken puhun Elle ja hetken minun Jlleni ja sitten toiselle Jlle ja sitten puhumme kaikki päällekäin ja sitten kaikki yhdessä, suunnittelemme yhteisiä retkiä ja J kertoo ajastaan Portugalissa ja E kertoo siitä miten he ovat kohta menossa katsomaan leffaa ja minä haluan ehdottomasti nähdä Toy Story 3:n!
Tuntuu ihanalta seistä siinä ulkona, kiireiset ihmiset viuhtovat ohi ja tuntuvat kylmiltä, minä löysin maasta huivin ja ajattelin pitää sen. Me olemme kaikki aika hauskoja ja värikkäitä ja nauramme ja puhumme kovaan ääneen ja tiemme erotessakin tuntuu vielä lämpimältä.

Ja Rautatientorin Makuunissa on sellainen rennon oloinen mies, jolta J pyytää elokuvasuositteluja, aluksi se suosittelee peruselokuvia.
Kohta sillä on kädessään Woodstock-leffa ja se iskee silmää. J iskee takaisin.
Keskinäistä ymmärrystä.

J raahaa minua Kamppiin, vaikken aio lähteä niille, mutta ajattelin että voisin kuitenkin kiertää Kampin kautta.
K-marketissa jumitumme pitkäksi aikaa kuivattujen hedelmien osastolle. J ostaa pussiinsa jugurttirusinoita, suklaaparapähkinöitä, jogurttimyslipalleroita, jogurttilakritsia, sourcream and onion-cashewpähkinöitä, wienermanteleita, jogurttipäällysteisiä omenakanelipalleroita, cappuccinopalloja, kaikkea mahdollisimman hyvää, ja minä ostan samanlaisen pussin ja se lysti maksaa ihan kamalasti mutta minulla on rahaa, vaikka olen tänään ostanutkin jo housut (sellaiset batiikkivärjätyt seilorihousut) ja paidan (siinä on sienten kuvia) ja 12 millimetrin venytyskorvakorun ja läkeroleja ja battery strippediä ja pepsi maxia ja taatusti vielä jotakin.

J katoaa bussiin ja tajuan katsoa kelloa.
Ohoh.
Miten aika hänen seurassaan vierähtääkään. Jälleen kuusi tuntia silkkaa riemua ja yhdessäolon iloa ja sitä että saa vain olla ja touhuta ja touhumme ovat niin samanlaisia. Ja yhteisiä tuttuja ja reissuja ja sellaista aika normaalia puhetta. Normaalia oloa. Vaikkemme ole kummatkaan aikapäiviin normaalia nähneetkään.
Bussipysäkillä kaivelemme vyölaukkujamme täysin samoissa asennoissa. Vasen käsi johonkin takataskun puolelle, yhden niistä.
On niin rentoa, kun voin kantaa hänen tavaroitaan repussani.

Kotona saan tekstiviestin henkilöltä, jota en kunnolla tunne, mutta jonka kanssa olen jauhanut ummet ja lammet kaikesta.
Hänellä oli paha olla, lohdutin. Tuntui lämpimältä, kun sain kiitoksen sanoja. Että olen tosiystävä, sellainen jonka se haluaisi. "Oletko sä oikeasti noin hyvä?"
Ja sitten se sanoi että sweet dreams lil' fox, ja sydämeni suli.

Ananakset eivät kasva puussa

2010-08-31T20:25:00.000+03:00

"Ootpa sä kevyt" se toteaa, kun jalkani irtautuvat Rautatientorin pinnasta, se tuoksuu hyvältä ja hymyilee punaviinilasillisen jälkeen onnellisena.
"Niinhän ne keijut ovat" sanoo sen ystävä, värisen pelkästä innosta ja suuntaamme kaikki yhdessä metroa kohden, jalassani kilisee tuttu kulkunen.

Viikonlopun aikana olen tanssinut yhteensä 15 tuntia, vähintään.
Aamubussissa kaikkien silmät roikkuvat väsyneinä (paitsi Tn silmät). Sain siltä tänään sellaisen uskomattoman lahjan, etten uskalla edes avata sitä pientä kääröä.

Ne kasvavat maassa.

VASTAUKSIA

2010-08-26T19:17:00.000+03:00

Ihmiset, ihanaa kun kysyitte miult kaikkee, sain vähän ideoita että mistä tänne voi postailla, tai siis jos en aina jaksa vaikka kertoa että miul on kivaa, mitäteillekuuluu.
Vastailen nyt joihinki (ja saa kysyy lissää, se ois ihanaa! Ja toivomuspostauksia joo!)

Paras takana oleva vuosi?
Lapsuusvuodet. Ne oli aina parasta aikaa kuitenkin, miten vuosi pystyi kestämään niin pitkään. En minä mittään tiettyä vuotta ehkä osaa määritellä, mutta joskus silloin kun minä olin viiden tai kuuden, silloin oli siisteintä. Hyppiä pomppulinnassa (Puuhamaan kuplalinnat tuntuivat kovin isoilta), silittää pieniä kilejä, leikkiä tunteja putkeen pehmoleluilla, itkeä sitä kun en koskaan saakaan koiraa kun se ei tapahdu nyt. Pelätä sitä että sängyn alla asuu mörkö. Suuttua siitä, kun naapurinpoika sanoo ettei miun poni osaa lentää kun sillä ei ole siipiä.
Viime vuosi oli kanssa sinänsä aika kiva, melko käänteentekevä. Sillain, että löysin itseni, ehkä, tai sit hukkasin entistä tarkemmin.
Vaikea sanoa, vuodet muuttaa minua, vuosi vuodelta erilainen, ja eihän miussa ole edes yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta sitten! Voinko minä oikeesti olla sama ihminenkään..

Suurimmat ilot kun pystyt nauttimaan elämästä?
Eiks miun blogit oo näitä täynnä!
Se, että pystyn tanssimaan tunteja putkeen. Se, että saan hymyn jonkun huulille, saan jonkun katsomaan minua silmiin ratikassa, saan jonkun ajattelemaan. Se, että saan olla ystävien seurassa, se että voin olla oma itseni ja ihan riittävä.
Suurinta iloa tuottaa nimenomaan se, kun saan jonkun hyvälle tuulelle miun olemisella. Se on ehkä tärkeintä, siltä tuntuisi. Tilanne, kun näen hymyt ystävien kasvoilla, kun onnistun jälleen yllättämään heidät. Tai vielä parempi, hymyn vieraan kasvoilla.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös mitä parhainta. Uusiin paikkoihin meneminen, uusien asioiden löytäminen ja opettelu. Itsensä haastaminen ja yllättäminen. Spontaanius!
Suurimmat ilot tulee pienimmistä asioista.

Suurimmat motivaation aiheet, jotka pitävät sinut terveessä elämässä?
Öh..
Se, että jaksan. Se, että miun jaksamisella on merkitystä muiden elämään. Se, että haluan kasvaa aikuiseksi, omistaa oman kämpän ja tehdä omia valintoja, elää omaa elämääni, ilman että kenenkään tarvitsee vahtia. Se, että saan olla oma itseni, ja oppisin vielä joskus pitämään sitä henkilöä kauniina.
Erilaiset ihanat tapahtumat, joissa voin unohtaa sen, että oikeasti voin toisinaan olla aika rikkikin. Kun saa luvan kanssa olla iloinen, huolehtimatta siitä, miltä näyttää.
Se, että miusta ihmiset näyttää paremmilta, kun ne voi sisäisesti hyvin. Sisäiseen hyvinvointiin pyrkiminen tuntuu tärkeältä.
Se, etten jaksa enää olla sairas ja kuunnella sitä puolta itsestäni. Että välillä pelkään, että kehoni pettää. Haluan olla sille lempeä, suhtautua siihen niinkuin kaikkeen muuhun, lempeydellä ja anteeksiannolla, hymyillen, nauraen, ei niin vakavasti välttämättä.
Antaa asioiden olla ja katsoa mitä tulee.
Minä oon aina halunnut olla kuin kaikki muutkin, en välttämättä enää kauheasti, mutta toisinaan se voisi olla ihan kivaa, tietyiltä osa-alueilta elämästä etenkin.

Kerro siun taide-elämästä! Mitä taidetta teet ja mistä tykkäät.
Minä teen melkeen mitä vaan, minkä voi luokitella taiteeksi. Oikeastaan minä kuvailen usein, että miun elämä on taidetta, oon aika pitkälle sitä mieltä että niin se menee. Mitä tahansa teenkin, se muuntuu taiteeksi, tai taide muuntuu siksi, tai jotakin!
Mut noin yleensä ottaen minä piirrän ja maalaan, paljon ja aina ja kaikkialla. Ja kirjoitan, kuten olette ehkä huomanneet.
Nykyään myös kehollinen ilmaisu on tullut tärkeämmäksi. Tanssi ja liike ja improvisaatio, teatteri ja larppaus, näytteleminen.
Minä kans sisustan paikkoja ja valokuvaan, stailaan ihmisiä ja voi meikkitaiteilu on niin siistiä, vaikken itse ennää meikkiä oikein käytäkään (tänään miulla oli ripsiväriä ja tuntui tosi hassulta).
Ja installaatiot on hienoja, me ollaan koulussa edelleen tekemässä sellaista yhden tytön kanssa, siihen tulee vessan lavuaari ja yksi video joka me kuvattiin.
Minä tykkään monenmoisesta taiteesta. Vaik oikeasti en edes seuraa mitään suuria taiteilijoita, vaan lähinnä sellaisia elämäntapataiteilijoita. Paljon kavereita. Ja osaa ihailen muuten vain.
Ainoa taide, mitä en voi sietää, on : ___. En keksikään. Onkohan semmoista.

Miksi et ole vegaani? Voisitko olla?
Minä oon aika pitkälti vegaani. Ainoa, mitä käytän, ovat maitotuotteet, toisinaan myös kananmuna. Maidosta luopuminen on kyllä helppoa, vegaaninen juusto on AH taivaallista, alpro soya maistuu paremmalta kuin mikään maito, vegaaninen jäätelö mmmh. En oikein tiedä, miksen jaksa lopullisesti siirtyä vegaaniksi. En kuitenkaan osta itselleni juuri koskaan mitään epävegaanista. En ole syönyt liivatteellisia karkkeja aikoihin. Oikeastaan miun periaate on lähinnä se, et kunhan en itse ostamalla tue eläinkunnan tuotteiden käyttöä, niin mää voin esimerkiks syödä karkin jos joku kaveri tarjoaa (ja jos miun pää antaa myöten).
Mut lihatuotteisiin en silti koskis. Tuntuu vaan tosi ällöltä.
Mut kun minä vain tykkään Levi-nimisestä margariinista, siinä on kyl maitoa. Ja kevytjäätelöstä, vegaanisia tuotteita ei kauheasti ole kevyinä.. Siis jotain jätskejä.
Hm, voisinhanm minä olla. Oikeastaan oon aika viimeisessä vaiheessa siirtymässä, aika näyttää siirrynkö kuitenkaan. Ei tunnu sillä tavalla kauhean merkittävältä tällähetkellä.

Mitä ajattelet muiden ihmisten finneistä?
Riippuu finneistä ja ihmisistä, toisille ne sopii, oi! Toiset on niin suloisia.
Semmoiset puhkeamaisillaan olevat pelottavat on vähän ärsyttäviä muidenkin naamoilla, mutta ei ne minua häiritse silti kamalasti. Oikeastaan ne tuo kaikki ihmiset vähän lähemmäs maantasoa. Tyyliin:
Kuvitelkaa, Tarja Halonenkin käy vessassa!

Ketä ihailet?

Vahvoja naisia kuten: Frida Kahlo, Pikku Myy, Mariska.
Omaperäisiä naisia.
Arjen löytöretkeilijöitä, kuten Meiju Niskalaa ja Keri Smithiä. Näin Meijun muuten tänään, se pyöräili miun bussin ohi ja sillä oli keltainen kypärä jossa oli lelueläimiä kiinni.

Pelkoa ja Inhoa Miun Päässä

2010-08-25T21:19:00.000+03:00

(Tän postauksen jälkeen voisin painua huoneeseeni, netti ei toimi ennää siellä, ja katsoa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, en oo vieläkään nähnyt sitä ja miust tuntuu että just nyt ois sen aika.)

Maailma on jännä paikka.
Olen tänään ja eilen syönyt ihan kauheasti. Tai ei, en ole kyllä ihan varma eilisestä, ei se tainnutkaan olla eilen vaan aamulla. Tai en mä tiedä söinkö eilen paljon vai en, en muista, se tuntui silloin paljolta mutta nyt kun ajattelee se ei ole mitään.
Olen potenut huonoa omatuntoa about viikko sitten syödystä ben&jerry'sistä, puoli viikkoa sitten syödystä pasta-annoksesta, toissapäivänä tyhjäksi kaavitusta kevytjäätelökulhosta. Siitä, että oikeasti söin eilen purkkaa. Siitä, että aamulla join pepsiä ja uskalsin koskea muroihin.

Sitten tänään tapahtui kaikkea ja taas yksi miun kulisseista sortui, maailma, sä olet kiva paikka kun teet näin aina toisinaan.
Yhtäkkiä mulle iski kauhea surukohtaus. Olin tavannut ihmisiä, olin tuttujen keskellä. Oli miulla jo aiemmin ollut sellainen olo, että kaikki ei ole kohdallaan, kurkussa tuntui pahalta ja olin vähän poissa itsestäni, en huomioinut enää kastetta nurmella enkä oransseja lehtiä maassa, en hymyillyt aidosti sydän lepattaen kun näin maanantaina maailman kauneimman auringonlaskun, en enää vajonnut kaihoisaan melankoliaan kuunnellessani Pariisin kevättä, en silloinkaan kun minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni tai olisitko haavoittumattomana onnellinen vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä.

Viime päivinä olen murehtinut lähinnä sitä, miten hiuksenim ovat, miten en näytä itseltäni, miten sitä ja miten tätä ja tuota, ostanut porkkanoita ja pepsi maxia.
Tänään alkoi surettaa, menin aika lukkoon.
En pystynyt sanomaan oikein mitään, en aidosti ainakaan, jokin tukki jotkut kytkökset miun sydämen ja sanojen välillä, katse kiersi seiniä ja vähän uloskin. Mekaaniisesti olen juossut paikasta toisiin, nähnyt kavereita tuntematta sitä aitoa onnea siitä kun oikeasti näen jonkun, käynyt baarissa ja hymyillyt väkinäisesti. Pelännyt syöväni liikaa.
Ja nyt se kaikki ilmestyi, typerinä ajatuksina, suljettuna sydämenä, pistoksina omassatunnossa.

Istuin 550:ssa vihaisena itselleni, surullisena kaikesta, poissaolevana ja aivan helvetin muualla. Musiikkia korvilla, mutta kun sekin oli vain harmaita sanoja eikä niitä loistavia värejä. Ihmisten katseita minussa, mutta en ollut niistäkään onnellinen, vaikka sillä yhdellä pojalla oli paidassa hieno kuvio.
Kävelin kotiin ja päätin ylittää itseni.
Ja nyt olen syönyt kauheasti - ja se tuntuu musta aivan saatanan hyvältä!

HUH!

Mikä tunne, oikeesti.
Kävin tänään vaa'alla ja se lukema vähän pelästytti. Alhaisuudellaan, tai oikeestaan en tuntenut oikein mitään siitä mutta joku osa mussa sanoo silti etät siitä pitäis huolestua.
Ja nyt oikeasti tsemppasin.
Lupasin äsken itselleni, että huomisesta lähtien annan itseni syödä silloin kun nälkä tulee. En voi enää rääkätä tätä kehoa, olen yrittänyt sisäistää sitä viime aikoina, mutta edes Rainbowssa murtuneet varpaat eivät kertoneet sitä, ei kylmydessä sinertäväksi värjäytynyt naama, ei heikot jalat ja tutisevat ranteet. Se, että syön normaalisti, ei tarkoita lihomista, välttämättä. Ja mitä jos tarkoittaakin, olenhan minä kieltämättä vähän kulahtanut ehkä.

Vaikka toisaalta tuntuu kamalan paksulta tietyissä kohdissa ja --- - -- - -
En tiedä kauanko tätä tsemppiä kestää.
Mutta nyt ei tunnu epäonnistuneelta ja kamalan lihavalta, vaan nimenomaan hyvältä.

Tyytyväisyyttä ja 10 tuntia reivejä

2010-08-21T22:32:00.001+03:00

Jestas että olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni (no en ihan, viimeaikoina näitä hetkiä on ollu taika paljonkin) tyytyväinen itseeni! Ja aina tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys: olen vihannut itseäni niin syvästi, ollut sitä mieltä ettei musta ole mihinkään, tuntenut olevani vain täytepala muiden joukossa.
Mutta nyt tunnen toisin. Minä jopa arvostan itseäni.

Eilen oli ne reivit. Niiden piti olla tänään, mutta päivää ja paikkaa muutettiin muutaman tunnin varoitusajalla. Ei se haitannut, eilen oli menofiilis.
Seisoin Rautatientorilla ja odotin Ttä, ohitse käveli tummaihoinen mies ja huikkasi "waiting for me?", hymyilin ja näytin sille käsilläni että mikäettei, se tuli luokse ja puhuimme aika pitkään, se oli Kamerunista ja kertoi että on tosi hienoa kuinka minä uskallan näyttää itseltäni (do you feel like being yourself?) ja että hänen kotimaassaan ajateltaisiin että minä olisin lost it, sanoin että ehkä oonkin ja sitten se nauroi.
Se oli ihan ihana, se sanoi että se juttelee paljon ihmisille tällä lailla spontaanisti, kerroin miten hienoa se on mielestäni. Ja se oli opetellut paljon suomalaisesta kulttuurista, se sanoi että suomalaislta tytöiltä ei kannata perjantai-iltana pyytää puhelinnumeroa koska ne menee juomaan eikä huomenna kuitenkaan muista.

Ja sitten T tuli paikalle.
Tapasin sen ja sitten Un Rautiksella, määränpäänä Pasilan Galleria eli toisinsanoen hylätty rautatietunneli jossakin Mäkelänrinteen uimahallin lähellä.
Emme osanneet mennä paikalle.

Kävelimme edestakaisin, olin turhautua. Jos olisimme kulkeneet vielä yhden tien harhaan, minä olisin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin.
Matkalla tapasimme muitakin, jotka näyttivät siltä kuin etsisivät bileitä. Minä huutelin niille, että onko ne menossa Expeditioniin, kysyin tietääkö ne mihin mennä, eivät tienneet joten sanoin aina että liittykää retkikuntaan. Lopulta meitä oli varmaan yli kymmenen. Koin olevani vastuussa.
Olin sosiaalinen ja loin kontakteja. Tunsin, että miulla pyssyy homma hanskassa.

Galleriatunnelin häämöttäessä kaikki huolet unohtuivat. Psykejumputus kantautui korviin, vihreät valot tunnelin seinällä hypnotisoivat. Junatunnelin terävillä kivillä kävely oli vaikeaa, T otti tukea minusta ja minä tiirailin kännykänvalossa maata, pelkäsin koko ajan astuvani huumeneulaan.
Kävelyä kesti varmaan kilometrin tai ikuisuuden.
Paikalla olimme kello 22:30, ehkä.
Tunnelin reunoilla istui porukkaa, osa poltti kukkaa ja toiset tupakkaa, joku oli jo sammunut vaikka bileet alkoivat kymmeneltä. Minä en malttanut olla paikoillani, avasin nopeasti hohtotikku-korvikseni ja väänsin niin että vihreä aine raksahti ja alkoi hohtaa ja katsoin Ttä innoissani ja hypin ylös ja alas ja sivuille ja se kai näytti ihan hyvältä.
Maalasin kasvoihini UV-väreillä, minusta tuntuu että hukkasin nekin jo.
Maalasin myös muiden kasvoja ja käsiä ja vartaloita. Ttä väsytti ja se sanoi että sen pitää saada jostain piriä, minä sanoin että aijaa.

Ensimmäinen DJ oli ihana. Pompin eturivissä innoissani ja sekin huomasi sen, minä elin niin siinä musiikissa. Ja niin eli sekin, meillä oli yhteinen kupla. Siinä vaiheessa tanssilattialla oli vain minä ja kourallinen muita, joitakin ärsyttäviä teinejä jotka heiluivat siellä kaljapullot käsissä ja kaatuilivat aina välillä minua päin ja varmaan muitakin, mutta ei se kamalasti haitannut sillä siellä oli minä ja musiikki kahdestaan. DJ loi katsekontaktin, tiesin mitä se tarkoittaa.
Hullu nousu.
Milloin se taas alkaa, se basso, milloin, kohta, ei vielä, diuuuuuuuuuuuu sanoi levari, miun silmät suureni ja kädet nousi ylös ja vispasi ja odotti ja PUMMMM dagadagadagadaga DJ ja minä heitimme kädet yhtä aikaa etuviistoon iskien, samalla mie pomppasin ja aloitin ihan hullun joraamisen. DJ nauroi, kumartui pöydän alle ja tuli sitten taas ylös, mie katsoin sitä hölmistyneenä, se osoitti paidassaan ollutta bongin kuvaa.

DJ-pöydän takaa myös toinen poika loi katsekontaktin, se tuli tanssilattialle ja vispasimme käsiämme samaan tahtiin, ilmeilimme ja elimme sitä tunnetta.
Katsoin ympärilleni.
Ihmisiä oli tullut paikalle lisää (kuulin että parhaimmillaan meitä oli 500?), minä eturivissä. Tuntui vähän pöhköltä, minä olin melkeinpä ainoa tällainen, hiukset takuilla ja naama UV-maaleilla ja otsassa bindi ja puhvilahkeiset housut (jalassa) ja itse menninkäistyyliin leikelty vihreä nahkahame, kolme vyölaukkua ja ruskea nahkainen keijukaispaita. Ja miusta minä olin kyllä aika hyvä tanssimaan. Ei ne kaikki osanneet, hytkyivät kännissä edestakaisin. Toisaalta musta oli ihanaa olla niinkin uniikki. Se buustasi jotain miun kadonnutta itsetuntoa, wau mähän oon ihan siisti tyyppi (oisin ehkä halunnut itse tutustua itseeni jos oisin nähnyt miut siellä. kuulostaa varmaan aika tyhmältä). Tuntui, että tosi monet katsoi minua silleen Jotenkin.
Tai sitten se johtui niistä UV-maaleista, niitä tultiin kehumaan paljon (wau miten siistii kun sä katsot tonne taakse ja noi värit vaan... loistaa..).

Vieressä heiluva jätkä yritti epätoivoisesti iskeä minua koko ajan. Ärsytti. Mie tulin tanssimaan enkä hankkimaan peräänkuolaajia, ainakaan tuommosia. Se oli epätoivoinen ja ruikutti koko ajan että miksi me ei puhuta. Sanoin että jumalauta ole hiljaa, mä tanssin. Se ei ollut yhtään miun tyyppiä vaan semmonen kauhea joka yritti iskeä kaikkia jotka sen mittapuun mukaan näytti helpoilta. Ainakin se meni jotain heittelemään siinä vatkaavalle pinkkipaitaiselle lissullekin.

Siinä vaiheessa kun Sienis aloitti (kello puoli kolme), T ei ollut löytänyt mistään piriä, eräs retkikuntaan liittynyt tyttö ei ollut löytänyt mistään pilveä ja minä hukkasin itseni tanssilattialle.
Sienis oli ehkä vähän pettymys, tai ainakaan se ei ottanut kontaktia niinkuin muut DJt, mutta se musiikki HUH oli kyllä hyvvää.

Eräs ihan hauskannäköinen poika luuli minua joksikin toiseksi, mut sit mie menin juttelemaan sille ja tutustuin siihen vähän. Juttelin muutenkin aika monelle tai ainakin otin katsekontaktia, loikin eturivissä ja katsoin taakse ja jos huomasin ettei joku tanssi, mie katsoin siihen ja tein käsillä semmoista liikettä ettei siihen voi olla lähtemättä mukaan.
Joskus puoli neljältä aamulla väsytti hirveästi. En olisi jaksanut millään tanssia, mutten voinut pitää taukoa, tiesin että jos istun hetkeksikään niin sitten minä jämähdän. Keikuin vieläkin eturivissä (kuten koko illan ajan loppuun saakka), nostelin jalkoja, ai sattui.
DJ-pöydän takana kekkuloivat ihmiset tarjosivat miulle juissia, minä tanssin ja söin samalla porkkanaa (se oli ihmisistä kamalan hauskaa). Ja ne katsoivat minua, olen varma siitä.

Reivasin 10 tuntia putkeen, bileet saatiin lopetettua aamukahdeksalta. Siihen mennessä tanssilattia oli tyhjentynyt ja uutta porukkaa oli tullut kehiin ja minä olin ehtinyt pyörittämään poita. En pitänyt taukoa tanssimisesta hetkeäkään, jälkeenpäin kehuttiin hyvästä sparrauksesta, "Sai tehdä oikein töitä että pysyi sun tahdissa".
Ja minä olin aivan vesiselvinpäin. Vaikkei sitä moni varmaan siellä ainakaan uskonut, mutta minä join illan aikana pepsi maxia ja söinm porkkanoita tanssilattialla.

Damage: Klta synttärilahjaksi saamani rannekoru meni rikki, bindi katosi (putosi kai maahan), jalkoihin tuli kolme rakkulaa ja nilkat ovat kipeinä ja reidet tuntuvat pökkelöiltä.

Tänään yksi niistä deejiistä pyysi minua kahville. Hui! Tutustuin oikeastaan kaikkiin niiden bileiden järjestäjiin, tai ainakin sillä lailla että nyt voisin mennä puhumaan niille koska hei minähän siellä keikuin koko sen kymmenen tuntia niin!!!
Ja osa niistä sanoi että meidän pitää puhua. Olipas hauskaa kun sain kerrankin loistaa, hiihi. Oon mää kai aika hyvä tanssimaan sittenkin, tai ainakin mulla oli koko ajan sellainen olo, tiedättekö, kun ei edes ajattele mitä tekee vaan se musiikki vain muuntuu liikkeeksi.
Miuta pyydettiin varmaan viisille eri jatkoille, mutta ei kiinnostanut. Halusin kotiin syömään muroja.

Aamu alkaa Luomuhapolla

2010-08-20T13:54:00.000+03:00

Maailman paras syysaamu.
Ulkona on harmaata. Taivaan sininen maalautuu kuin kankaalle pilvien taakse, kuinkahan suuri se kangas on, ja kuinkahan kaukana. Välillä selkään osuu aurinko. Värittää pepsimax-lasillisen ruskeaksi, vaikka tiedän että se on mustaa, vai onkohan, ainakin se väreilee ja poreilee.

Eilen illalla pelkäsin pitkästä aikaa.
Vaatehuoneesta kurkisti mörkö ja se katseli miun jalkaa himoiten, jalka oli peiton ulkopuolella enkä uskaltanut liikuttaa sitä, ettei mörkö kävisi kiinni.
Sitten laitoin kädenkin peiton ulkopuolelle uhmaten. Eikä miulle käynyt mitään, kai.

Aamulla pyöräilin lähikauppaan J:n huppari päällä.
Päivät ovat tuntuneet aika tyhjiltä ilman sitä. Tai sitten ne ovat olleet tyhjiä muutenvaan. Mutta kun ajattelenkin sitä, että se saa olla Portugalissa ja tanssia itsensä tainnoksiin aavikolla, miut valtaa hirveä ikävä ja halu päästä tekstaamaan sille, tiedän etten voi, tai kyllä voin mutta ainakaan se ei voi vastata.

Istun keittiön pöydän ääressä. Join batteryn, nyt juon pepsi maxia, aiemmin söin lautasellisen muroja, niihin hain alpo soyaa kaupasta (aiemmin se epäilytti minua mutta sitten sain kuulla miten se valitsee soijansa eikä se enää olekaan niin pelottavaa, välttämättä).
Oon syönyt tänään myös 4 karkkia joiden tiesin olevan vegaanisia.

Pikkusisko tuli koulusta ja oli aluksi tosi ilkeä, minä istuin tässä ja se söi minun ostamaani jäätelöä ja juomia ja nyt se syö karkkia, mutta minä istuin vain hiljaa ja naureskelin facebook-päivityksille, niistä hupini on koostunut jo parin päivän ajan.
Sitten juttelimme hetken ja tuntuu että saan taas soittaa musiikkia ilman että se valittaa, Maalatkaa Tekin Maisemanne Tällä.

On taas energinen olo ja voisin jaksaa raahautua ihmisten ilmoille.
Mulla ei ole koulua tässä jaksossa ollenkaan perjantaisin, se tuntuu tosi hyvältä.

2010-08-19T18:23:00.000+03:00

En pysty seisomaan, käveleminen on yhtä tuskaa.
Laitoinpa suuhuni mitä tahansa (paitsi porkkanaa), tulee se heti läpi. Ja kun en jaksaisi edes kävellä vessaan.

En haluaisi syödä mitään, jokainen suupala tuntuu aivan turhalta. Ei mun tarvitse.
Tänään olen saanut alas lautasellisen muroja ja pastaa. Samalla kuitenkin pelkään, että laihdun vain lisää, mitä en siis halua. Ruokapäiväkirjojen mukana näin käy, mikäli jatkan tällä tahdilla. Mutta miten paljon tässä sitten pitäisi syödä!? Minä en kai vain osaa, joten tyydyn rouskuttamaan porkkanaa.
Sitä paitsi olen jo muutenkin varma, että lautasellinen muroja ja pastaa saa minut lihomaan (vaikka järki sanoo ettei se voi saada, vai hetkinen, sanooko sittenkään..)

Odotan innon- ja kauhunsekaisin tuntein perjantain ja lauantain bileitä. Haluan mennä ja tanssia itseni tainnoksiin psytrancen ja reggaetonin ja dubstepin tahtiin, mutten tiedä pysynkö tolpillani.

En ole jaksanut hoippua kouluun. Kävin siellä eilen, kaksi tuntia meni sumussa ja mielitekojen parissa, minun oli pakko saada syödä kuivattua varrasruisleipää.
Nyt olen vain maannut ~~kuolinvuoteellani~~ sängyssäni ja odottanut, että tulee ilta, jotta voin taas nukahtaa.
Ja ettei vain tarvitsisi syödä enää.

K Y S Y M Y K S I Ä

2010-08-16T09:01:00.000+03:00

Lukion kolmannen vuoden ensimmäisen koulupäivän kunniaksi pyytäisin teiltä, rakkaat lukijani, kysymyksiä, joihin vastailla.
Mitä tahansa, saa laittaa myös kommenttia ja pyytää mua kertomaan jostain.

Vatsassa tuntuu oudolta.

Syntymäpäivä

2010-08-15T15:09:00.000+03:00

Tänään minä täytän kahdeksantoista kello 22:22.

Tähän asti ajatus siitä on tuntunut kamalan hyvältä. Sadat ystävät ovat onnitelleet, mummi toi lahjaksi pyyhkeitä joita olin pyytänyt, äiti toi Tallinnasta tuodun intiaanipatsaan. Sillä on pitkä tukka ja kädessä vesipiippu.
J lähti eilen Portugaliin psykefestareille, annoin sen mukaan 75 euroa jotta se ostaisi mulle sieltä vaatteita.
Eilen istuimme omenapuiden alla ja soitimme akustista kitaraa, B laulaa ja minä ja R liitymme mukaan, saan kaveirni poikaystävältä syntymäpäivälahjaksi tölkillisen karhun 3-olutta, en ole avannut sitä vielä vaan odotan oikeaa hetkeä, jos sitä koskaan tulee.
Koska ei alkoholin juominen oikeastaan kiinnosta minua. Tunnen silloin itseni vain niin loputtoman tyhmäksi, selitän kauheasti (vaikka teen sitä muutenkin) ja alan ärsyttää itseäni, sitten istun vain hiljaa ja katson kun muilla on kivaa.
Onneksi en avannut sitä eilen. Eilen sydämessä väreili niin kauheasti, että minä vain istuin hiljaa ja katselin taivaalle (viikko sitten siellä näkyi tähdenlentoja) omenapuiden lehtien välistä ja kuuntelin ääniä.
Pyöritin hetken aikaa ledivalo-poitani. Huikkailin vierestä kulkeville pojille, että istuisivat mukaan kuuntelemaan kitaraa. Niillä oli ilmapalloja mukana ja ne hymyilivät kiltisti.

Ehdin viimeiseen bussiin joka lähti tasan kaksi minuuttia ennen yötaksan alkua. Leimasin lippuni kiireesti.
Tänään heräsin onnittelutekstiviesteihin.
Isä antoi minulle nipun papereita, ne olivat häneltä ja vahemmiltaan ja kummitädiltäni ja -sedältäni. Niissä kaikissa kehotettiin vain uskomaan jeesukseen ja parantamaan tapani, luin kirjeet hompsien ja pelkäsin että aivopeseydyn, isän kirje oli kamalan tyly, siitä näki että se oli jo silloin joskus varautunut siihen että kuolen.
Isän kirjeessä sanotaan, että hän luovuttaa minun elämäni ilomielin minulle, vihdoin.
Tavallaan kirje on kamalan ahdistava, suunnittelen itkemistä mutten sitten jaksakaan, näpyttelen läppärillä www.eroakirkosta.fi ja lähetän lomakkeen, vihdoin se on tehty!

Isä antoi minulle vihdoin takaisin myös joskus ammoisina aikoina takavarikoimansa Stalinin lehmät-kirjani sekä topallisen tupakkaa.
En aio polttaa sitä, lahjoitan siitä aina niille, jotka tarvitsevat.

2010-08-15T14:46:00.000+03:00

Joskus sitä muistaa paikkansa maailmassa.
Silloin, kun matkustaa satoja satoja kilometrejä pohjoiseen. Siellä on aina tuntunut hyvältä, Suomen pohjoisessa. Niin nytkin. Sen tajusi jo junassa, odotin sydän pamppaillen Lahtea, silloin J astuisi junaan ja voisimme istua vierekkäin ja syödä karkkia ja porkkanaa ja odottaa että juna saapuisi Kuopioon, josta jatkaisimme matkaa yön hämärässä liftaten.

J astuu junaan.
Katseemme kohtaavat ja hymyilemme. Vaellamme junan päästä päähän ja etsimme sopivaa paikkaa.
Minun lippuani ei koskaan tarkastettu.

Asiat ovat aika hyvin kohdallaan. J syö karkkia ja minä porkkanaa. J juo mehua ja minä pepsi maxia.
Liftireissulla peräämme soitetaan poliisit, moottoritien varrella liftaaminen on laitonta.
He miettivät, pitäisikö heidän heittää meidät sinne, minne matkamme suuntasi. Eivät heittäneet. Sen sijaan törmäsimme kävelymatkallamme kuopiolaiseen osastotyttöön, joka oli juuri karannut, ilman kenkiä ja mukanaan vain laukku ja sen silmät näyttivät itkeneiltä.

Perillä pystytämme teltan, kuuntelemme ihmisten rummutusta, emme huomanneet naapuriteltan valoja kuin vasta sen jälkeen kun oma telttamme oli jo pystyssä.
Sisustimme telttamme kivaksi. Halasimme yön pimeydessä. Ihanaa olla vihdoin kotona.

Istuimme joka ilta Chai-keittiössä kuunnellen ja laulaen lauluja. Hymyilimme uuden perheemme kanssa. Halauksia, poskisuudelmia, suudelmia suulle.
Ensimmäisenä iltana kaunissilmäinen poika iskee minulle silmää, minä tanssin rumpujen tahtiin.

Viiden päivän aikana opin uusia liikkeitä poilla, tutustun naapuriteltan ihmisiin, joista eräs tulee nukkumaan minun ja J:n päälle telttaamme, vaikka me yritämme nukkua.
Tanssin paljon, rummutan vähän, soitan munniharppua ja pyöritän poita tulella. Adrenaliini virtaa ja sydämeni hakkaa.

Syön julmetusti karkkia.
Ja muita herkkuja, ja ruokaa, ja suklaata, mätän naamaani sillä vannon ettei tästä tule tapaa, ja että heti kun pääsen kotiini niin normaali tahti jatkuu jälleen.
Vatsani menee sekaisin, niin muidenkin.
Kotona palaan jälleen salaattiruokavaliooni. Tänään söin kyllä pastaa vähän.

Nukun yön kaunissilmäisen pojan teltassa. Kovalla maalla, selkä vasten teltan nahkeaa lattiaa.
Muut yöt nukun J:n vieressä, poltamme suitsukkeita ja kynttilöitä ja napostelemme kuivattuja omenoita ja banaaneja, lahjoitan ne viimeisenä iltana ihanalle tytölle, jonka tapasin pitkästä aikaa, viimeksi näin sen T:n luona evakossa, nyt se oli täällä ja meillä oli sen kanssa ihanaa, se oli puhjennut kukkaan.

Viimeinen ilta oli ihanin.
Menimme, minä, J, kaunissilmäinen poika ja T, Chai-keittiöön, siellä ei ollut ketään joten sytytimme sinne kynttilöitä ja minä tein uuniin tulen ja keitin siinä kaakaota, istuimme tuijotellen tuleen ja huikkailimme ohikulkeville perheenjäsenille: "Hey sister, take some hot chocolate! Brother, there is hot chocolate on the stove!"
Eräs Rainbow-veli pantomiimi-liftaa paikalle. Sillä on hassuja juttuja ja nauramme kippurassa.

Liftasimme J:n kanssa takaisin, saimme suoran kyydin Kuopio-Espoo alle viidessä minuutissa.
Kotiin palatessa pelkään lihoneeni suunnattomasti, vaikka oikeastaan näin on aika hyvä, olen unohtanut pelätä ja huolehtia, ja silti voin vain palata takaisin salaattiannoksiini ja yöllisiin seikkailuihini Helsingin sykkeessä.
Tapasin eilen illalla erään Rainbow-veljen Helsingin keskustassa. Se käveli tyynen rauhallisesti vastaan, minä olin tulossa kännisten punkkareiden luota. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme yhteenkuuluvuutta.
Meissä on jotain samaa, mitä muissa ei. Me olemme perhettä.

Paljon on tapahtunut

2010-08-08T15:25:00.000+03:00

On taas niin paljon kerrottavaa. Ehkä se on tämä viilenevä sää, joka saa minut tuntemaan oloni jälleen itsekseni. Ihana, maadoittunut olo, ei laisinkaan leijuva tai etäinen, vaan sellainen että Minä Olen Tässä.
Ostin Pariisin Kevään uuden albumin, kuuntelen sitä nyt ensimmäistä kertaa ja tuntuu että se kuuluu tähän syksyyn, niin kuin se ensimmäinen levy kuuluu viime talveen.

En edes tiedä mitä kaikkea pitäisi kertoa, kai jälleen jotakin typeriä seikkailuja. Hymyjä bussissa, pitkälle aamuun jatkuneita jatkojen jatkoja. Vain porkkanalla ja läkeroleilla kitkutettuja päiviä. Silti on ollut kauhean hyvä olla.
Olen palannut itseeni, yksi päivä kasvoni muuttuivat sinisiksi liiasta kylmyydestä, tänään ne ovat varmaan helakanpunaiset liiasta kuumuudesta.

Toissapäivänä ne olivat varmasti punaiset ihan toisesta syystä, kävelin alppipuiston asfalttitietä, olin menossa tapaamaan Viuhtia. Se on suloinen tyttö, tunnen tosin oloni sen seurassa usein kovin miehiseksi ja pökkelöksi, tälläkin kertaa aluksi, kun istuimme mutterikatoksessa ja hätistelimme ampiaisia auringonlaskuun.
Vaihdoimme paikkaa aluksi neljä kertaa, missään ei ollut hyvä.
Viuhdilla on maailman ihanin iho, niin kimmoisa ja sellainen että tekee mieli koskea, ja niin sen kehokin on sellainen, minä sain sen hiuksetkin vähän aikaa sitten, kun se leikkasi takkunsa pois. Aion ommella ne omaan päähäni lähitulevaisuudessa.

Pian kävelimme käsikädessä Rautatientorilla, ihmiset viheltelivät ja katsoivat perään, HYI huusi joku, "you're the best couple in Helsinki" huusi toinen. Kai me näytimme ihan hassuilta, molemmat tällaisia ihmisenpuolikkaita, kävelimme paljain jaloin, haaremihousut jalassa, Viuhdilla oli huivi päässään kuin Neitsyt Maarialla ja minulla taas oli huivi käärittynä hupuksi kuin muslimilla.
Ostimme liianm kuumaa teetä ja liian kalattoman lohisämpylän.
Eksyimme vahingossa yön pimeydessä johonkin autotapahtumaan, katselimme ympärillemme ja huomasimme hienoja autoja kaikkialla, sitten olimmekin jo niiden keskellä. Spottasimme kolme hippipakua, sekä rekisterinumerot 12 ja 13, sarjani alkaa olla täydellinen.
Näimme myös auton, jossa oli vain yksi paikka. Äänemme nousivat kimeiksi ja osoittelimme sitä innoissamme, voi katso miten söpö avaruussukkula!
Viuhti sanoi, että olisi halunnut vietellä minut, valehtelin ettei se ollut vielä onnistunut. Emme suudelleet.

Matkustin sitten taas monia monia kilometrejä vain yhden pojan takia, ja ehkä vähän siksikin että oli keskiaikamarkkinat.
Se poika on aika ihana. Tuntuu erilaiselta kuin yleensä. Ei sellaiselta loikkaukselta, uhkarohkeudelta, kipinöinniltä. Vaan luottavalta, tasaiselta, vakaalta. Siltä että voin pyöritellä sen kanssa poita yhdessä, katsoa välillä silmiin ja jatkaa tietäen, että kaikki katsovat ja tulevat kyselemään, puhuvat meistä kuin yhdestä henkilöstä, eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu hyvältä tuntea jonkun kädet silmilläni, pehmeät ja vähän arkailevat, ne peittivät katsekontaktini yhteen ihan hauskannäköiseen poikaan.
Tuntuu ettei mun tarvitse piirittää sitä, olla mitenkään Kiinnostava ja Mystinen ja Hieno. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, kikatamme kesäteatterin penkeillä kun ne kiikkuvat epätasaisina ja taikapulloni korkki lentää oluen voimasta ilmaan, ihmiset katsovat paheksuen mutta minä voin nojata häneen vaivihkaa tuntematta oloani nyt vihatuksi.
Meidänkin askelemme tahdittuvat yhdeksi. En edes tajua katsella muita sinä aikana, kun sekoilemme pikkukaupungin kaduilla. Hämmästytämme ihmisiä jatkuvasti rastoinemme ja kummallisine pukeutumisimme, availemme vyölaukkujemme nyörejä ja unohdamme tulikeppimme R-kioskiin. Menemme paikallisiin lauantaitansseihin, meitä ei kuitenkaan kiinnosta humppa vaan laitamme ulos pienestä kovaäänisestä psykeä soimaan ja alamme pyöritellä poita ja tulikeppejä.
Joku mies heittää meille euron.

Joku nainen pyysi meitä taiteiden yöhön esiintymään.
Suunnittelimme muutenkin kaikkea kivaa yhteistä, minun synttäreitäni (jotka ovat viikon päästä, tasan) ja matkaa Amsterdamiin. Tänään lähdemme yhdessä Rainbow Gatheringiin, minulla olisi kyllä protu mutta jätän sen väliin. Extempore-matkailu on kivempaa. Saan nukkua teltassa ja tehdä mitä ikinä lystään (ja syödä niin vähän kuin jaksan) ja saan olla hänen kanssaan. Ja muidenkin. Oikeastaan se tuntuu nimenomaan kamalan hyvältä, se että siellä on muitakin ja sitten minä ja se ja meillä on jokin yhteys.

Lähdin pikkukaupungista bussilla, valehtelin täyttäväni kohta kuudentoista jotta sain alennuksia. Bussissa kaverit soittivat minulle, Alppipuistossa oli taas reivit ja minä olin matkalla bussissa, perille päästyäni kaikki meininki oli jo loppu, minut pyydettiin Pasilaan ja pyörin levottomana paikallani Rautatientorilla, kaksi poikaa katseli paljaita varpaitani ja keskiaikareleitäni mielenkiinnolla.
En välittänyt vaan leikin mukana. Vedin uuden hiippahuppukeeppini hupun päähäni.
Törmäsin tyyppeihin ja pyörimme hetken yhdessä, junassa tapasin taas ne pojat, rullaportaissa ne jo puhuivat minulle, pyysin niitä mukaan kemuihin.
Ne lähtivät.
Taiteilimme tiemme pimeää polkua pitkin Pasilan siltojen ali, terävät kivet tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa ja kantamukset painoivat, mutta en välittänyt sillä kehoni halusi jo tanssia. Ratapihalla soi dubstep ja näin monta ihanaa nutturapäistä poikaa, ja rastapäistä ja muutaman hattupäisenkin, ja yhden vallan ihastuttavan neidon, se kyllä oli aineissa.
Hattupääpoika hymyili minulle ja sydämeni vavahti, hymyilin takaisin ja näytin sille parhaat muuvini. Rastapääpoika hymyili, tein samoin. Toinenkin hattupää hymyili.
Nutturapääpoika ei koskaan hymyillyt minulle. Se näytti ihan Oulupojalta ja hetkeksi minut valtasi taas se tunne, kaipuu ja ikävä ja raastavuus, se sellainen tunne etten ole oma itseni vaan että minun pitää näyttää sille, pitää tehdä jotain jotta se huomaa minut.
Onneksi tajusin sen pian. Lopetin. Nauroin nutturapään mukana, eikä tuntunut kamalan pahalta. Tanssimme vierekkäin toisistamme välittämättä aamuneljään. Polvet olivat tulessa ja paljaat jalkapohjat naarmuilla, dubstep ja reggae ovat vaikeita tansseja kun pitää heilua ylös ja alas eikä väsymystä huomaa kuin vasta sitten kun pitäisi kävellä 10 kilometriä kotiin.

Otin taksin, istuin eilisen aikana yhteensä kolme kertaa taksissa. Sain kaikista kerroista vähän alennusta, koska taksikuskit tuntuvat olevan kivoja.
Se naiskuski tosin alensi vähiten.

Tanssiminen oli ihanaa, ne väristykset joita musiikki aiheuttaa kehossa, muuttaa kaiken väkisinkin liikkeeksi, ah se basso ja voi ne ihmiset jotka katsoivat innoissaan kun pyörittelin poita ja tanssin monta tuntia putkeen, en tuntenut sieltä ketään joten minulla ei ollut mitään syytä lopettaa, söin porkkanaa ja join vettä tanssien, kuinkahan moni luuli että olin vetänyt essoja tai piriä.

Olin tänään kirpputorilla myymässä vaatteita ja koruja, kukaan ei huolinut venytyskorujani, monet kyllä kyselivät niistä, mutta sitten kun kerroin, ne totesivat että hyi.
Tuumasin, ettei heidän ehkä kannata katsoa sentin kokoisiksi venytettyjä korvareikiäni. Toisessa niistä on simpukka koruna.

2010-08-05T00:17:00.002+03:00

ruoKALORI

Tytöstä

2010-08-04T01:17:00.000+03:00

Rullaportaissa tyttö käärii hihansa ylös, paljastaa kulmikkaat kyynärluunsa, nostaa kesänvaalentamaa tukkaansa jotta niskanikamat hymyilisivät loisteputkivaloille.
Toinen tyttö varoo katsomasta, suojatakseen itseään. Katsoo kuitenkin, salaa, eihän tyttö vain huomaa. Ja hänestä tuntuu lihavalta, vaikka hän samalla yrittää hyväksyä itsensä, samalla hän on iloinen ettei ole tuollainen anorektisen laiha, samalla hän tirkistelee tytön hameen paljastamia reisiä, miksi omansa ovat näin paksut.

Bussissa nainen painaa STOP-nappia, poskensa painuneet kuopiksi ja käsissä verisuonia.
Toinen tyttö katsoo vaivihkaa, onkohan tuo samassa tilanteessa, ollut, onkohan vieläkin. Ja sehän on päässyt eteenpäin, se on vahva, hyvä, tajuaisipa sen.

Kiasman nurmella tyttö asettelee kuihtuneet reitensä kauniisti, silottaa mekkoaan laiharanteisella kädellään, verisuonet pinnassa pullottaen, kaulalla sykkii suoni ja kurkkunsa on ruodoilla.
Toinen tyttö katsoo tahallaan, se sanoo toiselle tämän laihtuneen, niin vastaa tuokin takaisin. Ja he istuvat nurmella molemmat, vierekkäin, katseet kiertäen toistensa kehoja, kumpi on laihempi ja mistä.

Toinen tyttö sinnittelee päivänsä salaatilla ja pepsi maxilla.
Hänen ei tarvitse syödä. Nälkä tuo hänelle turvaa. Paluu itseen, tyttö löysi sen jälleen, tässäköhän hän on. Ehkä hänen ei kuulu syödä.
Ehkä hänen kuuluu muistaa syödä silloin, kun keho valittaa heikotusta, kun hän aamukuudelta palaa alppipuistosta kotiinsa tanssittuaan koko illan ja yön.
Hänelle syöminen on turhaa. Hän pärjää ilmankin. Hän juo pepsi maxia ja syö läkeroleja, säästää niitä yöllä repussaan aamuksi.
Hän tuntee jälleen pystyvänsä keskittyä, puhua ihmisille, solmia suhteita, hän tuntee jälleen pystyvänsä todella nauttimaan. Tuntemaan ruohikon tuoksun ja kuulemaan kesän ensimmäisen kunnon ukkosen ikkunan takana. Sydämessä väpättää ja tuntuu kuin kaikki olisi elämää suurempaa, jälleen.

Hänestä tuntuu hyvältä, paitsi silloin kun pitäisi syödä.
Valintoja täynnä.
Ottaako salaatti vaiko vain läkeroleja, vai juodako nälkäänsä teetä.
Tyttö tarkastelee itseään peilistä eikä usko laihtuneensa. Eikä hänen tarvitse, kunhan hän ei liho. Kunhan hänen ei tarvitse syödä. Kunhan hän pysyisi aina tällaisena, nyt on hyvä. Tai ehkä vasta kohta?

Tyttö tuntee olevansa suuri. Hän tuntee leukansa menevän makkaralle ja vatsansa pullistuvan istuessa. Hän näkee käsivarsissaan löysää ihraa ja nilkkansa paksuiksi kuin norsun jalat. Hän haluaisi leukaperiensä erottuvan ja solisluiden näkyvän, hän haluaisi lapaluunsa jälleen sellaisiksi että niistä saa kiinni kuin kiipeilyseinästä.
Tyttö on 157-senttinen.

Hän ei tiedä, miten "normaalit" ihmiset syövät, miten ajattelevat ruuasta. Hän haluaisi tietää.

Pitkästä aikaa

2010-08-01T20:53:00.000+03:00

Pitkästä aikaa minä istuin Ruttopuiston kesänvihreällä nurmella, pitkästä aikaa tunsin sen huumaavan kesän tuoksun, pitkästä aikaa oli niin rauhallista kun voi vain istua ja kävellä pitkälle kauas kauas ja etsiä R-kioskia.

Ja pitkästä aikaa minä näin T:tä.
Me olimme olleet riidoissa liian pitkään, ja aina hän tuli kaikesta mieleen, ja kaikkialla mieleen, liikennevaloissa ja jalkakäytävillä, kesäisissä juhlissa ja yön pimeässä, toisten silmissä ja yksin iltatulilla. Se oli tullut juttelemaan minulle aiemmin, sovimme, näimme jo samana päivänä, minä annoin sille anteeksi oikeastaan jo ennen kuin se ehti edes sanomaan mitään.
En minä halua sen kanssa tapella.

Minä näin sen Kolmen sepän aukiolla, sillä oli violetti paita ja vihreät housut ja kun minä istuin sen viereen, se tuoksui muistoilta ja lempeydeltä.
En uskaltanut heti katsoa sen taivaansinisiin silmiin.
Me puhuimme niinkuin ennenkin, äänessä vähän käheyttä, poika poltti tupakkaa ja minä katsoin vierestä, odotimme kärsimättöminä liikennevaloissa Stockan kulmalla.
Huomasin askeltemme liikkuvan samaan tahtiin.
Minua ei ahdistanut vaikka olimme kahden.

Minua ei ahdistanut vaikka se kertoi asioita, joiden olisi pitänyt ahdistaa.
Se kertoi asioita siitä miten sillä on ollut ikävä, miten se ei ole pystynyt ajattelemaan selkeästi, miten minä olen ihana ja miten se pelkäsi menettävänsä minut lopulta.
Toisinaan olen tuntenut samoin, pelännyt etten voi enää koskaan soittaa hänelle ja kertoa miltä maailma tänään tuntuu, ettemme voisi koskaan jakaa surujamme ja uneksia paremmasta maailmasta.
Ilmeisesti voimme sittenkin. En kuitenkaan tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, aina kun olemme erossa, en saa häntä päästäni, nyt taas tuntuu turvalliselta, kun tiedän että hän on tuolla jossakin.

Me emme sovi yhteen.
Se on maailman vaikein ihminen ja niin olen kuulemma minäkin, se sanoi kuvailleensa minua kaverilleen, "se on itsevarma mutta itsestään niin epävarma", ja se osui niin oikeaan että teki mieli itkeä. Minussa on liikaa mutkia niinkuin siinäkin, me tunnemme liikaa samoja ihmisiä ja teemme liian samoja asioita, se on tekemisissä liian pelottavien asioiden suhteen, sen pää on liian hajalla niinkuin minunkin, enkä usko että se tekee kummallekaan meistä hyvää.
Silti pidin siitä, kun kävelimme Eiran läpi kohti Tuomiokirkkoa, ostimme kahvia ja jäätelöä pienestä mutterinmuotoisesta kioskista, suunnittelimme benji-hyppyä ja yhteisiä retkiä, istuimme puunjuurella. Minä sain läpsytellä paljain jaloin ja sillä oli ne hienot kengät joissa on vähän pinkkiä.

Se kysyi mitä mieltä olen siitä, enkä osaa vieläkään vastata.
Mitä minä tunnen, ihan kuin tietäisin, tuntuu että minä olen vain sata sirpaletta ilmassa, vaikka yksi niistä ajattelisi jotain niin toinen voi olla toista mieltä, eikä niistä oikeastaan saa edes selvää.
"Sulla ei ole enää edes mahaa" sanoo se, katson alas ja totean että eipä kai, sanon ettei kyllä silläkään, mihin se vastaa että eipä ihme.

Halaamme pitkään ennen kuin lähden bussilla kotiin.

2010-07-29T18:23:00.000+03:00

Tällä hetkellä, enemmän kuin mitään muuta, haluaisin vain kuolla.
En siksi, että tuntuis että elämä on paskaa. Vaan lähinnä siks, että tuntuu että oon pilannut kaiken. Tuntuu, että mun elämä on ikuisessa jumitilanteessa. Näin ei ole hyvä, mutta en pääse tästä eteenpäin syistä x.
Tuntuu, että kaikki on sirpaleina, ripoteltuna ympäri nurmikenttää, pistelemässä jalkapohjissa.
Miun elämä koostuu lähinnä osasista, jokainen osanen on hyvä, mutta se tyhjyys niiden välissä sietämätöntä. Paha paha paha. Kuilu.

Tarvitsen jotakin uutta, mutten pysty ottamaan sitä vastaan. Tarvitsen syventää vanhaa, mutten pysty keskittymään.
Tahtoisin vain olla, mutten pysty. Siksi en tahdo olla.

K U V A

2010-07-16T18:04:00.000+03:00

Tää pelottaa mua aika kauheesti tällä hetkellä.
Mitä ne tästäkin tulee sanomaan, mä en olekaan enää se herkkä häilyvä pieni tyttö jossakin, mulle tulee kasvot ja ulkomuoto. Musta tulee jotain, apua.

Teen tän ehkä siksi, että tykkään välillä nyrjäyttää itseäni.

Nykyään näytän siis tältä:

Metsäreissu

2010-07-16T05:00:00.000+03:00

Huomasin etten ole kertonut tästä tärkeästä tapahtumasta.

Kuvitelkaa sellainen Paikka. Sinne vie vain pieni polku metsässä, yli kahden pienen puusillan, sellaisen puron ylitse rakennetun. Metsä on vihreä ja kaukaa kuuluu ääniä.
Tapaat ihmisiä, tiedät että he ovat tulossa samaan paikkaan. Ensimmäinen, mitä heidän suustaan kuulet:
Welcome home.

Vaikka en ole hetkeen tuntenut sydämenräjähdystunnetta, olin siinä hetkessä kauhean onnellinen.

Polun päässä on puihin kiinnitetty kyltti, WELCOME HOME, siitä roikkuu naruja joissa on helmiä ja käpyjä.
Seuraavana näet kylän. Suuri tiipii, pari pienempää, telttoja, kaikki metsän keskellä. Lapset istuvat ringissä syömässä, pieni tyttö loikkaa eteen ja kumartaa, welcome to ting se sanoo täydellisellä englannilla, vaikka myöhemmin selviää että se on suomalainen ja alle nelivuotias.

Naiset laittavat ruokaa, joku pilkkoo puita. Ihmisiä makoilee rannalla ja teltoilla.
Minä menen yksin istumaan keskelle idyllisenpehmeää hiekkaa. On lämmin, aallot solisevat rannalla, lokki lentää jossakin, nukkuva vieressä vaihtaa asentoa.
Minä olen niin yksin.
Pieni tyttö tulee takaisin, tarttuu koruuni ja kysyy saako sen omakseen. Ensimmäinen ihmiskontaktini koko leirissä. Höpsöttelen hänen kanssaan pitkään, leikimme prinsessaa ja rakennamme linnaa tytön jalkojen päälle.

Ensimmäinen ilta menee migreenin kourissa. Silmiä särkee, päätä särkee, mikään ei ole ennallaan, tekisi mieli vain kuolla pois tai lähteä täältä kaukaa, upota tavalliseen arkeen, juosta pakoon näitä ajatuksia.
Nostan enkelikortin ystävältäni. You're on the right path, siinä lukee, the messages you've received are leading your way.
Ensimmäisen yön nukun rannalla viluissani. Nukahdan nuotion lämmön viereen, yöllä korvissa inisevät hyttyset ja aamulla herään sorsapoikueen kaakatukseen.
En tunne seuraavanakaan päivänä olevani kotonani, aika matelee eteenpäin, on nälkä, ei tekemistä, ihmiset lipuvat ohitse ja minä olen omassa kuplassani, en pysty rauhoittumaan juttelemaan kellekään pidemmäksi aikaa.
Olen hiljaa ajatuksineni.

Pikkuhiljaa saan niitä koottua. Sitä mukaa pystyn keskustelemaan ihmisille. Tapaan ihanan pojan jolla on kauniin siniset silmät, yllätyksekseni hän kertoo olevansa Oulusta. En ole uskoa, mitä tämä on. Keskustelemma ja pohdimme syvällisiä auringonnousua katsellessamme.
Rummutamme yhdessä yöllä, kumpikaan meistä ei ole rummuttanut kunnolla aiemmin, mutta rytmi vain soljuu. Jälkeenpäin taitojani tullaan kehumaan, oho.

Tutustun muihin ihmisiin, joista olen aina kuullut kavereiltani.
Lähennyn Valonaisen kanssa. Olen tuntenut sen jo hetken aikaa, nyt olemme kuin sisarukset. Samoin erään toisen kanssa. Monen muunkin.
Kipaisen Helsingissä hakemassa mukaani lisää tavaroita, ostan samalla teltan. Nukuin pari yötä isossa tiipiissä, jossa nukkui myös pieni hippipoika, se oli ihan suloinen vaaleine rastoineen, se nukkui kerällä keltaisessa seinäkankaassaan, siinä oli tribaalikuvio.
Tämä poika jakaa telttani loppuleirin ajan. Sattumalta, me vain juttelimme jotakin, tunsimme olevamme aika samalla aaltopituudella, kerroin tyhjästä teltastani ja hän oli valmis tulemaan nukkumaan sinne, yöt tiipiissä olivat kylmiä ja tuulisia.

Nukumme vierekkäin, välissämme kynttilä ja suitsuke, minä olin koristellut telttaa pojan tusseilla ja kerännyt teltan ympärille muunmuassa sulkia ja hienoja luonnonmonumentteja, tein myös alttarin ovenpieleen ja askartelin suuren unisiepparin ja pentagrammikoristeen, siepparin annoin eräälle pienelle tytölle joka osoittautui fanikseni, se toi minulle kaikkea pientä ja piristävää ja lahjoitti muunmuassa äitinsä kirjoittaman kirjan, ja minä kannoin sitä reppuselässä, sitä tyttöä, en kirjaa, ja me nauroimme yhdessä vaikkemme puhuneetkaan samaa kieltä, ja sytytimme tulta ja kaikkea.
Kaikki luulivat että minulla ja sillä pojalla oli suhde tai edes jotain juttua.
Me vain nautimme toistemme seurasta, se oli enemmän sellaista veljellistä.
Luimme yhdessä yöllä yrttikirjoja ja puhuimme shamanismista ja matkustelusta.
Heitimme myös härskiä läppää, joimme kaakaota ja söimme suklaata ja karkkia aivan liikaa. Nauroimme yöllä pitkään ja katselimme teltan ikkunasta ulos, kuvittelimme sen olevan telkkari, sieltä tuli paljon parempaa ohjelmaakin, muunmuassa auringonnousuja ja -laskuja, ihmisiä, tarinoita lipui ohitse, joku kuiskutteli salaisuuksia ja pikkulapset leikkivät innoissaan.

Minä menin saunaan alasti, leirissä oltiin muutenkin paljon alasti, eikä se häirinnyt ketään, me tanssimmekin alasti, ja vaatteetkin päällä, minä tanssin niin monta iltaa, melkein kahden viikon verran, putkeen, etten enää loppuajasta jaksanut kamalasti.
Minä en tuntenut häpeää ruumiistani vaikka olin alasti.
Minä autoin ruuanlaitossa, tein lettuja, piristin ihmisten päivää jäätelöllä.

Seikkailin metsässä toisen vaalearastaisen pojan kanssa, söimme ketunleipiä ja istuimme ilta-auringonvalossa, se siivilöityi metsän lehtien läpi kauniisti.
Illalla rannalla oli kuitenkin taas yksinäistä. Ihmiset istuivat vierekkäin, syleilivät toisiaan, oli idyllistä ja aurinko laski, joku uiskenteli meressä, toinen meloi kajakilla.
Minä istuin yksin rannalla ja katselin kaihoisana horisonttiin. Itikat söivät käsivarsiani, mutten enää edes huomannut sitä, tai välittänyt. Joku soitti kaunista instrumenttia, se oli rummun näköinen mutta kuulosti lähinnä kellojen kuminalta. Kaikki oli niin täydellisesti. Melkein kaikki.

Metsässä oli ikimuistoista, kuitenkin.
Ruokapiirit olivat ihania. Ruoka oli loistavaa.
Ja sitten oli workshoppeja, minä osallistuin kuuntelemaan muunmuassa ayurvedasta ja menneisyyden irtipäästämisestä. Jälkimmäinen oli vapauttavaa, toivon että prosessi olisi vieläkin käynnissä, onhan se.
Minä kirjoitin paperille, jonka poltimme yhdessä nuotiossa, myös erään nimen.
Se oli Oulupojan nimi, sen Vieraanpojan, sen jonka luulin olevan minun Hän.
Ja sinne meni se, tuleen, katselins en palavan. Unohtuisipa se muistokin, jota olen pitänyt yllä. Turhaa kidun siinä aatteessa, niin ajattelin, katsoin Valonaista silmiin, se onnistui, kai!

Reissuun mahtui niin kauniita hetkiä, ettei niitä voi sanoin kuvata, ei saa, siksi kamerankin jätin kotiin, en minä uskaltanut mitään kuvata, taika olisi mennyt rikki.
Paljon yöllisiä juoksuja, teetä, soijapopcorneja, lettuja, suklaamoussea, luonnonmukaista ruokaa, raakaravintoa. Paljon tietoisuutta ja valaistuneita ihmisiä, Maaäidin pelastamista meditoiden, se healing-reissu oli hurja, meinasin loppuvaiheessa olla jo kovin voimaton.
Paljon chaita, kaukaisia telttoja ja unelmia, syvällisiä keskusteluja, mustasukkaisuutta toisten osalta, ahdistusta omalta osaltani.
Ja paljon kauniita silmiä, miten siellä jokaisella olikin niin kauniit silmät!

Ja ainiin, olihan siellä sekin mies, joka väitti olevansa minä. Se oli oikeassa, kun se sanoi että me tapaamme vielä. Niinhän me tapasimme, ei se varmaan muistanut minua mutta minä kyllä muistin sen.

Takaisinpalatessa radiosta alkaa soimaan ihana kappale, sellainen luopumisbiisi, istumme asuntoautossa ja katselemme ulos haikeina, maalaismaisemat vyöryvät ohi, syömme itsemme täyteen aitoa voita ja näkkileipää.

ps. kävin kanssa turun keskiaikamarkkinoilla, ostin sieltä joitakin juttuja. Hurr! Tapasin myös yhtä tyyppiä jonka olin tavannut siellä metsäjameissa, se oli hurjan hauskaa taas voi!

Aikojen muuttuminen

2010-07-16T04:20:00.000+03:00

Miten voi ihminen olla näin hukassa.
Vain paluu menneeseen auttaa, mutta tuntuu että siihenkin jää jumittamaan niin väärällä tavalla. Muistelee ihmisiä, aikoja, tapoja, valoja, hymyjä ja tunteita, unohtaa sen oleellisen, sen että se on oikeasti ollut. Se, että se on ollut, se tulee olemaan mun mukana aina. Se on kerran ollut, joten se on aina, ei ehkä siten kuin se joskus oli.

Minun on ikävä ihmisiä, vaikken tiedä onko minun sittenkin ikävä lähinnä sitä mielikuvaa ihmisestä jonka koen täydelliseksi.
Kaupungista jonka koen täydelliseksi. Tunteista, jotka koen täydellisiksi, kuuluviksi, joita ikävöin, kovin.

Samalla ikävöin sitä uutuuden tunnetta. Ehkä minä otan asiat nykyisin liian itsestäänselvyyksinä, enkä halua sitä, ei mikään ole koskaan itsestäänselvää!
Miksi en nykyään kuitenkkaan tunne sitä samaa menemisen iloa, uutuutta, sitä vilpittömyyttä?
Ei siihen pidä jäädä jumittamaan, mutta kun minä haluan ne ajat takaisin.

Miksi järki sanoo toista ja tunne toista.
Se on se minun perimmäinen ongelmani, ehkä, se on aina ollut. Miksi miksi miksi.

Blogin vanhoja kirjoituksia on kovin kipeä lukea.
Tällä hetkellä musta tuntuu että mä olen ollut hetken aikaa todella hukassa, ja alan taas löytämään itseäni. Miksi näin, sitä en tiedä. Ehkä se johtuu kesästä. Minä voisin sanoa vihhaavani kesää. Silloin minä vain menen enkä keskity.
Mutta onneksi tulee syksy, silloin alkaa vallita rauha, silloin on aikaa ajatuksille ja inspiraatiolle, silloin voi taas palautua. Silloin selkäpiissä alkaa kihelmöidä ja varpaissa kutkuttaa, kaikki on valmista.

Ehkä kesä on muutoksen aikaa, sellaisen todella nopean muutoksen, kyllä se varmaan onkin niin.
Mutta kun mun mieli on jo sen muutoksen edellä. Vai takana?
Voisin vain itkeä sitä, miten kaikki oli joskus toisin, ja kyllä minä sitä silloin arvostinkin, mutta osasinko aavistaa että se olisi joskus mennyttä.

Minä en ole väleissä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. T, miksi meidän tarvitsee aina riidellä.
Koska siinä mukana meni vahingossa suuri osa elämää, en edes tajua miksi, mutta meni. En tajunnut kaipaavani, mutta kaipaan. Tuntuu, että olen lähestynyt tiettyjä asioita jälleen väärästä kulmasta.
En ole hetkeen tuntenut kuplivaa iloa sisälläni. En toisen lempeää kosketusta vartalollani. En.

------ perhonen lentää jostakin sänkyni alta, uskon että se on merkki.
Se oli valkoinen perhonen ja sen liitely oli kepeää.

Itkettää, voisin olla se mitä joskus halusin olla, joskus olinkin.
Voisin olla yhtä herkkä ja iloinen kuin yhdessäkin vaiheessa, katsoa taas Menninkäistä silmiin. Mutta en tiedä osaisinko enää katsoa samalla tavalla. Silloin katsoin kuin pieni keiju, nyt katsoisin kuin pieni eläin, sellainen nöyrä mutta jotakin kokenut, sellainen minkä turkki olisi vähän takkuinen.
Kaipaan sitä yhtä tiettyä tuoksua, sitä mitä koin joskus viimesyksynä ja talvena aika paljon. Sekin oli ehkä täynnä kaipausta ja muutosta, mutta myös Hetkiä.

Mutta ne ihmiset katselevat vieläkin kanssani samoja tähtiä.
Niin mutta eivät ne ajattele enää samoin, tunne niinkuin minä, nekin ovat liikkuneet eteenpäin.
HUH.
Ne - KIN.
Minäkin. Nekin. Huh, ehkä sittenkin, asioiden kuuluu muuttua, muutos on ainoa varma. Vai onko?

Mutta miksi se on joskus niin vaikeaa.
Miksen minä enää tutustu ihmisiin niin vilpittömästi, koe heitä heti kiinnostaviksi ja hienoiksi.

Hare Krishna-munkkikaverini on jättänyt temppelin. Se on nyt jossain, luoja ties missä, näin sitä kyllä silloin kun olin metsäreissullani kaksi viikkoa.

2010-07-15T16:45:00.000+03:00

Olet laihtunut pari kiloa, sanoo sairaanhoitaja, äitikin huomasi sen ja kai sitten minäkin, sen verran olen itseäni peilistä vilkuillut, sen verran huomaan kummallisten ajatusten täyttävän päätäni. En minä voi syödä enempää, tuntuupa lihavalta, mitä jos syönkin normaalisti ja menetän tämän kehon josta juuri nyt pidän aika paljon.

Uskaltaudun syömään juustoriisikakkuja ja parsakaalia.
Pastaa.
Pidän käsieni luista, käsivarsieni ohuudesta, ilmasta jalkojeni välissä, siitä mitä minusta puuttuu. Pidän kaulani jänteistä ja kasvojeni suippuudesta.
Voisin pitää enemmänkin

Tämä kuluttaa jälleen aivokapasiteettiani. Täytän päiväni tekemisellä, etten vain joudu olemaan yksin, ruuan äärellä. Palaan illalla kotiin nälkäisenä, olen ehkä syönyt vähän jotain, nälkä kurnii kun makaan selälläni patjalla.
Saatan palata yläkertaan ja kaivertaa jäätelöä rasiasta, tunkea suuhuni jotakin suolaista, leipää ja margariinia ja juustoa.
Tai sitten saatan vain maata siinä, odottaen että uni vie mennessään ja pääsee unohtamaan nämä ajatukset.

Täytän päiväni kauppareissuilla ja ruuan ajattelulla, resepteillä, norkoilulla.
Batteryn juomisella. Pepsi maxilla ja vedellä, purkalla, porkkanalla, salaatilla ja kurkulla.

Nyt olen syönyt mielestäni liikaa, kamala syntinen olo, tuntuu miten kaksoisleuka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, ja mielestäni tätä on jo jatkunut joitakin päiviä, se on kamalaa.
Minä en halua menettää tätä kehoa.
Minä haluan vielä kyetä käymään ulkona napapaidassa. Minä pidän hieman jopa vatsastani, se näyttää välillä ihanan litteältä.

Oikeastaan ainoa kohta, josta en itsessäni pidä, on mieleni. Jos se olisi kunnossa, olisi kaikki muukin kunnossa.
Minä saan sen kuntoon.
Valintahan on minusta kiinni. Onnellisuus on asenne, kyllä minä saisin nämä sairaat ajatukset loppumaan, unohtaisin vain ja pian se olisi ohi ja pystyisin taas hymyilemään viattomasti ja olemaan murehtimatta....
-..'...--.'

Mutta en tiedä tahdonko.

2010-06-23T17:36:00.000+03:00

Aina kun kaipaisin jotakuta lämmittämään
kun mieli on pimeä ja kaapeissa pelkoa,
mulla on seuranani vain kauratyyny
ja kylmän teräksiset sakset.

Miten kiintoisa näky,
kun niillä leikkaa ahdistuksen verhoa,
sisältä pulpahtaa punaista
todisteeksi siitä että olen vieläkin
e l o s s a
epäonnekseni
.

Antaa veren punan vuotaa
ahdistuksen sen mukana,
liueta maailman pauhuun

Huomenna voin taas syödä vähemmän,
huominen tekee musta paremman.
Mutta aina vain huominen,
voi kun sitä ei enää olisi.

VITTU MÄ INHOAN MENKKOJA.

Aina, joka helvetin ainoa kerta, päivää ennen on niin mieletön ahdistus ja saamattomuus ja levottomuus ja tärinä vapina delirium mikä tahansa, ettei pysty edes ajattelemaan.

HUOH.

2010-06-22T15:00:00.000+03:00

Minä haluan jo vihdoin rauhoittua, juurtua paikalleni, jonkun viereen. Maata kesäisellä nurmikolla ja katsella taivasta hiljaa, ei tarvitse puhua, ei tarvitse kiittää. Siinä me ja siinä minä.
Vaikkei ehkä ulkopuolisista vaikuta siltä, koska minä meen ja tuun ja etsin sitä paikkaa jossa voin rauhoittua. Oon tajunnut, ettei siinä ole järkeä. Minä etsin jotain, jota en voi etsimällä löytää. Minä voin löytää sen vain pysähtymällä.
Pitäiskö muka uskaltaa?

Voi oispa kesä. Sellainen, kuin kesän pitää olla. Ei tällainen kylmä ja levoton. Teekin jäähtyi jo pannuun ja ulkona vikisee syksyinen viima. Vaikka minä rakastankin syksyä, mutta en silloin kun on kesä.
Haluan mökille ja rannalle, etsimään itseäni rauhassa.
En oikein tiedä, kuka olen.
Vai olenko edes.

En oikein osaa erottaa sitä, meneekö hyvin vai huonosti. Kaikki on niin neutraalia. Neutraalia neutraalilla tavalla, sillä tavalla että voi vain katsella ja todeta että ahaa, nyt näin. Että voi vaeltaa Itäkeskuksen kauppakäytäviä ja katsella vain eteensä, tältäkö tuntuu rauha vai onko tämä jotakin muuta.
Minä en oikein muista, millaista on olla muuten.
Välillä tuntu hajottavalta. Silloin kun on pakko tavata osastopoikaa. Se vaikutti puhelimessa tasapainoiselta. Mutta sen näkeminen tuntui pahalta pahalta pahalta, sen silmät harhailivat ja se oli jossakin kaukana poissa, vaikka tunsin sen hengityksen ja käden hiuksissani. Mutta ei se ollut siinä. Minä sanoin siitä sille, ja sitten se sanoi että minusta on tullut outo ja epätasapainoinen.
Sanoin sille ehkä vähän pahastikin loppua kohden.
Sillä on tänään synttärit ja se pyysi mut sinne, en voi mennä. Tuntuisi kamalalta. Mielummin menen Falun Gong-harjoituksiin hesperian puistoon.

Parsakaalit ovat kiehumassa vedessä, menen kohta jatkamaan ruuanlaittoa.

Jotain on muuttunut

2010-06-20T15:43:00.000+03:00

Oikeastaan aika paljonkin. En sitten tiedä johtuuko se kesänvilpoisesta sateesta, läpimäristä vaatteista, ruvelle kaadutuista jäsenistä,
jalat hakkaa rytmiä lattiaan.

Ei meitä tänään saa huolettaa mikään.

~~Ja kuitenkin kaikki on niin kuin ennenkin.~~

Päihtymystila

2010-06-07T20:36:00.000+03:00

Päihdyn tällä hetkellä ja mua naurattaa kaikki ja tuntuu että elämä on saamassa uutta suuntaa ja voi ettäkesä tuntuu kivalta vaikka on vähän flunssassa!

Jaa millä mää päihdyn?
Battery strippedillä.
Se on oikeasti kovempaa kamaa kuin kukaan myöntää, ainaki minulle toimii joka kerta, aina kun mennään ulos ja muut ottavat viinaa ja gambinaa ja oluita ja siidereitä niin minä ostan kaupasta pari batterya ja se riittää.

Niinkuin nytkin, tätä voisi verrata kalsarikänneihin, ihan mielettömästi energiaa ja uusia ideoita, hyvä olo ja dataamista itsekseen.
Mmh! <3

2010-06-07T16:38:00.000+03:00

Missä vaiheessa mainoksista on tullut propagandaa, televisio-ohjelmista turhaa, sisustamisesta tärkeää ja kesäauringossa makoilusta muuta kuin ruskettumisenyrittämistä?

Perjantaina mentiin metsään kera telttojen, tehtiin nuotio ja pystytettiin teltat, metsän pimeys ympäröi meitä ja lintujen äänet voimistuivat, Nllä oli mukanaan meidän ostamia paperilyhtyjä joissa oli sisällä ledivaloja, minä vein niitä metsään.
Metsä alkoi muistuttaa Taikaa.
Nuotio savutti silmiin.
Siinä kaikessa hiljaisuudessa ja odotuksessa rakastin niitä kaikkia ihmisiä, ne oli ne minulle rakkaimmat ja tärkeimmät, ihanimmat ihanimmat ihmiset.

Kävelimme Kn kanssa vetten päällä vahingossa, ryömimme eeppiselle aurinkokivelle, keitimme teetä, johon keräsimme ainesosat metsästä, se tee onnistui tosi hyvin ja oli parasta ikinä.
Minä ostin kirjan jonka aion koota täyteen kesämuistoja, vielä pitäisi ostaa kertakäyttökamera. Tai polaroid-kamera, se olisi kaikista ihanin.

Emme nukkuneet metsässä lainkaan, osa tietysti kyllä mutta minä en, eikä K.
Sitten lähdimme muutaman ihmisen kanssa aikaisin pois sieltä, minun piti ehtiä Ouluun ja niiden johonkin muualle, kävelimme asemalle, juna tulisi vasta kolmen vartin päästä, päätimme kävellä seuraavalle asemalle ja ehdimme sinne vain juuri ja juuri, juoksimme pitkin peltoja ja kesäisiä hiekkateitä jossakin Espoon takana, kävelimme hieman junakiskoilla jotta pääsimme perille.

Matkalla Ouluun nukuin paljon, oikeastaan vain koiranunta ja aika vähän, heräilin kuulutuksiin ja jarrutuksiin, mukanani vain yksi pieni laukullinen tavaraa, tuntui ihan hyvältä.
Oulunkaverit, Poika muunmuassa, sanoivat menevänsä bileisiin, en vielä silloin tiennyt menenkö itse, eräs toinen kaveri soitti kun lähetin sille viestin että Olen kohta sun huudeilla. Se soitti ja sanoi että tule Ainolan puistoon, ja minähän menin, ja siellä sitten olimme, tapasin muitakin tuttuja, ja ainiin siellä oli joku tyttö joka sanoi että ai sinä olet se söpö tyttö josta J on puhunut!
Muutenkin tuntui siltä että ne kaikki katsoivat että kuka tuo on, huh.

Oulun virallinen soundtrack on Jätkäjätkät, kuuntelimme sitä Pojan kanssa bileiden jälkeen kun kipusimme kaverin kämpille parvekkeen kautta, sen ovi oli auki onneksemme.
Minä en ollut nukkunut kahteen päivään, alkoi olla sekava olo, Pojan siniset silmät jäivät mieleen, taas.
Heräsimme joskus yhden aikaan, lähdin kävelemään keskustaan ja Poika johonkin, se sanoi että tekstaa jos tiedät ootko jäämässä ouluun, minä en uskonut että olen, koska oli kipeä olo.
Tapasin paria kaveria, muunmuassa Rää joka oli tullut Tampereelta Ouluun, ja sattumalta myös muita oululaisia kavereita, sitä miestä jota aina näen kaikkialla, välillä Helsingissäkin joissakin UG-bileissä iltakahdentoista jälkeen pimeässä.

Ja sitten törmäsin vielä keskustassa Poikaan vaikka luulin että se oli kotonaan.
"Vois kyllä soitella" se sanoi, vois kyllä, voi vois. Siksi mää olisin tahtonut jäädä sinne, vaikka henkeni uhalla, alkoi olla tosi kipeä olo, nyt en enää maista mitään ja kuumettakin on melkein kolmekymmentäkahdeksan ja selkä on tosi kipeä ja pääkin oli mutta sitten otin buranaa.
Voi Poikaa.
Junasta lähetin sille viestiä että saa luvan tulla Helsinkiin.
Ja se sanoi että se olisi ehkä tulossa tässä kuussa.
Voi oi oi voi, tule tule tule jooko.

Oon nähnyt viime aikoina aika kamalia unia, niissä miun koira on jouduttu lopettamaan ja joku leppäkerttu samaan aikaan (itkin enemmän sitä leppäkerttua, en tiedä miksi), en osannut leikata otsatukkaani oikein.

Ensi viikonloppuna pitäisi päästä Turkuun, siksikin haluan parantua, siellä on metsäjamit ja ehkä joitakin uusia tuttuja, paljon ainakin tuntemattomia.

Kesä tuntuu ihanalta, vaikka Oulussa ei tunnukaan yhtä stressittömältä kuin talvella, ehkä se johtuu siitä että miulla ei ollut paljon ollenkaan rahaa (kaksi euroa ja kaksi senttiä ja joitakin senttejä taskunpohjalla) ja että yöllä oli aika kylmä enkä ollut nukkunut ollenkaan, ja että olin lähtenyt sinne täältä aurinkoisesta etelästä jossa voi yöpyä parhaiden ystävien kanssa metsässä. '
Mut kyllä Oulu oli ihan nätti kesälläkin, aika vihreä ja puistoisa ja ihmiset paljon iloisempia ja ei-synkempiä ja ne näyttivät kanssa vähän vähemmän nisteiltä.
Talvella oululaiset näyttävät kamalasti nisteiltä, niiltä juuri, niillä on semmoiset huput ja sitten ne istuvat jossakin perseet jäässä ja murjottavat.
Nyt ne joivat alkoholia puistoissa.

Minä katsoin touhua vähän kummissani.
Helsingissä ei ole ihan samanlaista, kuitenkaan.
Musta tuntuisi tosi hyvältä asua Oulussa, koska sitten miulla olisi siellä paikka missä olla eikä olisi sellaisia hetkiä kun jouduin vain vaeltelemaan itsekseni ja etsimään yöllä kojua josta saa pehmistä, siksi kun minun vain teki ihan kamalasti mieli vaniljapehmistä ja sitä oli sitten pakko saada.
Vaikka oli kylmä.

2010-06-01T13:38:00.000+03:00

No nyt sitten kävi niin.
Perjantaina kaveri täytti 20, se on suuri luku ja nyt hän on lähempänä neljääkymmentä ja kriisejä kuin syntymäänsä, sen kunniaksi minä ostin sille ruusukkeen jossa luki Birthday Boy, se lahjoitti sen kyllä muualle mutta ainakin se oli hauska lahja.
Kahdellakymmenellä eurolla saimme elämämme matkan, minä ja kymmenen muuta, lappu kirveli kielellä, sen alla, sivuilla, bussissa ihmisten katseet harhailivat ja me kuuntelimme Kymppilinjaa.
Pidä mua kädestä sit kun mennään.
Ei se vielä ala.
No mutta pidä silti, ja ollaan sitten yhdessä koko ajan, joohan.

Ja me oltiin, tai minä luulin ainakin.
"Mä sammutan nyt puhelimen, äiti", ja sinne se sammui ja niin teki minunkin puhelimeni.
Istumme sotkuisen kämpän lattialla. Tavara on pudonnut ja siihen se on jäänyt eikä sitä ole nostettu sen koommin, tästä näkee mitä täällä on tehty viimeiset puoli vuotta, pöytänä pahvilaatikko ja kaksi levyä, tietokone.
Nouseeko nää jo.
Mä ainakin huomaan, sanon. Katselen käsiäni, ne muuttuvat vanhoiksi, ei, ei sittenkin nuoriksi, eikun pieniksi, eikun. Pahvilaatikopöytä aaltoilee. Piirrän K:n käsiin, se on se ihana tyttö, piirrän sen tusseilla, sun pitää taas kohta vaihtaa väriä, se kiljaisee ja olen ehdottomasti samaa mieltä, nauramme yhdessä.

Lähdetään metsään, joku keksii.
Minua etoo.
Vähän velloo, kaikki velloo, kaikkialla velloo, värejä, kulmiin muodostuu fraktaaleja ja erilaisia väriyhdistelmiä ja pienoissateenkaaria, en minä tiedä enää mistään mitään, naamojen sisään muodostuu uusia naamoja ja musiikki tuntuu omituiselta, maistuu omituiselta, haisee omituiselta. En laita kenkiä jalkaan, loikimme kylmässä toukokuun yössä, minä pelkissä villasukissa ja housuissa ja topissa, heitin hupparin ja huivin jo maahan, samoin tein mp3-soittimelleni, ajatukset valtaavat pääni.

Oikeastaan en muista kamalasti mitään.
Mutta kuulemma tapahtui näin: minä huusin.
Huusin sanoja, huusin tavuja, omituisessa järjestyksessä, kukaan ei saanut selvää. Minä luulin että K on pieni pesukarhupeikko jolla on raitasukat, ja se näytti ihanalta, todella hyvältä, välillä vähän koiralta, sen nenäkorut, huh, voi ne näyttivät niin hyviltä, ja miten se sylki, sekin näytti niin kivalta, niin niin kivalta.
Ja minä olin aika varma että me olimme pieniä peikkoja metsässä, olimme vapautuneet yhteiskunnasta eikä meitä sitonut siihen enää mikään, edes sanat tai pissahätä tai kengät, vaatteetkaan, ne saivat kaikki mennä, sillä me olimme luoneet itsestämme vain kuvan, jota pidimme yllä, mutta sitä kaikkea pystyi muuttamaan.

Eikä ollut olemassa poliisia eikä susia eikä äitiä eikä isää, se kaikki oli kuvitelmaa, me olimme nyt vapaita, pystyimme elämään talvessa, minä halusin ikuisen oranssinvihreän syksyn joka tuoksui vahvasti pistävältä, ja sitten siellä näkyi sydämiä, ja voi minä tajusin, silmiä oli kaikkialla ja rakkaus on kaikista tärkein, rakkaus, RAKKKAAAUUUSS minä huusin, minä itkin, minä lyyhistyin maahan ja kaivoin multaa, sanoin etten ole koskaan tuntenut näin.
Muistan miltä se multa tuntui. Niin kauniilta. Minä rakastin sitä, minä rakastin kaikkea, minä rakastin Kta ja Rää ja Nää ja Dtä, hetkinen, missä ne olivat, ahaa K oli tuossa, ja se raahasi minua metsään ja me loikimme siellä yhdessä.
Tulimme talon pihaan, meistä se näytti mielisairaalalta, siinä luki että Revontuli tai Universumi tai jotakin, ja ainiin S suojeli niitä pikku universumeita laseissa, N oli kaatanut sinne vihreää boolia jonka oli tehnyt, voi. Universumeita piti suojella ja niiden päälle pistää papereita, hmm.

Tuntui ikuisuudelta.
Käsiä suuni edessä.
En saa happea.
SMA MÄ RAK SYKS MHDI UUIY mitä tahansa yritinkään sanoa, mitä tahansa, sama se mitä, sanoja sanoja sanoja mutta kun ei niitä tullut.
Minut raahattiin sisälle.
En muista kamalasti mitään siitä, miten tulin sisälle, kuulemma huusin ja heittelin tusseja seinille, ja smartieseja myös, N oli lajitellut ne väreiitäin rasioihin. Minulle syötettiin jotain, luulin sitä smartiesiksi mutta kuulemma se oli kourallinen rauhoittavia, ja sitten päälle vettä, minä luulin että se oli alkoholia, ainakin se maistui samalta, kitkerältä ja vahvalta, ja yhtäkkiä upposin kummalliseen hajujen ja makujen mereen enkä nähnyt oikein mitään.
Mutta sitten R tuli siihen, minä revin sen naamaa eri suuntiin, koetin selittää jotakin, se sanoi että PLIIS, PLIIS tyttö PLIIS ja minä luulin että se on pieni ja kiimainen koira joka uikuttaa, ja niin luulin että muutkin ovat, ja sitten tajusin että minullahan on rastat, voi miten kivoilta ne tuntuivatkaan kun ne olivat vapaina.
Ja sitten rentouduin, rauhoittavat alkoivat vaikuttaa, makasin selälläni sängyllä, Rn naama yläpuolellani, ja naaman sisällä uusi naama ja sen sisällä uusi ja silmistä muodostui ikuinen tunneli, minä hoin erilaisia nimiä ja sanoja ja seksihuumeetväkivalta, jotakin, toistelin, luuppasin, selitin, R kuunteli ja rauhoitteli.

Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli ohi, pelkästään kummallisia värejä taas kaikkialla, ja hirveä väsymys, R tutki lompakkoani ja minä en tiennyt mistään mitään, menin patjalle makaamaan Kn viereen, K oli tärkeä, se oli kaunis ja ihana ja minun teki mieli suudella sitä tai ainakin halata, sen käteen oli muodostunut kuva, en ollut voinut lopettaa sen piirtämistä.
Silmät kiinni ja pää siniseen tyynyyn.

Naapuri koputtaa ikkunaan.
Me kutsutaan nyt poliisit.
Peitto korviin ja polvet hienolle kerälle, ei kukaan kuitenkaan huomaa.
"Ei ne poliisit tulleetkaan, lähdetään"

Ja kuulemma juuri sillä sekunnilla:
POLIISI
ne tulivat ovesta sisään ja huusivat, minä nukuin. Ne herättivät Kn ja tarkistivat ihmisiltä papereita, etsivät huumeita, mitä tahansa, ne saivat toisen Kn, se oli hatkoissa laitoksesta. Ne eivät löytäneet mitään muuta.
Eivät mitään.
Eivät herättäneet minuakaan.

Ja sitten minä nukahdin oikeasti.

Heräsin aamuaurinkoon, se paistoi silmään, D ja R kuuntelivat musiikkia. Avasin silmät, mitä, eikö täällä olekaan muita, kamala päänsärky vain ja puutuneet jäsenet, vähän hävetti.
Mmh paljonko kello on?
Viisi, sanoo R.
VIISI? Viisi. Päivällä.
Minä olin nukkunut varmaan yli 12 tuntia, huh, äkkiä keräsin kamppeeni kasaan, missä on lompakko ja missä se ja missä tuo, kamala kun väsytti ja villasukatkin jäivät metsään.
Nukahdin uudestaan bussiin, kävin Maailma Kylässä-festareilla nopeasti, näytin kuulemma siltä kuin olisin pilvessä, vaikka olin vain aivan saatanan väsynyt, en tiennyt vielä silloin miksi, menin kotiin ja nukahdin, nukuin koko seuraavankin päivän, minulle soiteltiin koko ajan ja ystävät luulivat minun kuolleen, äidille sanoin että olen kipeä, niin olinkin, yöllä ulkona roikkuminen nosti minulle kuumeen ja kamalan päänsäryn, tai sitten se johtui jostakin ihan muusta.

"Onneksi sä oot taas!" sanoi K kun soitin sille sunnuntaina illalla, ne sanat kuulostivat ihanan hyviltä, voi K sinä taidat välittää, ainakin minä välitän.

2010-05-27T21:00:00.000+03:00

Hetkiä, kun haluaisin olla herkkä ja häilyvä ja tuulessavärisevä. Pukeutua pieniin mekkoihin ja hymyillä ujosti. Haalistuneita värejä ja kukkia, syksy ja talvi ja kärsimystä ja omituisia sattumia.
Raastavaa ikävää ja polttavia tunteita rinnassa.

Äiti kysyy onko kaikki hyvin,
pyöritän päätäni.
Tuntuu ikävältä mutta tiedän, huomenna on taas kaikki hyvin.

Ja minä itkin kuolemaa..

2010-05-24T20:15:00.000+03:00

..välillä omaanikin, nyt jonkun toisen.
Se toinen oli siitä yhteisöstä.
Siitä josta kerroin, joka tuntuu perheeltä, ja Oulupoika on osa sitä ja kaikki sieltä tampereelta ja voi.
Perjantaina teen espanjankoetta, menee huonosti koska; ennen sitä kävin katsomassa netistä että milloin on tapaaminen ja monelta ja sitten siellä sanottiin että mennään Juhan hautajaisiin.

JUHAN
sen juhanko
ei se ole se juha, ei juha kuole, ei minun kavereista kukaan.
Autossa yksin ollut 18-vuotias mikkeliläismies kuoli törmäyksessä heti.
Ei se ole meidän juha, meidän juhalla on vakaa auto ja se on punainen opel niinkuin tuossakin kuvassa, tuossa kuvassa se on rutussa puuta vasten, minä olin siinä autossa kerran Oulussa, Juha ajoi minut asemalle ja nauroimme yhdessä ja se auto oli vähän rikki ja täynnä tavaraa.
Ja me puhuimme Juhan kanssa paljon filosofisia, maailmankaikkeudesta, Juhan silmät vilkkuivat syvällä sen päässä eikä se paljoa hymyillyt, mutta mie tiesin että se nautti. Se oli vähän ujo ja sitä oli ihana halata. Se puolusti sitäkin tyttöä espoossa, sitä tyttöä jonka vuoksi minun todellisuuteni oli pettää.
Sellainen on Juha, juha on vahva.

Mutta silloin sekin oli rutussa autossa.

Mie en voi uskoa. Siellä se oli, tuossa autossa josta on jäljellä pieni pala, tuo punainen auto joka ajaa rusautti puuhun. Ja Juha oli menossa miun kavereille niitä tapaamaan. Sitä yhteisöä. Ja sitten niiden piti tulla tuolla autolla Helsinkiin. Ja miun piti nähdä ne kanssa.

En ole koskaan itkenyt kenenkään kuolemaa, mutta nyt itketti. Espanjankoe meni huonosti, Juha pyöri miun mielessä. Sen eloton ruumis pienessä punaisessa Opelissa.
Juha oli vielä kirjoittanut runonkin kuolemasta vähän aikaa sitten.
Ja sanonut että ennen kuolemaansa se haluaa kokea kolareita.

Kerta se on viimeinenkin.

Ja nyt sitä ei oo.
Sitä ei oo
ei oo
Juhaa ei oo.
Vaik en minä sitä varmaan ois osannut kauheasti kaivata, tai en tiedä, mutta se että näin sen sanoja päivittäin netissä, nyt minä nään vain sen foorumiprofiilin jonka alla lukee Offline ja mie ajattelen vain miten se on offline koko loppuelämänsä tai eikun..

Juha, sä tiiät että me ajatellaan sua aika paljon ja oikeastaan enemmänkin ehkä ku jos olisit elossa, tai ainakin eri tavalla ja intensiivisemmin.
Miks Juha kun ei se halunnut lähteä.

Ylös alas ylös alas

2010-05-24T18:41:00.000+03:00

E N
p a K o L l a

k est ä.

On mennyt tosi hyvin.
Perjantaina oli taas reivit, tamppasin yön pimeydessä ja kohtasin uusia kasvoja, minua sanottiin helinäkeijuksi ja uv-valot loistivat alppipuiston pimeydessä. Juhlat jatkuivat Rlle, sinne kauas kauas espooseen, sinne tuli mukaan ihania ihmisiä ja istuimme sohvalla koko yön. Minä ja D kaavimme karstoja, sormeen tuli haava.
Dn kanssa oli muutenkin kivaa. Se tuntui. Vaikka en minä tiedä, se on niin naapurinpoika ja sellainen normaali ja mitäänsanomaton ja ehkä mä siksi tykkään siitä.
Ja sitten on niitä muitakin, se yksi K, se ihana tyttö, se jolle lainasin tavaroitani ja jolle annan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja jota voisin katsella päivät pitkät ja jonka menemisiä en halua rajoittaa vaan olla osa niitä. Sillä on ihana tyyli kävellä tai oikeastaan vähän hassu, mutta minä pidän sen kasvojen rypyistä ja siitä miten se on mystinen.
Mutta se ei ollut Rllä. Siellä oli D, ja senkin kasvot olivat kivat ja sen silmät ja sen jutut, ja me nauroimme samoille asioille ja istuimme vierekkäin likaisella vanhalla patjalla ja kaavimme kaavimme kaavimme niin että molempien sormet saivat taisteluhaavoja.
En nukkunut koko yönä, silmissä vilisi vauhtiviivoja, lähdimme kohti Helsinkiä rahatta, onnistuimme kuitenkin.

Sitten liftasin itseni Tampereelle, mukanani vain pieni repullinen tavaraa, teltta ja hyvä ystävä. Pääsimme perille nopeasti, olimme eksyä Hämeenlinnan taakse. Liftaaminen oli hauskempaa, helpompaa ja epäpelottavampaa kuin uskoinkaan.
Koko matkan aikana mulla oli rahaa 2.20 euroa.
Yöllä istuimme nuotiollaa ringissä, nukuimme viiden ihmisen kera kahven hengen teltassa, huusimme liikaa ja nauroimme paljon, H katsoi nuotiota ja kurkkulauloi ja sen naama venyi outoihin asentoihin ja minua vähän nauratti sen katselu, ehkä se johtui kirpeästä savusta ja monen päivän valvomisesta ja siitä että silmissä meni vauhtiviivoja ja palloja ja siitä että yö oli jo niin tumma metsän keskellä.

Ja minä tiesin että koska nautin, niin tulen maksamaan siitä.
Viikolla minä söin kourallisen seronileja, juoksin bussipysäkille ja ajattelin syödä niitä vähän lisää ja seroqueleja kanssa, oikeastaan ihan mitä vain, mutten syönyt vaan lintsasin koko päivän ja istuin kiasman nurmella ja itkin ja tein uskonnon opintopäiväkirjaa ja sitten poltin ja itkin vähän lisää.
Ja oksensin limaa ja seronilia kiasman nurmelle, vihreälle vihreälle kuumalle nurmelle ja aurinko paistoi lujaa ja Mn ja sen ystävien sekopäinen nauru jäi soimaan korviin .
Oli paha olla ja sitten tuli parempi ja nyt taas paha, en jaksanut mennä autokouluun ja muutenkin tuntui kamalan huonolta, olin nukahtaa bussiin, huomenna on ruotsin koe enkä jaksa lukea, olen syönyt liikaa ja vieläkin on nälkä enkä tiedä ja stressaa.

Äiti kävi hoitoneuvottelussa ja siellä sanottiin että miulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja että syön 20 mg seronilia enää tämän päivän ja huomenna 10 mg ja sitten kohta en enää yhtään, viikon kuluttua.
Pelottaa.
En tule selviämään ilman. Lääkkeiden kera minä olen maaninen ja ilman niitä masennuksen kuilussa, saan paniikkikohtauksia niinkuin tänäänkin ennen autokoulua, bussissa keskioviväli näytti kamalan suurelta ja pelottavalta ja ihmiset koneilta joilla oli takit päällä, sellaiset tasaisen muoviset.
Minä en haua ajatella kesää ja paniikkikohtauksia.
Minä haluan ajatella kesää, kun ei tarvitse tehdä töitä, niinkuin minun ei tarvitse, koska minä saan levätä. Kesää kun saa mennä kavereiden kanssa ja käydä leirillä ja ajelemassa ja tutustua tyyppeihin ja ainiin festaritkin vielä, ja liftailua ja hyvin vähän nukkumista ja yöttömiä öitä jossakin lämpimässä.

Ja minä haluaisin vielä Ouluunkin.
Ikävä kaikkia ihmisiä kohtaan polttaa sisimmässä, samalla tuntuu hyvältä, porukat jotka tunsin eri piireistä viihtyvät nykyään yhdessä, mmh.
Minä en tiedä kuka minä olen.
Tuntuu kummalta.

2010-05-14T09:53:00.000+03:00

Älä enää itke mies, illassa on lupaus kesästä
jossain valvoo toinenkin uneton
joka miettii samaa kuin sinä
taivaanrannassa aurinko sammuu
noustakseen aikaisemmin

Mmh, tällaisia kesäiltoja jokainen kaipaa. Ne alkavat aina vaivihkaa Helsingin keskustasta, sitä on suunnitellut kaikkea ja törmää sitten täysin oikeisiin tyyppeihin.
Käymme Epäluotettavan Lähteen luona eduskuntatalon vieressä. Poltamme. Puhallamme saippuakuplia, nauru kihelmöi ja ulkona on niin lämmin että tarkenee lyhythihaisessa. Missä vaiheessa tänne tuli kesä.

Ihanaa kun voi istua rauhassa, minä videoin Rn menoa, hän kaivaa laukustaan vesilasin ja täyttää sen.
Löydämme itsemme kaupasta, huomaamme kaikkien ostostemme olevan keltaisia: maissia, keltaista jaffaa, keltaisessa pussissa olevia lakuja, keltaisessa pussissa olevia sipsejä, kaksi perunaa.
Perunat katosivat johonkin tosin matkalla, ehkä löydän ne kun tänään puran laukkuni.

Isä sanoo ettei neula koskaan ole tarpeeksi hygieeninen jaettavaksi.

Matkaamme pummilla Espooseen ja istumme metsässä grillaamassa. Rakennamme laavua ja ihailemme sitä, minä valokuvaan ja on tosi kivaa, vaahtokarkit maistuvat hyviltä ja ukkonen välähtelee taivaanrannassa.
Ja sitten me lähdemme, illalla myöhään pois pois pois, kaikki kaipaavat minua siinä välissä mutten jaksa reagoida, minä vietän nyt turmiollista elämää metsässä.
Päädymme R:n luokse yöksi, sen kämppiksellä tosin on siellä joku nainen, joten olemme tosi suvaitsevaisia ja päätämme leiriytyä pyörävarastoon. Löydämme sopivan varastokopin, sinne mahdumme juuri me kolme, istumme hämyssä, poltamme vähän lisää, kippaamme tuhkat piipusta ulos, raavimme sen puhtaaksi ja poltamme vielä vähän.
Nukahdamme pyörävaraston betoniseiniin.

Herään kello 5:50, J soittaa, "Mä oon Helsingissä, täällä nousee aurinko, mä en oo nukkunut yhtään, tule tänne mun kanssa", minä en edes tajua kuka soittaa, mutta päätän silti lähteä sillä rakkoni on ratketa vessahädästä.
Syön J:n kanssa keskustassa aamupalaa. Jäätelöä ja batterya ja vähän herneitä. Battery maistui jäätelön kanssa tosi oudolta.

Ja sitten istun taas bussissa, väärässä bussissa, toivon matkan kestävän ikuisuuden mutta tiedän ettei se kestä, jään pois liian myöhään ja matkaan junalla kotiin, nyt istun taas täällä, kävin jo suihkussa, tänään olisi ehkä lady gaga-teemabileet, katsoo jaksanko mennä.

Olen nukkunut kaksi tuntia omituisessa asennossa, polttanut liikaa ja ollut turmiolla, valokuvannut kauheasti ja meinannut ratketa ilosta, avautunut omituisista asioista keskellä yötä sekavissa tunnelmissa. Ai niin, ja se yksi suosittu soitti minulle, se soitti, eikun soitinkohan minä sille, no taisin, mutta se kyseli minua kaveriltani.
Miten hienoa. Mie puhuin sille. Mie voin tutustua siihen. Se on ehkä vähän miun tyylinen.

Ensi viikonloppuna mua odottaa Tampere, R lähtee sinne mukaan, samoin Oulusta yksi poika, me nukumme teltassa.

2010-05-12T11:16:00.000+03:00

Tällä hetkellä itkettää.

Se Oulupoika, se ihana ihana ihanin ihanin kaikista ihanin kuuletko kuulethan idiootti SINÄ SINÄ SINÄ
niin, se.
Se.
Mie en huomannut mitä se meni sanomaan, se sanoi netissä että se haluaa tyttöystävän, sellaisen mitä se ei ole kuvitellutkaan, mutta kun minä kuvittelin että minä oon sille jotain, tai tulisin olemaan tai voisin olla TAJUUTKO MINÄ HALUSIN OLLA ja sitten se puhuu kivoja kaikille muillekin ja hymyilee.

Minä inhoon mustasukkaisuutta mutta kun!
Tajuutko, ihana, mie haluun sut enkä kettään muuta, välttämättä. sit toisinaan mie voin haluta kaikkia mutkun sinä oot niistä yks!
Kyllä se kai tajuaa.

Mä oon kauhea miten voin edes haluta muuta kuin sitä mitä meijän välillä on.
Koska mä en tiedä mitä se on. Mutta miksei se muka riitä.
Miksi.
Mä tiedän, että murtuisin täysin, jos se tykkäisi jostakusta jonka tunnen, jostakusta sen yhteisön sisällä, sen yhteisön jonka tunnen kodiksi, mutta ehkei se ole sama ihminen enää kuin silloin kun tavattiin.

Kun mä upposin sen silmiin siellä. Kun Oulu tuntui vielä niin uudelta ja kylmältä. Siellä tuoksuikin erilaiselta. Kun mikään ei ollut itsestäänselvää ja minä olin herkkä herkempi ehkä vähän häilyvä. Silloin, kun --- voi miksei ne ajat tule ikinä takaisin mutta mä koin ne jo ja ne oli hyviä aikoja.

Mun sydän tuntuu tosi oudolta, kaipaaavalta ja sellaiselta että siitä puuttuu jotakin, vähän semmoiselta että voisi itkeä vain siksi ettei tiedä miksi.

Mut tajuutko kun mie rak ra r r r a a rakaka raksk skakrkak
RAKASTAN
niinkö?
sua
ko?

Joo. Vaikka se on järjenvastaista, vaikka mä näen sussa puutteita, sä oot liian sellainen ja tällainen ja mun pää meinaa hajota siihen ja silti mä haluaisin vain olla sun vierellä ja katsoa ja hymyillä ja se murtaa mut jos en saa.

Mä en kyllä tiedä menenkö sinne Ouluun.
mENen en MENE menEN en en en MENEN? Kun sais edes itsestään selvää.
Jos menen niin vasta huomenna. Tänään puhaltelen saippuakuplia ja piirrän asfalttiin liidulla, tänään minua ei saa häiritä ja tänään saan olla niin kosketuksenarka, että tytön kädet hartioillani, niinkuin eilen, tuntuisivat tänään liian painavilta, herkät sanat korvassa huudolta, se sellainen katse jonka tyttä antoi eilen, sellainen tuntuisi liian painostavalta.
ja silti haluan kokea sen kaiken taas.

2010-05-10T10:54:00.000+03:00

tajusin miten kovin rakastan bussissa istumista, siinä vaiheessa kun luulin matkan olevan ikuinen, minä olin jo tyytyväinen, istuisin bussissa ikuisesti
ja ehkä se oli ikuisuus
aamulla heräsin kylmään
käsivarsien hennot karvat pystyssä

juon taas batterya ja tuntuu että söisin liikaa
ei väsytä enää
päätä huumaa
huu maa
huu haa maa
mikä mikä

Huh

2010-05-09T14:54:00.000+03:00

Tulipahan oltua sekaisin.
Tuntuu jo vähän paremmalta. Vapun jälkeen olen ollut koko ajan melko tiedottomassa tilassa. Leijaillut pumpulissa. Ehkä se johtuu lääkkeistä, vaikka tiedän ettei kuitenkaan, puraisen pääkallosalmiakin kahtia ja kieltä kirvelee kun se on niin vahvaa.
Niin.

Perjantaina oli taas sellainen päivä. Oli ollut monta sellaista päivää viime viikolla. Laiskaa päivää, aurinkoista päivää, välinpitämätöntä päivää. Päivää hymyjen. Kävelyä koirien kanssa puistossa, auringonpaisteessa ja tuulessa, oravia. Ja sitten on ollut mustia huppuja ja rinkejä pimeällä nurmella, Kiasman edessä, savua ja kitkeryyttä ja uskomattomia värejä tuoksuja makuja tuntoja. Ihania silmiä.

Löysin elämäni miehen, ja sitten se sanoi olevansa homo, se oli hieno päivä.

Perjantaina olin taas vallatuilla taloilla, selvinpäin. Sitten tarjottiin vähän viiniä ja huikka oluesta, en viitsinyt ottaa paljoa koska ei kiinnostanut.
Siellä oli niin kauniita ihmisiä. Paljon. Koin yhteyttä.
Kävimme ulkona polttamassa kaboomista. Kitkerä savu tuntui karhealta kurkussa, nielaisin, miten tämä voi toimia näin hyvin.
Istuin sohvalla keikan loppuun asti, yhtäkkiä punk kuulosti kovin hyvältä. Luulin että ystäväni osaa taikoa. Hän käänteli silmäluomiaan ympäri ja sanoi että näen hallusinaatioita, pelotti hieman mutta sitten söin pinkkitukkaisen tytön kanssa tortillaa ja tuli parempi mieli.
Lähdimme jossakin vaiheessa kohti kotia, en muista missä, mutta muistan kuinka eräs ystävistäni oksensi bussissa, minä istuin sen takana ja minua alkoi naurattaa ihan kamalasti kun se oksennus lensi lattialle ja roiskahti edessä istuvan naisen takkiin ja se nainen nousi ja lähti karkuun.

Nukuin pitkään, lauantaina lähdin mielenosoitukseen.
Marssimme Mannerheimintiellä ja hukkasin tavaroitani. Miulla oli piippu mukana ja sitten meille jo tarjottiinkin muffinseja, minä hullu tyhmä söin kolme, en tajunnut silloin.
Istuimme ringissä ja poltimme.
Muffinit pärähtivät päähän. En jaksanut liikkua. Tuli kylmä ja aurinko katosi. Metsä näytti viidakolta, lähdin kävelemään kotiin, mielisairas ystäväni sai minut hahdistuksen partaalle, loikkasin bussiin enkä jaksanut jäädä kotipysäkillä,. harhailin jossakin päin espoota siksi koska se tuntui niin hyvältä.
Menin metsään ja kusin puskaan, kävelin vähän matkaa ja kävin nukkumaan mättäälle, runoilin hetken aikaa ja piirsin, tuntui merkitykselliseltä, makasin märällä maalla ja alkoi sataa ja maa nielaisi minut ja vajosin, olin varma että kuolin 8.5.2010 kello 16:45, mutta sitten kello näyttikin jo 16:46 ja olin yhä hengissä, itkin hetken omaa kuolemaani ja luulin olevani oma äitini, sitten nukahdin vaikka valvoinkin koko ajan.
Valehtelin ohi kulkevalle naiselle että erosin poikaystävästäni ja makasin siksi metsän keskellä. Hän jätti minut sinne. Se nainen.
Sillä oli sateenvarjo.
Minä nousin ylös ja kävelin automaatille ja nostin kaksikymppiä ja maksoin seutulipun, ajoin serenalle ja sitten kotiin.

Elämäni messevin matka. Opettavainen. Roolijako ja egokuolema. Itse , ja minä, minä oon koe jota suoritan itselläni ja se tuntuu tosi kivalta.
Tääkin on aika kokeellista, että postaan tämän tänne, mut teen sen solti kun tuntuu siltä nyt just tällä hetkellä.
Kaipaan uusia ystäviä, sellasia ihania joiden kanssa voin vain istua nurmikolla niinkuin eilen.
Tahdon tehdä tänään jotain.

Lasku

2010-05-01T16:19:00.000+03:00

Mulla on ollut viime päivät tosi huono olla.

Olen saanut lukemattomia paniikkikohtauksia, yhden sossutädin luona, seinällä on kangas jossa on viivoja ja niistä voisi muodostua naama mutta se ei ole kaunis koska sillä ei ole nenää. Miksei sillä ole nenää, miten tuo menee, voisiko se sittenkin olla. Ja seinässä on kolme ilmastointikanavaa ja hyllyssä kirja jossa lukee "Sosiaalikeskuksen asiakkaat, 18-29-vuotiaat" ja lattia on vaalea ja valkoisella pöydällä on kahdeksan Dumle-karkkia ja pieni musta roska, tuijotan sitä ja se nousee irti pöydästä ja leijuu.
Koko tilanne on epätodellinen.

Olen myös toteuttanut useita eri häiriökäyttäytymisen muotoja. Revin kasvojani verille. Raavin kyynärtaipeen naarmuille ja ranne turpoaa samasta syystä.
Inhoan inhoan inhoan, taas.

Ja isä sanoo että voisit vegaaniudesta huolimatta syödä kuin normaalit ihmiset etkä napsia koko ajan jotain, ja sitten se sanoo että syöt aamulla ja sitten päivällä ja illalla jos nälkä tulee, mutta kun minua ahdistaa tämä paino ja pyöreys ja pehmeys, ja sitten en syökään enää illalla mitään.

Tänään minun piti mennä kaupungille.
En saa itseäni liikkeelle.
Ajatus pukemisesta tuntuu ylivoimaiselta. Ajatus meikkaamisesta, ajatus siitä että kävelisin bussipysäkille. Ajatus siitä että joutuisin katsomaan itseäni peilistä, siksi käärin itseni äidin peittoon ja kidun sängyssään hetken. Miksi paniikkikohtauksessa edestakainen liike tuntuu niin kovin hyvältä ja turvalliselta ja helpottavalta.
Minua inhottaa, jopa sekin että tiedostan ettei miulla ole kaikki niin kuin pitäis.
Inhottaa, koska en mahda päälleni mitään. Se sanelee säännöt. Se luulee ja se tietää ja se kehittelee kaikkea.

Eilen kestin jotenkuten. Oikeastaan en muista, miten, jotakin ehkä söin ja ainakin kolme batterya minä join ja sitten vähän jotain alkoholia kanssa, en kauheasti, ehkä. Ja ilta pimeni eikä ollut kylmä, tutut kasvot näyttivät joskus ilkeiltä ja joskus suopeilta, vieras poika liittyi minun ja kaverini seuraan, hetken päästä näin niiden pussaavan ja sitten ne jo lähtivät.
Ja minä seisoin yksin rinteessä punainen poncho päälläni ja rikkinäinen valkoinen reppu olallani, siinä repussa on enää yksi hihna jäljellä.
Tutustuin teekkareihin ja räppäsin niiden kanssa kilpaa, tunsin oloni välillä liian sosiaaliseksi ja usein todella ärsyttäväksi, lähdin kotiin ja metrossa joku tyttö hyperventiloi, olisin halunnut auttaa mutta en uskaltanut.
Bussissa pyörätuolimies hyppäsi pystyyn, se olisi voinut olla ihme mutta sitten se hakkasi jonkun toisen miehen.

Minusta tuntuu että nälkä on tulossa, ja se ajatus siitä pelottaa aika paljon: ajatus, että pitää mennä yläkertaan ja ottaa jotakin ruokaa, syödä se, milloin tiedän lopettaa, milloin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin.
Minä söin tänään aamulla muroja ja leivän ja omenan ja sitten niinkuin isä sanoi, päivällä kasvisruokaa, nyt en uskalla enää, ahdistaa kun ei ole pepsi maxia eikä batterya, onneksi on teetä ja minä jopa tykkään siitä.

Sossutäti käski aloittaa seronil-lääkitykseni uudestaan. Otin tänään varmaan kuudenkymmenen milligramman edestä, en laskenut, otin vain, se käski ottaa 20 milligrammaa.
En kestä tätä pahaa oloa.
Jälleen kerran tuntuu sellaiselta umpikujalta, että voisi oikeasti tehdä itselleen jotain. Jotain.

Jotain.

Mitä tahansa.

Auttakaa.

Ne keitä kiinnostaa

2010-04-22T14:03:00.000+03:00

... miust tuli ainakii kuukaudeks vegaani.
Tuntuu hyvältä. Kävin eilen syömässä ravintolassa eikä tullut ähky olo.
Oon lihonut viimeaikoina kauheesti ja sain sen kunniaksi sitten paniikkikohtauksia ja kaikkea ja nyt en enää jaksa välittää.

Vegaanihommistani voi lukea osoitteesta vegaanimissio.blogspot.com

Tällä hetkellä kaipaisin rauhallisia ja pysyviä ihmiskontakteja.
En jaksais enää juoksennella.
Mua pelottaa että mulla on ADD, ja sitten toisaalta se tuntuu ihanan pehmoiselta ja hyvältä.
Viikonloppu avasi mussa uusia asioita.

2010-04-17T13:07:00.000+03:00

Minä en tiedä.
Kieli on kipeä ja siksi ajattelen koko ajan ruokaa, ajattelen muutenkin, mitä söisin seuraavaksi, lääkitys loppui vahingossa ja välillä itkettää. En halua enää tätä ruokavammailua, ajattelen, siksi mietin kamalasti ruokaa ja sitä mitä seuraavaksi söisin, sitä mikä on vammaista ja mikä ei, siksi tungen sisuksiini veljeni synttärikakkua, sen punainen päällyste takertuu hampaisiin ja maistuu vadelmalta ja kesältä ja unelmilta, ja hups, palanen kakkua katosi, ahdistus jäi.

Istun sohvalle, äiti katsoo salkkareita.
Ehditkö jutella.
Joo.
Mua ahdistaa. Musta tuntuu että mä olen läski.
Äiti katsoo pitkään ja tarkasti.
Kauheaa, liian pitkään, kai mä olen lihonut, voi ei, en halua kuulla sitä, voi kyllä, haluan kuulla sen.

Et sä ole läski, sen näkee.
No edes vähän normaalipainon ylärajoilla.
Et voi olla kun normaalipaino on niin suuri alue.
Noniin sieltä se tuli, mutta entä oma normaalipainoni, VOIVITTU MIKSI EDES MIETIN NÄITÄ ASIOITA.
Piiskaan itseäni mielessäni, vammainen, vammainen idiootti, pelleillyt näiden asioiden kanssa vuosikausia, päästä jo irti.

Huomaan miten koon 36 jalkani alkaa täristä oranssinvalkoisen villatossun sisässä.
Tärinä leviää säärtä pitkin, se kiipeää ja tarttuu kylmillä sormillaan reiteen, käteni ajautuu automaattisesti ohimolleni, pyöräytän tukkapötkylääni muutaman kerran, ahdistus, älä tule nyt, älä tule nyt älä tule ....
Sen kylmät sormet pureutuvat kurkkuuni.
Se tuli sittenkin.
Tuijotan lamautuneena eteeni, ei ei ei ei tässä näin pitänyt käydä. Äiti katsoo televisiota ja salkkareissa on sellainen vaaleatukkainen nainen jonka nimeä minä en tiedä koska en ole koskaan katsonut sitä sarjaa ja pihalla sataa vettä ja lattialla on veljeni leluja ja pöydällä on virkkuukoukku ja kasa kirjoja ja norsu mursu apina kirahvi ahdistus mene pois jos ajattelen muita asioita, katoa, paviaani lehmä ja rotanpoikasia voi ei ei se lähde.
Kyynel vierähtää hitaasti poskelle, se tuntuu inhottavalta mutten voi pyyhkiä sitä pois koska käteni ovat varatut ja jumittuneet ja kangistuneet ja silmäni tuijottavat eteenpäin suurina, äiti kääntyy ja kertoo asioita ja sitten se huomaa, Miksi itkee, se kysyy, pyöritän päätäni koska se on ainoa asia mitä voin tehdä, yritän sanoa jotain mutta tunnen kuinka kurkussani virtaava ilma joutuu puristumaan kanyylineulaa ohuemmasta putkesta lävitse, se ei suostu tulemaan ulos eikä sisään vaan jää puolitiehen ja nauraa siellä.
Vedän ilmaa sisään kovaa, äiti taputtaa selkään, hengitä, ihan rauhassa, muista ettei kukaan kurista sua kurkusta, se on vain tunne, hengittele siinä niin mä haen seroquelin.
Käperryn kaksin kerroin ja tutisen, sohvan punaiseen nousee hahmoja, toukkia ja traktoreita ja sinistä ja mikä tuo on, voi seroquel väsytä mut jo.

2010-04-15T17:37:00.000+03:00

Meijän koulussa on espanjalaisia, ne on tulleet vaihtareiksi kai viikoksi, ne on joillain meidän koulun lukion tokaluokkalaisilla.
Se yksi tyttö on aika kiva.
Se näyttää vähän semmoiselta ja semmoiselta ja sitten sillä on semmoinen letti mikä tulee sen takaraivosta tai jostain ja muuten sen hiukset on lyhyet ja aivan täydellisen väriset ja se on ihan kivan näköinen.
Oikeastaan aika tosi.
Ja sillä on kivoja vaatteita.
Ja sitten se katsoi minua.

Ja sitten tänään sain tietää että se on kiinnostunut miusta, no oon minäki siitä ja siksi menen niiden läksiäisiin johonkin kauas ja siellä on akoholia jota en voi juoda koska en halua ja koska kieli on kipeä koska otin siihen eilen korun.

Tuntuu tosi hyvältä.
ihanaa kun tulee kesä.

Käperrys

2010-03-26T21:03:00.001+02:00

12:49pm

Sitten me näemme.

12:50pm

mutta miksi

12:50pm

Koska mä haluan nähdä ja sulle ois luultavasti hyväks olla välillä jonkun seurassakin

12:51pm

miksi sä haluat nähdä

miksi ajattelet että se ois mulle hyväksi

mitä sä hyödyt siitä

hyötyykö kukaan

haluutko oikeesti nähdä mut vain siksi että oon vaikee ja kryptinen aika usein

12:54p

Mä pidän susta ja haluaisin oppia tuntemaan sua

Sä et ole niin kryptinen kuin mitä kuvittelet

Hankala kylläkin, mutta olen tekemisissä paljon hankalampienkin tapausten kanssa

12:55pm

mut miksi

12:56pm

Tartteeko sille että pitää jostain määritellä joku hemmetin syy. Musta sä vaan olet kiva ja mielenkiintoinen. Se riittää mulle

12:56pm

sä ahdistat mua tällä hetkellä jollain tosi kummallisella tavalla. mä en halua välttämättä ottaa selvää siitä tavasta. siitä tulee mieleen jotain tosi vanhaa.

12:56pm

Mitä tosi vanhaa?

12:56pm

mä en tiedä

12:57pm

Huokaus

Eli sä haluat että mä en tule?

1:03pm

Kannattaa vastata :P

Kuluu tunti.

PLING PLONG

En jaksa reagoida. Koira haukkuu. Silmät tuijottavat lakonisesti tietokoneen näyttöä. Alkaa ahdistaa, tajuan, se on miun oven takana.

Tuolla.

Minä makaan sängyllä. Se on parin metrin päässä. Alkaa kuristaa, sydän hakkaa, vedän peiton pään ylle, mene pois mene pois mene pois, ihan niin kuin lapsena, silloin kun oma peitto oli vahvin mörkösuoja. Ja silloinkin ne möröt olivat lähinnä oman pään sisässä, niin nytkin, kaikki kärjistyy teräväksi kuin veitsi tai neula, omassa mielessäni ja peiton pimeydessä, puristan silmiäni yhä tiukemmin kiinni.

PLING PLONG

Käperryn tiukemmaksi mytyksi. Mieli maalaa huonetta, näen jo mielessäni hänen kasvonsa ikkunassa, ei, kohta se varmaan avaa oven ja tulee sisään väkisin.

Puhelin alkaa soida.

Tahdon paeta pois kauas, omaan vaatekaappiin ja keinua siellä edestakaisin, pimeässä, annan puhelimen soida itsekseen, pakokauhu.

Sitten se loppuu.

Piilottelen peiton alla siihen asti että vaivun horrokseen.

PLING PLONG

Hetken harkitsen meneväni ovelle, näen jo itseni avaamassa sen, raavin sen miehen naaman verille ja revin siltä partakarvat irti yksi kerrallaan, jätän sen verta vuotavana portaille ja astun sen kärsivien jäsenten yli, pyyhin jalkani sen paitaan ja sylkäisen sen otsalle.

Sen sijaan piiloudun peiton alle ja haluaisin itkeä itseni pois, niin kuin silloin joskus.

Taas pelkään peiton alla sen aikaa, että se on varmasti poissa.

Kurkistan varovaisesti kohti ikkunaa.

Ei sen kasvoja.

Ei kenenkään muunkaan.

Se jätti portaalle Pepsi Max-pullon, jonka äiti huomasi tullessaan kotiin.

Ja minähän en ole sellainen tyttö jolle tuodaan pepsi maxeja portaille. Minä kun en ole sille enää minkäänlainen tyttö. Minä kun en halua. Ja kun minä en halua niin silloin ovelle ei tulla.

Pepsi max on nyt jäässä portaalla. Haluan että joku polttaa sen.

2010-03-25T20:51:00.000+02:00

Puhelin soi, näytöllä välkkyy numero, en tunnista joten vastaan omalla nimelläni.
"No moro".
Pettymys.
Hetken jo toivoin että se olisi hän, hän joka on ollut jo kauan Katkolla, Haminassa, kaukana täältä. Mutta ääni on liian tuttu, yritän mielessäni kuvitella sen hänen äänekseen, epäonnistun.
"Terve."
Se haluaa sovintoa. Sen kanssa minulla meni välit. Sydämessä tuntuu pisto. Haluaisin tehdä sovinnon. Tuntuu pahalta, etten voi pyytää häntä meille. Mutta onneksi sen äänessä on se sama pehmeys kuin ennenkin.
"No mutta mä tuun sitten meseen riivaamaan sua"
Joo, tule vain, nähdään, hei.

Näpyttelen konetta. Innoton, selkää särkee, musiikin rytmit lumoavat hetkeksi.
Puhelin soi.
Taaskaan en tunnista numeroa, mietin hetken pitäisikö edes vaivautua. Painan vihreää, se on kuitenkin T, sama kuin äsken, vastaan, Heissan.
"Noo hei"
Sydän hakkaa.
Menen mykäksi.
Sanat myllertävät jossain vatsan ja rintalastan välissä, saan sopererttua jotain vastaukseksi.
"Missä oot"
Kotona mutta mutta mutta.-.... -- AAAAAAA

Se on Katkopoika.

Lukkiudun vaatehuoneeseeni, rakas mitä kuuluu.
Se kertoo synkkiä asioita.
Se on nyt Helsingissä.
Sydän lamautuu jo toisen kerran, se sama sydän joka on saanut rytmihäiriöitä liian kovan pyörälläpolkemisen jälkeen, sama joka hakkaa patjaa vasten öisin.

Minä niin toivon että me nähtäisiin taas. En ollut huomannutkaan miten polttava ikävä oli ollut. Vaikka sillä on ongelmia, mutta kaikki eivät voi olla vapaita, en minäkään ollut yhdessä vaiheessa.
Nyt taivaalla lentävät linnut ovat sielunsisariani.
Ja minä kuljen peilin eteen ja katselen itseäni, painan enemmän kuin varmaan ikinä ja vatsa on ruma ja reidet, hei hyi minullahan on reidet, ne ovat aika paksut ja liikkuvaiset, mie otan vähemmän leipää kuin piti ja salmiakit jäävät koskemattomiksi.
Ei taas tätä.
Lääkitys, miksi olet niin vähäinen. Liian.

Mutta samalla tunnen itseni niin hyväksi.
Näen itseni videolla Oulusta, voi miten hyvältä näytän. Sopivalta. Ihan kauniilta. Sellaiselta itseltäni.

Joules Graves - Wamba

2010-03-25T10:38:00.002+02:00

I am Wamba
the big bottom belly boobie goddess

my thighs are thick and thunderous
my waist is wide and wonderous
my belly's rounded room holds the full and glowing moon

my hips so soft and wide hold the universe inside
the mountains of my breasts are a living treasure chest

some would try to strip and starve me
some would try to mould and carve me
but there is nothing more belittleing than that narrow-minded riddling

I ain't gonna do no breast reduction
ain't gonna get no liposuction
and your new fad diet I ain't gonna buy it

my thighs are thick and thunderous
my waist is wide and wonderous

this body that was sent to me
is the form that it is ment to be

Lintusielu

2010-03-24T12:52:00.001+02:00

Minä vihhaan sitä: kun yhtenä päivänä oon onnellinen ja sitä seuraavana kamalan maassa.
Sitä, kun pystyn katselemaan sammaa maisemaa ja näkemään siinä onnellisuutta ja iloa ja rakkautta ja toisena hetkenä aivan valtavaa surua ja kaihoa ja kaipuuta ja masennusta.

Ja samalla minä rakastan sitä.

Mulla on viha-rakkaussuhde kai johonkin jota isä sannoo taiteelliseksi sieluksi. Kai se sitä on. Kun voi tuntea samaan aikaan ihan mieletöntä rakkautta ja surua. Ja kokea kaikki tunteet niin vahvasti. Kulkea skaalan laidasta laitaan. Kokea onnea ja sitten epäonnea. Ja reagoida siihen vahvasti.

Minuu vitutti aivan järkyttävästi varmaan kolme viikkoa, luulin että se johtuu menkoista mutta en tiedä, tulin kipeäksi. Makaan sängyssä ja juon mateeta. Ajattelin katsoa netistä jonkun mielenkiintoisen ohjelman.
Päätä särkee.

//

Miten voikaan ihminen näin hyvin yrittää sanoa itselleen olevansa epämaadoittunut.
Missä sfääreissä sitä on leijaillut. Muistanut kaikki ne fiilikset, maanläheisyydestä, haikaillut, pelännyt, kärsinyt kivuista ja tuntenut olevansa hukassa, en minä kuulu mihinkään.
Sitten muistin taas meditoita, ja kaikki loksahti paikoilleen.
Yhteys.
Maadoittuminen.
Miun ei tarvitse lennellä sfääreissä, eikä kannatakaan, sfäärit liian pitkinä annoksina ei tee hyvvää, sen sain huomata jo kipeäksi tullessani. Hetken hengitin kirkasta ja vaaleaa ja puhdistavaa.

Olen Tässä.

Älä sisuunnu

2010-03-21T15:34:00.000+02:00

Se on syöny ne.
Ja sitten kaikki sekoituu taas uneen.
Se on varmasti syöny ne.
Huutoa, kauheasti. Käännän kylkeä. Ei tee mieli nousta ylös.

Nousen kuitenkin jonkin ajan päästä. Päätä särkee. Selässä tuntuu paine. Sisko juoksee raput alas. SÖIT SITTEN MEIDÄN SISUT.
Aijaa en mä tiennyt että täällä ruokakin on nimikoitua.
NO ON SE JA NYT LÄHDET HETI HAKEMAAN UUDET.
Hei ne oli pelkkiä karkkeja, mä en voinut tietää että ne on elämän ja kuoleman kysymys.

Se haluaisi etsiä mun kännykän käsiinsä ja sabotoida mun huonetta, mä salaa toivon että se tekisi sen jotta tämä sota saisi sellaisen käänteen, etten mä olisi tehnyt mitään väärää vaan se olisi.
Sen sijaan se juoksee portaissa minut kiinni ja mottaa reisiluuhun.
MITEN TOI VOI OLLA NOIN ITSEKÄS ISKÄ RANKAISE SITÄ SIITÄ ETTÄ SE SÖI KARKKEJA JOTKA MÄ HALUSIN SYÖDÄ.

Lopputuloksena on se että minä poljen astetta liian kylmässä ilmassa pyörällä kohti lähikauppaa, sydän hakkaa ylämäessä, melkein oksennan.
Taiteilin jälleen askarteluveitsellä tähden nilkkaan, siitä tuli ihan hieno ja verinen. Se oli ainoa tapa rauhoittua. Ehkei se olekaan niin sairasta. Ehkä mä en olekaan sairas. Se on mun tapani rauhoittua. En olisi ikinä päässyt liikkeelle ilman sitä,että tunnen fyysistä kipua. Veitsi koskee nilkkaa. Itku loppuu heti. Ahdistus kurkussa hellittää.
Huh.

Tällä hetkellä mut valtaa mielettömän aito kokemus lihavuudesta.
Katson itseäni peilistä. Hyi noita käsivarsia, sellaiset mitä en koskaan halunnut. Pullataikinaa pullataikinaa. Ja varmasti kaksoisleukakin, ainakin jos painan sen näin, joo ihan selkeästi. Onko mussa luuta missään, ei ole ei, ei nuo varmaan edes näy mihinkään.
Hetken harkitsen syömättömyyttä.
Sitten kuitenkin tajuan.
Ostan kaupasta parsakaalinyytin ja kaksi pussia niitä saatanan sisuja.

Mulla on sellainen olo etten kuulu mihinkään. Ei mua täällä tajuta ainakaan. Mulle on aina uskoteltu, että olen jotenkin sairas, kun tunnen näin. Mutta nyt mä tajusin, en pakolla olekaan. Mä vain en ole samanlainen kuin muut.
Ja mua ärsyttää se kauheasti.
Miksen mä voi elää helppoa elämää, kävellä käsikädessä jonkun burberryhuiviin pukeutuvan pojan kanssa, nauraa sen typerille jutuille, syödä ärrän karkkeja ja vinguttaa visaa, käyttää tiukkoja farkkuja ja hengata päivät pitkät kauppakeskuksissa. Tehdä läksyt mukisematta ja saada keskivertoarvosanoja. Kuunnella valtavirtamusiikkia ja käydä circusissa tai onnelassa vatkaamassa, juoda pillillä erikoisenvärisiä juomia ja kaatua jonkun syliin silloin kun on huono olo.
Mutta kun en mä voi. Se en ole mä. Ja muille on kamalan vaikeaa ymmärtää se.

Isä sanoo, että pahin ongelmani on se, etten koskaan ole hiljaa. Jos vain olisin turpa kiinni, isä sanoo, silloin asiat menisi paremmin. Mun ei tarvitsisi itse ajatella. Ja ehkä se onkin se pahin pelkoni. Se, etten minä saa itse päättää. Tietysi ongelmani johtuvat siitä. Ajattelen ihan liikaa. Minulla on omia mielipiteitä, enkä vain voi olla turpakiinni jos minnuu kohdellaan siten mitä en voi hyväksyä.
En voi tajuta. Miksi mun pitäisi istua hiljaa. Jos se tuottaa mulle elämässä ongelmia, niin siitä vaan. Mä en vain kestä.

Nyt tekis mieli tehdä jotain radikaalia.

2010-03-20T12:36:00.001+02:00

Mie muutan tätä blogia nyt pikkasen. Koska minnuu ahistaa tämä kun tästä tulee mieleen semmoisia ajatuksia. Jotka ei ole kamalan hyviä, tällä hetkellä ainakaan, minusta.

Tässä on ollut ihania hetkiä.
Lunta on satanut taivaalta pieninä hopeahippuina, minulle on puhuttu mutta minä oon ollut kuuntelematta ja tuijotellut niitä. Sitten minä pysähdyin.
Katso.
Mitä.
Tommosia lumihiutaleita. Minkä näköstä.
Joo niin joo.
Eikun katso.

En tiedä katsoiko se koska se pussasi minuu ja se ahdisti suuresti. En minä tarkoittanut sitä niin. Minä halusin vain katsella niitä, hiljaa maata kohti leijailevia hippusia, yön hiljaisuudessa, taivas oli musta ja katulampun valo oranssi ja sormissa pisteli pakkanen.
Mutta se ei kai halunnut.

Eilen piti mennä punk-keikalle. Ja toisiin bileisiin.
Sen sijaan mie menin leffaan Vn kanssa. Tapasin senkin töissä, sillä oli mustat vaatteet ja huppu päässä ja se puhui puhelimeen, mutta minä tunnistin että se oli hieno ihminen. Ja se lopetti sen puhelun kun pyysin, puhui minulle.
Eilen katsoimme Liisa Ihmemaassa.
Mielentila oli onneksi oikea. Vähän savuisa, kitkerä. Ja sitten jo istuimme elokuvateatterin pimeydessä.

Leffan puolivälissä herään todellisuuteen. 3D-elämys vetää mukanaan. Painostaa. Tuntuu, että olen Liisa. Ihmemaan Liisa. Samanlainen, sellainen jota muut pimeässä istuvat katsovat oudoksuen, mutta jonka ajatuksiin tietyt ihmiset samaistuvat, minusta tuntuu että he katsovat Liisaa kuin hullua, sellaista vähän tyhmää ja yksinkertaista ja lapsenmielistä, minä katson heitä kuin robotteja.
Ja sitten istumme mäkkärissä. Hän on pettynyt, minä en olekaan kahdeksaatoista vielä. Vaikka enhän minä niin sanonutkaan koskaan. Enhän. Enhän varmastikaan.

Hetken mie ehdin ajatella etten näe sitä koskaan.
Ehkä neljä vuotta on sille liikaa.
Tunnen jotakin ilmassa.
Se selittää. Minä kuuntelen, nyökyttelen kyselen, sitä ärsyttää välillä ehkä.
Sitten se sanoo sen.
Mä en.. eikun ei mitään.
Kerro.
Mnääh mä en kai tai siis..
Minkälaisia ihmisiä sä oikein olet kohdannut. Ei miehen kuulu maksaa, ei miehen kuulu olla yltiökohtelias.
Noniin kun en mä kai ole koskaan kohdannut ihmistä joka ymmärtäis mun ajatuksia.
Niin.

Mua melkein suretti. Niin kai sitäkin. Se ei oikeasti ollut kohdannut naista joka ei odottaisi hyötyvänsä. "Miksi sä istut tässä mun kanssa"
"Miksi en"
"et sä voi vastata kysymykseen kysymyksellä."
"No okei. Mutta mitä sä luulet"
"Mä en tiedä."
"En mäkään"

Eikä mun tarvitse. Mä vain kuuntelin. Ja puhuin, jain sen hetken enkä miettinyt tulevasta. Eikä kai sekään.
Mutta se sanoi haluavansa vielä nähdä. Se pyysi minua niille. En voinut mennä. Selkä oli liian kipeä, ja samoin pää. Vatsa.

Sinitarrasin kuvia mun huoneen seinille ja oveen. Voisin postata kuvia. Katsotaan.

Räjähtävä maailma

2010-03-18T16:27:00.000+02:00

Hetken mietin että kirjoitan tähän vain: kaikki on hyvin, piste, painan enteriä ja palaan ehkä jälleen kuukauden kuluttua, ehken koskaan.

Mutta.
Miulla menee hyvin.

Vaikka:
miulla meni välit erääseen parhaista ystävistäni (toistamiseen), eräs rakas ihminen joutui Katkolle, minua revitään suuntaan jos toiseenkin, välillä stressaa, tällä hetkellä on aivan vitunhirveät menkkakivut.

Mutta:
kaikki on hyvin.

Juttelin hipin kanssa kahvilassa. Kaksi tuntia.
Se kertoi elämästä, mie kuuntelin, mie kerroin ja se kuunteli.
Siitä tuli niin hyvä olla, että hymyilin koko kotimatkan, eikä ponchon alle puhaltava viima tai pakkanenkaan saanut hymyäni hyytymään.

Mie tajuan miltä rakkaus tuntuu ja alan melkein itkeä.
Kuinka minä rakastankaan hymyileviä silmiä, miten kevät tuntuukaan niin huumaavalta päässä. Sirinää, kuisketta, kevättuuli joka saa hiukset sekaisin, saisi saa ja saa.
Mutta miksi on lunta.

Se on okei jos sä valitat, koska salaa sä kuitenkin tykkäät siitä.
Enhän.
Varmasti, miksi sä sitä muuten tekisit.

Ja ehkä pidänkin.

Parempi.

2010-01-30T10:50:00.000+02:00

Nyt tuntuu onneksi paremmalta.
Edellinen kirjoitus oli paniikkireaktion alla sekoiltua, nyt onneksi maailma tuntuu jälleen mielekkäältä.

Äiti ja isä saivat tietää "elämänhallintaongelmistani" ja päättivät informoida asiasta myös psykologeja.
Mulla on seulat ensi viikolla.
Onneksi ne tulee olemaan puhtaat.

Eilen eräs mies kysyi, olenko oikeasti olemassa.
A sanoi että olen tosi kauniina, kerroin että se johtuu vain siitä että maailma tuntui niin kivalta.
Ja oikeasti tuntuikin.
Tuntui että se räjähtää.
Yhtäkkiä kaikki tärkeät ihmiset olivat Kampissa, hymyilin, ihmiset katsoivat minua ja tuntui että rakastin niistä jokaista.

En jaksanut kuitenkaan pyöriä siellä kuin yhdeksään, lähdin kotiin ja kiitin vanhempia siitä, että isä oli ostanut mulle battery strippediä jääkaappiin.

Musta tuntuu tällä hetkellä erityisen hyvältä:
Olla sosiaalinen. Hymyillä. Kohdata hymyileviä kasvoja. Kävellä. Suunnitella omaan asuntoon muuttoa. Sisustaa. Pukeutua. Olla pukeutumatta.
Mun smiley tuntuu tällä hetkellä hyvin tärkeältä osalta mua.
Samoin mun silmät.
Toisaalta tuntuu kamalan lihavalta myös, mutta en jaksa välittää, ehkä osin osteoporoosin takia, koska vanhemmat saivat siitä niin suuren kohtauksen.

2010-01-28T11:36:00.000+02:00

Tuntuu pahalta ja seroquel painaa silmiä umpeen.

--

Nukahdin heti tämän kirjoitettuani, pää polvissa tietokonetuolilla istuen.
-
Siinä huoneessa oli katossa lamppuja jotka oli sammuneet epäloogisesti, seinällä luki Amos Andersen ja Ragnar ja ne on väärinpäin rangar ja nesredna soma enkä pystynyt puhumaan ilman että silmät täyttyivät itkusta.
Ahdistavaa.
Mietin kuolemaa ja tajusin että ainoa syy miksen sitä tee on se ettei se ole varmaa ja että se sattuu.
ja toisaalta haluaisin ehkä nähdä Pojan vielä, mun oli pakko lähettää sille tekstiviesti, jotta se tajuaa miten tärkeä se on mulle.

-
Eniten loukkaa se, mitä vanhemmat sanovat kavereistani.
Jos mä joudun oman tyhmyyteni takia ongelmiin, niin siihen ei kyllä mun kavereita sotketa ainakaan, piste.
Otin aivan liikaa seronilia ja sitten vielä yhden seroquelin, varalle kaappiin piilotin niitä kuusi, ehkä, en ole ihan varma koska en muista laskujani, näin ahdistavaa unta jossa vain itkin lohduttomasti ja minut laitettiin osastolle ja harrastin seksiä vanhan miehen kanssa.
Se oli ahdistavaa koska se katsoi mua syvälle silmiin rakastavasti.
Vanhempien mielestä päälle kaksikymppisissä on jotakin vikaa, jos he pitävät minusta.

Se saa minut miettimään, pitääkö minusta kukaan.
Ei.
Olenko saanut mitään hyvää aikaan. Miten pelottaakaan. Miten toivottomalta tuntuukaan, saa tuntua. Saan itkeä lohduttomasti. Jos olisin saanut päivällä käteeni aseen, olisin ampunut luodin ohimostani sisään.
Mutta isällä olikin vain ilmapistooli.

Tuntuu että elämäni on pilalla, saisikin olla, mutta kun se ei edes saa olla pilalla.
Minä pystyisin elämään sen kanssa jos se olisi tällainen, vanhempani eivät.
He sanovat että ovat epäonnistuneet kasvatuksessani.
Elämäni ei kuitenkaan saa olla pilalla. Vaikka minä pitäisin siitä niin. En pidä siitä että minun pitäisi kasvaa kuten he haluavat.

Pelottaa pelottaa pelottaa.
Mitä mistään tulee.
Ei ollut kivaa nähdä sitä epäluottamuksen määrää omasairaanhoitajani kasvoilla. En ikinä olisi halunnut satuttaa häntä. Meillä oli yhteisymmärrys.
Muttei ole enää.

--

Ainiin, lääkäriltä tuli kirje.
Mulla on osteoporoosi.
Jalkaan särkee ja jalkapöytä tuntuu murtuneelta. En jaksa mennä kouluun tekemään psykologian esitelmää.

--

Äiti vittuilee siitä, kun "pyöritän niin montaa jätkää".
Mutta minä en koe että mun tarvitsisi valita vain yksi. Tai ketään.
Tunteet on monimutkaisia ja mä koen rakkauden olevan lähinnä aistimus, sitä voi aistia kaikkialla, joskus toisissa ihmisissä.
Mun teki perjantaina mieli suudella joitakin tuntemattomia, jotka tulivat puhumaan kun olin töissä.
En voinut.
Kai?

2010-01-23T13:01:00.001+02:00

Kuuntelen Asan Pojat teki soppaa, jo pelkästään sen rytmin kuuleminen saa pelottavan tunnekuohun aikaan, tätä biisiä minä kuuntelin silloin, silloin kun tuntui kovin hyvältä, Poika istui sängylläni ja katseli tarkkaavaisin silmin tietokoneen näyttöä, tunsin itseni niin kiireettömäksi, olo oli turvallinen, vähän niinkuin viime viikonloppuna Oulussa, heti kun Poika tuli paikalle tunsin oloni turvatuksi, mie pystyin vain kellumaan siinä, nauttimaan tilanteesta ja olemaan hetkessä.

Pari päivää sitten töissä pysäytin vanhan miehen.
Se alkoi kertoa elämäntarinaansa.
Aluksi ajattelin sen olevan taas vain sellainen, se aloitti kertomuksensa siitä kuinka sen isä hakkasi sitä ja äiti oli harras kristitty, sen silmät olivat rauhallisensiniset ja olin aika varma että se haluaa käännyttää minut.
Se keskustelu kesti pitkään, se mies kertoi paljon asioita. Se sanoi ettei se ole uskovainen, sen mielestä on olemassa se yksi palo, jolle on vain monia nimiä, vaikkei sillä nimellä pitäisi olla väliä, ja silti sen nimen takia soditaan. Se kertoi pyöräilleensä kymmeniätuhansia kilometrejä, ihmiset kysyivät siltä miten se jaksaa, se sanoi vastaavansa että tuntee olevansa aina perillä. Se kertoi viisaita asioita elämästä, miten kannattaisi elää kädestä suuhun, miten valtavirta on eri mieltä, miten se on elänyt asunnottomana ja veistellyt puusta enkeleitä ja puukkoja.
Sitten se sanoi että sen pitää lähteä, ja että tässä kohtaamisessa oli myötätuntoa.
Miten vapauttavalta se tuntuikaan.
Teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, en tiennyt kumman tekisin joten en kai tehnyt kumpaakaan vaan kieriskelin tuhannen euforioissa ja hymysin niin että poskiin sattui.

Tänään minä tapaan sellaisen kivan tytön kehen olen tutustunut.
En tiedä mitä laittaa päälle. Samalla mietin, miksi edes yritän. Miksen laita päälle sitä, mitä minä aina laitan.
Ja sen teenkin loppujenlopuksi, kuitenkin tuntuu hieman hölmöltä, entä jos en ole tarpeeksi sitä tai tätä tai tuota.

---

sunnuntaina:

Lauantai oli rennoista rennoin.

Minä ja S istumme Ärrällä, Ärräpoika tuo meille ilmaiseksi suklaata ja limua ja hymyilee nätisti niin että iloisuus näkyy sen silmistä asti, me kikatamme ja piirrämme paperiin jäniksiä ja koiria.
Meillä ei ole yöpaikkaa, suunnittelemme että menisimme katsomaan Kauko Röyhkää Lauttasaareen, mutta maailma on eri mieltä.
Kuten perjantainakin, silloin minun piti mennä töihin, työkaveri sanoi olevansa krapulassa ja vittuuntunut, joten menimme kahville, istuimme siellä hetken aikaa, tapasin rakkaan ystäväni.
Kävelimme, joimme kahvia, yritimme päästä baariin.
Jumituimme vegemestaan, jossa meille tarjottiin eilen ilmaista teetä, se myyjä oli ihana.
Piti mennä synttäreille, mutta metrossa törmäsin poikaan jonka kanssa vietimme kesällä aikaa, M, se pieni poika. Se sanoi menevänsä Satamaan, siellä olisi bileet, maailma veti minua mukaansa, oli pakko mennä.
Ja voi keitä siellä olikaan.
Kaikki.
Pitkään kaivatut naamat, kiljun ja halaan vanhoja ystäviäni, onni tulvii lävitseni kun silmäni osuvat tuttuihin silmiin ja uppoavat niihin, tutustun uusiin ihmisiin ja ostamme erään tytön kanssa pussillisen karkkia viimeisillä rahoillamme, nauramme ja toistelemme samoja lauseita, minä olen ainoa joka on koko paikassa selvinpäin.

Yöllä tulen kotiin, vanhemmat eivät lähettele viestejä eivätkä edes herää, saan kävellä bussipysäkkienvälejä kahdelta yöllä, kylmässä ilmassa, mutta silti tuntuu ihanan vapaalta.

Lauantaina menen työkaverilleni syömään pitsaa, teemme neljä erilaista ja koristelemme ne paprikoilla ja sipulilla naamoiksi, asettelen kapriksia ja herkkusieniä ja oliiveja finneiksi.
Ja niistä tulee tosi hyviä, syömme kolme kertaheitolla ja viimeisestäkin pizzasta osan, kolmas pitsa paloi rumaksi mutta maistui keskeltä vielä ihan hyvältä.
Pojat viilasivat ja kiillottivat kynsiään ja samalla vähän omenoitakin, ikkunaan oli jäätynyt kiteitä ja taivas oli liukuvärjätty sinisestä oranssiksi ja puut näkyivät taivaanrannassa siluetteina, enkä siksi päässyt lähtemään ajoissa.

Jälleen uusi vuosi

2010-01-18T19:05:00.002+02:00

Ja on ollut aivan liikaa tekemistä.
Voisin kopioida tähän pari viestiä joita olen viimaikoina lähetellyt,
koska muuten menisi ikuisuus kertoa mitä minulle kuuluu.

"Olen viimeaikoina muutenkin ollut jokseenkin vainoharhainen, puhelimeni piipatessa kun yritän soittaa, toisinaan olen varma että äiti on soittanut poliiseille ja sanonut että vahtikaa tätä tyttöä, onneksi en sentään luule sitä aivan niin tosissani kuin voisin.
Aina kun näen jotakin kaunista, bussin penkin selkämyksessä lukee, "Moi, oot söpö" ja muuta sellaista, minun tekisi mieli heti kertoa sinulle.
Voisin kertoa lintuparvista Oulun taivaalla, ne lentävät hienosti kuin hätäiset kalat, muodostelmaluistelijat. Oulusta on aina niin ikävä lähteä, se murre on ihanaa ja kylmät ja lämpimät väreet vuorottelevat selkäpiissäni joka kerta kun kävelen sen kylmän kaupungin harmaita katuja, ne tuntuvat kuitenkin harvinaisen kotoisilta.
Tahtoisin kertoa Helsingin pilvistä ja märistä varpaista lumisateessa, kuvaussessioista kaverini kanssa. Mutta on paljon muutakin, niin kovasti että yksityiskohtien kirjoittamiseen menisi ikuisuus, siksi haluaisin kertoa niistä aina kun ne tapahtuvat.

"Mä nään miten mun aivopuoliskot tappelee" huokaisen spontaanisti Flle, joka tekee aaltoliikettä käsillään, minä näytin sen sille.
"Mikä se verbi oli?", hämmentynyt katse, pieni hymy.
"Nähdä"
En tajua asian outoutta kuin vasta hetken kuluttua. Oikea aivopuolisko näyttää punaiselta, vasen vaalealta, F istuu keskellä, kuin jumala tai jokin, oikean aivopuoliskon kuvat lentävät kauemmas, pystyn pyörittämään niitä ympäri ja lentämään lähemmäs, kauemmas, ees taas, kohti vasemman aivopuoliskon valkeutta, T tanssii vieressäni, ja samassa näen kuinka hänen hahmonsa kasvaa asteittain jättisuureksi, maailma muuttuu siniseksi ja Tn tanssi vaikuttaa tirehtöörin viittoilulta, yritän ymmärtää sanoman.

Se ilta oli mitä avaavin, lauantaina seikkailemme pois.

Maanantaina on jälleen uudet bileet.
Olen menossa töihin tiiminvetäjämme kanssa, se ei haluaisi. P sanoo että lähtekää baariin. Tiiminvetäjä sanoo että joo, minäkin tahtoisin.
Kallio kutsuu.
Joku räkälä, aivan sama mikä, istumme, minä ja pojat, baarissa, mukaan tulee lisää porukkaa ja vaihdamme paikkaa, P haluaa laulaa karaokea.
Kummallista, joukossa on kaksi oululaista, tunnen vetoa molempiin, jonkinlaista kovin jännänlaista, en tiedä.
Menen toiselle heistä yöksi, toinen on sen toisen kämppis.
En saisi jäädä yöksi, tiedän sen, mutta jään kuin vahingossa. Join vähän, ehkä enemmänkin, pussailin molempien oululaisten kanssa ja toinen antoi minulle rautalangasta taitellun kihlasormuksen, toinen pyysi treffeille, joille menisimme salaa, ja minä saan pitää Nyyrikki-nimistä käärmettä kädessäni, se on heidän, saisin pitää Kustaa-tarantellaakin, jos pojilla olisi adrenaliinipiikki, Kustaa on myrkyllinen, Nyyrikki ei, ja silti se puree toista pojista sormeen niin että tulee verta.
Tuntuu toisaalta kovin inhottavalta, miten pystyn pussailemaan saman illan aikana molempia, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä, näin asioiden pitäisi mennä, ei turhaa stressiä.

Tiistaina piti mennä kouluun, en päässyt ylös.
Jumitimme sängyllä ja katselimme koneelta American Dadia ja Nikke Knattertonia, iltakymmeneltä saavun jälleen kotiin, vanhemmat ovat vihaisia, syystäkin, mutta sanon että antakaa minun mokata.
Niin minä haluaisin asioiden menevän. Että he eivät stressaisi, antaisiat minun oppia kantapään kautta ja mokata ja turhautua ja joutua pulaan, en kuitenkaan voi joutua niin hirveään pulaan etteikö siitä pääsisi koskaan.
Toisaalta tarvitsin jälleen tänään äidin rahoja, sanoin että laittaa tililleni kolmekymppiä, kun ostin Vihreä Käsi-kirpparilta parillakympillä vaatteita ja unisiepparin ja lokerikon ja ties mitä kaikkea kivaa, ihanan vihreän hameen ja toisen retrohameen jossa on vihreää ja oranssia.
Vanhemmat poistivat koneeni bassokaiuttimen, sanoivat että seuraavasta töppäyksestä lähtee koko kone.
Ja oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ehkä minä olen vähän liian huoleton. Sinänsä ymmärrän vanhempieni huolen, olenhan minä vielä ainakin ulkoisesti melko pieni, heiveröinen, minä tiedän että toisinaan näytän siltä kuin voisin mennä hetkessä rikki, toisinaan olen liian hyväuskoinen, eihän minulle voi mitään tapahtua.
Ehkä miulle ei siksi tapahdu ihan kauhean pahoja asioita.

Isä suuttuu kun saa tietää että olen ollut baarissa, "SE ON LAITONTA" se huutaa, jankuttaa, vaikka kuinka yritän perustella, kummallista miten on helppo turvautua siihen perusteluun.
Se ei käy koska se on laitonta.
Koska se on laitonta.
Koska se on laitonta laitonta laitonta.
LAITONTA.
Tajuatko, ei saa, kiellettyä, vaikka mitään ei tapahtuisi tai olisit kiltisti tai et tekisi mitään sinänsä väärää.
MUTTA SE ON LAITONTA.
Mutta valehtelu on laillista vaikka minusta se on moraalisesti enemmän väärin, ymmärrän että osa ongelmistani johtuu siitäkin, tunnen valehtelvani liikaa, vanhemmilleni tai joillekin, kelle tahansa, enkä haluaisi pelata elämää kuin jotain Kimbleä tai Monopolya, juonittelupeliä, "ei elämä oo peli vaan lahja, ota vastaan" sanotaan siinä yhdessäkin biisissä, ja se on niin totta.

Torstaina saan tietää lähteväni Ouluun Fn kanssa, työkaverini, se haluaa sinne.
Töissä joku uusiseelantilainen haluaisi kanssani treffeille, en kuitenkaan anna numeroani, vaikka hän kysyy että do you have a boyfriend ja kun vastaan ettei minulla ole, se sanoo että do you want one.
Nauran ja kysyn, olisiko hän vapaaehtoinen.

Perjantaina loikkaan Punaisen ristin varainkerääjän eteen, hän pyytää minua kaljalle, sanon tulevani kunhan pääsen Oulusta kotiin.
F lähtee Ouluun kanssani vain kitaran kanssa. Sillä ei ole edes pankkikorttia, onneksi minulla on.
Junamatka kestää pitkään, sen aikana ehdimme muunmuassa pohtia elämän tarkoitusta, sitä mistä elämä koostuu, sitä miten hiidenkirnut syntyvät, ja F soittaa kitaraa ja laulaa ja minua alkaa väsyttää, piirrämme yhdessä vihkooni ja nauramme ja syömme VR:n Mariannekarkkeja, ne on paketoitu hopeakääreisiin mutta ne maistuvat ihan marianneilta.
Matkan aikana yöpaikkamme peruuntuu, samoin varayöpaikka ja kolmatta tuttua en saa edes kiinni, sovimme nukkuvamme juna-aseman rakennuksessa, löydämme sieltä laukkujensäilytyslaatikoita, haluaisin nukkua sellaisessa, mutta lähdemme baariin.
Emme pääse 45:een sisään, siellä kysyttiin henkkareita ja sinne maksoi paljon päästä sisään.
Menemme Snookeriin, sen ulkopuolella joku poikaporukka huutelee, he ovat tupakalla ja käskevät meidät sisään, yksi sanoo minua ehkä söpöksi, en ole varma enkä kehtaa kysyä kuulinko oikein.
Istumme sisällä pari tuntia, tapaamme kaksi taidemaalaria jotka kerjäävät tupakkaa, valomerkin jälkeen suuntaamme ulos ja F polttaa tupakan.

Ne huutelijat tulevat jälleen juttelemaan, selittävät jotakin Haukiputaasta, josta ovat kotoisin.
Kysyn tuntevatko he Poikaa, se ihana oulupoika joka on käynyt meillä ja jota minä olen ehkä hetken aikaa katsellut ja jonka kanssa olemme olleet aika tiiviisti aina sillointällöin. Viime aikoina se tosin alkoi hieman kylmäksi.
"Ai ***** ****, älä oo sen kanssa missään tekemisissä", kysyn miksi, sitten pojat tajuavat, "Sä oot se sen muija! Sä oot se M!" ja yhtäkkiä hirveän iso lauma poikia hymyilee, kaikki haluavat kätellä minua, en ole edes tajuta että olen jossakin toisella puolella Suomea, ja yhtäkkiä kahdelta yöllä minut tunnistetaan, se tunne on mitä oudoin.

Oulussa on kivaa, kadunkulmissa haisee pistävältä ja pizzeriassa jonottaa jurrisia ihmisiä, baarin aulan patteri tuntuu ihanan lämpimältä yön pikkutunteina, suuntaamme yöksi satunnaisille ihmisille ja heitämme juutalaisläppää, pojat polttavat älystä mutta minä olen koko viikonlopun selvinpäin ja tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, ei vaan tee mieli.
Sunnuntaina F lähtee liftaamaan kohti Helsinkiä, yrittää saada minut mukaansa mutten tahdo mennä. Toisaalta olisin halunnut, mutta olin aivan liian väsynyt ja sumussa ja tiesin että äiti saisi hepulin jos tulisin liian myöhään kotiin. F lähtee keskustaan ja minä pari tuntia perässä, soitan hänelle juna-asemalta ja hän vastaa olevansa jo matkalla Helsinkiin, se sai kyydin Vantaalle asti ja päiväni paranee samantien, voi miten ihana, huudan puhelimeen ja hymy leviää kasvojeni poikki."

Ostin Levykauppa Äxästä Nopsajalan Villi inkkari-mixtapen, se kuulostaa tällä hetkellä aika tosi hyvältä.
Suunnittelen uusia seikkailuja ja reissuja ympäri Suomea ja ehkä maailmaa tai ainakin Eurooppaa, kavereiden kanssa ja vähillä rahoilla ja vähillä matkatavaroilla.
Sellainen olisi unelma.
Vailla suunnitelmia ja rajoja ja mitään.

Vähän aikaa sitten minullakin oli sellainen olo, että minun tarvitsee kauheasti todistaa asioita muille.
Vaatteilla, aatteilla, hiuksilla ja ulkonäöllä ja kaveripiirillä ja jutuilla. Minä en ole ihan tavallinen, minä olen tällainen.
Nykyään en enää. Pukeudun siten kuin tekee mieli, Ulfåsan hoitajan käynnillä se sanoo että "etkö sä olekaan enää hippi" kun päälläni on vihreä 70-luvun hame ja oranssi 70-luvun liian iso t-paita, en edes vaivaudu vastaamaan. Minä olen mitä ikinä, toisinaan jotain ja toisinaan jotain muuta, ja siksi en määritä itseäni miksikään, en vain pidä siitä.
Mielenkiintoista olisi tietää miten muut ihmiset minut näkevät. Millaisena.
Minä ainakin tykkään katsella muita ihmisiä, toisinaan alemmuuskomplekseihin vajoten, tuo on paljon enemmän hippi tai boho tai hieno ihminen tai omantyylinen tai itsevarma tai kaunis, tai mitä milloinkin. Mutta tajusin, että itsensä kanssa pitäisi viihtyä. Ehkä itse pitäisi olla itsensä paras kaveri. Sellainen, että itsen kanssa on kivaa. On kiva hengailla, että on itsestään aivan täydellisen cool tyyppi.
Ei kuitenkaan sellaisella narsistisella tavalla, kuitenkaan. Se on inhottavaa. Itseriittoisuus.

"Katsoin eilen illalla kolme jaksoa Sinkkuelämää, söin klöntiksi jäätyneitä pakastemansikoita äidin kanssa.
Mietin, paljon asioita.
Sitäkin, kuinka toisinaan olisi ihana rakastua, antaa vain mennä, hetken huomioida vain yksi ihminen maailmassa. Mietin, miten muut siihen pystyvät, miten he voivat olla katselematta muita, sokeutua yhden ihmisen virheille, omistaa itsensä täysin. Carriekin valehteli, että hänen poikaystävänsä on flunssassa, kun se ei ilmaantunut paikalle, oikeasti he olivat vain riidelleet.
Mutta olisi jotenkin tylsää, en ole koskaan tajunnut sellaista normaalin parisuhteen arkea. Tai siis lähinnä sitä, mitä silloin 'kuuluu' tehdä, juosta elokuvissa ja istua puistoissa käsi kädessä ja käydä kavereilla ja istua sielläkin vain sylikkäin. Hihitellä ja ostaa Intersportista samanlaiset urheilutopit.
Ehkä minä vain odotan liikoja, haluan jotakin jännittävää ja hauskaa ja kutkuttavaa, yhdistän nämä piirteet asiaan, joka ei voi niitä olla - vai voiko, voihan, eikö niin!

Minä en koskaan ole oppinut pitämään hiihtämisestä, sen sijaan luistelu on avartavaa. Saa kiitää jäällä. Mutta en ole luistellut aikoihin, ehkä siksi kun jossain elämävaiheessa sekin muuttui yhtä tylsäksi kun uiminen. Kukaan ei enää leikkinytkään kentällä hevosia, ottanut kisaa siitä kuka tömähtää ensimmäisenä reunalla olevaan lumivalliin. Yhtäkkiä luistelukin oli vakavaa. Vain pelkkää eteenpäinmenemistä tai ympyrääkulkemista, temppuja ja sirklausta ja kukkoliukuja. Hyi.
Minä en pidä asioiden vakavuudesta.
Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka ihmiset luulevat asioiden olevan vakavia.
Onneksi sinä et luule. Kun sinä kirjoitit luistelemisesta, minunkin tekee mieleni mennä kirpeään pakkasilmaan, tarpoa lumihangessa läheiseen puistoon, sitoa luistimet jalkaan ja kuunnella musiikkia ja antaa kehon hoitaa tehtävänsä. Purr!

Instrumentaalimusiikki, ah. Kuinka monet eivät sitä(kään) ymmärrä. Sanoja ei vain aina tarvita.

Minä ajattelin mennä keskiviikkona ehkä pulkkamäkeen. Se on jokin tempaus, kai, ja oikeastaan se kuulostaisi ihan kivalta.

Minunkin pitäisi ehkä käydä myymässä osa vaatteistani kirpputoreilla. Välillä tuntuu, etten raaskisi luopua tavaroistani, "ehkä tälle löytyy käyttöä x ajan kuluttua?". Toisinaan innostun ja poistan elämästäni kaiken turhan, jolle ei ole sillä hetkellä käyttöä.
Äiti sanoi että vanhat koulukirjat ovat turhia, toisaalta olen samaa mieltä ja voisin vaikka heittää ne kaikki menemään. Toisaalta on ihana lukea ensimmäisellä tai kolmannella luokalla tekemiään kirjoituksia. Miten maailma oli erilainen, retki Korkeasaareen oli täynnä ihania eläimiä ja lelukäärmeitä, joilla pystyi leikkimään bussissa.
Eikä niitä surumielisiä tiikereitä, jotka vain makaavat häkeissään kun eivät muuta keksi.
Haluaisin nähdä eläintarhan taas kuten lapset, mutta ehkä on totta, että tieto lisää tuskaa. Tiedostan, että mie katselen niitä eläimiä, ne ovat siellä vain minua varten näytillä. Eivätkä ne oikeasti ole niin pehmeän kilttejä ja rauhallisia, ei niiden kuuluisi olla.

Kolmasluokkalaisen havainnointi oli ihanan raikasta. Yksinkertaista, yksityiskohtaista, vain tärkeisiin asioihin paneutuvaa. Voi kun sen osaisi vieläkin, siihen minä tähtään, jollakin tasolla.
Haluan löytää maailman joka päivä uudestaan!

Haluaisin tehdä miun huoneestani juuri semmoisen aarreaitan, mistä sinä kerroit. Sellaisesta kodista minä unelmoin, sellaisesta huoneesta. Kai tämä on jo aika lähelle, tosin haluaisin vielä lisätä sitä ja tätä ja tuota, mutta toisaalta en näe tarvetta, sillä pidän tätä jokseenkin väliaikaisena ratkaisuna, toivon kohta jo pääseväni tästä eteenpäin.
Toisaalta sellainen alkukantaisuuskin on hienoa. Että on vain oikeasti tärkeitä asioita.

Haluaisin istua kahvilassa. Hämyisessä, kaakao edessä höyryämässä, penkit pehmeät ja hyvää seuraa ympärillä, pöytä olisi tumma ja ikkunoista näkisi kadulla kävelevät ihmiset, tuoksu olisi pehmeän kahvinen. Siellä voisi viettää tuntikausia, sellaisen paikan haluaisin löytää. Ja kanssa sellaista seuraa.

" Minusta tuntuu,
että olet jotain haurasta ja särkyvää mutta samalla kuitenkin niin kovin vahvaa ja voimakasta."
<3
Tämä tuntuu.
Voisin sanoa samaa sinusta, enkä yhtään ihmettele. Mutta sitä ihmettelen, meidän samankaltaisuutta.
Ja onneksi sekin ihmetys on ihanan positiivinen tunne."

Minä oon ehkä rakastunut, ja lähinnä kai maailmaan ja siihen rakkaudentunteeseen, joka tulee tietyistä ihmisistä, joiden huulet voi tuntea omiaan vasten ja joiden silmiin voi upota, osaa en ole nähnytkään ja niiden viesteihin voi vain vajota, niiden ihmisten kanssa kuuluu seikkailla ja soittaa kitaraa ja ostaa kirpputorilta tavaraa ja silitellä tukkaa, voisi kai lukea kirjaa.

"Eilen, ennen iltakeskustelua, minut vallitsi suunnaton epätoivo.
Kiertelin kauppakeskusta, huomasin kasvojeni valuvan peruslukemille, en enää kiinnittänyt huomiota ympäristöön, kuljin kuin tunnelissa ja rintalastassa painoi, tuntui samalta kuin joskus silloin vuosi sitten. Havahduin. Ei tämä näin saa jatkua, ostin batterya ja join sitä junassa, Huopalahden ja Rautatientorin välissä ajatukset alkoivat selkiytyä.
Vaikka mikä olisi pielessä. Mitä minä ajattelen. Kaikki on kuitenkin hyvin. Loppujenlopuksi ihmiset stressaavat itseään pienillä asioilla, isoihin muutoksiin vain tottuu ja niiden mukana soljuu, pienet asiat ovat niitä vaikeampia. Yhtäkkiä paino nousi rintalastani päältä ja tuntui että katseeni kirkastuisi, avartuisi.
Hymyilin, jälleen, suuntasin kaupunkiin ja nauroin itselleni, hymyilin matkalla vieraille, jälleen. Tuntui taas hyvältä, kaupunki, Helsinki, ihanaa. Kaikki se harmaus ja karuus ja busseistamyöhästyminen, ja silti, kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Kuitenkin, sekin tuntuisi hyvältä että aloittaisi aivan uudenlaisen elämän jossakin muualla.
Lähtisi vain, siitä minä unelmoin. Löytäisin itseni koneesta tai laivasta tai junasta, matkalta jonnekin. Eikä kukaan soittaisi poliiseja perääni tai ilmoittaisi viranomaisille, tai ainakaan minua ei löydettäisi, saisin mennä. Katsoa mitä siitä seuraa. Millaista on löytää aivan toisenlainen elämä, uusia mahdollisuuksia. Aloittaa nollasta, se minua kiehtoisi kauheasti.
Ja se on mahdollista, mikään ei periaatteessa estä minua tekemästä sitä. Mutta kuitenkin, pelkään, ehkä eniten sitä, mitä siitä seuraa, vaikka sellaisesta ei pitäisi murehtia laisinkaan, mutta silti. Pelkään ongelmia, sitä että minua ei kohdeltaisi kuten täysjärkistä - ja eihän se ole minun syyni, eihän, eihän?

Kuitenkin miusta(kin) nerous ja hulluus kulkevat käsi kädessä, hyvin vahvasti. . He pitävät itseään neroina, tavallisina, normaaleina, kunnon ihmisinä, näkevät minussa hullun ja epäkelvon - vaikka minä olen melko varma, että tiedän maailman menosta jotakin, mitä he eivät, että olen käynyt jossain, missä he eivät, että olen valmis avartavaan maailmaani.
Henkistä kasvua ei ole ilman henkistä kasvua, sanoo isä aina.
Kuitenkin, nero voi seota neroudestaan. Ja mitä kuitenkaan on hulluus, katsommeko me jotakuta, joka on mielestään aivan varma esimerkiksi siitä, että ufot ovat käyneet täällä, katsommeko me häntä kuin hullua. Osa meistä kyllä. Mutta mistä me voimme tietää, ehkä hän onkin vain nero.
Siksi minua hieman pelottaakin kaikki psyykkiset sairaudet, sekin kun vietin osastolla aikaa. En minä tiennyt, ketkä sieltä olivat oikeasti sellaisia kuin olivat, jotkut vaikuttivat minusta ihan sekopäiltä, mutta ehkä he tiesivätkin enemmän, ehkä he olivat oikeassa. Tai entä jos minä en nähnyt omaa sekopäisyyttäni, entä jos en näe vieläkään, entä jos olen ulkopuolisen maailman mielestä aivan kahjo, ja niinhän välillä tunnun olevanikin, minä luulen että näin on hyvä, muut ovat sitä mieltä että olen vain niin sairas, että luulen niin.

Huh, pelottavat ajatusket voivat nopeasti sekoittaa pään, ehkä siksi niitä ei tarvitse aina ajatella. Kaikkea ei tarvitse, sitten kun ei enää tunnu hyvältä.
Vähän niinkuin sekosin siitäkin, kun mietin että yhteiskunta yrittää saada meidät omanlaisikseen, ja me kamppailemme vastaan, mutta mitä jos yhteiskunta onkin oikeasti oikeassa ja me vain väärässä, mitä jos vain sulautuisimme siihen, mutta sehän sitten vahvistaisi yhteiskunnan halun ja muokkaisi yhteiskuntaa sellaiseksi kuin se on kuvitellutkin tulevansa - eikä tässä pyörittelyssä ole mitään järkeä, koska minkäänlaiseen tulokseen ei ole pystytty pääsemään, kai, eikä ehkä tarvitsekaan!

Minäkin mietin välillä, että ehkä millään ei olekaan mitään merkitystä. Ehkä ihmisaivot vain luovat meille sellaisen kuvan, saavat ajattelemaan kaikkea tätä, luomaan mielikuvia, ehkä se on lajityypillinen ominaisuutemme, usko siihen että olemme osa jotakin suurempaa. Mutta onko silläkään loppujenlopuksi väliä, koska se ei muuta lopputulosta sittenkään. Ehkä elämän tarkoitus onkin vain nauttia siitä elämästä, mikä meille on annettu, muita vahingoittamatta, sitä mietimme sen kaksikymmentäseitsemänvuotiaan piripään kanssa silloin joskus puoli vuotta sitten.
Mutta olemmehan me osa jotakin suurempaa, Gaiaa?
Vai haluammeko me vain olla? "

Kaverillani on kai syömishäiriö, se kertoi siitä tänään, tekisi mieli ottaa se seikkailuille mukaan ja sanoa että kaikki on kuitenkin hyvin.
Mun tekisi mieli vuodattaa tähän nyt kaikkea, mutta en vain jaksa kirjoittaa. Olen kai jotenkin loppu. Konekirjoitukseen. Nykyään soitan mielummin kuin tekstaan.

2009-12-23T17:27:00.001+02:00

Kiitos ihanan lämpimistä kommenteista, edes ajatus siitä että kohta saan tehdä itse lämpöä hohkavaa glögiä ei tunnu yhtä pirskahtelevan kuumalta sisällä, kuin teidän kommenttinne, kiitos niistä!

Minä olin taas viikonlopun Oulussa, ja olen oikeastaan aika varma että olen sekaisin, jollakin tavalla sisäisesti vinksahtanut, ja tietäähän sen.
Kiitän maailmaa.
Siitä, että minä silloin joskus kesän taittuessa syksyksi satuin surffailemaan suomi24:ssä. Satuin lukemaan kirjeenvaihtopalstaa ja törmäämään maailman ihanimpaan tyttöön, kirjoitin sille sähköpostia ja se vastasi ja joka kerta kun avasin meililaatikkoni, tunsin kihelmöintiä selässäni ja innon sisälläni, olisikohan se taas vastannut.
Ja kun se oli, vietin tuntikausia näpytellen sille sanoja ruudulle, sitten painoin lähetä.
Ja sitten me näimme, muutaman kerran, hän tutustutti minut Foorumiin.

Ja sitten minä menin Espoon miittiin, ihania ihmisiä ja Menninkäinen, rakastuin siihen heti, siihen lämpöön ja suudelmiin metsän pimeydessä.
Seurasin sitä Oulun tapaamiseen.
Vaikka tiesin, ettei se enää pitäisi minusta.
Onneksi menin, törmäsin Häneen, tunsin sen heti kun näin sen. Ja nyt me kai olemme jotain, en minä osaa äidille vastata kun se kysyy, onko Hän poikaystäväni, en minä tiedä enkä välttämättä haluakaan, oli mitä oli mutta minusta sen kanssa on ihana viettää aikaa.

Viikonloppu kuluu taas nopeasti, suudelmia ja halauksia ja hänen vartalonsa vasten omaani, helliä sanoja ja lauseita ja katseita, mieletöntä yhteenkuuluvuutta.
Tajusin, että hän ehkä täyttää sen sisälläni ammottaneen tyhjän onton aukon, en tiedä täyttääkö hän sitä kokonaan, mutta ainakin todella hyvin. Mitä lähempänä hän on minua, sen paremmalta minusta tuntuu. Hänen sydämensä vasten omaani, välissä vain vähän lihaa ja jänteitä ja verta ja rintalastaa.
Tuntuu hyvältä enkä jaksa huolehtia.

Sisustan huonettani uudelleen, jouluvalot suihkulähteen ympärille, punaiseksi värjättyjä lehtiä oksineen, seinälle kangas ja sen keskelle itse tekemäni buddhan kasvot.
Suitsuke, sain sen joulukalenteristani, tuoksuu hyvälle.

Minä oon löytänyt kanssa Yhden Toisen. Minä en tiedä siitä oikeastaan mitään.
Senkin tapasin Suomi24:n kautta, huomasin miten ihana ihminen se oli ja sitten lähetin viestiä, se vastasi, odotus tuntui taas samalta kuin silloin alkusyksystä. Nyt olemme viesteilleet jonkin aikaa, hän tuntuu koko ajan ihanemmalta. En tiedä hänen nimeään, en miltä hän näyttää, mutta tiedän hänen ajatuksensa, tuntuu että tuntisin hänet, tuntuu että olemme tavanneet.

Tavallaan tuntuu että hän on minussa.
Niinkuin Hänkin, Poika.
Tuntuu että minut on jaettu kolmeen, yksi osa minulle, ja yksi Hänelle ja yksi Toiselle.
Eikä se haittaa. Minua.

Minulla olisi vaikka miten kaikkea kaunista kerrottavaa, aina siitä lähtien kuinka junassa näin ikkunaan tipahtavan lumihiutaleen, kuinka Hänen kanssaan uppouduimme jälleen toisiimme, kuinka sivelimme rikki mennyttä ihoamme bepanthenilla. Kuinka minä tunnen ihmisiä kohtaan kauheasti hyvää, enkä paljon yhtään mitään pahaa.
Paitsi aina välillä.

Poika hokee aina jotakin numerosta kaksi, en ymmärrä aluksi. Ei hänkään.
Kerron syntyneeni kello 22:22. Jännittävää, hän sanoo syntyneensä kello kaksi ja jotakin.
Olohuoneensa seinän taulusta luen, hän on syntynyt kello 02:22.
Tuntuu että tämä olisi tarkoitettu.

---

Tuntuu hassulta.
Aloitin tämän blogin kai vuosi sitten, melko tasan.
Vuoden aikana olen kasvanut. Hirveästi. Oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana olen kasvanut henkisesti enemmän kuin ikinä.
Kiitos.

Huomenna on joulu, minua oksettaa, ei tee mieli syödä mitään, enkä tiedä miksi.

2009-12-14T14:55:00.000+02:00

En tykkää: siitä että äiti juo. Edes vähän, silloin se muuttuu kamalan "hauskaksi" ja "vitsikkääksi" ainakin omasta mielestään, minuu lähinnä ahdistaa, samoin kaikkia muita, me siskon kanssa paetaan usein alakertaan, äidistä tulee kamalan utelias ja se haluaa tietää kaiken ja vetää omia johtopäätöksiään asioista ja jää jumittamaan kaikkeen jo viisi vuotta sitten käsiteltyyn.
Ehkä viini - alkoholi - ei vain sovi sille, en minä tiedä, enkä edes halua. Minä en halua nähdä. Minun ei tarvitse, ja se on hieno tajuta.

Mie olin taas Oulussa.
Se paikka kutsuu mua jollakin ihmeellisellä taajuudella jolle mun pää on ollut virittynyt jo jonkin aikaa. Ehkä Menninkäisen tapaaminen, siihen luuppautuminen, oli tarkoitettu. Muistanette, viimeksi tapasin Vieraanpojan, sen jonka katseeseen jumituin ja jonka kanssa hymyilin hiljaa. Sen.
Ouluun lähdin sen takia, seitsemän tuntia junassa, miksi viimeiset puoli tuntia tuntuu aina kamalan hitaalta ja kiduttavalta, tuntuu että junamatkan viimeinen puolituntinen kestää paljon kauemmin kuin se kuusi ja puoli tuntia joka on jo matkustettu.
Juna-asemalla Vieraspoika tulee vastaan, halaamme pitkään Oulun kylmyydessä, eräs toinenkin olisi tulossa minua vastaan mutta me lähdemme kahville, hän polttaa tupakkaa kahvilan pihalla ja henkkareiden puuttuessa meidät heitetään ulos, lähdemme toiseen kahvilaan ja istumme siellä, hiljaa, katselemme toisiamme. Mie tunnen niin paljon samalla kertaa etten pysty edes kertomaan.

Me kierrämme Oulua kävellen ja vähän busseilla, on kylmä ja vedämme huivejamme kasvojemme suojaksi, nauramme yhdessä ja hän polttaa tupakan bussipysäkin kulmalla, mieleni tekisi niin kovasti halata häntä, leikkiä kissaa ja puskea päätäni hänen kylkeään vasten, mutten viitsi. Istumme nahkasohvalla ja oikea kissa loikkaa väliimme, se puskee minua ja tunkee syliin, Vieraspoika katsoo ja siitä tulee hyvä olo, kissa on sen.

Minä saavuin Ouluun viideltä, kello kymmenelta me istutaan pienessä yksiössä, kaapit ja sängyt täynnä graffiteja, lattialla patjoja ja keittiössä valo, koneelta kuuluu musiikkia ja pehmeitä rytmejä, pysähtynyt tunnelma, alkaa nukuttaa, Vieraspoika ja minä nukumme lattiala patjoilla käsi kädessä, yöllä herään siihen kun hän käyttää minua tyynynä, nukahdan pian taas onnellisena.

Seuraava päivä menee kolmeen asti pelkässä jumiutuneessa olotilassa, jokainen nuokkuu omiaan, kun vihdoin pääsemme ylös, huomaamme ettemme ole syöneet vuorokauteen mitään, matka kylmässä Oulun arktisessa ilmastossa kohti pizzeriaa tuntuu pitkältä ja turruttavalta, viima käy jalkoihin ja hetkellisesti tuntuu jopa lämpimältä. Kasvisruukku maistuu hyvältä vaikka nenäni on jo niin tukossa, etten haista mitään.
Ostamme karkkia ja suklaata ja purkkaa.
Kävelemme parisen kilometriä Vieraanpojan kanssa kohti toisten kavereiden majataloa. Me tahdomme hotelliin, saimme idean edellisyönä kun yritimme vuokrata yksiötä siksi yöksi. Toisilla kavereillakin tunnelma on pysähtynyt ja ihmiset tuijottelevat toisiaan rauhallisina lootusasennossa istuen, kaksi hieroo naamojaan yhteen, miten kaunista, minä nojaan Poikaan, ei se ole enää Vieraspoika, se on Poika, se on Hän.

Me lähdemme joskus ehkä kahdentoista maissa kävelemään keskustaan, kuutisen kilometriä, ehkä, en minä muista, on kylmä mutta matka ei tunnu kamalan pitkältä. Hotelleissa ei ole tilaa, epätoivo, menemme seuraavaan pizzeriaan ja syömme vegepitsalla vatsamme täyteen, makaamme pöydällä väsyneinä, etsimme vielä hotellia kylmässä tarpoen, löydämme yhden josta olemme varmoja, että pääsemme sisään, Hän ostaa tupakkaa ja minä karkkia, täytämme lappuset ja pääsemme hotellihuoneeseen numero 203, siellä on kolme sänkyä joista kokoamme yhden suuren, telkkari toimii vain puoliksi ja syttyy ja sammuilee itsekseen, Hän käy suihkussa ja minä vaihdan päälleni keltaisen häneltä saamani paidan. Makaamme sängyillä kolmen peiton ja usean tyynyn kasassa, minä Pidän Hänestä Paljon.

Ja sitten se tapahtuu, yöllä joskus neljän jälkeen, raukeina ja väsyneinä katseltuamme kaksi päivää toisiamme silmiin ja upottuamme niihin.
Hänen huulensa vasten omiani.
Pehmeys.
Sisäinen lämpö. Sisäinen solarium.

Valvomme oikeastaan koko yön toistemme vieressä, heräämme aamulla puhelinsoittoon hotellin aulasta, huone olisi pitänyt jo palauttaa, puemme äkkiä pakkasenkestävät varustukset päällemme ja sinkaudumme ulkoilmaan, kävelemme kahvilaan ja makaamme sen pehmeillä penkeillä muutaman tunnin toisissamme jumittaen ja suudellen aina välillä.
Mie taidan oikeasti rakastaa sitä, vähän pelottavaa ja toisaalta taas kauhean helpottavaa, tuntuupa hassulta kun sekin vissiin sitten tykkää minusta.

miten voi ihminen mennä sekaisin.

2009-12-08T12:56:00.000+02:00

Ei onnellisuutta mitata kiloissa? Mitä enemmän pois, sitä enemmän jää, niinkö, loogista? Katselen kauniita naisvartaloita, miten ne ovat niin sopusuhtaisia, puulämmitteinen sauna lämpiää ja kissa mouruaa jaloissa. Mikkelin ilmapiiri on sopuisa ja ehjä.
Istumme pimeässä saunassa lauteilla, joku heittää löylyä, laulamme muinaissuomalaisia lauluja. Hiki virtaa ja paljas iho koskettaa toista. Jokainen huokuu rakkautta ja lämpöä ja valoisuutta, saunan jälkeen keskustelemme siitä kuinka aina jonkun astuessa sisään saunan ovesta olisi voinut tokaista "voi miten kaunis sinäki oot".
Viikonloppu vietetään rauhaisissa tunnelmissa, Mikkelin viileys pitäytyy yksiön ikunoiden toisella puolella, sisällä soi ka so re, t laittaa ruokaa kuin emäntä, pitkässä mekossaan ja shaalissaan, vauva iteke ja jokeltaa ja me maalaamme toistemme kasvoja.

Mikkelistä

2009-12-07T14:13:00.001+02:00

Terkkuja Mikkelistä, pien pimiä kaupunki ja kivoi ihmissii, mutkikkaita pikkuteitä joita ajellessa voi helposti eksyä.

Anna Valoa

2009-11-17T19:58:00.000+02:00

Anna Valo, leloi loilaa, anna valo, anna, anna..... Soi hämyisessä huoneessa, tuoksuu vähän savulta, suitsukkeelta. On ihanan lämmin, kaksi tyttöä makaa piirin keskellä, valot ja varjot leikkivät kasvoilla. Hymyjä, suljettuja silmiä. Helistimiä, rumpuja, laulu soljuu ja soljuu ja muuttuu ja elää, se kasvaa ja pienenee ja jokaisen ääni sopii mukaan. Keinun edestakaisin lattialla, hyvä olo sykkii lävitseni ja saa hymyn pyrkimään kasvoilleni.

Me olemme kommuunissa, katosta roikkuu yrttejä ja villapaita ja pyöränrengas johon on kiinnitetty kynttilöitä, seinillä on kankaita ja valokuvia ja puu, johon on ripustettu kaikkea värikästä ja merkittävää, keittiö on yhteinen kokouspaikka, tuoksuu humukselta. Matka oli pitkä ja vetinen, bussissa istuminen kesti puoli tuntia ja eksyminen bussipysäkiltä pieneen omakotitaloon tovin, kävely oli kivaa ja meillä oli mukana korvapuusteja, mulla ei ollut takkia ja satoi.

Oven avasi vieras tyttö jonka olin nähnyt aiemmin, istuin lattialle ja kättelin tuntemattomia, tupa täyttyi vieraista ja valot sammuivat, sytytettiin kynttilöitä. Sisään astui nainen jonka mä olen varmasti nähnyt jossakin, sekin sanoi muistavansa minut, tuli lämmin olo, molemmille positiivinen tunne, mistä me tunnetaan, sitä emme saaneet koskaan selville.
Sisään tulee mies, josta olen ottanut salaa valokuvan, sillä on päässä vihreä silinteri ja tunnistan sen siitä.
Ihmiset hymyilevät, tanssi tarttuu, on pakko liikkua sen tahtiin, rumpu inspiroi minua soittamaan ja paukuttamaan, helistimet tarttuvat väkisin käsiin ja alkavat vatkata rummun tahtiin, matto menee rullalle, samoin sukat, pöydästä katoaa herkkuja parempiin suihin.

Intiaani halaa minua, se on oikeastikin intiaani ja sen kädet ovat kuivat ja ryppyiset ja niistä oli ihan kiva pitää kiinni teatterissa rauhanmarssissa, minä tahtoisin soittaa noitarumpua, me visualisoimme valoa käsiemme väliin ja pyörittelemme sitä ympäri työkaverini kanssa, hän on ihana ja sydäntä lämmittää hänen hymynsä, U alkaa seistä päällään, jokainen saa olla kuten on, tajuan ettei itseään voi ikinä tuntea tyhmän näköiseksi ja mitä väliä sillä on vaikka tuntisikin, kerran minä vain elän, kerran me kaikki, tai mitä jos useammankin, onko sillä kuitenkaan väliä, miksi pitkittää! Sidon lehmänsorkista tehdyn helistimen jalkaani, se kalisee kivasti tanssin tahdissa, helise heleä metsä, kolise komea korpi laulaa U, minä laulan samaa ylä-äänellä käheästi, kurkku on kipeä ja ääni alkaa olla mennyttä, mutta tajuan miten hyvin se sopii tällaiseen lauluun.

Wood, stone, feather and bone, roaring of the ocean guide us home.

Laulamme kaanonissa ja jamittelemme myöhään yöhön, lähtiessä halaamme ja saisimme mukaamme dyykattyja perunoita ja banaaneja jos tarvitsisimme, katoamme kuitenkin nopeasti viileään yöhön, bussissa vastaan tulee tuttu naama, se ilmeilee ja hymyilee ja tulee hyvä olo, tajuan tavanneeni sen kadulla joskus kun olin töissä.

Mie rakastan ihmisii.
Koen käsittämätöntä kiitollisuutta elämää kohtaan!

--

Vaikka välillä on kiva palata vanhaan ja lukea ajatuksia ajalta, jolloin sain olla sairas, saan jälleen tuntea sen sairaalanvihreän haalean tunteen sisälläni, se kaivaa sisääni pientä onteloa, siellä se jossakin on, muistona vain nykyään.

Nykyään minulla on tummanruskeat hiukset. Ja lävistys, ja rastat, ne muodostuivat sinne vähän vaivihkaa itsekseen, lupaa kysymättä, minä tykkään hiuksistani aina välillä, ne saisivat olla vähän muhkeammat vielä. Minä tykkään vaatteistani ja pohdinnoistani ja minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, heidän kanssaan voin jakaa kaiken, minä näen jokaisessa ihmisessä ystävän.

Miulla on töitä enkä minä enää jaksa itkeä jokaisesta asiasta. Minä koen olevani aika vahva. Ja minä pystyn ajattelemaan asioita muiden kannalta. Eikä syöminen enää rajoita minua, se on osin ehkä senkin ansiota että siellä Uutelassa pienessä mökissä teimme taikoja, me heitimme menneille hyvästit, minä kirjoitin pienelle tuohenpalaselle että haluan päästä tästä kaikesta eroon, sitten minä heitin sen tuleen ja katselin sen palamista, sisällä ei tuntunut mitään muutosta paitsi levollisuus, nyt tuntuu.

Hei sinä joka näit minut asematunnelissa!

2009-11-16T08:55:00.000+02:00

Sie vaalea joka kommentoit minun edelliseen postiini! Minäki nimittäin näin sinut asematunnelissa, tai ainakin oon aika tosi varma, koska siitä käveli ohi kaksi tyttöä ja toinen niistä katsoi muhun niin merkittävästi että olin oikeastaan varma että se on joku tämän blogin lukijoista! Tule ihmeessä juttelemaan, tulkaa kaikki, vaikka olisi kavereita mukana, kyllä minä sosiaalisena otuksena osaan sen verran jutella, ehkä, aluksi tosin menen ihan sekaisin siitä tilanteesta sillä lailla hyvällä tavalla ja tuntuu että voisin juosta pitkin seiniä!

Sitten muihin asioihin.

Mä veikkaan että kukaan ei ole koskaan tehnyt teidän kanssa mitään tällaista:

- ostanut leffavuokraamon naiselle pitkäpiikkistä kaktusta
- pikakelannut leffaa loppuun kun muuten vuokra olis mennyt pilalle
- nähnyt miehen meikkaavan ja samalla itse jättänyt meikkaamatta
- kävellyt kolmen käsi kädessä kävelevän tytön käsien välistä
- syönyt punajuurisalaattia leivän päällä
- leikkinyt halvaantunutta, hevosta, merirosvoa, maahista..

Minä ja Merirosvo olemme.
Minä tapasin sen viime perjantaina, sekin oli töissä asematunnelissa, viime perjantaina oli nenäpäivä ja minulla ja työkaverillani oli ne sellaiset punaiset nenät päässämme ja me yritimme pysäyttää kaikkia vastaantulijoita ja pelleilimme ympäriinsä.

Minun nenäni on nyt Merirosvon paidassa. Perjantaina kiinnitämme sen hakaneulalla ja ystäväni kirjoittaa siihen päivää, Merirosvo hymyilee ja minä hymyilen takaisin ja kävelemme yhtä matkaa kahvilaan.

Keskiviikkona on bileet, menemme Piritorin viereiseen baariin, mietin pitkään pääsenkö sisään, mutta petyn kun kukaan ei edes epäile minun olevan alaikäinen, olin jo varautunut selittämään jotakin sekavaa.
Alakerrassa on paljon tuttuja, ihmiset juovat ja taas vaihteeksi ylistävät sitä että minä en. On hämyisää ja olen sosiaalinen, katseet kohtaavat usean ihmisen kanssa, joku haluaa laulaa minulle ja toinen kiivetä kanssani ilmastointikanavaan. Äiti lähettää viestiä, lähde jo kotiin, mutten malta, juhlin vielä ja juttelen uusille ihmisille ja pörrötän tuttujen ihmisten hiuksia, tanssimme kavereideni kanssa ja soitamme ja laulamme ja pidämme hauskaa.
Puoliltaöin siirrymme yläkertaan, sanon äidille jo lähteneeni, työkaverini tilaa minulle pepsi maxia vaikken haluaisi käyttää hänen rahojaan, pelaamme hedelmäpeliä ja hän sanoo että nukun yön hänen vieressään koska olen niin hyvä onnetar, luulen että hän pilailee, Merirosvon kanssa katseemme kohtaavat ja F kertoo hassuja juttuja joille nauramme yhdessä, Merirosvo koskettaa vatsaani, F sanoo minua Zen-tytöksi.

Kahdelta tulee valomerkki.
Siirrymme ulos.
Olen lähdössä kotiin, ehkä, metroja ei kulje eikä mitään muutakaan, kotiin pääseminen olisi vaikeaa, P ilmoittaa että olen oikeastikin tulossa heille yöksi, sanon etten mutta hän raahaa minut kädestä pitäen taksiin, Merirosvo tulee mukaan sillä he asuvat yhdessä, en emmi, sanon äidille että olen toisella työkaverillani, jolla olen jo yhden yön viettänyt kommuunibileissä.
Miehet etsivät jotain, hetken tunnen hermostusta, ehkä pelkoa, mutta piilotan sen hyvin, alkaa väsyttää, P nukahtaa, minä ja Merirosvo jäämme katselemaan toisiamme.
Puhumme siitä, näyttäisinkö isommalta jos minut maalaisi vihreäksi.
Merirosvo keittää teetä ja tekee leipää ja haisee vähän viinalta, hän tekee meille pedin lattialle.

Seuraavana aamuna en mene kouluun, heräämme yhdeltätoista otsat vastakkain, emme mene edes töihin vaan kirjastoon ja sitten takaisin sisälle, kävelemme leffavuokraamoon muttemme saa vuokrattua orpokotia ja muita leffoja koska Merirosvolla ei ole henkkareita mukana, kävelemme takaisin ja otamme henkkarit mukaan, ostamme leffavuokraamon ilkeälle naiselle piikikkään kaktuksen, kierrämme vesilammikoita ja luistelemme jäällä, leipien tekemiseen menee hirvittävän kauan koska istumme keittiön lattialla.
Menen kotiin vasta yhdeksitoista illalla.

Ja menen Merirosvolle lauantainakin heti larppaamisen jälkeen, liian aikaisin jo, olen pukeutunut vanhoihin yöpuvunpöksyihin ja toppiin ja paitaan ja huppukaulaliinaan ja vanhoihin kenkiin, larppaamisen jälkeen kulmakarvat ovat meikistä mustana, Merirosvo avaa oven ilman paitaa ja sisällä on huuruista, hän tuli juuri suihkusta. Piikittelemme toisiamme hymyillen, levitän tavarani lattialle ja hän keittää teetä.
On hyvä olla.
Alamme katsomaan leffaa, about Schmidt, pikakelaamme sen loppuun eikä siitä jää mieleen kuin mopsinnäköinen nainen jolle nauramme yhdessä, lähdemme vuokraamoon palauttamaan leffoja, vastaan kävelee kolmen tytön rintama, huudamme "nostakaa kädet, me kävellään läpi", he nostavat ja me kävelemme heidän käsiensä alta kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Käymme kaupassa ja ostamme punajuurisalaattia, puolukkamehua ja ruisleipää, jatkamme matkaa treenikselle ja syömme siellä, minä soitan rumpuja ja keksin biisiin uusia osia, treenikaverit tuntuvat kivoilta ja tutuilta, illalla poltamme kynttilöitä ja suitsukkeita ja on ihanan rauhaisaa, käymme nukkumaan kuudelta ja syömme aamupalaa kolmelta päivällä.
Ja on ihan kivaa.

Harmi vain että tulen kipeäksi, selkää ja jalkaa särkee ja samoin päätä ja yskittää, syön riisikakkuja ja jäätelöä ja odotan että saan tehdä pastaa.
Minä rakastan maailmaa, se on niin hassu paikka, välillä minnuu sattuu ja harmittaa etten saa olla tiettyjen ihmisten seurassa, välillä mie murehdin että mihin tää maailma minnuu vie, välillä minä ajattelen kaikkea pelottavaa, mut kyllä elämä kantaa omaansa eteenpäin!

Äiti sanoo ettei kummitätini ole saanut elämässään mitään aikaiseksi, kysyn miten niin, hän sanoo että tätini ei ole hankkinut lapsia tai uraa, alan miettiä. Eihän elämää ole määritelty, onko hyvän elämän perustana lapset ja ura, alkaa ällöttää, miun elämä on ainaki hyvää vaikka minä asuisin nyt yksin ja maksaisin vuokrani itse, sitä minä suunnittelen, käteen ei jäisi kuin ihan vähän rahaa ruokaan, mutta ehkä se onnistuisi, minä yritän ettiä jotaki kommuunia täältä Helsingistä.
Haluan muuttaa jo omilleni, ei tätä kestä enää, kaipaan vapautta ja itse asioista päättämistä, minä haluan yrittää selvitä vähällä, junassa joku nainen alkaa puhumaan siitä kuinka se lähtee vaihtoon ja sen kommuunihuone vapautuu, meinaan jo kysyä asiasta mutten sitten viitsikään, miksi, sitä en tiedä.

F kertoo facebookissa maailmasta, hymyilyttää.
Tarviin elämään seikkailuja.

2009-11-07T13:57:00.000+02:00

Miksei ihmiset voi olla lojaaleja. Mua sattuu kauheasti

2009-11-05T19:37:00.001+02:00

Mä en tiennyt että onnellisuuden määrä voi vielä kasvaa, mutta keskiviikkona ensilumisateessa käänsin kasvoni kohti taivaita ja mulla oli typerin virne naamallani ja olin niin onnellinen etten paikallani pysynyt.

Keskiviikko alkaa kuin tavallinen päivä.
Työt alkavat tavallisesti, tai oikeastaan minä saan ensimmäisen ihmisen liittymään jo ennen työaikaani. Nautin suuresti. Livun paikasta toiseen, tanssahtelen, kansio pääni päällä herättää ihmisissä hilpeyttä. Saan hymyjä, katseita. Juttelen puolisen tuntia rakkaan ystäväni kanssa, käytämme lounassetelin ja ostamme sillä hirveästi kaikkea hyvää, juon aivan liikaa batterya ja olen ylienerginen.

Sitten minä näen sen, hirmuisen söpön pojan ja sillä on rastat ja kivat vaatteet ja ennen kaikkea skeittilauta tai longboardi en minä enää muista, loikkaan sen eteen ja hetken aikaa olemme hiljaa ja hymyilemme toisillemme ja katsomme toisiamme silmiin, sitten juttelemme, nauramme paljon, sitten täytämme liittymislappusen ja nauramme vielä lisää, kuukausilahjoitussummaksi tulee 6,5 euroa koska minä olen kuulemma niin kiva, rastitamme että hän haluaa postia ruotsiksi muttemme kerro miten hän haluaa postinsa, nauramme niin että olemme haljeta, tunnen yhteyden, voi miten ihanaa!
Lisään hänet kaverikseni facebookissa, hän käskee, hän sanoo että saisin ottaa hänen numeronsakin mutten kuitenkaan ehdi kirjoittaa sitä ylös liittymislappusesta.

Työkaverini tulee vastaan kädet levällään, anna mulle rakkautta, ja me halaamme, vieras nainen taputtaa minua olkapäälle ja sanoo että näytän niin kovin söpöltä siinä, t tulee takaa päin halaamaan, tuntuu kauhistuttavan hyvältä, töiden loputtua kävelemme kohti kamppia ja huomaan lumisateen, ilo kuplii sisälläni niin suurin kuplin etten pysy aloillani vaan loikin d:n ja t:n edellä kuin pikkulapsi, katselen ylös, laulan ja hyppelen, tutustun uusiin ihmisiin ja leikin katsekontakteilla, lapsi bussissa hymyilee minulle.

Ei tätä voi sanoin kuvata.

Vielä kun samana päivänä vieraspoika oulusta lähettää viestiä, ihmiset hymyilevät ja tuntuvat ystävällisiltä, juttelemme romaninuorten kanssa, he ovat ihania ja ymmärtäväisiä ja vaikuttavat luotettavilta ja tulemme hyvin toimeen, minä alan taas hetkeksi uskoa ihmisten solidaarisuuteen, voi!

Halloween

2009-11-01T12:37:00.001+02:00

Minulle kovin tärkeä juhla! Jostain syystä se kuitenkin hiipi tänä vuonna päälle niin varoittamatta, en tajunnut varautua, 20 päivää halloweeniin, ilmoittaa facebook, ja sitten se jo yhtäkkiä onkin.

Keskiviikkona käyn An kanssa syömässä kiinalaisessa, se on ensimmäinen kertani sellaisessa paikassa ikinä, ruoka on hyvää mutta jaksamme syödä vain puolet, ollaan aika säälittäviä sanoo A ja repeämme nauramaan, se kuvaa meitä niin hyvin, säälittäviä. Kävelemme Pasilaa kohti kylmässä viimassa, puhumme ruumiista ja junan alle jäävistä vartaloista ja ihmisruumiin silpoutuneista osista junan ikkunassa, ja sitten suutelemme ihan pikkuisen vain. Ja sekin kuvaa meitä niin hyvin.

Torstaina olen töissä (käytyäni ensin sairaanhoitajan tapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla, paino on pysynyt samassa nyt viikon verran enkä pakolla haluaisi sen nousevan kamalasti, kuitenkin olen jo melkein alipainon ylärajoilla tai siis normaalipainoin alarajoilla, lähestulkoon, enää muutamasata grammaa ja olen siellä alarajalla johon tavoitepainoni on säädetty, sitten saa riittää ainakin hetkeksi. Ravitsemusterapeutin sessiosta en saa irti mitään. Samoja puheita kuin aina, sama änkytys ja räpsyvät silmät, mutta kuitenkin ihan ihana ihminen), tapaan erään tämän blogin lukijan. Voi mikä kohtaaminen, se ykseys, sellaista hymyä ja ja halauksia ja pitkä juttelusessio, en saa edes töitä tehtyä kun on liikaa kaikkea kivaa, ihania ihmisiä ja kohtaamisia ja minä tapaan miehen turusta, sillä on skeittilauta. Minä katson sitä pitkän matkan päästä ja se katsoo takaisin, minä pysäytän sen osoittamalla sitä ja viittomalla, se tulee luokse kiltisti, tällaisten kanssa on niin helppo puhua, se hakee kahvia ja tutustumme vähän samalla.

Illalla löydän itseni kahden uuden tuttavan ja yhden täysin tuntemattoman kanssa jostakin Kaisaniemen ja Hakaniemen välistä. Pieni yksiö, karu sisustus, hyvä musiikki ja lämpimiä katseita. Tuntematonkin näyttää tutulta. Nauramme yhdessä jollekin hyvälle jutulle, kaksi muuta väittelevät politiikasta ja informaatioyhteiskunnasta ja natoon liittymisestä. Minua ja yksiön omistajaa kiinnostaa, mutta jumiudumme puhumaan pään valkoiseksi värjäämisestä ja siitä, kenet lähetetään avaruuteen ja minkälaisin perustein.
Hän tahtoo käydä nukkumaan, lähdemme kymmenen maissa pois istuttuamme yksiön lattialla tunnin verran. Kirjahyllyssä on hyviä kirjoja ja juttelemme niistä ja minä haluaisin lainata niistä jotain, tuntuu siltä että saisin lainaan mitä vain, mutta lainaan vasta seuraavalla kohtaamisellamme, koska tiedän että sellainen tulee, jää hyvä olo.

Perjantaina kiirehdin metrossa kohti Vuosaarta, pakkasin reppuni minuutissa ja mukana on vain välttämättömyydet, vaihtovaatteet ja tiibetiläinen soiva kulho ja kamera, olen myöhästyä junasta mutta juoksen vaikka sydämeen sattuu, fyysisesti, yksikin aamu tuntuu siltä että meinaan kuolla sydänkohtaukseen, rintaa puristaa, sydän hakkaa, olen pyörtyä ja oksettaa, en saa sydäntä tasaamaan tahtiaan. Juostessa se tuntuu taas, huono olo, sydän riuhtoo itseään irti, eikä rauhoitu.
Selviän kuitenkin.
Vaikka olen myöhässä, ihmiset katsovat minuun lempeästi, pakkaamme tavarat autoon ja kävelemme kohti metsää, meitä on ehkä kymmenisen, eräs kaappaa minut syliinsä ja pyörittää ympäri, kantaa sata metriä, kättelen uutta ihmistä, hän tuntuu lämpöisältä. Kilometrien kävely taittuu panhuilua soittaen ja yhdessä laulaen.

Metsässä on pimeää.
Mökissä on kynttilöitä. Rannassa lämpiää sauna. Sisällä palaa takka. Pöydillä on ruokaa, asetamme lisää tarjolle, omenoita ja banaaneja ja kakkuja ja keksejä ja suolaista hyvää, leipää ja piiraita ja mehua ja teetä. Istumme alas, tuijotamme tulta. Pojat menevät saunaan, sitten me, sitten on sekasauna. Mökissä on viileää, mutta takka lämmittää, puheensorina lämmittää, ihmiset lämmittävät. Kukaan ei ole täällä toista ylempi, jokainen saa tulla ja mennä miten haluaa, käydä ulkona otsalampun tai lyhdyn kera.
Sauna on puulämmitteinen, ihana, puhdistava. Valelemme itseämme haalealla vedellä, saunan lauteella on kynttilöitä, matka ulkoa takaisin mökin lämpimään ei tunnukaan enää niin kylmältä.

Sisälle on tullut lisää tuntemattomia, se jota kättelin istuu takan edessä. Istun viereen penkille. Alan soittaa tiibetiläistä soivaa kulhoa, soitan pitkään, poika vaipuu horrokseen.
Tutustelemme.
Soitamme kaikki yhdessä rumpuja, monella on omansa mutta minä lainaan ystävyysrumpua, sen shamaaninen ääni vaivuttaa transsiin, ihmiset tanssivat ja energiataso nousee, rummut kertovat tarinoitaan illan hämärässä.
Istumme piirissä ja improvisoimme äänillä, puhumme menneestä vuodesta ja poltamme menneen vuoden ongelmat tuohelle kirjoitettuina, heitämme ne takkaan. Sairaus, lukee omassani, ja paljon muutakin, katson kuinka se palaa ja se osa minusta kuolee lopullisesti pois, muuttu mustaksi hötöksi ja vähitellen hiileksi.

Nukahdamme tulen lämpimään leikkiin.

Aamulla on hyvä herätä, levännyt, suunnistan kotiin ja sieltä heti larppaamaan, aikaa ei ole tehdä mitään, koko päivä menee larpatessa ja ihmiset ovat kivoja vaikkakin tuntuu hieman omituiselta, en halunnut vielä lähteä.
Äiti on dieetillä jossa ei saa syödä perunaa eikä pastaa eikä riisiä ja se tuntuu pahalta, tavallaan, miksi minä sitten saan, miksen minäkin ala rajoittaa, mutta sitten yritän perustella, äiti ei ole koskaan tyytyväinen, minä olen tämän pienen hetken edes, joohan.

En jaksaisi mennä mihinkään, nauttia vain tästä joutenolosta, t pyytää kuitenkin kaupungille. Menen, ehkä, vielä en tiedä.

Pariisin Oulu

2009-10-26T12:18:00.000+02:00

Pariisin Kevät kaivaa reikää sieluuni johonkin sydämen kohdalle.
Oulussa oli ihanaa.

Junassa ohitse kävelee kolme poikaa, niillä on värikkäät vaatteet ja hiipat hupuissa, minä oon ihan varma että ne tulee kanssa samaan paikkaan kuin minä, asemalla tunnistan heistä yhden, kun astumme ulos junasta. Seisomme neljistään Oulun vilpoisessa ilmassa, harmaata ja kovaa. M tulee vastaan, se on ihan erilainen kuin mitä netin perusteella olen kuvitellut, se onkin pieni ja suloinen ja lämmin ja puhuu oulunmurteella lempeän leppoisasti. Vaihdamme halauksia, miten ihmiset pohjoisessa ovat niin lämpimiä, kauniita sanoja kuiskautuu korviin, sydämet suurina.

Taivas hämärtyy, ilma viilenee, kaupasta ostamme tomaatteja ja perunoita ja bataattia ja kaalia. Miittipaikka on pieni ja söpö kattohuoneisto, ensimmäiseksi huomaan akvaarion jossa uiskentelee sentinmittaisia katkarapuja. Sohvilla istuu vielä vieraita kasvoja, lämpimät halaukset kuitenkin murtavat jään. Istun lattialla ja soitan soivaa kulhoa, tunnen jo nyt yhteyttä, patja on pehmeä ja ulkona pimeää, sisällä soi musiikki ja tuoksuu ruoka, lattialla on kulhossa karkkeja, joiden päälle kaadamme popcornia, keskelle istutamme kukkakaalin. Kauniit ihmiset syövät, jokainen on omannäköisensä, vaihdamme hymyjä ja katseita.

Menninkäinen astuu ovesta sisään, sydämeni hypähtää. Sieltä se tulee, yhtä loistavana ja lämpimänä ja leppoisana kuin ennenkin, se hymyilee silmilläänkin ja oikestaan koko olemuksellaan, se jakaa rakkautta kaikille.
Se tulee ja halaa, leijona, se sanoo. Lämmin. Olikin jo ikävä. Se istuu taakseni ja hetken siinä olemme vain me kaksi, tuijotamme toisiamme silmiin, hymyilemme, tämä on aitoa iloa ja onnea ja autuutta, voiminä toivon että se hetki jatkuisi ikuisesti mutta tiedän että mun pitää päästää irti, ja minä päästän, koska minä arvostan ja rakastan, eikä hiekka pysy kädessä jos sitä pusertaa nyrkkiin.

Ja kohta hetki on mennyttä.

Mutta kiitos että sain kokea.

Ovesta astuu sisään tyttö, kaikki muu maailmassa hämärtyy. Voi miten se on niin. Se hymyilee silmänsä viiruiksi ja suunsa kirjaimellisesti korviin, ja se jakaa lämpöä kaikille, se halaa lämpimästi vaikkemme ole koskaan nähneet, minä tunnen yhteyttä, sitten se halaa menninkäistä ja minun sydämeni on räjähtää, nuo kaksi ihmistä ovat lämpimimmät keitä olen koskaan tuntenut, noilta kahdelta riittää rakkautta jokaiselle, arvatenkin myös toisilleen, toisaalta haluaisin rikkoa sen hetken, menninkäinen on minun, vaikka tiedän ettei ole. Hymyilevät kasvot, kaksi. Minä tunnen menettäneeni ihmisen elämästäni. Mutta annan hänen mennä, vaikka sydämessä tuntuu pahalta, nyt se katsoo jotakuta muuta samalla tavalla kuin se joskus katsoi minua, nyt se koskee toista ihmistä siten kuin minua vähän aikaa sitten.
Minä en halua inhota enkä olla kateellinen, mutta joudun lähtemään keittiöön, tilanne sattuu liikaa.

Istumme ringissä ja jaamme tunteita, kaikki tuntuvat yhdeltä perheeltä, minä voin katsoa ketä vain ja tuntea sellaista rakkautta, mitä en ole tuntenut tässä maailmassa useinkaan.
Mutta ei se olekaan tämä maailma.
Nurkassa istuu vieras poika, en ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Katseemme kohtaavat. Tuntuu kotoisalta. Siltä että näin on hyvä. Hymyilemme. Kohotamme kulmakarvojamme ja nyökkäilemme. Mitään emme sano, mutta tiedämme kyllä.

Matka käy ulos, kohtaan jälleen menninkäisen silmät, tuijotamme. Pitkään. Hymyilemme. Mekin nyökkäämme. Se se on, sanoo menninkäinen. Kyllä, sanon minä. Tämä on oikein, tuumaamme. Nyt se löytyi. Mä näen, sanon. Mä tiedän.

Mun on pakko nousta aina välillä leijumaan ihastuksessa ja flowssa. Näin on hyvä. Elän hetkessä, kellun. On hyvä, hyvä, hyvä. Äänimaailma kietoo kuin verkkoon. Katseet kohtaavat ihmisten kanssa. Vieraspoika tuntuu tutulta. Istahdan hänen viereensä, silitän päätä, hetken olemme vain hiljaa.

Ulkona menninkäinen taiteilee tulella, muut seisomme ringissä, kylmä hiipii iholle ja tunnen kuinka paljaat sormeni kangistuvat, Oulun pimeys ympäröi mutta ihmisten valo ja lämpö loistavat, teemme yhdessä halauspiirin ja tulee lämmin, keksimme laittaa musiikin päälle ja katulamputtomassa metsässä alkavat vuosisadan reivit, jalat tamppaavat maata, hiekka ratisee kivasti jalkojen alla ja saa aikaan efektejä, musiikki soljuu vartaloiden läpi. Jokaisella on oma tyyli. Rastat heiluvat, hiippahuput vilahtelevat silmien ohi, hetki menee ja hetki tulee ja hetki on.

Vieraspoika joutuu lähtemään, en meinaa huomata, ainoa jolle hän huutaa moikat on minä. Katson häntä kaukaisuuteen. Hän menee, kuka hän on, huudat lämpimästi hei. Tunnen kuinka osa minusta loittonee. Tule takaisin. Oli ihana nähdä, se sanoo vielä kaukaa. Olisi tosi kiva jos juteltaisiin vielä, se muistuttaa. Kyllä, olen samaa mieltä. Teemme yhdessä vielä namaste-tervehdyksen, luonnollisesti ja automaattisesti, syvä kunnioitus ja rakkaus kaikkea kohtaan, poika poistuu pimeyteen ja minä puolestani kerrostalon lämpimään kellertävään hohteeseen.

Tyttö menee menninkäisen mukana niille nukkumaan, hetken tunnen piston sisälläni, mutten kauaa, olkoon, miksi minä rajoittaisin rakkautta, minäkin tunnen sitä ja voin jakaa sitä ja kaikki voivat.
Yö on epämiellyttävä, lattia on kova ja vieressä nukkuu kuorsaava hipinretku, tahtoisin paeta keittiönpuolelle mutta siellä ei ole ainoatakaan patjaa lattialla, luihin sattuu ja välistä tekisi mieli vain kadota.

Aamu alkaa ajoissa, muut nukkuvat, miten hyvältä tuntuukaan nousta pois hikiseltä patjalta keittiöön, jota katselin koko yön. Selkä on jumissa, istun tuolille ja avaan mandariinin, olen ainoa hereillä. Katselen ulos, sumu peittää maisemaa, harmaata, ihan kuten kuvittelinkin Oulusta.

Päivä on rento ja hiljainen. Ihmiset lipuvat kaupunkiin. Minä en jaksa lähteä. Kuuntelemme musiikkia, omiamme kuin muidenkin, jotkut polttavat parvekkeella, jääkaapin oveen ilmestyy piirroksia, lampun paikalla katossa roikkuu pehmoleluaurinko. Tutustun ihmisiin lähemmin, nojaan, selkää hierotaan.
Lähetän vieraallepojalle foorumin kautta viestin. Tulisi takaisin. Jotakin jäi kesken, niin tunnen.
Odotan vastausta.
Odotan.
Ja sitten se tulee, illalla, suuni venyy korviin ja silmät muuntuvat viiruiksi, hyvä, pehmeä olo täyttää minut, se vastasi sittenkin, laittoi numeronsa, tallennan sen oranssin, vanhan puhelimeni muistiin ja halaan puhelintani innoissani.

Illalla reivaamme jälleen, pimeyden turvin, katsekontakteja, soljuvaa liikettä ja musiikkia, oikein tanssiminen on helppoa, ei ahdista vaikka muut katselevat, tunnen energiatason nousun. Juomme mateeta ja keitämme kahta eri keittoa, tyttö tekee sen, hän tuntuu pehmeältä ja rakastavalta, ajaudumme ovenpieleen sylikkäin, hän on lämmin ja hyvä, pörröinen, hymyilemme nenät vastakkain, nautimme toistemme läsnäolosta, painaudumme toisiamme vasten ja sivelemme toistemme kasvoja.
Lopuksi hymyilemme pitkään. Emmekä sano mitään, vain pehmeitä pieniä kuiskauksia.
Illalla valvomme muutaman pojan kanssa keittiössä, he ostivat kaupasta pomelon ja nyt avaavat sitä, minä otan yhden neljäsosan pomelonkuoresta ja asetan sen päähäni, pojat tekevät samoin, me neljä istumme keittiössä pomelonkuoret päässämme ja keskustelemme kaikesta tähtitieteellisestä ja ylihilseenmenevästä ja kaikki tuntuu oikealta.

Ja yöllä yksi pojista onkin kadonnut, alkuillasta lauloimme hänen bändinsä kappaleita, minä, tyttö ja kitarasäestys lauloimme scandinavian music groupia, e esittää oman kappaleensa, musiikki vaihtuu reivistä rauhallisempaan.

Lähtöpäivä.
En tahdo.
En pääse edes halaamaan menninkäistä. Tyttöä pääsen. Vieraspoika lähettää viestiä, tulisinko kahville, sydän loikkaa, mitä! Mutta emme ehdikään nähdä ja kaikki jää kesken, kotimatka on pitkä ja nukun kaksi tuntia, herään siihen kun joku haluaa istua viereeni, nostan tavarat pois viereiseltä penkiltä. Juna halkoo kilometrejä pilkkopimeässä. Muistot kaivertavat merkkejään. Miksi piti lähteä. Miksei voinut jäädä.

Kaikkea ei voi edes sanoin kuvata, mutta se on jäänyt johonkin syvälle mieleen, kaikki katseet ja tunnelmat ja muistot, kullattuina, ei makeaa mahan täydeltä ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta rakkaus jää, sitä ei saa pois, minä rakastan rakkaudentunnetta. Se on tärkeää. Näin on hyvä. Me tapaamme vielä, sanon vieraallepojallekin niin, ja muille, minä haluan tavata vielä.

Aamulla herään kamalan myöhään ja huomaan varpaassani olevan rakon puhjenneen, sattuu hirveästi ja jään kotiin.
Vaikka ikävä sattuu ehkä enemmän.
Mutta minä menen kohti uutta seikkailua, tunnen sen. Eivätkä he katoa, me olemme saman taivaan alla ja katselemme samoja tähtiä ja hengitämme samaa ilmaa, rakkaus toimii kauaskin.
Yhdessä on kuitenkin hyvä. Parempi. Paras.

Kiire Ouluun

2009-10-22T19:53:00.000+03:00

Mihin noilla on niin kova kiire.
Minä seison Kampin edessä, kylmä tuuli puhaltaa ja nostan hartioita korviin, lokkeja kaartelee taivaalla ja seuraan niitä katseella.
Harmaa massa valuu pikavauhtia ohitseni, kenkien kopsetta, kännyköitä. Mutta minä odotan. Mihin tässä on kiire.
Mies juoksee suojatien yli ja kiristää tahtiaan. Autoja sinkoaa ohitse. Minä seisahdun liikennevaloihin.

Mihin mulla olisi kiire. Onko mulla kiire. Mulla on kiire. Onko mulla pakko olla kiire.

Mulla on kiire nähdä kaikkea. Ja elää. Miks. Kun kuitenkin tätä kestää jonkin aikaa enkä varmaan näe elämässä sen enempää kuin mitä mun on tarkoitus nähdä. Tämä on tavallaan tosi hassua, ajattelen aivoni joka kerta solmuun ja sitten availen sitä solmua illalla selkäkipuisena peiton alla käppyrässä.
Tekisi mieli itkeä kun sattuu.

Käyn Taiteilijapojan kanssa ensiksi kahvilla ja sitten leffassa. Hän ehdottaa, menemme katsomaan piirrettyä, nauramme kippurassa ja pidätämme hengitystä kun päähenkilö on pudota leijuvasta talosta.
On hauskaa, vaikka selkään sattuu kamalasti ja tuntuu kuumeiselta, silmät on vaikea pitää auki ja on kylmä ja kuuma samaan aikaan.
Hän saattaa minut junalle, näemme jälleen, ensi viikolla.

2009-10-18T16:30:00.000+03:00

Mä en enää uskalla lukea teidän blogeja kauheasti, siellä on sellaista juttua jolta yritän nyt suojella itseäni, sellaista kaikkea mitä viime vuonna tuli käsiteltyä näihin samoihin aikoihin, siellä on jotain sellaista mistä luulen osin kasvaneeni ulos, osin onnekseni ja osin harmikseni. Joten anteeksi kauheasti, tässä ei ole mitään henkilökohtaista, yritän vain suojella liikaakokenutta itseäni ja kehoani, ehkä se ansaitsee hetkisen lepoa, ehkä sillä on oikeus olla hetken aikaa sellainen kuin se on, ilman kauheaa kuritusta ja pakottamista ja ahtamista.

Ei siitä sitten enempää.

Viikonloppu on jälleen liian ihana. Rakastun elämään koko ajan uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Perjantaina lähden kotoa kahden kassin kanssa, toisessa vaatteita ja hammaspesutarvikkeet, toisessa työkamat ja viitta. Lähden kaupungille, pyörin, en keksi tekemistä, törmään työkavereihini, he ovat kaikki minua paljon vanhempia, tai ainakin luulen, mutta kahteen heistä koen ihan erilaista yhteyttä, ovathan muutkin ihania, mutta nuo kaksi ja etenkin se toinen niistä, minusta tuntuu että se on sellaista molemminpuolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Hiljaista yhdessäoloa, nyökyttelyä, hymyjä ja samantien ymmärrettyjä huonoja vitsejä, kyseenalaistamattomuutta.

Perjantaina minä saan taas ennaltatuntemattoman pojan numeron. Pyydän häntä kaveriksi facebookissa. Kaunis ja mielenkiintoinen.
Töiden jälkeen kaksi tuntia kaupungilla, kauniita ihmisiä, mies kehuu tyyliäni ja hänellä on pyöreät john lennon-lasit, keskustelemme pitkään maailmanpolitiikasta ja kehitysmaiden tilanteesta.
D kääntää pääni keskellä rautatientoria, katso tuota rastatukkaista poikaa, kuka se on, onpa suloinen. Katson häneen merkitsevästi. Hän katsoo takaisin. Vilkutan. Hassuttelemme. Joku porukastamme tuntee hänet, hän esittäytyy, vaikuttaa mukavalta, katoaa sitten ja löytyy uudestaan tupakkapaikalta. Keskustelemme jotakin, räplään hänen vauvarastojaan, letkeää.

Jeesustelijat yrittävät käännyttää, minä pysyn rauhallisena, he huutavat minulle kasvot punakkaina, vastaankulkijat katsovat minua säälien, shh, sanon, shhh rauhoittukaa antakaa kun selitän. Ei suunvuoroa. Sinä oot viisas tyttö usko jeesukseen niin pelastut. Ja minä sanon että minä oon jo onnellinen näin, tämä toimii minulle, minä löydän onnen rakkaudesta, mutta se on saatanan valhe, he sanovat, sun sydämestä puuttuu jotain.
Mutta mä tiedän että mun sydämestä ei juuri silloin puutu mitään.

Miksi se voisi olla väärin, jos se toimii mulle.
MULLE se on totuus. Heille joku toinen on totuus. Hare krishna-munkkikaverini liittyy keskusteluun, totuus on hänen kulmastaan jälleen erilainen, totuus on niin subjektiivinen käsite, kukaan ei ymmärrä kun sanon että jokaiselle totuus voi olla eri asia, ettekö te näe, pohjimmiltaan me kaikki haemme kuitenkin samaa, pohjimmiltaan puhumme samasta asiasta eri käsittein ja nimin.
Mutta he eivät kuuntele, enkä minä jaksa enää välittää.

Torstai-perjantai yönä näen unta jossa rakastun sokeaan palavasti. Meidän suhteemme on terveempi kuin koskaan kenenkään muiden. Hän koskettaa kasvojani. Hän on hellä ja ymmärtäväinen. Hänellä on valkoinen keppi ja minä rakastan kaikkea hänessä, jo hänen läsnäolonsa tuntuu lämpimältä säteilyltä, minä rakastan häntä puutteistaan huolimatta, oikeastaan sokeus tekee hänestä vain täydellisemmän, hän ilmaisee itseään, hän on syvä kuin ikuinen kuilu, monisyisempi kuin ainiaan jatkuva fraktaali.
Hän tuntuu hyvältä.
Aamulla on kurja herätä. Toisaalta tuntuu puhdistavalta. Silmiä avaavalta. Minä voin rakastaa.

Töiden jälkeen hyppään bussiin, neljäkymmentäviisi minuuttia ajoa, peltoa, tummaa taivasta ja maata, pelkoa siitä että pysäkki meni jo.
Mutta ei, osaan jäädä oikealla.
Velhoteemaisissa juhlissa on tarjolla neljää eri pitsaa ja sipsejä ja vadelmaveneitä ja tummia ja vihreitä viinirypäleitä. Ovella vastaan loikkaa pupunkorvainen tyttö pienessä hiprakassa. Pysäkiltä samaa matkaa kanssani kävelee punaiseen sonnustautunut luurankonaamainen poika. Hän selittää jotakin kuolleista variksista, minä tajuan, sehän on A, leiriltä muutaman vuoden takaa, kerron sen hänelle, olemme kuin ällikällä lyötyjä, miten tämä on mahdollista.
Kummaa sattumaa.

Kerron eteisessä työpäivästäni, takahuoneesta tulee joku, en kiinnitä huomiota.
Terve, se sanoo. Käännyn.
Edessäni seisoo pienessä ja sotkuisessa oviaukossa se rastatukkainen poika. Käteni nousee suuni eteen, muu unohtuu, kiljaisen hämmästyksestä, mitä, nauramme yhteen ääneen. Mä asun täällä, poika sanoo. Ihmettelen. Miten ihmeellinen maailma onkaan, miten sattumanvaraisesti tällaista voi tapahtua.
Silloin huomaan että kukkaruukussa istuu muumipehmolelu ja että kissa yrittää kiivetä pyöräilykypärään, hattutelineellä on kiinalainen riisinpoimijan hattu ja vessa on vihreä.
Juttelemme pojan kanssa, tuntuu lämpimältä, hänkin on ihmeissään, miten tämä on mahdollista, mieti me tavattiin vasta tänään ja nyt jo tulin sit teille yöksi, sanon, hän nauraa, koska sehän on totta.

Ulko-ovi käy, sisään astuu enkelinhiuksinen poika.
Osoitan häntä sormella ja kiljaisen jälleen. SINÄ. Poika katsoo minuun, kyllä, minä. Minä näin pojan pari päivää sitten rautatientorilla, hän kiinnitti huomioni heti, käskin greenpeacen feissariystävääni feissaamaan hänet, hän onnistui, kyllä minä tunnistan tällaiset ihmiset.
Puhun enkelinhiuksisen pojan kanssa pitkään, tuijotamme toisiamme silmiin ja nauramme, syömme kilpaa vadelmaveneitä ja viinirypäleitä, poika kietoutuu viittaani.

Sisällä istuu shamaaniksi pukeutunut tyttö, sulkia päässä ja säkkikankaasta tehty asu, hän esittäytyy, juttelemme niitä näitä.
Puhe siirtyy Värttinään.
Hän on ollut keikalla. Niin minäkin.
Tajuamme että näimme joskus puolitoista vuotta sitten, minä panin hänet merkille koska hän oli lisäkseni ainoa joka osasi sanat ja joka oli innoissaan, muistan hänen punaisen tukkansa, ja sitten käy vielä ilmi että hän on kaverini ensirakkaus, naispuolinen sellainen, syy miksi kaverini tuli kaapista.

Linkittymistä tapahtuu enemmän kuin on laillista.

Enkelinhiuksinen poika nukkuu viitassani kauniisti, me molemmat käperrymme säkkituoleille ja nukumme koko yön kasvot vastatusten, aina välillä heräämme, toisinaan yhtä aikaa ja katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme, alakerrassa joku käy suihkussa ja kuuluu kolinaa, illalla kaikkia naurattaa kamalasti, minä en edes juonut mitään.
Koska ei minulla ole intressiä sellaiseen, boolia oli tarjolla suuressa vadissa ja kaikilla oli useampi tölkki juotavaa.
Tanssimme ja kuuntelemme psykeä. Syömme niin että räjähdämme.
Aamu alkaa vadelmaveneillä ja uuninpelliltä löytyneillä pizzanrippeillä, kaavin sipsikulhosta murusia. Kissa saalistaa nukkuvan kaninkorvatytön jalkaa, A kuorsaa kääriytyneenä punaiseen lakanaansa, osa nukkuu vielä pitkälle iltapäivään, senkin jälkeen kun minä jo lähden kohti keskustaa.

Keskustassa näen vallattoman kauniita ihmisiä.
Ja tuttuja, rastahiuksia, feissareita.

Suunnistan kohti seuraavia juhlia kahdeksalta, astun sisälle oranssiksivalaistuun kommuuniin, ulkona sataa ja sisällä on lämmin, sohvalta hymyilee tuttuja kasvoja, työkaveriporukkani, jopa se kaikkein rakkain, täällähän te olette, istun lattialle heidän eteensä ja syön mustikkapiirakkaa ja suklaakakkua ja dominokeksejä ja sipsiä ja popcornia ja karkkia ja pähkinöitä ja rusinoita.
On hieman tylsää. Ympärillä kuhisee vieraita aikuisia. Alkoholi virtaa. Joku polttaa terassilla. Naurua, hymyjä, vieraita katseita, kuitenkin lämpöä. Pieni kommuuni on tupaten täynnä ja puheensorina valtaa mielikuvituksellisesti sisustetun asunnon. Olohuoneessa on pesukone, jonka sisällä diskopallo pyörii värikkäänä. Suitsuke palaa.

Työkaverit lähtevät. Tulee orpo olo. Istun sohvalla ja katson hauskaapitävää porukkaa, hetken tunnen irrallisuutta, kuitenkin sivustakatsojan rooli on välillä nautittava olotila.
Viereen istuu poika, alkaa kääriä sätkää. Juttelemme, hänen silmänsä vaeltavat, lähdemme terassille muiden tupakanpolttajien sekaan, savu tunkeutuu päähäni ja hetken tuntuu että pyörryn, istahdan holtittomasti alas ja tuijotan terassilta ulos, seurue lähtee, minä jään, paikalle tulee muita, keskustelemme jostakin kummasta, keittiössä leivotaan pullaa.
Menen sisälle, ehkä pää kestää sittenkin, syön rusinoita. Olo on hyvä. Lämmin, rento, yhteenkuuluva, puhun magiasta joidenkin ihmisten kanssa, toisten kanssa vääntelemme käsiämme, minä osaan kaiken ja he ihmettelevät, mutta minusta ne jutut ovat aina olleet helppoja, en minä tajua.

Katseeni osuu jälleen viereeni istuneeseen sätkäpoikaan. Hymyilemme toisillemme nyökytellen rennosti.
Emmekä vaihda sanaakaan.

Juhlat alkavat hiipua, kysyn saanko jäädä yöksi, kotiin en tähän aikaan saa mennä. Istun ihmisten kanssa ringissä, miehellä on pahvimuki korvassa ja mukin pohja toisessa, mun lasini on pohjaton, seurue nauraa. Väsynyttä. Musiikki alkaa soida, fiilistelemme, hallissa ihmiset alkavat soittaa kitaraa ja laulaa, mietimme miksi kaikki halusivat nyt samaan aikaan musisoida.

Soittajapoika vierestäni lähtee ja liittyy hallin orkesteriin, hän soittaa kitaraa, joku toinen paukuttaa tarjotinta kuin rumpua, punatukkainen nainen laulaa itsekeksimiään sanoja omalla sävelellään, taitamattomat soittavat marakasheja ja melodicaa, nokkahuiluja ja rumpua ja banjoa, kaikkki sointuukin yhtäkkiä kauhean hyvin yhteen. Minä soitan purkkia, joka on täytetty jollakin kivasti rahisevalla.
Punatukkainen laulajanainen tuo huoneestaan tiibetiläisen soivan kulhon. En saa siitä silmiäni irti. Alan soittaa. Muut hiljenevät. Miten se tuon tekee. Kulho soi kovaa ja täyteläisesti ja värisyttää sieluani, ehkä muidenkin, tästä lähtee uusi melodia, jokainen improvisoi jotakin, kaikki kuulostaa mielettömän hyvältä. Äänet soivat yhteen. Ykseyttä.

Soitamme näin varmaan kaksi tuntia. Kunnes kaikki muut ovat lähteneet tai nukkumassa, kello on neljä yöllä. Viimeisetkin pitsat ja pullat on syöty. Alkoholit juotu. Ääntelemme vielä kuin linnut, soitamme rauhallisia sävelmiä.
Kirjoitamme jääkaapin seinälle runoja.
Hyvää yötä, sanoo soittajapoika. Hyvää yötä, sanon minä.
Päädyn hallin sohvalle paksun peiton alle ja nukun sikeästi puoli kahteentoista aamulla.

Kättelen erästä kommuunin asukkaista, autan heitä siivoamaan muiden nukkuessa, juon teetä ja istun yksin ahtaassa keittiössä.
Loma meni ohi niin nopeasti. Ehdin tekemään kauheasti kaikkea. Tuntuu hyvältä.

Ensi viikonloppuna seikkailen ehkä Ouluun. Sinne meno tuntuu rintalastassa ihanalta, värisevältä ja vähän haikealta, samalla kauhean innostavalta, ei yhtään raskaalta.
Ensi viikolle on joka päivälle hommaa, maanantaina näen pientä rastapäistä ystävääni ja lahjoitan hänelle vaatteita, tiistaina ehkä käyn avohoitotapaamisessa ja tapaan toista ystävääni iguanassa, keskiviikkona on töitä, torstaina. Tulee olemaan kivaa. Perjantaina lähden Ouluun.
Sinne on pakko päästä.

2009-10-14T18:13:00.000+03:00

Mulla on aivan mielettömän läski olo. Läski läski läski paksu paksu paksu.
Naamani on varmaan sarvikuonon takapuolen levyinen. Vatsassa näkyy sata makkaraa ja vähän päälle.

Mutta minä en jaksa huolia. Ihan sama. Minä syön vain lisää jätskiä ja pastaa ja luomuspeltti-hunaja-leipää ja näkkäriä ja omenoita ja karkkia. Ihan sama. En minä välitä. Näin minä olen onnellisempi.

Vai olenko? Illalla tulee niin huono olo, että on pakko oksentaa vähän jäätelöstä pois.

Mutta minä tapaan ihan mielettömiä ihmisiä. Monet sanovat että minusta säteilee energiaa ja lämpöä ja sellaista, he halaavat minua ja katsovat syvälle silmiin.
Minä pysäytän kadulla söpöjä hippejä, ihania rastapäitä, maailman kauniimpia ihmisiä, loikkaan heidän eteensä ja vilkutan, voi miten sulankaan heidän edessään. He ovat ihania ja jäävät juttelemaan, toisin kuten oravanpyörässäjuoksijat, he viipottavat ohi ja näyttävät kättään, en minä nyt jouda, on kiire kiire kiire. Mutta minne?

Perjantaina minä sulan hippipojan eteen vahaksi, olemme molemmat minuutin hiljaa ja katsomme toisiamme silmiin. Hän on ihana ja rauhallinen.
Enkä minä tunne häntä.

Messuilla minä tapaan miehen, jonka energia säteilee kaikkialle, hänellä on suuret silmät ja kaulassa helmiä, hymyilen ja hän katsoo takaisin, törmäämme monta kertaa ja aina sama energia täyttää minut ja ympäristön. On hyvä olla.
Pysähdyn. Ostan kaulakorun. Mies tulee takaisin. "Kuka sinä olet?" se kysyy. Vastaan, juttelemme.
Minä kysyn, kuka hän on.
"Minä olen sinä" hän vastaa.
Sisälmyksissä kääntyy ja vatsanpohjaa kutittaa, hymyilen ja uppoan miehen silmiin, kaikki muu sumentuu.
Miten jännittävää!
"me tapaamme vielä"
Ja minäkin olen siitä ihan varma.

Tapaan toisenkin energiaihmisen, keskeltä ihmisvilinää, hän suorastaan säteilee, minä katson häneen ja huomaan hänen katsovan minuun, alkaa naurattaa ja hänkin hymyilee, kierrämme eri suuntiin ja repeämme nauruun, menen hänen luokseen.
Juttelemme kauan ja avaudumme elämästämme.
Istumme sinisillä penkeillä muiden lipuessa ohi. Hän tuntuu hyvältä ja rauhalliselta.
Halaamme, hän halaa vahvasti, läsnäolevasti, minä halaan takaisin. Halaamme kolme kertaa, ja joka kerta tuntuu edellistä paremmalta.
Vaikken minä häntäkään tunne, mutta saan hänen numeronsa, mekin tapaamme varmasti vielä.

Pysäytän kadulta sirkustaiteilijan, asunnottoman, köyhän, ulkomaalaisen, alaikäisen. Voi miten minä rakastan tätä työtä, aivan mieletöntä, saan tutustua ihmisiin ja saada uusia kontakteja, minun energisyyteni huomataan ja se on hyödyksi, rakastan työkavereitani, lauantaina on erään työkaverini kommuunissa bileet ja minut on kutsuttu, kerrankin. Nauramme työkavereiden kanssa, vitsailemme, hymyilemme, tsemppaamme toisiamme, me olemme kuin perhettä, kaikki jakavat samoja mielipiteitä.

Tiistaina minä hypin jälleen keskustassa, kansio ja kynä kädessä, tutisen kylmästä ja välillä kipristelen naurusta, työnteko sujuu.
Ja ainiin perjantaina minä poseeraan hel-looks-naiselle, minun kuvani on nyt siellä jossain, en minä tiennyt että miun aamusella sattumanvaraisesti valitsemani vaatteet niin hienoja olisivat.
Tiistaina Poika pyytää minua kahville. Tai oikeastaan minä pyydän häntä liittymään Unicefiin. Olen oma itseni ja energinen ja avoin. Hän ei pysty, ei ole rahaa, hän on alaikäinen.
Mutta sitten hän tulee takaisin.
"Mä ajattelin pyytää sua kahville tai jotain"
Okei, tietysti lähden, totta kai! Juttelemme pitkään pitkään, vaihdamme numeroita, nauramme, puhumme kavereideni kanssa, meillä on hauskaa. Hän on hauska, Kaunispoika, sanoo R, onhan hän ihan kauniskin, ei siinä mitään.

Ja minä tutustun uuteen tyttöön jonka luulen olevan kaksikymmentä mutta hän onkin neljäntoista, töiden jälkeen kiertelen hänen kanssaan kaupungilla ja juon halpaa teetä viidelläkymmenelläsentillä, jäädymme ulkona ja sulamme sisällä ja käytämme finnkinon vessoja.
Ja tänään sain häneltä housut ja kiertelimme Kierrätyskeskuksessa ja otin ilmaiseksi mukaani paidan ja huivin ja kengät ja toisista kengistä maksoin kaksi euroa.

Viimeyönä näin pelottavaa unta.
Minä varastin kaupasta omenalimpparia ja omenamehua ja laitoin avatun omenamehupaketin laukkuuni ja sitten se kaatui ja sitten se piippasi ja sitten oli kauhean noloa ja sitten minun huoneeni oli maalattu siniseksi ja vaihdettu siskoni kanssa ja tapetit oli revitty irti ja me asuimme vanhassa kodissa ja minä itkin ja sain paniikkikohtauksen.

On ihanaa herätä taas tästä minun ihanasta punaisesta huoneestani. Lämpimästä. Kiireettömänä. Paniikkikohtauksettomana. Terveenä.

uraohjus

2009-10-12T12:07:00.001+03:00

Minulla on töitä, sen takia minä vietän kaupungissa nykyään pidempään kuin ikinä. Minulla on tekosyy katsella kivannäköisiä ihmisiä, perjantaina minä näin sellaisen söpön rastapään ja minä juoksin sen eteen ja vilkutin ja sitten juttelin sille vaikka se väitti että sillä oli kiire, mutta se jäi siihen juttelemaan, se oli oikein kivan oloinen.
Perjantaina mä en tiennyt mitä tehdä, kun N lähti ja minun piti mennä niille yöksi, minä jäin kaupunkiin ja kohtasin kaikkia tuttuja ja roikuin niiden kanssa iltamyöhään

2009-10-06T10:57:00.000+03:00

Tuunasin itselleni paidan jostain Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta ottamastani mekosta, tästä tuli tosi kiva.

Tänään töihin kutsuu 4H ja huomenna menen koulutukseen, minä sain vihdoin töitä.
Miun tekis mieli muuttaa pois.

Viikonloppu kummittelee vieläkin mielessä. Kuuntelen musiikkia ja itken. Katson M:n kuvia ja itken. Katson H:n lähettämiä kuvia ja itken ja nauran. En tiedä miten reagoida. En tiedä mitä tehdä. Ihmiset, te olette elossa, miksette te näe sitä, miksi minä näin sen viikonloppuna niin hyvin!

Tuntuu kauniilta. Kauhean hyvältä.

2009-10-04T20:31:00.001+03:00

Koko viikonlopun vietin pienessä kellarihuoneistossa neljänkymmenen hipinretkun kanssa.

Mun sydän räjähtää kohta. Mua itkettää. Mua naurattaa. Mun tekee mieli juosta alasti pellolla. Mun tekee mieli syleillä maailmaa ja nauraa ja huutaa ja rääkyä. Ja mun tekee mieli istua sylissä. Mun tekee mieli silittää ihmisten päitä ja tuntea se ykseys ja onni ja se hyvä olo ja se kaikki ja voi ei nyt itken oikeasti.

Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla kotona.
Mä itken pitkästä aikaa ja se tuntuu aika vitun hyvältä. Mun on tehnyt mieli itkeä eilisestä alkaen ja nyt se kaikki tulee ulos ja loppuukin kuin seinään ja jatkuu taas kohta.

On niin hyvä olla että sattuu ihan kamalasti. Sattuu ja koskee ja tekee kipeää ja tuntuu että sydän pyrkii ulos ja sitten seuraavassa hetkessä tuntuu että sydämen kohdalla on iso läjä tyhjyyttä, jokainen niistä ihanista ihmisistä vei musta palan mukanaan

Nyt mä tiedän millaisia ihmisiä mä haluan lähelleni. Mä haluan Oikeita Ihmisiä, enkä niitä joita näin tänään metrossa ja bussissa ja junassa, en niitä harmaita polviintuijottelijoita, niitä jotka katsoivat kamalan tuimasti kun minä hymyilin ja fiilistelin elämän ihanuutta.

Samalla tuntuu kamalan toivottomalta.
Voin sanoa että tunsin viikonloppuna ihan oikeaa rakkautta. Mä olen kokenut sitä ehkä kerran aiemmin, ehkä, en ole varma. Mutta tästä mä olin varma. Se oli Yhteyttä ja Ykseyttä ja Rakkautta ja Hiljaista Ymmärrystä. Se oli pitkiä silmiinkatsomisia, perhosia siellä missä sydän ennen on ollut, pään rapsuttamista, vienoja hymyjä, käpertymistä saman villatakin alle yöllä. Käsi mun kyljellä. Se kosketus tuntui hyvältä.

Mä olen niin sekava ihminen. Silloin kun tuntuu hyvältä, sattuu kamalasti. Silloin kun tuntuu paskalta, tuntuu oikeastaan ihan kamalan hyvältä ja oikealta. Mun tekee mieli itkeä aivoni ulos tällä nimenomaisella hetkellä.

Miksi mun tarvitsee olla niin nuori. Mä en tule toimeen omanikäisteni kanssa. Mä tulen toimeen Ihmisten kanssa. Sellaisten värikkäiden. Sellaisten, joiden kanssa voi halia pienessä opiskelija-asunnon keittiössä. Kokki on puolialasti ja H nostaa minut tiskipöydälle. Meitä on halissa varmaan kuusi. Tuntuu hyvältä.
Sellaisten, joiden selän taakse saa hiipiä, joiden päätä saa hieroa, ilman että sanoo sanaakaan. Joita saa koskea. Joita saa halata pitkään ensinäkemisellä. Joita saa suudella ja joiden korvaan saa laittaa nenänsä jos haluaa. Joiden sielun tuntee omassaan.

Itkeminen pitkästä aikaa vapauttaa.

Viikonloppu oli täynnä pitkiä syleilyjä täysikuunpaisteessa metsässä. Kasvisruokaa. Rastapäitä. Tanssia ja laulua. Yhteismeditaatiota ja ääniörinää. Hallittua kaaosta.

R A K K A U T T A.

Mä en ole koskaan kokenut noin paljoa rakkautta samassa huoneessa. Nyt mä koin. Mä haluan takaisin.
Minä sain kiehnätä, minä sain kehrätä. Minä sain osoittaa rakkautta. Minulle osoitettiin sitä, ehkä liian vähän, minä en saa siitä koskaan tarpeekseni, mutta minä koen että minun kuuluu jakaa sitä kaikille. Tuntui ihanalta istua keskellä hämyistä huonetta ja olla puheensorinan ympäröimänä. Tuntui ihanalta alaselässä.

Villasukkiin tuli molempiin päihin reiät.
Ne on kamalan hienot.
Housuihin tarttui maalia isosta yhteispiirroksesta. Samoin käsiin.
Maalasin vahingossa käsivarteeni lisää luomia.

Reppu on vieläkin pakattuna.
Minä tahdon takaisin.
Ihmiset, minä rakastan teitä. Tulkaa takaisin.

Ja samalla tiedän - he ovat minussa, muistot ovat tärkeintä, minä sain irti kaiken mitä universumi halusi antaa.
Pelkkää voittoa.

Niin hyvä olla että itken vielä hetken lisää.
Yritän selvitä ilman lääkkeitäni.

2009-09-12T15:03:00.000+03:00

Mulla ei ole tänne enää kovin asiaa.
Oikeastaan haluaisin kuopata tän kaiken jo taakseni.
Tuntuu nyt todela, että elämästä aukesi uusi aukeama, ja tällä tavoin minä vain haluan kurkkia edelliselle sivulle ja lukea uudestaan mitä siellä lukikaan ja kokea ne tunteet vielä, vaikka minun ei tarvise, elämässä tärkeämpää on se matka kuin määränpää, matkalla kävi nyt näin mutta kohta voi käydä eri tavalla.

Minulla epäillään ehkä bipolaarisuutta, maanis-depressiivisyyttä, siltä tämä vaikuttaa, minä näin viime viikolla äitiäni tasan viiden minuutin verran, maanantaina lähdin kaupunkiin huvikseni ja eksyin In kanssa ratikoilla ja sitten istuimme kaivarissa niin kauan että tuli pimeä, tiistaina kaupungilla tapasin ihan liikaa ihmisiä, ihan kauhean paljon ja istuimme Iguanassa ja kerroimme että olemme salaisia agentteja, keskiviikkona tapasin munkkiystävääni kaupungilla ja kadotin kännykkäni ja torstaina tapasin rakasta sähköpostiystävääni ja hän on ihana ihminen ja niin kovin lämmin ja värikäs.

Perjantaina piti lähteä leirille mutta yhtäkkiä en halunnutkaan, jään istumaan kotiin ja käyn koneella. On ihan hyvä olla. Niin hyvä että sattuu.
Ja toisaalta huolettaa kamalasti se, että tämä menee överiksi. Ystävät ihmettelevät, ihan kuin olisin auringon tavannut, ne sanovat, äiti sanoo että menen ihan liikaa, muistanhan syödä, ei tämä ole normaalia, puhun nopeasti ja kaikille ja olen koko ajan menossa ja hypin ja tekee mieli juosta pellolla.

Lääkitystä on liikaa. 60 mg seronilia. ehkä liikaa.

Miksen minä saa tätä mieltäni kuriin.
Itkisin jos itkettäisi, mutta kun ei edes itketä, viime aikoina on itkettänyt vain se että poikapuoliset tiput heitetään tehtaissa lihamyllyyn raa'asti, kännykän katoaminen ei tunnu missään vaikka suurin osa ihmiskontakteistani meni ehkä siinä mukana, mutta jos he ovat elämässäni tärkeitä he kyllä ymmärtävät ja osuvat kohdalleni uudestaankin.

Miltähän näyttää oikea maailma. Sitä minä mietin.

2009-08-30T19:05:00.000+03:00

Sattuu ja puristaa.
Mikään ei onnistu ja hirsimökin painavat seinät kaatuu päälle.
Liikaa karkkeja ja sipsejä ja lisää karkkeja ja ruokaa ja kaikkea kauheaa, ihan liikaa liikaa liikaa, mummi istuu tuolissa ja minä suorastaan tunnen hänen huolestuneisuutensa, tule tänne niin mä hieron mutta kun en minä tahdo kun ei se auta enkä minä halua liikkua mihinkään.
Ja sitten en muista paljon mitään.
Kidun lattialla ja yritän hengittää ja rauhoittua mutta ei onnistu, nyhdän matosta kuituja irti, kivoja pikku naruja, oikein värikkäitä, silmissä sumenee.
Miksi ne seroquelit piti jättää kotiin juuri tänään. Juuri tämän matkan ajaksi. Miksi minä luulin pärjääväni. Miksi oli mennyt niin hyvin.

Loikkaan äidin ja isän sänkyyn, pieni pimeä huone, selkä perimmäistä nurkkaa vasten.
Ees, taas, ees, taas.
Rauhoittaa.

Äiti tarjoaa opamaxia.
Anna kokonainen.
Liikaa.
Ei se anna.

Ees, taas, ees, taas.

Hengitä, ulos, sisään.
Kaikki on hyvin.
Mennyttä ei voi muuttaa.
Keskity.
Kaikki on hyvin.
Mene nukkumaan.
Mutta on niin kauan aikaa, mitä teen, minä vain syön, voi keksi jotain tekemistä keksi, miksen voi mennä ulos ja kävellä kauas kauas pois voi miksen voi miksei ole seroqueleja.

Ees, taas.

Sydän hakkaa tiuhaan.

Sisko on painellut mökin ovesta ulos veljen kanssa, niin se tekee usein, se ei kestä katsella, mummi lohduttaa äitiä, tunnen mummin huolen kaukaa asti, tunnen kuinka muut vaikenevat asiasta vaikka tiedän että he haluavat puhua.

Kohtaus ohi, rauhoitun tietäessäni että Anna-lehdessä on ristikko jonka voin täyttää, olen saada uuden kohtauksen kun lehteä ei löydykään, kiipeän jyrkät portaat yläkertaan, piirrän mustalla kynällä ristikkoon kirjaimia ja kuvioita ja eläinkuvia.
Ristikot ovat aina rauhoittaneet minua, niitä minä tein kaikilla osastoillakin.
Minä saan käyttää aivojani ja keskittyä muuhun kuin läskiin oloon ja ahdistukseen ja rullalle kiertyvään vatsaan ja hyllyviin reisiin.

Seikkailuja

2009-08-22T13:24:00.000+03:00

Ensinnäkin, kun kerran kysyttiin, pituutta minulla on ihanat 158 senttimetriä, olen lyhyt kuin mikä mutta minusta se on ihan kivaa oikeastaan.

Tapahtuu outoja asioita.
Löydän itseni oudoista paikoista, kahdelta yöllä jostakin espoon perukoilta, osaston sulkemisaikaan vasta sörkästä, taiteiden yönä neljältä rutistumasta sohvan väliin.
Näitä asioita ei tapahdu mulle. Näitä tapahtuu kaikille muille.

Mulle kuuluu tapahtua vain sellaista että menen kouluun ja tulen kotiin ja syön, olen koneella, katson telkkaria ja nukahdan ja aina silloin tällöin olen kavereiden kanssa jossakin ja olemme hillittyjä ja istumme kahvilla.

Mutta nykyään minä tykkään olla impulsiivinen ja lähden extempore espooseen ja melkein poriin perjantaina ja taiteiden yönä en sovi mitään kenenkään kanssa, mutta silti ehdin hengata kaikkien kanssa ja tapaan myös tuttuja joita ei ollut tarkoitus ja joiden en edes tiennyt olevan kaupungissa, kaksi kaveriporukkaa yhdistyy ja hajaantuu kohta ja minä en tiedä minne mennä joten jään väliin hetkeksi yksin ja kännykät eivät toimi mutta minua ei pelota ollenkaan, miten voisikaan, ei helsingin yö niin kauhea ole, minä seison tuntemattomien kasvojen ja varjojen lomassa ja yritän soittaa, mitään pelottavaa ei tapahdu.

"sua etsii täällä joku poika" tekstiviesti puhelimen näytöllä, istun tutisevassa bussissa matkalla osastolta koululle, soitan lähettäjälle, mitä kerro heti kaikki, minkä näköinen poika, kuulemma joku vaalea. Sen on oltava S, minä tiesin sen heti, vain S keksii jotakin sellaista.
Ja se on S, sattumalta törmään häneen koulussa, mitä se täällä tekee, se on tullut espoosta asti mun kouluuni, ja meillä on hauskaa ja S on meillä yhteentoista asti illalla koska busseja ei mene hyvin, meillä on niin sekavia juttuja että hyvä mieli jää vielä pitkäksi aikaa.

Taiteiden yössä minulla on villasukat ja sandaalit ja yhtäkkiä huomaan käveleväni mutalammikossa.
Tutustun Oopperan kirpputorin jonossa johonkin tyttöön, vuotta vanhempaan, hänellä on ihana tyyli ja hän vaikuttaa hauskalta, yhtäkkiä hän kysyy jotain, huomaan että hänellä on sama lävistys kuin minulla, me puhumme jotakin ja tunnumme olevamme samalla aaltopituudella, pääsemme vaatteiden sekaan ja uppoudumme omiin maailmoihimme, hei kato mikä löytö tyttö huikkaa ja esittelee kahden euron paitaansa, voi että mikä löytö.

On itsevarma olo.
Ihmisistä minä olen kiinnostava. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ihmiset puhuvat minulle. Minun ei tarvitse tehdä mitään, minun ei tarvitse keskeyttää toisten keskusteluja tai tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Minä tunnen kaikki ja matkaan tarttuu koko ajan enemmän porukkaa, jotkut uusia tuttavuuksia ja toiset vähän vanhempia.

Kello tulee kaksitoista, en pääsekään kaverilleni yöksi, mutta onneksi on toinen paikka mietittynä, jossakin tässä ihan lähellä, seikkaillaan sinne bussilla. Ja niin teemme, odotamme bussia ja istumme maassa ja bussissa on ahdasta emmekä tiedä missä jäädä ja minne mennä mutta pimeällä kalliolla on väkeä ja sattumalta vielä juuri se porukka jota etsimme, liitymme siihen, suuntaamme A:n kotiin, reggaebileet, kaikki ovat pukeutuneet hipeiksi, on kiva olla ja mukava musiikki soi, käymme nukkumaan aamukuudelta kunhan ensin olemme syöneet ja vuoranneet talon lattian patjoilla ja varanneet omat paikkamme ja jutelleet niin pitkään kuin ikinä jaksamme, ihan ku jossain kommuunissa, joku sanoo aamulla kun heräämme, ja se on totta, ihmiset makaavat keskellä lattiaa pitkin poikin ja toistensa päällä omituisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa, minä herään kissa-asennosta lattialta, lonkkaluuhun sattuu ja jalat puutuvat mutta tyyny oli hyvä ja sain nukuttua kaksi tuntia.

Mua pelottaa että mulla on bipolaarinen mielialahäiriö.
Tai sitten lääkkeet tehoaa vähän turhankin nopeasti.
Yhdessä vaiheessa olen ihan maassa, mikään ei kiinnosta, en käy missään, tekisi mieli vain maata sängyssä, en jaksa edes nähdä kavereita tai välittää mistään samalla tavalla, en jaksa lähteä edes kauppaan vaan kuljen vanhoissa vaatteissa eikä minua edes kiinnosta mitä päälleni heitän.
Ja toisessa hetkessä olen tällainen, keksin extempore lähteä poriin, keksin extempore lähteä kirpputorille, kun huomaan sen olevan suljettu niin lähdenkin extempore lapsuuteni kotiseuduille, käyn siellä kirjastossa ja kannan painavia kirjoja ja vaikken meinaa millään jaksaa niin teen sen silti koska halusin, ostelen kirpputorit tyhjiksi vaatteista ja minusta on hauska laittautua ja voisin olla koko ajan menossa ja ihmisten kanssa ja säätämässä ja koko ajan pitäisi olla sutinaa.

Elämä on kai ikuista tasapainon etsimistä, mä en tiedä mutta mä uskon.
Aivot käy ylikierroksilla ja kaksi tuntia unta yössä on juuri sopiva määrä tällaiseen sekopäiseen tekstiin.

Koulussa

2009-08-18T10:22:00.000+03:00

Ei ole mitään sanottavaa, kaksi kurssia lukujärjestyksessä ei paljoa paina, osastolla ravaaminen sen sijaan kyllä, minä asun siellä vielä varmaan viikon tai enemmänkin, en jaksaisi enää vaikka sieltä saa ystäviä mutta se ilmapiiri on sairas.

Minä olen nyt 17. Vietin synttäreitä Porissa, oli ihanaa ja värikästä. Musiikki soi ja kun sataa kuunnellaan soulia, huomaamme miten hienoa musiikkia he tekevät, tina turner ja michael jackson, huomaamme miten ihania lyriikoita musiikissa on, ja musiikki soi yölläkin ja aamulla herätessä ja päivällä ja silloinkin kun käymme kaupassa, kittaamme teetä ja istumme ruskeilla tuoleilla olohuoneessa, sisustamme asuntoa uudelleen, kiinnitämme nuppineuloilla seinälle kankaan ja kattoon koukkuun roikkumaan verkkoa, sohva vaihtaa paikkaa ja kaikki pikkuesineet löytävät hyvän pesän itselleen, tuntuu kodikkaalta, lysähdän sohvalle.

Ja joku kyseli, kyllä minä vielä olen alipainoinen, paino edelleen alle 40 kg, tuntuu ettei se ikinä tästä nouse, enkä aina tiedä haluankokaan. Enää en ole varma, kaikki on epävarmaa, syön paljon suklaata ja lisää suklaata ja karkkia ja suklaata mutta siltikään en tiedä haluanko sitä, en tiedä enää mitään.

Mä niin haluan jo kotiin. Haluan jo päästä osastosta.
Mä niin haluan viettä kaunista syksyä värikkäiden lehtien seassa ja rakkaiden ystävien kanssa pihalla, mä haluan nauttia viimeisistä lämpimistä auringon säteistä ja istua asfaltilla.

Villasukkaan tulee reikä ja parsin sen umpeen, en jaksa kuunnella osaston pikkulasten ininää, tunnen kuinka aggressio sisälläni kasvaa ja yritän vain kanavoida sitä pois mutta tiedän että se vielä räjähtää.

Maanantaina mikään ei onnistu, herään kello yksitoista ja koulu alkaa yksitoista kolmekymmentä, kello yksitoista kymmenen huokaan isälle etten ehdi kouluun, hän lupaa heittää minut, tosin vastahakoisesti, minä puen äkkiä päälle enkä meikkaa enkä laita sukkia enkä harjaa hiuksia, päälläni on liian iso villapaita ja farkut ja ruskea toppi, minä ehdin filosofian tunnille ja kerrankin tuntuu että tiedän kaiken, olen niin hyvin perillä, muut saavat aivoverenvuotoa ja tyhjääntuijotuskohtauksia mutta minä tiedän mistä puhutaan ja minua kiinnostaa ja haluan istua siellä vielä toisenkin tunnin.

Mä en tiedä mitä enää voisin kertoa tänne.

2009-08-07T18:20:00.000+03:00

On lihava olo.
Auton peilistä ei kurkista enää hauras ja suurisilmäinen, jokaiselta piirteeltään venytetty ja kulmikkaaksi tehty keijukainen, ei, nyt peilistä kurkistaa tavallinen ihminen, leveä naama, posket, tavallinen kaula ilman näkyvää rustoa. Se laittaa hiukset paremmin, katsoo itseään silmiin, mutristaa huuliaan, vaan ei, ei se näytä siltä samalta enää.

Ajatukset riitelevät päässä, toinen huutaa liho vähän jooko niin sitten olet hyvä, sä olet liian laiha ja toinen sanoohyi läski sika tee asialle jotain, kyllä se näkyy että oot syönyt suklaalevyllisen päivässä, rajoita jo, susta tulee BED, bulimikko ainakin, mene pois, sä oot pettänyt mut.

Ja aina en edes tiedä kumpaa uskoa. Ei elämä ole niin ruusuista aina pään sisällä, tekee mieli huijata ja tehdä asioita joita en kuitenkaan tee koska yritän kuunnella tervettä puolta. Koska minähän en osastolle mene, kymmenes päivä pitäisi roudata sinne kaikki kamat, ei huvita, en tahdo taas niitä sairaita ympyröitä ja sitä auktoriteettiväkeä ja sitä simputusta ja alistamista ja vapaudenriistoa ja kodittomuutta - siltä se tuntuu.

Tulisi jo syksy kun minä niin rakastan sitä ja niitä värejä, kohta alkaa koulu ja on synttärit ja minä menen takaisin poriin, minulla on ikävä.

Mutta mutta viimeksi tuli sadas postaus, pitäisikö tätä juhlia, miten tämän blogin aikana on edetty.
Ei mitenkään.
Ehkä.
Noustu jostakin pohjalta, ehkä. Paino on enemmän kuin silloin kun tämä blogi alkoi, ehkä, en ole ihan varma, tämä on mitattu eri vaa'alla, mieliala on ihan eri, paljon parempi, minä olen saanut uusia ystäviä ja tunnetiloja elämään, olen tajunnut tärkeitä asioita enkä ole enää niin epävarma, minusta on tullut sosiaalisempi.

Minä tajuan maailmasta, tajuan kaiken yhteyden, kuinka kaikki onkin samaa.

Minä tajusin kuinka maailmassa on Voima, ehkä joku sanoo sitä jumalaksi ja joku elämäksi ja toinen ajaksi ja yksi sanoo sitä soluiksi tai näyiksi tai taikuudeksi tai ihan miksikä vain, mutta se on totta että on Voima, ehkä siitä voisi nauttia, pakkohan sen on olla totta, koska se yhdistää ihmisiä eri puolilla maailmaa, ja se yhdistyy ja näkyy kaikessa elävässä ja se on osa kaikkien ihmisten kulttuuria ja oi voi miten minä selittäisin tämän niin että kaikki ymmärtäisivät ja olisivat onnellisia.

Kuten ystäväni sanoi: onnellisuus on valinta.
On valinta, elätkö onnessa. Kaiken voi nähdä onnena, suruna, vihana, minä vain, kaikki on valintoja ja ehkä kaikki on mahdollista, ehkä minä otan tästä nyt kaiken irti kun tuntuu siltä.

"Elämä on kivun välttämistä ja lisääntymistä" sanoo S ja minä tajuan, niin se on, ehkä epäsuorasti.

Miksi tästä tuli näin sekava, ehkä siksi että ajatukset kiertävät ympyrää eikä nyt mikään onnistu, tuntuu että onnentunnekin katoaa ja väliin tulee vain stressi ja koulu ja kirje lukiolaisten kirjakaupasta, osta meiltä kirjasi tähän ja tähän kurssiin, voi en minä tahdo koulua ajatella, minä otan nyt rauhassa enkä polta itseäni loppuun uudestaan, minä en halua olla kuin pohjaanpalanut puuro!!

2009-08-06T17:39:00.001+03:00

Aloin miettiä tunteita. Tunnenko minä vieläkään mitään? Iloa, surua? Aitoa tunnetta?
En minä tiedä. Tuntuuko mikään vieläkään oikealta, sitäkään en tiedä. Mutta parempi kai elää elämää täysillä, vaikken tuntisikaan mitään. Vaikka minulla on kuinka hauskaa ulkoisesti, on sisältä vielä jokseenkin tyhjä olo. Toisinaan koen onnen tunteita, toisinaan surua, mutten muista milloin viimeksi olisin itkenyt lohduttomasti tai raapinut ihoani saadakseni endorfiinit laukkaamaan.

Makaan S:n kanssa nurmella yöllä, pää hänen sylissään, nurmi on kosteaa ja vieressä mölyää lukiolaislauma, maahan on jäänyt laukkuja, takkeja, pulloja. Me katselemme taivasta. S kertoo kuinka häntä pelottaa, kuinka hänestä tuntuu tyhjältä. Nousen järkyttyneenä, oikeastiko, ja kyllä, hän sanoo, nyökkää, silmissä hämmennys, ja minä halaan häntä ja sanon että kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt minua eikä kukaan tunne tätä samaa tunnetta, me tunnemme kaiken samalla tavalla, katsomme lapsuusvideoita ja mietimme keitä nuo ovat, tunnemme leijailevamme jossakin muualla ja palaavamme välillä maan pinnalle.

Sillä hetkellä on hyvä leijailla jossakin muualla, olemme oman kuplamme sisällä eikä sen kuplan sisälle pääse kukaan muu, ilta hämärtyy ja kohta en näe S:n kasvojakaan enää, mutta kuulen hänen puheensa ja vastaan hänelle rauhoittavasti vaikka maa tuntuu kylmältä ja silmien tekee mieli painua umpeen, kävelemme bussiasemalle ja tönimme ja kiusaamme toisiamme, me teimme niin heti tavattuamme ja se on aina tuntunut hyvältä, tiedän ettei minun tarvitse loukkaantua, se on lähinnä veljellistä ja huolenpitoa.

Seuraavana päivänä menen kivojen tyyppien kanssa ulos, matkaamme tarttuu koko ajan muita, syön pitkästä aikaa ulkona, Vegemestassa, vieressä istuu kasvissyöjiä jotka katselevat meitä hauskasti ja minä katselen takaisin, M pummii heiltä tupakkaa ja saa tupakanlehden, se ei tiedä pitäisikö sitä vetää henkeen vaiko miten, minä nauran ja tilaan lempeän lupauksen, 4,50, liian hyvää vaikka soijapihvi näyttääkin neliönmuotoiselta lapaselta leivän ja salaatin välissä.

Rautikselta sörkkään, sörkästä pasilaan, pasilasta eläintarhan kentän viereiseen skeittipuistoon, istumme metsässä. Pojat skeittaavat, minä katselen pimeässä illassa katulamppujen valoa, liikennevalojen punaista, tajuan taas paljon asioita, hymyilen ja katson eteeni, M purskauttaa mehua maahan ja alamme jokainen nauraa omaa persoonallista nauruamme, joka sopii vain tähän tilanteeseen, menemme kaverini kanssa skeittipuiston laatoille hyppimään ja kuvittelemme että ne muuttuvat jokaisella askeleella sinisiksi, kiidämme puiston halki ja päädymme istumaan ruoholle ja maahan ja kuuntelemme musiikkia, huomaamme olevamme kiekonheittopaikalla ja minä tanssin ympyrää sen keskellä ja käteni tuntuvat kevyiltä ja leijailevilta ja niillä voi piirtää kuvioita, taivaalla näkyy mies joka ratsastaa sudella ja sillä on loistava sirppi kädessään, makaamme maassa ja yhtäkkiä muistan että pitää lähteä, kävelemme pasilan asemalle ja tajuan miltä peukalonkynteni alla tuntuu, pistelevältä, hauskalta, kädet sydämenmuotoisessa kuviossa ja peukaloita hangaten.

Huomaan laulelevani astuessani junaan, leimaan lippuni, olen vainoharhainen ja leimaan seutulipun, istun paikalleni ja tunnen kuinka kaikki tuijottavat minua, aluksi välitän ja lopuksi en, vedän keijuhupun päähäni, tulen kotiin ja syön iltapalan ja aivan liikaa suklaata, teen saman seuraavana päivänä ja sitten vielä uudestaan ja sitten tänäänkin, tänään tuli niin huono olo että menin jo vessaan ja katselin vettä pöntön pohjalla, en halua takaisin siihen kierteeseen en en en en, mutta entä jos tämän kerran, koska tällä kertaa meni yli, aivan liian yli, ja minä kumarrun valkoiseen ja toivon että jotakin tulisi ulos.

Lopetan ajoissa ja tulen järkiini.

Paino ei vieläkään ole yli neljääkymmentä, tavoite tällä hetkellä on neljäkymmentäkolme ja sekin on vielä alipainoa, mutta siihenkin on matkaa niin paljon että saisin syödä suklaata vieläkin lisää.

Onnekseni olen syönyt niin hyvin että äiti antaa minun jättää lounaan väliin koska söin suklaata, minä menen koneelle ja piirrän kasvokuvan naisesta ja kuuntelen musiikkia, sitten huomaankin jo makaavani sängyssä, suitsuke palaa vieressäni ja kaiuttimista kuuluu suden ulvontaa, väsyttää kamalasti ja nukahdan tunniksi, herään aina välillä ulvontaan ja metsän ääniin, on rauhallinen olo.

välillä välähtää ajatus, kuinka tämä on vain muovikuori elämän ympärillä, ehkä minä elän vain lääkkeiden voimalla.
Hetken välähtää ajatus miten ihana olisi kuolla nyt. En hävinnyt, minä voitin, tavallaan. Se ei olisi enää surullinen teini-itsemurha, jonka joku syömishäiriöinen teki. Se olisi taidetta.

Äiti menee kuuntelemaan Madonnaa perhetutuille, minä haluaisin mukaan mutta isä ei päästä koska olen kuulemma ollut niin paljon ulkona nyt iltaisin, sillä on omituiset kasvatusperiaatteet ja se vaihtelee sääntöjä aina mutta en minä välitä koska tämäkään ei tuntunut miltään, ehkä näin on tarkoitettu tai sitten tässä on joku idea, koska kaikessa on.

Mielenrauha.

Life

2009-08-02T20:03:00.000+03:00

Sä olet niin sairaan söpö kuulen monelta, silmät tapittavat minun ruskeanvihreitä pallosilmiäni, varmaan sadat eri kasvot, sama lause jokaiselta, toisistaan riippumatta, MUTTA, päättyy jokainen lause, mutta oot vain niin liian laiha. Ja minä en uskalla edes sanoa että olisitte nähneet minut kuukausi tai pari sitten, minusta tuntuu kerrankin hyvältä, minulla on oikeus syödä illalla levyllinen suklaata ja aamupalaksi kavereiden kesken lähes kaksi kiloa karkkia, ja sama illalla, minulla on oikeus oikeus oikeus, ei kukaan pidä tästä kun en minä itsekään, minä pidän muodoista ja siitä että näytän naiselta, S tarttuu käsivarteeni ja kiertää sormensa sen ympärille, hyi mikä riuku, minua hävettää kamalasti ja tajuan itsekin miten ruma pieni vauvankäteni on, näyttää siltä kuin puunrungosta törröttäisi aivan liian kapea oksa, pelkkä risu, sellainen joka katkeaa heti kun hiemankin paksumpi varis laskeutuu sen oksalle.

Istumme In ja isoseni kanssa iltaohjelmassa takarivillä, nostan haaremihousuilla peitetyt jalkani tuolille, painan pääni syliini ja kuuntelen, tajuan maailmaa yhtäkkiä, minä tajuan, olen erilainen ja minä saankin olla, minulla on omat ajatukseni ja saakin olla, minä tajuan elämän syviä arvoituksia ja mysteereitä. On hyvä olla, poikien välissä on turvallista, katson vuoroin Itä ja vuoroin isostani, miten tunnenkaan yhteenkuuluvuutta, samoin kuin S kun hän juoksee An kanssa pellolla, he kirmaavat kilpaa ja puut suhisevat heidän ohitseen, yhtäkkiä he hyppäävät ilmaan molemmat samaan aikaan kuin jalkoihin ammutut peurat, minä taputan ja nauran kippurassa ja putoan polvilleni maahan ja kierähdän selälleni ja katselen San:in kanssa taivasta ja nukahdamme yhdessä pellonreunaan heinäsirkkojen siritykseen, heräämme silloin kun heräämme jos heräämme.

Sielu lepää. Tuntuu hyvältä.
Rakastetulta.
Tärkeältä.

Tunnen sata ihmistä ja sata uutta ihmistä ja kaikki moikkaavat minulle ja kehuvat vaatteitani ja haaremihousuihini tulee reikä mutten välitä yhtään, makaan Sn kanssa sateen kastelemalla teltanlattialla ja puhumme smetanasta ja lihapullista, S piirtää kasvoihini permanent-tussilla ja minä nauran kippurassa keittiön lattialla, S pitelee käsiäni ja N kutittaa kylkiäni, suklaata suussa, minä nauran, suklaata piti jättää Jlle mutta me söimmekin sen itse, tuntuu hauskalta hauskalta hauskalta, kaupassakäynti on kivaa kun saa itse ostaa sitä mitä haluaa ja kaikilla on hyvä mieli ja minä syön karkkia ja kerron kaikille viiden vuoden karkkiselibaatistani.

Valvomme pitkälle yöhön ja kävelemme sateessa ja pimeydessä ja halaamme ventovieraita ja roope naksauttaa niskansa ja rystysensä ja minua naurattaa, livahdamme päätelttaan ja valtaamme lavan, leikimme kameran salamavalolla ja saamme aikaan jänniä efektejä, strobovalojen välkkeessä tutustun uusiin ihmisiin, hassua kun ei näe naamoja joille puhuu mutta minä tiedän että kaikki on hyvin, me seisomme ringissä ja hakkaamme jaloillamme rytmiä ja räppäämme siihen päälle, minä ja isoseni laulamme disneyn lauluja ja heilumme ylös ja alas ja ylös ja alas ja yövahdit valaisevat kasvojamme lampuilla.

Tutustun uusiin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi, tapaan tiettyjä ihmisiä ensimmäistä kertaa ja alan heti riehua heidän kanssaan, Sn kanssa otamme kuvitteellisen ninjataistelun ja kiipeämme ensiksi kivelle ja siitä hän kantaa minut käsivarsillaan kohti puuta, kiivetään puuhun oi jane, apinatar, tökkään Itä tuttavallisesti vatsaan ja olkapäälle ja hipelöin On hienoja rastoja, Mlle esittelen taitojani ja Pn syliin hyökkään ensitapaamisella, viihdyn poikien seurassa ja meillä on ihan omat juttumme, pojat hyväksyvät minut joukkoonsa, tuntevat olonsa kotoisaksi, no niin nyt noi tytöt lähti ollaan vihdoin näin jätkien kesken, sanoo S vaikka istun hänen vieressään puutarhakeinussa ja ötökät pörräävät pokeripöytämme ympärillä.

Kahdeksan päivää vilahtaa ohi hetkessä, vaikka ensiksi aika tuntuu matelevan ja haluaisin vain piirtää ja päästä poriin, tuntuu kuitenkin hyvältä, herään saunakuumasta ummehtuneesta haisevasta teltasta meikittä, naama rutussa, hiukset rasvaisina ja sekaisin, ensimmäinen mitä kuulen; vooooi kattokaa nyt miten suloinen, pojille on yllätys etten ole käyttänyt meikkiä pariin päivään, voi miten se saakaan oloni tuntumaan hyvältä vaikka aluksi pelottaa että pojat eivät suhtaudu minuun samoin, mutta tajuan ettei sillä ole mitään väliä, ei ulkokuori merkitse mitään, sen minä olen tajunnut vaikka kaikki eivät, kaikki eivät enää tunnu olevan kanssani samalla tasolla, minä olen jossakin syvemmällä tässä olemuksessa ja siellä on muutamia muitakin, minä en jaksa kuunnella enää ainaista ruikutusta ja valitusta, vaikka tarjoan auttavaa kättä eikä siihen tartuta, minua turhauttaa, miksei siihen tartuta, olenko minä liian korkealla vai muut liian syvällä, me elämme eri maailmoissa, miksei minua voi uskoa, minä olen käynyt läpi sen saman maailman ja nyt tunnen oloni oikein terveeksi.

Itkemme Sn kanssa yöllä käsi kädessä, me molemmat tajuamme jotain mitä kukaan muu ei sillä hetkellä voi ymmärtää.

Kiitokset kommentoijille, minustakin tuntuu että tämä alkaa olla sitä elämää jota olen halunnut ja jonka etsimiseen jo kerran turhauduin ja yritin helpompaa kautta, helpompaa kautta siihen loppuratkaisuun joka kaikilla on edessä, kuolemaan, mutta miksi, elämä on lahja ja siitä pitää kiittää, ei lahjaa anneta noin eteenpäin, ja miksi sen tekisin, tie on karikkoinen ja pitkä ja mutkikas ja täynnä kyyneleitä ja ruhjeita ja avohaavoja, mutta entä sitten jos siitä kaikesta pääsee yli, kun siitä pääsee, millainen olo sitten tulee. Ei se pakolla ole sen arvoista, mutta jos minun elämäni on pelkkää kärsimystä, niin siihen tottuu ja saan siitäkin iloa irti.

Koska lentäminen on asennekysymys.

Uuden elämän toinen päivä

2009-07-24T17:04:00.000+03:00

Sillä on päässä kivat rastat, miten sä nämä teit, hän on ommellut ne, hän on kiehtova ja hauska ja juttu luistaa heti, matka taittuu Piritorilta puistoon, askel toinen kolmas, portailla huojuvat spusset väistävät horjahtaen. Päässä soi reggae ja linnut laulavat puissa, on vihreää ja hiekka on kuumaa ja penkillä istuminen harvinaisen mukavaa, me olemme samalla tasolla, minä vaistoan, minä tiedän.

Minä en tiedä enää mikä eilisestä on totta ja mikä unta ja mikä jotakin aivan muuta, kaikki tuntuu niin absurdilta ja hassulta ja ... randomilta, miten tätä voi sattua minulle, voi minun arkeni on todella mennyt uusiksi.

Istumme puistonpenkillä, joku tulee kysymään sätkäpaperia, ei ole. Sitten se tulee takaisin, antaa meille kukan, katsomme toisiimme silmät pyöreinä, juuri tästähän me puhuttiin äsken, voi kiitos kiitos kiitos, hän alkaa murskaamaan kukkaa ja tuntematon katoaa, tulee kohta takaisin ja kysyy saksia, ei ole. Tuntuu hyvältä, välipala laukkuni pohjalla ei tunnu viholliselta, kaupassa hyllyt eivät vaikuta enää silmiinhyppiviltä kaloreilta, alkoholiosasto, voi miten paljon siellä on kaloreita pullossa, voi jos ne kaikki pääsisivät vapaaksi, mitä tapahtuisi, kalorimeri, mitä tapahtuisi.

Tuntematon jää seuraamme, on kivaa ja piirrämme pinkillä geelikynällä polviimme ja voikukanlehdille, tapahtuu kaikkea mitä ei voi uskoa tapahtuvaksi, keksimme paljon käyttöä limupullolle, folionpalalle ja kynän hylsylle, en minä tiennyt että tämä on näin helppoa, tätä elämää minä olen kaivannut.

Lisää kavereita liittyy mukaan, olen ainoa tyttö mutta se ei tunnu häiritsevältä, ei, minä olen tottunut, ja me istumme puskassa ja pojat polttavat, siirrymme aurinkoon ja puhumme bajamajoista, minä koen valaistushetkiä ja kaikki nauravat, tuntematon soittaa kännykkänsä numeroita läpi, kuka menisi hänen kanssaan naimisiin.

Isoseni soittaa minulle, tule hengaamaan keskustaan, shoppaillaan paitoja ja kenkiä ja sitten mennään nurmijärvelle, minä suostun, hän ajaa vihreää autoa ja hänelläkin on rastoja päässä, mukaan tulee myös V ja hän halaa minua niin että selkä naksahtaa, sen hän tekee joka kerta, joka kerta minä kiherrän ja hän saa selkäni raksautettua. Kierrämme kauppoja, äitiltä tulee viesti, olen menossa nurmijärvelle vastaan, vaikka olemme vielä kaupungissa, mutta anteeksi on helpompi saada kuin lupa.

Ostokset hoidettu, istumme autossa ja reggae soi, isonen säätää bassoja kovemmalle ja ikkunat särisevät, ilta-aurinko osuu V:n naamaan jossakin Espoon perukoilla, hän tökkii minua kylkeen ja saamme koko auton tärisemään, syön vielä myslipatukan, tuntuu lihavalta ja pallolta ja normaalilta mutta en jaksa välittää, olkoon, näin on kuitenkin parempi.

Nurmijärvellä käymme taloksi, isältä tulee viestiä, kannattaisi tulla takaisin ensimmäisellä kotiin tulevalla välineellä, pelästymme kaikki ja isoseni lupaa ajaa minut takaisin, ellen saisi jäädä yöksi, ja minähän haluaisin, me pelaamme sata vuotta vanhaa tietokonepeliä ja nauramme kippurassa, me keksimme uusia biisejä ja revimme tiramisu-suklaan paperikäärettä palasiksi, jotka muistuttavat teroitusroskaa, syömme leipää ja muroja ja juomme kahvia ja minä lisään joukkoon sokeria, nauramme ja laulamme puoleenyöhön, jonka jälkeen lähdemme kohti kotia.

Nämä päivät ovat niin ikimuistoisia etten haluaisi niiden loppuvan ikinä. Minä olin valmis jäämään yöksi, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kassissa huppari ja aurinkolasit ja vihko, mutta en minä muuta tarvitse, äiti ei anna lupaa, isä sanoo että jos olen sairas niin ansaitsen sairaan kohtelun, kerrankin ymmärrän heitä enkä jaksa suuttua, olkoon, näinhän asia kai sitten on, mutta minä otan viimeisestäkin kaiken ilon irti.

Pojat saavat minut suostuteltua leirille, mieli on kevyt eikä askel paina, porvoossa syön pehmiksen ja puoli litraa battery strippediä, ostan keltaiset kengät kirpputorilta.

sincerely, ana: kerrohan minulle sähköpostisi tai tai tai joku josta sinut saa kiinni, minä haluan auttaa sinua sillä suorastaan tunnen kuinka haluat elää jaja ja kyllä sinussa on se liekki mutta se tarvitsee vain hieman happea, ja minä haluan puhaltaa siihen kevyesti, siten että se roihahtaa ja että sen keskus muuttuu siniseksi ja reunat kultaisiksi, minä haluan pelastaa.

Kiitos jälleen kommentoijille, ilman teitä päiväni olisi ollut kaksin verroin kurjempi<3

Valaistus

2009-07-22T22:01:00.000+03:00

Olen pettänyt teidät.
Minun piti kertoa siitä kuinka hirveää elämä on, kuinka vaikea sitä on elää, kuinka paljon helpompi olisi heittää kaikki hukkaan.
Mutta en minä enää pysty.

Syömisten kanssa meni kotona vähän huonommin, sukanvarret pullottivat leipää ja aamiaismuroja kilahti lautaselle vähemmän kuin piti, jugurtiksi sitä kaikkein kevyintä, leiväksi kevyintä, kinkuksi kevyintä, juustoksi kevyintä, kaikki sitä mahdollisimman K E V Y T T Ä.

Kunnes koin valaistuksen.
En voi kertoa kaikkea siten, kuin haluaisin, mutta voin kertoa kaiken siten, kuin parhaaksi näen. Älkää ymmärtäkö väärin.

Aloitetaan tarina siitä, kuinka usein psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset tulevat uskoon, samoin kuin vankilassa, samanlaisten kaltereiden takana, ääriolosuhteissa, yksin itsensä kanssa, mutta miksi se kaikki menee näin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän että niin käy.
L tuli uskoon, hän oli viettänyt anoreksian takia osastolla puolisen vuotta. Ystävä toisensa jälkeen, kaikki kumartavat jotakin suurempaa, minä näytän kieltä ja keskisormea, ei mua kiinnosta, mä en tuollaiseen usko.

Porissa on ihanaa, J on ihana ja hänen veljensä vieläkin ihanampi, kaikki kauniit kukat kukkivat ja reggae soi taustalla, en edes muista olevani syömisvammainen, se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, minä syön karkkia ja suklaata, levyn ja kaksi pussia, J sanoo kahdelta yöllä olevansa nälkäinen, Yllätysmies nuokkuu sohvalla iloinen virne naamallaan, J keittää pastaa kotinsa ainoassa, kukallisessa kattilassa jonka pohja on jo kulunut. Minä istun lattialla, kovalla matolla, syön suklaata, katselen huoneessa leijuvaa mystistä savuverhoa, voi miten kotoisalta kaikki tuntuu, tämä on minun kotini ja tänne minä kuulun.

Sinä iltana mietimme liikaa tärkeitä asioita, uppoamme elämän peruskysymyksiin, siihen miten kaikki jakautuu kolmeen, siihen miten elämä on kuin juna, jäädäkö tällä asemalla vaiko seuraavalla, luovuttaako vaiko päästää irti, kuinka mieli on kaiken silmät. Sukellamme syvälle omiin elämiimme, menneisyyteen, minä mietin typeriä asioita ja tajuan kuinka lapsellista tämä on.

J ja minä puhumme kauan, pitkään ja hartaasti, katsomme kaksi elokuvaa joista toinen jää pauhaamaan kun me jo nukahdamme, aamulla heräämme tietokoneen surinaan, kaikki pelko on mennyttä, kaikki epätoivo ja suru, tuntuu uudelta alulta, minä tajuan tärkeitä asioita, emme meikkaa ja istumme keittiössä ja juomme teetä, syömme karkkia ja lämpimiä voileipiä.

J:n veli tulee paikalle, minä voisin samantien kapsahtaa hänen kaulaansa, voi mitkä silmät, mitkä kauniit kauniit silmät ja sitten hän katsoo minuun ja olen sulaa, minä näen hänen viisautensa ja syvyytensä ja ajatuksensa, hän vilkaisee minuun aina vaivihkaa ja vahingossa juuri samaan aikaan kuin minä vilkuilen häneen, joka kerta kun katseemme kohtaavat sydämeni värisee, tuntuu hassulta, hetket leijuvat eteenpäin pikavauhtia.

Ja sitten hän lähti ovesta.
Minä vilkutin, hän vilkutti, katseemme sulivat hetkeksi yhdeksi.

Tuntui tyhjältä.

Isä pyytää meidät teelle, menemme, hän on hauska ja näyttää vanhoja kuvia, juomme teetä ilman makeutusainetta ja puhumme menkoista, tunnen itseni ulkopuoliseksi mutten välitä.
Lähdemme takaisin J:lle, isä tulee mukaan, hän ei jaksanut vaimoaan, kierrämme siwan kautta, mieli on kevyt ja askel rullaa, jos siellä ei oo sitä niin sit mä en ota sitä koska sit se on kohtalo ja sitten kaupassa on sitä ja minä otan kaksi kappaletta.

J:llä on jälleen hauskaa, isällä on hyviä juttuja ja hän kertoo elämäntarinaansa, taustalla soi Soul Captain Band ja on hämärää, isä kehuu minua ja tuntuu hyvältä, alkaa naurattaa, minä leijun, huojun edestakaisin musiikin tahtiin, voi ihanaa, soita J sille sun veljelles, kerron hassuja juttuja ja rohkaistun, J soittaa veljelleen, voi hän tulee tänne!

Ja veli tulee.
Ja minä sulan jälleen.

Onko toi meidän poika susta hyvännäköinen, sano rehellisesti, ja minä vastaan rehellisesti, nyökkään heti, Veli on vessassa ja vaikka hän olisi tässä niin ei minua siltikään hävettäisi.

Loppuilta on liian ihana ollakseen totta. Keksin typeriä juttuja keltaisista teepussihiiristä jotka pyörivät mielessäni, kyhnään Veljen kainalossa, Yllätysmies tulee käymään yllätyksineen, on aivan liian kivaa, voi tällaistako on elämä, tätä minä haluan! Me olemme värikkäitä ja laulamme musiikin tahtiin, nukahdamme sotkuiseen huoneeseen ja heräämme aamulla siihen että musiikki on vieläkin päällä, Yllätysmies nukkuu sohvalla, J keittiössä, minä ja Veli patjalla kaiken rojun keskellä, hymyilemme ja nauramme, menemme keittiöön teeveen ääreen, nauramme typerille onnettomuuksille.

Ja sitten minun pitää lähteä.
Ja sydämeni kohdalle jää aukko joka aina välillä muistuttaa itsestään värisemällä ikävästi.

Minä haluan takaisin.

Ja minä pääsenkin.

Kotona syöminen menee yhtä hyvin kuin muuallakin, syön suklaata silloin kun tekee mieli, enää mitään ei mene piiloon. Tällä hetkellä on aivan sama vaikka painaisin 45 kiloa. Aivan sama, minä en välitä, sisin on tärkein eikä se temppeli jossa se asuu.

Ja niin minä tunnen olevani aivan eri tasolla ihmisten kanssa, heidän kanssaan joiden kesken minä vielä muutama päivä sitten puhuin ja jaoin ilot ja surut ja murheet, mutta nyt olen eri tasolla, ymmärrän asiat eri tavalla, tuntuu niin kovin hyvältä, pitkästä aikaa.

Kiitos.<3

Muistatko miltä tuntuu

2009-07-13T17:01:00.000+03:00

... juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta.

Tapaan hänet ensimmäistä kertaa. Hän on ihana ja lyhyt ja hänen silmänsä näyttävät niin kauniilta ilman meikkiä ja hänellä on ihana tyyli.
Hetken aikaa minä haluan olla normaali.

Istumme Alppipuiston kalliolla, ilta-aurinko paistaa silmään ja musiikki pauhaa niin että joudumme lähes huutamaan vaikka istumme aivan vierekkäin varpaat sateesta märkää sammalta vasten.
Ja on hetkiä kun olemme hiljaa emmekä puhu mitään. Ei tunnu ahdistavalta.
Tapamme keltamuurahaisia puutikuilla ja puhumme osastoelämästä ja kommuunissa asumisesta ja taiteilijaelämästä ja teatterista ja tunnit kuluvat ja kohta aurinko ei enää paista silmiin puiden takaa.
On oranssia ja lämmintä ja saan maistaa elämää, ruoka ei pyöri hetkeen mielessä, syön iltapalan kokonaisuudessaan jopa omaksi yllätyksekseni.

Minua vaivaa nykyään se kun en osaa oksentaa.
Miksi muut osaavat. Minä ehkä hieman kaipaan sitä tunnetta kun pitää peitellä vessaa ja suihkun viemäriä ja tuvonneita punaisia silmiä. Haluan nähdä vatsani sisällön mieluummin vessanpöntössä, kaipaan sitä näkyä vaikka se onkin kamala ja oksettava, silti jotenkin niin kaunis ja tyyni, hienoa nyt se on tehty ja minä onnistuin, hyvästi äsken minussa ollut paska.

Tekee mieli kuolla.
Nyt minä olen ajatellut sitä ihan tosissani. En sitä miten sen teen, vaan mitä sen jälkeen tulee.
Minua ei pelota, vaikken tiedä mitä siitä seuraa. Minua ei harmita, vaikka missaisin niin paljon.
Minusta on tullut tyyni. Omaksi yllätyksekseni en enää osaa itkeä kun minua sätitään, minulle ei tule edes huono olo tai paha mieli vaan minä hymyilen ja tuntuu että asioiden pitääkin mennä näin, hyvä tämä on oikein, näin elämän kuuluu olla, minun kuuluisi loukkaantua ja loukkaantuminen tuntuu hyvältä.

Äiti sanoo ettei jaksa vahtia minua kuin pikkulasta, isä sanoo että olen nupistani niin sekaisin ettei minua voi päästää mihinkään, äiti kertoo muruvanasta joka kulkee keittiöstä aina farkkusortsieni taskuihin, mikään ei hätkäytä tai tunnu siltä kuin ennen vatsanpohjassa, mikään ei tunnu, sydän ei sykähdä ja ilme ei värähdä.

Ulkona sataa ja minun tekee mieli kokea jotain pelottavaa.

Maha pömpöttää enkä saa enää käsiäni reisieni paksuimman kohdan ympärille, en saa peukaloita ja keskisormia yhteen. En saa vasemman käteni peukaloa ja keskisormea enää käsivarteni kohdalta ympäri. Enää ei ole kuolonkylmä, ylähuuli ei tunnu jäätyneeltä.

Lämmitän pitkästä aikaa kauratyynyn mikrossa, voi se tuoksuu niin hyvältä, tulee mieleen talvi ja sairaimmat ajat, päivät jolloin en syönyt mitään, olin koneella ja lämmitin itseäni kauratyynyllä, tulee mieleen pepsimax-päivät ja läkerol-päivät ja lääkkeet ja huijaaminen ja fosfaatti.

2009-07-12T12:25:00.000+03:00

Minä en osaa oksentaa.
Minulta se ei suju, se on rankkaa. Minulla ei ole kakomisrefleksiä, olen tunkenut sormet niin syvälle kurkkuun niin monet kerrat, minä tunnen kurkunpääni ja raavin sitä sormillani, tyhmä tyhmä tule jo ulos suklaa tule. Mutta ei se tule, sormiin tarttuu vain limaa ja kurkkuun alkaa sattua. Mutta ei okseta.

E on meillä yötä, me nukumme teltassa ja sattuu kaikkea kivaa, mutta hän syö liian vähän, nektariini ei ole hedelmä eikä kevyttuotteita saisi syödä, minä sätin häntä ja sujautan aamiaisleivät pöydän alle piiloon. Miksi, osaan minä muita auttaa mutten itseäni.

L omistaa oman kämpän ja siellä on maalattuna kirsikkapuu ja muutama kaluste ja keittokomero ja L leipoo kroissanteja ja pöydällä makaa mansikoita ja herneitä ja minä istun ikkunan viereen katsomaan ulos, nuoret leikkivät piirissä norjalaista, tuntuu hauskalta, minua ei ole, ei ole missään, minä en ole, katsokaa minun ohitseni, minä näen teidät mutta te ette minua.

Sivullinen.
Silti läsnä.

Puistossa tapahtuu tarinoita, romanssit alkavat ja päättyvät ja voisin istua siinä vaikka kolme päivää ja yötä putkeen, nuoria ja vanhoja ja osa vain piipahtaa ja toiset pysyvät pitkään, osa huutaa ja osa kuiskii ja osa ei sano mitään.

Minä en sano mitään.
Pidätän hengitystä.
Tätäkö on elämä.
Toisten elämä.
Minun.

Värjään hiukseni lähes mustiksi ja väriä roiskuu kasvoille ja näytän kamalalta mutten välitä, otan smiley-lävistyksen ja hetken tuntuu kivalta, saan olla vapaa ja kierrän hietalahtea, kirppiksen läpi ja ympäri ja lävistäjälle ja takaisin, maksan kortilla, minä olen iso, minä osaan suunnistaa, kävelen hietalahdelta keskustaan, voi miten hyvältä tuntuu.

2009-07-12T12:22:00.000+03:00

ÄLÄ KALASTA SITÄ LIENTÄ SIELTÄ TAI MÄ VEDÄN SUA KORVASTA

tai mä vedän sua korvasta vedän korvasta vedän korvasta vedän korvasta

NO TEEPÄ SE.

ja mitään ei tapahdu.

Enemmän kuin eilinen

2009-07-02T16:43:00.000+03:00

Karkaan jälleen veljeni koneelle ja istun oranssissa valkokukallisessa koon 38 - eli aivan liian suuressa - vintage-t-paidassani lastenhuoneen punaisella pikkujakkaralla, tieltä kuuluu autojen melu ja taivas on sininen, ikkunassa pörrää kärpänen ja jätän heti näpyttelyn sikseen, nousen varpailleni punajakkaralle ja kurkotan, en saa kärpästä kiinni ja seuraan sitä katseellani, isken jälleen ja vielä kerran, kärpänen jaa sormeni alle ja ikkunaan tulee tahra, minä nappaan kärpästä takajalasta ja kiikutan sen lihansyöjäkasvilleni, haluaako vaavi ruokaa, tästä saat noooin nam nam, ja vilkaisen samalla telkkaria josta siskoni katsoo ma vie en rosea.

Silmät tuntuvat hitailta ja raskailta, leffan teeman mukainen ajatus sykkii päässäni.

Aamulla äiti vihjaa seksuaalisen suuntautumiseni - jota minä en itsekään osaa enkä halua määritellä sillä sellaiset päätökset ovat aivan liian vaikeita - johtuvan dissosiaatiosta, tekee mieli lyödä äitiä biologiankirjalla, eikö hän millään usko, aluksi hän sanoi että se on okei, mutta kuulen koko ajan enemmän katkeria kommentteja ja vihjailua, jota en halua kuulla.

Eilen tuli taas tapeltua.

Isä on kai lukenut taas blogiani, terveiset sinne jos nytkin silmäsi hyppivät tämän tekstin yli, kuvittele minut vilkuttamassa irvistys naamallani, te olette niin läpinäkyviä että oikein koskee.

Isä aloittaa illalla keskustelun, sinun pitäisi, pitäisi joo, en saa, tästä tulee jälleen saarna. Minä en saa olla osastokavereideni kanssa, heidän pitää olla vain kavereita eikä mitään muuta, ongelmaisten ihmisten seura ei tee minulle hyvää. Silmäni täyttyvät kyynelistä väkisinkin, ihan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa muutenkin.
Ja sitten se tulee, henkilökohtainen loukkaus, nää sun ongelmat johtuu vain murrosiästä eikä sulla ole mitään masennusta ja itse keksit tuon anoreksiankin, etkö nyt vaan voi päättää että kaikki on hyvin.

Voi kun tätä ei voi tajuta ellei tässä itse elä.

Kerron äidille miten paljon helpompaa olisi jos minua ei olisi, jos minun annettaisiin päästää itseni päiviltä, voi miten lapsellista, äiti toteaa, kuulostaa siltä kuin oisit joku 12-vuotias etkä pian 17.

Otan seroquelin ja istun sohvalla, lyökää nyt vielä lyötyä, ja niinhän ne tekevät, saarna jatkuu ja jatkuu ja minä kerjään verta nenästäni, voi satuttakaa lisää lisää lisää minä haluan tietää kaiken minä haluan että kaikki on kurjaa kurjaa! Ja uppoan maailmoihini, uppoan punaisen sohvan sisuksiin ja pääni sisään.

Ja nyt en muista sen jälkeisistä tapahtumista enää mitään. Minua ei kiinnosta, tämä on minun elämäni eikä heidän, antakaa minun epäonnistua ja kompuroida ja yrittää, tarpeeksi tuskaista tämä on jo muutenkin.

Ellen olisi ottanut seroquelia olisin varmaankin jälleen tahtonut tuntea terän ihollani, mutta ai niin senkin minä olen vanhempien mukaan kopioinut muilta.
Eihän mikään tässä ole minun omaani, joten voinpa saman tien päästää irti, niin he yrittävät minulle uskotella. En minä tällä yksilöllisyyttä hae, tämä on sairaus, mutta ai niin isähän sanoi etten voi loputtomasti piiloutua sairauden taakse vaan minun pitää ottaa vastuuta.

Selvä, kaikki on minun syytäni, uskon ja uskokaa tekin.

Päivällä onnistun vielä suututtamaan kaverini, hän tahtoo nähdä mutta minulle on tulossa toinen vieras ja kaiken lisäksi minua ei edes kiinosta nähdä Kaveria, hän kinuaa koko ajan seuraa ja hyväksymistä ja minä en jaksa sellaista, kerroin hänelle siitä kuinka haluan vapautta enkä siksi uskalla seurustella ja hän sanoi että ymmärtää, mutta nyt hän kuitenkin toimii sitä vastoin. Minua ahdistaa kun minut pakotetaan nurkkaa vasten, minua ahdistaa kun en pääse pois kettujen kaivamaa takaovitunnelia pitkin, minua ahdistaa kun on vain yksi vaihtoehto, tai kun pitää satuttaa jotakuta.

Kolmelta menen alakertaan, hiukset nutturalle, taivutan ripset ja laitan maskaraa, pieni sipaus meikkivoidetta ja kajalia, voilá, olen valmis kohtaamaan maailman eikä kukaan näe kuinka sieluni on repeytynyt kahtia ja siitä vielä kahtia ja siitä miljoonaan pieneen osaan jotka liihottavat kaikki erisuuntiin harmaan betoniviidakon lomassa, minun värikkäät palaseni jotka värjäytyvät likaisiksi ja muuttuvat tylsiksi.

Isä ostaa uuden saippuakuplasetin minun pyynnöstäni, istun pihalla pikkutuoleilla ja puhallan jättisuuria kuplia.

The only one i love is freedom II

2009-06-25T16:18:00.000+03:00

Minä en haluaisi pistää tätä blogia yksityiseksi mutta pelkään että on pakko, minä ja kaikenjakamisenhaluni ajavat minut koko ajan vain peremmälle nurkkaan, ja kohta putoan nurkan uumeniin enkä ikinä pääse pois.

Minä kerron jotain mitä en halua tiettyjen henkilöiden tietävän, mutta minun on pakko sillä haluan kertoa tämän kaikille muille.

Ahdistaa.
Minua ahdistaa se, että tiedän ainakin seitsemän ihmistä jotka tälläkin hetkellä tykkäävät musta, siis juuri sillä tavalla, jokainen varmaan haluaisi seurustella ja haluaisi mut omakseen, kaikki on sanoneet sen päin naamaa, kaikki toivovat jotain.

Mutta entäs minä?

Tavataan perjantaina ja jutellaan meistä, voitko tulla nyt pihalle, hei nähäänks lauantaina, mä tuun teille sitten kesällä, ottaisin sut vaikka heti jos sua kiinnostais.

Ja mitä teenkään minä. Joo, sanon kaikille, kyllä mäkin tykkään susta.

Vaikka oikeasti taidan tykätä ihmisistä vain siksi että he tykkäävät minusta.

Vai tiedänkö minä edes miltä se tuntuu, en. En minä tunnista sellaisia tunteita. En minä tunnista onko joku ihminen KIVA vaiko ERITTÄIN KIVA vaiko seurusteluainesta. En minä erota, enkä halua erottaa. Minusta tuntuu että minä teen asioita, esitän tunteita, vain siksi koska toisia katselemalla ja kopioimalla huomaan että niin KUULUU tehdä. Jos antaisin kaikkien tunteideni näkyä läpi, minustahan tulisi vain haamu ja läpinäkyvä, minusta ei tuntuisi miltään ja muuttuisin harmaaksi, paitsi niinä hetkinä kun kävelen isän ja pikkusiskon kanssa keskiyöllä ulkona ja on valoisaa ja hiekkatieltä löytyy sadoittain etanoita ja minä kerään niitä käsiini, ne luikertelevat hauskan tuntuisesti, ne ovat juuri sopivan tahmaisia ja eläväisiä ja ne purevat käsiäni pienenpienillä limaisilla suillaan, ne esittelevät sarviaan ja liikuskelevat kasoina, minä iloitsen niistä ja juttelen niille kuin lemmikeille ja haluan viedä ne kotiin, isä sanoo että tapahtuu ekokatastrofi ja että ne ovat tuholaisia ja pikkusiskoni saa hirveän kohtauksen että ne syövät kaikki meidän salaatit, minä laitan etanat raparperinlehdelle ja vien ne sinne mistä löysinkin, anteeksi ystävät että jätän teidät näin mutta maailma on meitä vastaan.

Kaikki sanovat että olen unelmatilanteessa, jokainen on kateellinen, voi miten kiva kato senkun valkkaat vaan jonkun ku oikein jonoks riittää. Aha, jos se toimisikin niin. Tai jos minä haluaisin ketään. Yksi perjantai väitän vanhemmilleni meneväni luokkakaverini kanssa ulos, vaikka menen tapaamaan Tyttöä. Menemme lautalla Suomenlinnaan ja lokit kirkuvat ja vesi loiskuu eikä Tyttö maksa lippuaan, hän korkkaa viinipullon ja laittaa sen sitten laukkuunsa ja huomaamme sen pian lainehtivan viiniä, kikatamme ja Tytön takki haisee viiniltä ja tupakalta sekaisin.
Istumme kallioille ja huudamme laivoille, minä revin kalliosta sammalta irti ja ripostelen sitä housuilleni, Tyttö juo ja Tyttö polttaa, hän tarjoaa minulle, en voi kieltäytyä, esitän juovani, Tyttö ei huomaa eroa, minä poltan poskareilla Tytön tupakan loppuun.
Minä olen hyvä näyttelemään, minusta alkaa jopa tuntua että voisin oikeasti olla hiprakassa.

Säästinpähän kaloreita. HA.

Me suutelemme kalliolla ja me suutelemme kaupan edessä ja talon portailla ja me suutelemme ja suutelemme ja minä pidän siitä, mutta samalla olen epävarma, mitä tästäkin tulee, en minä ole tällainen, ei minulle käy näin.
Ja kaikenlisäksi minulla on muitakin, on Alakerran poika ja Yläkerran poika, on kuusi muuta tyttöä.

Enkä minä halua ketään, ja samalla haluan kaikkia yhtäaikaa.

Minä en osaa päättää. Minä en halua yhtä.
Rakastan vapautta liikaa enkä halua rajoittaa itseäni.

Tämänkään takia minä en enää kestä. Tuotan jollekin pettymyksen, tuotan sen kaikille koska en uskalla tehdä mitään kenenkään kanssa, minä olen liian kyyninen pelkuri, minä katson Etolassa kastelukannuja ja tekokukkia ja huomaan vasta tänään että Pasilan linkkitorni näkyy Pitäjänmäen liikenneympyrän punaisiin valoihin saakka, vasta tänään minä tajuan että tienviittoja seuraamalla voi päätyä määränpäähänsä ilman karttaa tai taustatietoja.

Omahoitajani raahaa minut huoneeseen, tiedät kai mitä tämä koskee, se sanoo, en minä tiedä, tai arvelen, koskeeko tämä niitä leipiä jotka piilotin aamiaisella, mutta sanon että luulen koko jutun koskevan lomia, omahoitajani pistävissä silmissä käy nauru. Ei, hän sanoo.
Tämä koskee asiaa nimeltä mattoveitsi.
Silloin rautainen muuri asettuu suojakseni. Minä en kuuntele. Minä teen kuten samana aamuna fysioterapiassa ja kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja hänet vain apinaksi ja minut toiseksi apinaksi sillä niitähän me olemme, minä kuvittelen meille banaanit käteen, minä kuvittelen omahoitajani pään mallinuken elottomaksi pääksi, minä kuvittelen hänen leijuvan tyhjiössä.
Hän haluaa tarkastaa huoneeni, sopii. Kyllä minä tiedän missä se veitsi on, ruskean hameen taskussa, siellä mihin se jäi juhannukselta, mutta en kerro. En. Kaksi hoitajaa ratsaavat huonettani, kumihanskat kädessä, eivät he halua edes koskea tavaroihini paljain käsin.

Kaapinpäälliset, sängynalustat, kirjojen välit, vessa, petivaatteet.
Vaatteet.
Sydän takoo rintaa.
Ruskea hame.
Sydän jättää pari sykäystä välistä.

Mikä tämä on miettii toinen hoitaja partaterä kädessä, samassa toinen löytää äitini tuoman buranan.
Mutta hameen taskun mattoveitsi jää takavarikoimatta.

Tuntuu turvalliselta, aivan kuin en olisikaan valehdellut. Tuntuu samalta kuin tänään, vaikuttaa samalta, aamupalaleivänpuolikas löytyy roskiksesta, minä syön punaiseksi värjäytynein sormin eilisiä mansikoita jääkaapista, isä sättii minua siitä että jätin puolet leivästä syömättä ja korvaan sen mansikoilla, 29 kaloria per sata grammaa, vaikka minun ei tee edes mieli kertoa mitä kaikkea muuta olen jättänyt ottamatta, tai lähinnä syömättä, mitkä kaikki muut ruuat ovat vaivihkaa matkanneet seurassani milloin bussissa sukanvarressa milloin farkkulegginsien resorin alla. Legginseihin on jäänyt rasvatahroja.

Tulen kotiin ja väitän mattoveitsen olleen vaatehuoneessani.
En tiedä uskotaanko minua, en tiedä enää mitään.

Äiti huomaa tähtiviillot jalassani, näytähän noita nyt, hän sanoo, minä näytän ja äiti tarttuu hieman ruskettuneeseen nilkkaani, hmm ihan taidokasta työtähän tämä on, hän sanoo ja minä melkein repeän liitoksistani, voi kiitos äiti kiitos, minä luulin että tästä seuraisi kauhea turpasauna tai ristikuulustelu, mutta onneksi äitikin pitää niistä. M kysyy jääkö tuosta arpia, minä sanon että toivon niin, nilkkani tähdet ovat niin hienoja, niitä on kolme ja ne ovat juuri täydellisellä paikalla mutta minusta tuntuu että niistä ei jää arpia.

Kesäkuun viimeisenä käyn punnituksessa, aamupala ja lounas syötynä, jaahas paino näyttää nousseen puoli kiloa, mutta tajuan sen johtuvan vain vatsassani lilluvasta ruuasta ja pepsi maxista.
Olen tyytyväinen.
Vaikka nelikymmenkiloisena minä saan tatuoinnin ja lävistyksen ja rastat. Mutta siihen on vielä matkaa ja kyyneleitä, monta monta mailia kyyneleitä.
Omahoitajani puheensorina katoaa taustalle kun katselen ulkona lentäviä voikukanhahtuvia.

Rannalla poltan vatsani ja yöllä kirveltää, yritän nukkua kyljelläni mutta alusta on liian kova, samoin kuin tämä aivan liian pieni tuoli jolla istun, selkäranka työntyy tuolin pinnojen väliin ja istuinluut kaivertavat jälkiä istuinosaan.

Keskiviikkopäivitys

2009-06-24T18:11:00.000+03:00

Osaston haaleat vaaleat kylmät käytävät tyhjenevät ihmisistä, osastosihteerin sirot korkokengät kopisevat lääkekansliaan ja hoitajien kansliaan ja takaisin, minä istun sohvalla ja katson haikeana eteeni, esitän lukevani Elleä ja Trendiä mutta oikeasti minä olen jossakin ihan muualla.

En minä halua että tämä loppuu.

En minä saa mistään tällaisia ystäviä, tällaisia jotka itkevät kanssani osaston sängyllä ja kesken itkun sanovat että sitten kun harrastetaan seksiä niin tehdään se jossain muussa kuin mun sängyssä koska se narisee, minä en saa tällaisia ystäviä joiden kanssa voin mennä rannalle pelaamaan korttia tai linnanmäelle huutamaan asioita joita ei pitäisi ikinä sanoakaan, en minä koskaan saa ystäviä joiden kanssa voin elää saman katon alla tällaisessa sovussa, ystäviä jotka ovat samalla niin samanlaisia kuin minä ja samalla niin niin niin erilaisia, että voisimme väitellä ikuisesti siitä miten jokin sana sanotaan.

Tällaisia ystäviä joiden kanssa voin pelata yöllä Arvaa kukaa kaksi tuntia, tai viiltää vasempaan jalkaani nilkan kohdalle kolme tähteä ilman että siinä on mitään kummallista, hei lainaatko mulle sun partaveistä kun mulla on vaan tää mattoveitsi, partaveitsi ensikokemuksena tuntuu jännittävältä, sillä pääsee uusiin syvyyksiin, sillä saa ohutta jälkeä, ohutta ja tarkkaa, ei tarvitse painaa lähes yhtään ja siltikin pääsee syvemmälle.
Yllätyksekseni sen tuottama kipu on lähinnä kutinaa mattoveitseen verrattuna. Ohut kiiltävä terä jonka kuoreen Hän oli kirjoittanut "I'll hurt you mate" uppoaa nilkkaani, Hän tekee samanlaisen tähden ja nauramme koko operaation ajan, Hän tajuaa viheltää pelin poikki puolta minuuttia ennen kuin yöhoitaja rymistää huoneeseemme.

Perjantaina minä pääsen lomille.
Perjantaina. Kaksi päivää.

Osastolla on neuvottelu lomastani, äiti, isä, omahoitajani ja lääkäri, minä en kestä koko paikkaa, minä en halua kuulla totuuksia itsestäni, en. Koko neuvottelun ajan olen kuin kuplan sisässä, kasvoillani on tasan yksi ilme joka on yhtä mitäänsanomaton kuin päiväosaston lääkärin villaneule. Huuleni juuttuvat yhteen ja lonkkani puutuvat mutta minähän en laske jalkojani minähän en liikahda.
Minä en kuuntele mitä he puhuvat, kuulen sanoja mutten yhdistä niitä lauseiksi, minä katson lääkärin takana olevaa kukkataulua ja kuvittelen sen kruunuksi hänen päähänsä, minä kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja äitini pään pelkäksi pääkalloksi, tämä maailma on kiva ja minä viihdyn, kännykkä soi ja tunnen muiden paheksunnan mutta en välitä. Enää en välitä mistään.

Kaksi päivää ja kaikki loppuu.
Toisaalta haluan jo pois, en kestä omahoitajieni naamoja ja ilkeitä kommentteja ja pistäviä silmiä, osastokaverit lähtivät tänään ja jäljelle jäi minä ja A, en minä hänelle ole ikinä puhunut vaikka mieleni tekisi, hän on täynnä arvoituksia jotka eivät aukea, minun tekee mieli ottaa häntä kädestä ja puhua rauhoittavia mutten uskalla, enkä tiedä miksi, minä pelkään ehkä että hän suuttuu tai säikähtää.

Kesällä saan tehdä kaikkea, minun ei tarvitse nostaa painoa tai stressata syömisistä, toinen puoleni syttyy liekkeihin, ihanaa ihanaa sittenhän minä jätän kaikki leivät syömättä kuten osastollakin, keksin tapoja piilottaa ne sukanvarteen tai paidan alle tai vaikka rintsikoihin. Sittenhän minä en syö mitään kun jään yksin, sittenhän minä piilotan suklaata ja liikun paljon ja pyöräilen kaikkialle!

Tuntuu pahalta, tulen kotiin ja syön leivän voilla, pyöräilen kauppaan.
Miksi söin sen leivän.
Miksi en.
Miksi syön nyt purkkaa, miksi ostin pepsi maxia.

Minä en halua takaisin siihen helvettiin, paino ei saa laskea ei saa ei saa ei saa mutta haluan että se laskee, sen pitää pysyä samassa mutta minä aion tankata vaikka se on vaarallista, vaikka henki menisi. Poimin Hietsusta sulan ja tungen sen hiuksiini, osastokaverini nauraa että saan lintuinfluenssan, minä nauran takaisin ja sanon että siinäpä vasta hyvä tapa tappaa itsensä. Käteeni ison suonen kohdalle ilmestyy viiltoja, mistälie tulleet minä sanon vaikka tiedän hyvin.

Minä en halua alakerran osastolle, se on se viimeinen paikka, sinne en mene vaikka siellä on kavereita. Mutta ne hoitajat, ei, en halua edes muistaa, ja ne traumat, se vessa jossa jokaisen ruokailun jälkeen tyhjeni koko vatsalaukku, ällöttävää vaaleanpunaista lohta ja mehunmakuista nutria.

Osastokaverini ostaa Hietsusta tullessamme yhden pallon tötterön jäätelöä joka haisee aivan ummehtuneelta metsämarja-mehunutrilta, meinaan oksentaa ja säädän musiikkia kovemmalle, osastokaverini inhoaa jäätelöä ja kippaa sen maahan, pläts, hieno kasa oranssinpunaista ja vähän rusinoita, ehkä sen joku syö.

Neuvottelussa omahoitajani kysyy miltä tuntuu kun osasto loppuu. Sanon ettei miltään. Ja se on totta.

ps. Kommentoijat, te olette rakkauteni.
Etenkin viime kirjoituksiin vastanneet anonyymit, annatte kauheasti pontta jaksaa eteenpäin, minäkin voin osata ja minäkin voin jaksaa ja ehkä minusta voi tulla jotain ehkä minä olen sittenkin jo nyt jotain? Ehkä minulla on mahdollisuus. Te annatte minulle kauheasti, minä en pysty antamaan teille mitään. Ehkä minä voin olla minä, ehkä minunkokoiseni aukko onkin tässä maailmassa, ehkä se ei olekaan niin hirveää että näen maailman eri tavalla, ehkä minun pitäisi näyttää minunkin maailmani muille, valokuvin, piirroksin, tekstein. Piirrän sen hiekkaan kun seuraavan kerran menen rannalle. Minä jätän sinne terveiset, minä taitan puunoksat ristiin ja teen voikukista seppeleen ja lahjoitan sen bussinpenkille, seuraavalle joka siihen istuu, minä kirjoitan kirjeen ja jätän sen ratikkaan, minä piilotan kaupungille aarteita ja annan ihmisten törmätä niihin.
Kiitos Krista, sanasi merkitsevät hirveästi, tekee mieli halata ja pussata sinua poskelle, kiitos<3
Kiitos valeriaana, kiitos todella<3

Jennakulta, haluatko lisätä mut blogisi lukijoihin, olisi niin niin niin ihana päästä enemmän jyvälle sinunkin elämästäsi, kommenttisi oli jotakin sellaista joka riipaisi syvältä.

pps. Omahoitajani vaativat minua näyttämään enemmän kielteisiä tunteitani, mutta miten voin, ketä ne oikeasti kiinnostavat ja kuka niitä edes jaksaisi kuunnella, enkä minä edes tiedä mitä tunnen ja ne tilanteet ovat aina niin kauhean kiusaantuneita.

Tässä kaikki minkä sain sanotuksi, nyt pitää palata takaisin osastolle, meidän riisuttuun huoneeseemme jossa asuu enää minä, ei julisteita, ei mankkaa, ei mitään, vessa lukossa. Se ei ole enää meidän.

Iltapalalla otan teetä.

2009-06-20T14:24:00.000+03:00

Sanon itku kurkussa että muutkin nuoret saavat sitä ja tätä ja tuota ja muutkin nuoret ja MUUTKIN KUULETKO ISÄ kaikki NORMAALIT, ja sitten isä sen sanoo, et sinä ole normaali, sinussa ei ole sanaa TÄYSIpainoinen.
Siinä sen tajuan.
Kuinka sairas olenkaan.

Ahdistaa kirjoittaa tänne. Tuntuu että sydämen tilalla on iso tyhjä aukko jonka sisäseinillä kasvaa kaktusta.

Taas menee huonommin.

Vaikka ulkoisesti minä olen sosiaalisempi kuin aikoihin, riehun osastolaisten kanssa ja keksimme hauskoja juttuja ja hoitajat hykertelevät. Mutta sisällä on aina vain pahempi olla. Iltaisin kaivelen vaatteideni taskuja, pakko jossakin on olla edes yksi seroquel säästössä.

Kerron lääkärille epätodellisesta olostani, että tunnen että tämä on joku muu, joku kuori joka tekee asioita ja minä olen kuin lukossa sen takana. Lääkäri katsoo minuun ja sitten papereihini, alleviivaa jotakin ja tuumaa että seronil-annostus olisi hyvä nostaa kuuteenkymppiin.

"jos sekään ei auta niin pitää miettiä toista lääkettä rinnalle tai sitten kokonaan lääkkeen vaihtamista"

Mutta minä en jaksa lääkkeitä, minä näen outoja unia joissa koirani saa kolme lasta ja yksi niistä joudutaan kuristaa sanomalehteen ja jossa kärspäsloukkuni kuolee syötyään toisen kärpäsloukun ja missä ei ole mitään perää!

Silloin kun isä sanoi etten ole täysipainoinen tajusin sen kaiken. Olen niin yksin. Kukaan ei koe tätä samaa kuin minä. Minull aon päässä VIKAA, voi kuinka haluaisinkaan olla tavallinen, tai ei en tavallinen vaan mieleltäni edes normaali.

"Hulluus ja viisaus kulkevat käsi kädessä" kirjoittaa ystäväni, mietin lausetta pitkään, osastolla on enemmänkin kuin sääntö eikä poikkeus että ihmiset ovat syvällisiä ja pohtivat asioita ja ovat viisaita ja me kaikki jaamme tämän maailman painon harteillamme, meille se on sysätty tai me sen olemme ottaneet hoitaaksemme ja siksi olemme täällä, ehkä tämä ei olekaan sairautta vaan neroutta ja meidät lukitaan tänne siksi koska olemme liian huolissamme ja järkyttäisimme muuten yhteiskuntaa.

Minä vihaan yhteiskuntaa.
Olen saanut kuulla siitä niin paljon. Isältä. Kaikki valetaan samaan muottiin ja isä haluaa minusta kunnon kansalaisen. Eikä sellaista kuin joku äidin tutuntutuntuttu, sellaista peterpan-miestä joka ei ole hankkinut KUNNON työtä eikä KUNNON sitä eikä KUNNON tätä vaan on kuin lapsi.

Minä haluan olla lapsi ja löytää maailman joka päivä uudestaan, tänään herätessäni muistin miltä tuntui kun lapsena tajusi että seinällä roikkui taulu ja se oli siinä OIKEASTI ja sen suorastaan tunsi ja sen kolmiulotteisuuden aisti eikä se ollut sellainen itsestäänselvyys vaan sille tuli merkitys. Sitä tunnetta en ole tuntenut aikoihin, paitsi tänään, tänään minä tajusin että minun huoneessani on kaunis punainen ja pehmeä sohva ja että olohuoneessa on ihan oikeasti lipaso telkkarin alla, se on vaalea ja pitkä ja minä suorastaan tunsin silmilläni sen muodon.

Minä ihailen peterpan-ihmisiä jotka eivät ole TARPEEKSI mutta he pärjäävät, kukaan ei tiedä millainen heidän oma maailmansa on, ei ainakaan nämä ytheiskunnan muottiin valetut ihmiset kuten vanhempani, he vähättelevät sellaisia ihmisiä. He nauravat ja suorastaan pilkkaavat. Se on heistä typerää ja outoa, niin, koska hehän tekevät täysin toisin, he tukevat yhteiskuntaa kuin sokeat lampaat.

Minä kohta räjähdän tästä tyhjästä ei-minkäänlaisesta-olosta joka tyhjyydellään rakentaa mustaa aukkoa johonkin missä minulla ennen oli ehkä sydän ja keuhkot, tuntuu että se musta aukko vetää vetovoimallaan minua koko ajan enemmän kasaan ja kasaan kasaan kunnes lopulta muutun kurttuiseksi ja käännyn sisäänpäin kuin nurinpäin käännetty paita.

Tapahtuisikin niin, tapahtuisi edes jotain, osaston kanssa käymme jalkapallomatsissa ja minä niin toivon toivon toivon että yleisö alkaisi tapella tai että minä tai joku muu saisi idean hypätä stadionin tornista alas, minä niin toivon että jotain sattuu ja voisin taas tuntea että sydämeni todella lyö.

The only one I love is freedom

2009-06-20T13:24:00.000+03:00

On kesä.

Siinä se.

Pään sisällä velloo ja ahdistaa.
Mikään ei tunnu miltään. En tunne surua, en iloa, en kipua. Vain tätä jäystävää haikeutta ja kaiken nielevää tyhjyyttä, josta joskus satunnaisina hetkinä nousee yksi tunne ylitse muiden. Ärsytys. Muuta minä en kykene tuntemaan.

Olisi niin paljon kerrottavaa, niin paljon kaikkea hämmentävää, niin paljon suhdesotkuja, mutta en minä uskalla täällä enää mitään sanoa.
Katoanko jälleen omaan valheidentäyteiseen maailmaani, sitä en osaa sanoa, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu hyvältä. Ajatus tänne kirjoittamisesta, ajatus koneelle tulosta, ajatus koneelta poistumisesta.

Minä haluan jatkuvasti puuhastella jotakin, minä siivoan tai piirrän tai kirjoitan tai luen, tai teen kaikkia yhtäaikaa, minä kävelen tai valokuvaan tai temputan koiraa, minä en halua enkä osaa istua paikallani.

Juhannusaattona iskee ahdistus, käyn kaverillani katsomassa koiranpentua, syömme välipalaa ja käytämme koiraa ulkona ja nauramme ja juoruamme ainakin neljä tuntia. Palaan kotiin ja kaikki on vieläkin näennäisesti hyvin. Mutta sisältä tuntuu että olen palasina, minä olen niin rikki ja riekaleina. Etten jaksa. Vien koiran ulos ja uppoan maailmaani, minä olen nyt vihdoin tajunnut että minun maailmani on täysin erilainen kuin muiden maailma. Siinä maailmassa minä olen vapaa. Siinä maailmassa minä en murehdi.

Ja minä suunnittelen karkaavani, minä mietin kuinka niin monet ovat sen tehneet ja heistä on silti tullut jotakin, he ovat purjehtineet USAan taikka Englantiin ja heistä on tullut kirjailijoita ja näyttelijöitä ja he kertovat jännittävistä seikkailuistaan ja elämästään muille, ja minäkin haluan seikkailla ja kokea ja haistaa ja maistaa ja TUNTEA, minä haluan elää Elämää. Täällä sitä en voi tehdä, täällä menneisyys on aina minussa mukana, täällä minua pidetään kiinni kahleissa.

Tuntuu helpottavalta lukea ystävältäni yllätyksenä saamaani kirjettä, hän tuntee samoin.

Itken, sillä haluan olla vapaa, itken, sillä en halua olla minä, vihaan itseäni. Kotona vihaan myös äitiä, se on juonut ainakin kaksi lasillista viiniä ja siitä tulee silloin kamalan ärsyttävä ja pollea ja se kertoo ja rehentelee kuinka sekin oli syömishäiriöinen ja on yhä, ja se leikkii marttyyria ja sanoo että minä määrään kaiken ja määrään ettei sekään saa tulla mukaan kokkoajelulle vaikka minä vain sanoin että minua hövettää sen kännisyys.

Ja äidistä itkuni näyttää siltä, että itken koska mikään ei mene minun mallini mukaan, kun kerran en saanutkaan määrätä kaikesta, ja isäkin on samaa mieltä ja se ei lainkaan helpota oloani, piilotan mattoveitsen hameeni taskuun ja sanon lähteväni metsään, sillä sinne minä haluan mennä ja sinne minä kuulun, siellä minä olen vapaa kuin linnut ja eläimet ja siellä minä voin istua lempimäntyni juurella joka muistuttaa tuolia ja itkeä ja itkeä ja itkeä ja metsä puhdistaa pahan oloni ja saa minut ajattelemaan järkevästi.

Mutta äiti kieltää.
Se sanoo soittavansa poliisit jos lähdenkään ovesta. Minä paiskaan kengät seinään ja vaihdan ne parempiin, MUN ON PAKKO PÄÄSTÄ METSÄÄN, mutta äiti on varma että tappaisin siellä itseni, enkä minäkään mene takuuseen etten sitä tekisi, ahdistus purkautuu silmieni kautta ja näkökenttä sumentuu kyynelistä.

Pian löydän itseni lattialta kyykystä, isä sanelee ehtoja.
Sä tulet nyt jokatapauksessa autoon. Otat noi seroquelit ja sitten tuut istumaan. Me mennään joko kokkoajelulle tai osastolle.
Mutta kun en minä halua kumpaakaan, päässäni jyskyttää vain yksi ajatus, MINÄ HALUAN METSÄÄN. Äiti tarjoaa seroqueleja mutta kieltäydyn ihan periaatteesta. Äiti sanoo soittavansa osastolle. Minä mietin mitä tekisin, ovi on houkuttelevasti auki ja metsä vain minuutin juoksun päässä, mieleni tekee sännätä ulos ilman että kukaan ehtii reagoida, juosta metsään ja piiloutua sinne, äiti soittaisi poliisit ja isä lähtisi perääni mutta minä menisin metsään ja olisin edes hetken Vapaa.

Sitä minä haluan.

Tai ehkä minä haluan vain tuntea.
Mitä vain, kipua, pelkoa, jännitystä. Se huumaava tunne joka tulee kun tekee jotakin mitä ei saisi, se huumaava tunne siitä kun lähtee ovesta ja tietää että kohta siitä seuraa seuraamuksia. Se huumaava tunne kun on kaikkia edellä ja askeleen pidemmällä, se kun voi näyttää kaikille pitkää nenää ilman että se tökkää ketään silmään.

Minä haluan tehdä jotain mikä ei ole minua. Miksi muut saavat tehdä noin, miksi muut uskaltavat, miksi muut taistelevat osastonhoitajia tai vanhempiaan vastaan ja karkaavat, miksen minä saa, miksi minä pelkään että joudun entistä pahempaan pulaan.

Vaikka mitä sekään haittaisi, enää en edes erota todellisuutta, sillä mikään ei tunnu todelta vaan kaikki tuntuu tyhjältä ja samalta.

Rakastan vapautta, mutta minulla ei koskaan ole sitä tarpeeksi.
Löydän itseni autosta, olen napannut kaksi seroquelia ja tuijotan ikkunasta ulos. Ikkuna on este minun ja maailman välissä. Minun ja rakkauteni. Minä rakastan elämää, mutta koska se ei ole sellaista kuin sen kuuluisi, eli Elämää, minä haluan kuolla. Taivaalla lentää lokkeja vapaana, kyynelet vierivät silmistäni kuumina poskille, miksen minä saa olla vapaa, näettehän, minut on kahlittu autoon, vyöt ja kaikki ja ikkunalasi, ei täältä pääse vapauteen, edes mieleni ei ole vapaa vaan aina vanki pääni sisällä, voi miksi minä olen minä.

Seroquelit eivät vaikuta lähes lainkaan väsyttävästi.

2009-05-31T14:07:00.000+03:00

Illalla kävelemme metsässä, minä, isä, pikkuveli ja koira. Minulla on päälläni haaremihousut ja keijuhame ja koruja ja sandaalit, minulla on hyvä olo ja otan kameran mukaan, on aurinkoista, ilta-auringon kaunis oranssi sävy paistaa metsän puiden lomasta.
Käymme tunnin lenkin, minä ja pikkuveljeni hyppelemme edellä, minä huomaan rastaanpoikasen ja hämähäkinseittejä, kiipeämme veljeni kanssa kahden kiven väliin ja isä ottaa kuvan, istumme kalliolla ja ympärillämme leijailee voikukanhaituvia kuin sadussa, aurinko paistaa takaamme kuin sadussa, olemme iloisia ja värikkäitä kuin sadussa ja isä ottaa kuvan.

Ja minä otan kuvan rastaasta ja pienestä metsäpolusta.

Kotona on epätodellinen olo. Ei ahdista, ei tunnu miltään, en tunne mitään. Siskoni pisteliäät kommentit jäävät kaihertamaan takaraivooni, poukkoilevat pääni sisällä törmäillen aivosoluihin ja aiheuttaen levottoman olon. Mikään ei tunnu todelta, tuntuu että voi sattua mitä vaan eikä sillä millään ole väliä, kuin unessa jossa voi lentää ja pudota korkealta ja kuolla ja sitten vain herätä ja jatkaa taas olemistaan lentämättä ja putoamatta korkealta.

Minä haluan ulos kello 22:37, on vielä valoisaa ja taivaanranta on hailakankeltainen ja on ihanan hiljaista ja pysähtynyttä, mutten saa mennä, olen vankina.

Makaan sängylläni enkä saa unta, ei tunnu miltään. Raavin seinää, raavin verillesheivattujen jalkojeni rupia, raavin kämmenselkääni. Raavin, jotta tuntisin jotakin, edes kipua, edes vihaa. Mutta en tunne, se ärsyttää, enkä saa itkettyäkään.
En, kunnes äiti tulee huoneeseeni.

Minä itken itken itken ja kyynel valahtaa korvaani ja tuntuu ärsyttävältä mutten välitä siitä, minä haluan olla vapaa ja mennä kuten ikinä haluan, minä haluan lähteä ulos keskellä yötä ja tuntea yön tuoksun ja illan hämärän ja kostean nurmikon, minä haluan tehdä virheitä ilman että kukaan muistuttaa siitä, minä haluan epäonnistua ja olla tekemättä mitään, minä en halua velvollisuuksia, isä sanoo että minusta pitää tulla yhteiskuntakelpoinen ja että minun pitää uskaltaa syödä friteerattuja perunoita, mutta minä en halua yhteiskuntakelpoiseksi, se on tavallisille enkä minä halua olla tavallinen ja tylsä, minä haluan rikkoa normeja enkä minä halua vastuuta, minä haluan olla impulsiivinen enkä järkevä ja kaavoihin kangistunut!

Ehkä siksi ihmiset kysyvät, että miksi minulla on anoreksia.
Ei tämä olekaan järkeenkäypää. Mutta kai minulla on tarve kontrolloida edes jotain, jotain mitä pystyn, jotain jotta tunnen että minäkin pystyn.

Yön itku maistuu samalta kuin anoreksiani ollessa pahimmillaan, samalta kuin viime talvena ja alkukeväästä, samalta karvaalta ja yhtä hyvältä, ja se maku tuo mieleeni liikaa muistoja samoin kuin läkerolin sokeriton salmiakin ja päärynän maku, se maku saa minut muistamaan miten kauheaa oli seisoa citymarketissa toppatakki päällä ja kahdet pitkikset ja farkut jalassa ja silti palella, kuinka en saa ylähuultani liikutettua kun se on niin jäässä, ja kuinka se kaikki tuntuikaan silloin juuri oikealta ja hyvältä.

Yöllä tuntui hyvältä rauhoittua seroqueliin ja ranteen viiltävään kipuun.

Avaan silmäni ja huomaan tuijottavani auringon valaisemaan vesilasiini, sen seinämillä on pieniä vesikuplia ja se näyttää kirkkaansiniseltä ja taianomaisen kiiltävältä ja samalla ummehtuneelta.
Muistan kuinka äiti sanoi eilen, että hoitsut ovat huomanneet että tulen jokaiseen ruokailuun aina lökärit jalassa, en minä edes ole ajatellut asiaa mutta tottahan se kai on, ehkä minun pitää tulla seuraavan kerran alasti ja piilottaa ruokaa kainaloihin ja napaan, niinkö!

Avaamme kesän käymällä kirpparilla, istun autossa ja katselen sinisellä taivaalla lentävää lokkia suurten aurinkolasieni kehyksen ja sangan välistä, lokki istuu siihen kuin nakutettu, ja samalla ajattelen kuinka meidän perheessä ei voi edes kasvaa terveeksi, kuinka pikkuvelikin eilen hyperventiloi kun isä huusi ja äiti syytti kun veljeni ei tahtonut lähteä naapurintytön lakkiaisiin, vaikka ei hänellä ole mitään velvollisuutta, ja kuinka siskoni huomauttaa jokaisesta asiasta ja tiuskaisee lukemaan opettelevalle veljelleni ettei se saisi lukea ääneen, kauheaa rajoittamisa ja kaavoittamista ja veljeni totesi eilen että sanokaa mitä sanotte sille lakin saavan tytön äidille, ei hän välitä.
EN MINÄ VÄLITÄ sanoi pieni veljeni, minun pieni ja eloisa veljeni jonka pitää välittää, ja hänen äänensä värähti ja hän kiipesi kerrossänkynsä laidalle ja katseli kaihoisana ulos, kyynel täytti hänen silmänsä ja minä istuin hänen viereensä ja sanoin että ymmärrän täysin, ja minua itketti myös, sillä minä haluan että veljeni on vapaa ja iloinen toisin kuin minä, minä en halua että veljeni haaskaa lapsuusvuotensa samalla tavalla kuin minä.

Mutta voiko näistä geeneistä edes kasvaa tasapainoisia ja järkeviä ja yhteiskuntakelpoisia eli malliin sopivia ja ryhmän etua ajattelevia työläismuurahaisia, voiko näistä masentuneista ja vääristyneistä geeneistä kasvaa mitään hyvää, mitään muuta kuin mieleltään mustia soluklönttejä.

Äiti sanoo meinanneensa tehdä itsemurhan, minä istun terassin pöydän ääressä ja yritän upota kalakeittoon, mietin kuolisinko jos hyppään terassinkaiteelta.

2009-05-30T15:30:00.000+03:00

Kaikki saivat koulutodistuksensa, keskiarvo yhdeksän ja päälle, kaikki hymyilivät ja oli kesäistä ja linnut sirkuttivat puskissa ja taivaalla ja naapurista raikui ylioppilaan nauru ja vieraiden äänet ja viinilasien kilinä, ilma lellui paikoillaan pysähtyneenä kirkkaansinisen taivaan ja eloisanvihreän maan välillä, kaikki oli niin täydellistä niin täydellistä.

Ja mitä tein minä.

Istuin kotona kulahtaneenruskeassa yöpaidassani, rinta paljaana, nenä kiinni kirjassa, pepsi max -lasi huulilla. Hiukset rasvaisina, revin ponnarin irti ja hiukset jäivät juuri siihen asentoon missä ne olivatkin, samalla lähti irti tukko hiuksia ja jokaisella koskemiskerralla toinen samanmoinen.

Minä en saanut todistusta. Minä en käynyt koulua.

Minä olin tyhmä ja hukkasin elämäni ja parhaat vuoteni tähän.

Viime viikolla tapasin uuden pediatrin, se sanoi painotavoitteeksi 43 kiloa.
Tällä hetkellä painan paljon vähemmän, vähemmän vähemmmmmän.
43 ei ole paljoa, sanoo aivoni, mä tiedän, koska painaessani 43 kiloa tunsin itseni kutakuinkin hoikaksi, jos järjellä ajatteli.

Jos taas tunteella, niin eiköhän tunne ollut kutakuinkin sama kuin nyt.

"Turvallisempaa tuntea itsensä läskiksi 43-kiloisena kuin 33-kiloisena" sanoi joku joskus, en muista kuka koska silloin ahdisti, koska tajusin että se on totta.

43 kiloa, eihän se ole paljoa, eihän? Onhan se juuri sopivasti? eihän se saa vatsaani läskiksi? Voihan sen painon saada lihaksilla?

2009-05-30T12:16:00.000+03:00

Pelottaa.
Miten joskus pystyin syömään vain yhden ruuan ja sokerittomia karkkeja.

Nykyinen ruokarytmini on varmaan ihan päin persettä.

Nousen aamulla puoli kahdeksalta, eilisillasta on vain hämäriä, unenomaisia muistikuvia seroquelin ja ahdistuksen takia, päässä heittää ja silmissä sumenee ja silmiä liikuttaessa maailma vilisee ja omituisia haamuviivoja viljeltyy joka puolelle, huoneeni punainen sohva ja raidallinen matto ja tumma seinä yhtyvät yhdeksi sekasotkuksi, mutta saan raahattua itseni yläkertaan.

Ensimmäinen ajatus: mitähän sitä söisi.

Ruokasuunnitelmani nököttää keittiön tasolla, enkä minä edes tarvitse sitä, muistan kaiken ulkoa vaikka väitän muuta. Perjantaina väitän ravitsemusterapeutille etten muista syödä kaikkea. Terveisin tyttö joka ahtaa housuntaskunsa täyteen milloin laatikkoruokaa ja milloin leivänkannikoita, minä teen sen niin taidokkaasti, sekunti kun kukaan ei näe ja sormeni ovat jo sivaltaneet leivästä suuren palan pois yhdellä pienellä ninjaliikkeellä', ja toisella samanmoisella leipä makaa taskussani, salaatti ja kurkut ja kinkut roikkuvat ilman päällä, mutta eihän sitä kukaan huomaa eihän? Eihän kukaan voi huomata, että aamiaisella kaadan lautaselleni vain pienen kinoksen muroja ja syön vain salaattia ja hieman leipää ehkä, 'unohdan' ottaa hedelmiä vaikka tosiasiassa muistan sen varsin hyvin.

Ja iltapalalla unohdan tietysti jugurtin.

Sitä samaa peliä joka päivä. Samaa samaa peliä, mutta miten olen joskus pystynyt syömään yhtään vähempääkään.
Nytkin kotona tuntuu että syön koko ajan. Aamiainen, tarkasti, sillä vanhempani vahtivat, ja kotona syöminen tuntuu kivemmalta, saa valita ja on all braneja ja sitä tiettyä hyvää leipää ja saa laittaa leivälle hyvää voita ja purjoa ja juuri sitä leikkelettä kuin haluaa. Aamiaisesta tunnin kuluttua syön jugurtin, perustelen sen sillä että korvaan näin lounaan maitoni....

Aina minä korvaan, etukäteen, ja minua pelottaa että ruokarytmistäni tulee entistä epätasaisempi, ahmin vain kaikennälöistä aina kun tekee mieli, korvaan päivällisen jälkiruokani jo ennen lounasta ottamalla ison vadelma-salmiakki-pääkallokarkin, nam se on hyvää ja voisin imeskellä sitä vaikka tuntikausia, mutta syön sen melko nopeasti ja mieleni hamuilee jo toista.

Ja samalla pääni sanoo EI.
Ja samalla se sanoo KYLLÄ.

Torstaina J tulee käymään osastolla, J, tuo rakas päiväosastokaverini. Hän sanoo etten ole lainkaan muuttunut.
Tekisi mieli näyttää hänelle, VOI KATSO NYT J, enhän minä saa edes luisevia sormiani enää käsivarteni ympäri, katso! No kyllä minä juuri tuosta nivelen yläpuolelta, mutta en lihaksen kohdalta, en enää ymmärrätkö!!!

Ja minä yritän perustella että kaikki johtuu siitä että teen osastolla joka toinen ilta vessassa, sinisellä vessan lattialla ja vaaleammansinisellä nukkamatolla, kolmekymmentä vatsalihasliikettä ja kymmenen miesten punnerrusta, tiedän että pystyn parempaan mutta tuo pieni määrä on se mikä minun on pakko pakko pakko tehdä, en varmaan saisi unta jos en tekisi, tai tuntisin oloni harvinaisen lihavaksi jos en tekisi.

Syön lounaalla kiltisti tasan sen mitä pitää, ahdan parsakaaleja nopeasti suuhuni, samoin jauhelihakastiketta, minä nautin ruuasta toisin kuin muut sairaat, ja sekin pelottaa minua.

Minä olen liian normaali, olenko?

2009-05-29T17:31:00.000+03:00

Isä huuda vielä lisää.
Isä satuta minua, kiltti.

Äiti tekee ruuaksi jotain outoja perunoita, hän sanoo tekevänsä kanaa mutta yhtäkkiä uuninpellillä makaakin ranskalaismaisia perunapyörylöitä, MINÄ EN NIITÄ HALUA, minä en uskalla, olen muutenkin syönyt niin hyvin eikä tällaisiin yllätyksiin varauduttu, minä luulin että ruokana on kanaa eikä rasvaa.

Isä huutaa, viedään sut osastolle takaisin.

Arvasin, ei minua täällä(kään) kukaan kaipaa.

Uskallan syödä, ajattelen että ruoka on viimeiseni.
Minä haluan
olla
mennyttä.

Mitä hyötyäkään minusta on, en minä ole edes kehittynyt mihinkään, saan kamalan itkukohtauksen kun isä sanoo että pitää syödä kuten muutkin, hän sanoo etten voi aikuisenakaan mennä töihin jos en osaa, minä sanon itkunvärisevällä äänellä etten edes tahdo, lähden pöydästä ja istun sohvalle.

Mua ahdistaa, sanoo äiti, tekee mieli tökätä häntä haarukalla silmään, hänellä ei ole aavistustakaan paljonko MINUA ahdistaa.

TÄÄLLÄ EI VOIDA AINA SYÖDÄ SITÄ MITÄ SINÄ HALUAT.
Kyllä minä tiedän, syytän itseäni kaikesta, jopa siitä etten tajunnut sanoa etten halua niitä perunoita, jopa siitä että edes tulin kotiin, siitä että olen olemassa, siitä että kevät tuli näin myöhään ja äiti joutui käymään kaupassa minun takiani ja osti kaikkea minulle, minä syytän itseäni siitä että äiti saa potkut töistä ja me emme saa tarpeeksi rahaa, voi kuinka olisikaan helpompi elättää kaksi lasta ja koira kuin kaksi lasta, syömisvammainen ja koira. Voi kuinka helpompaa. Äiti voisi ylpeänä sanoa että meidän lapset, he voisivat mennä ulkomaille ja kesälomalle ja olla miettimättä kellonaikoja ja syömistä ja käydä ravintolassa.

Syön huonokuntoiset kynteni tyngiksi niin että ihoon sattuu, en tiedä mitä tehdä, ahdistus kasaantuu palloksi kurkkuuni eikä sitä saa kakomallakaan pois, saati sitten itkemälläkään, mikään ei auta, en uskalla ottaa seroquelia koska sitten vain nukahtaisin ennen kuin ehdin isän kanssa kauppaan, vaikka en edes tiedä uskallanko mennä, sillä isän silmien päällä on taas vihainen uurre ja hänen kasvonsa ovat jännittyneet ja punaiset ja heti jos istun hänen viereensä autoon alkaa saarna jota en jaksa kuunnella.

Enää en jaksa miettiä vaatteita tai meikata osastolla, jokaisen vierailijan tulo ahdistaa enkä halua tai jaksa mitään.

Menen syömään, toivottavasti tukehdun pariisinperunoihin tai kanapaloihin.

Keijuaatteita

2009-05-29T15:54:00.000+03:00

Viime viikon sunnuntai, saan äidin houkuteltua Maailma Kylässä-festareille. Puen päälleni siskoni tyllihameen, otan sen pois ja laitan takaisin päälleni, en osaa päättää ja olen ahdistua, vaihdan varmuuden vuoksi jalkaani vihreät housut ja keijuhameen, sitten lilat pussihousut ja violettipunaisen keijuhameeni, ei ei ei mikään ei käy, laitan jalkaani pillifarkut ja tyllihameen ja siihen päälle keijuhameen, rutistelen tyllit kasaan ja suihkutan niihin hiuslakkaa siinä toivossa että ne pysyisivät kauniin tuuheina, laulan Disneytä ja siskoni kysyy että onko minusta hauskaa olla outo, tekisi mieli vastata että kyllä kyllä kyllä, mutta tyydyn vain hymähtämään ja suihkuttamaan hiuslakkaa valkoisen tyllihameen tylleihin.

Minusta näytän kivalta, festareihin sopivalta, meikkaan silmäni keijunsilmiksi ja kysyn äidiltä onko meillä kotona keijunsiipiä, sellaisia pinkkejä edes tai vihreitä, äiti sanoo ettei ole ja minä sanon että lähden vaikka heti ostamaan, äiti kysyy tarvitsenko taikasauvankin.
Näen taivaalla pääskysiä, pääskysestä ei päivääkään, ja minulle tulee kamalan haikea olo. On kesä, ja mitä minä teen, olen osastolla, minä en rusketu, muut ovat mökeillä ja rannalla ja minä osastolla, muut syövät jätskiä ja suuria pehmistötteröitä joita he ostavat keskustan pienistä jäätelökioskeista, minä mussutan joka päivä samaa, salaattia ja leipää ja voita ja riisiä ja aina saman kaavan mukaan, toisinaan otan illalla teetäkin. Minä istun aina samalla paikalla, näen joka päivä samat naamat ja kökötän liikuntakieltoisena sisätiloissa oransseilla tuoleilla ja kokoan tuhannen palan palapeliä, ikkunasta kuuluu lintujen laulu ja ulkona ihmiset kävelevät sortseissa ja miehet ilman paitaa, tunnen oloni aivopestyksi ja täysin yksinäiseksi.

Vaikka painoni on noussut jo kahden ketsuppipullollisen ja yhden mansikkahillopurkin verran, äiti ei anna minun lähteä ulos hameessa, vaikka minä kuinka vakuutan ja tunnen itsekin kuinka reiteni ovat paksummat kuin ennen ja kasvoni pyöreämmät kuin aikoihin.

Juna-asemalla tuulee, vaikka aurinko paistaa, siskoni osoittaa otsallani riippuvaa korua toi näyttää siltä ku sulla ois koru päässä. Toi näyttää siltä kun sulla ois rusetti päässä, sanon nopeasti ja nyökkään siskoni pään päällä komeilevaa rusettia kohti, huomaan taustalla junaa odottavan naisen katsovan minua hymyillen, hän keikuttaa lastaan rattaissa ja minä hymyilen takaisin. Se on rusetti vastaa siskoni ja nostaa toista kulmaansa kuin asia olisi itsestäänselvyys, minä teen saman ilmeen ja tokaisen NO SE ON KORU. Äiti nauraa, ehkä, en ole varma, sillä minua itseäni naurattaa paljon enemmän.

Festareilla on ihanaa, värikästä, ihania ihmisiä, kaikki niin erilaisia. Minä katson heitä täysin uusin silmin, kuinka he voivat olla niin kauniita ja itsevarmoja ja tyytyväisiä itseensä, niin monen muotoisia ja erikokoisia, miksen minä nauti elämästä vaan kidutan itseäni näin, minä haluan tuntea nämä kaikki ihanat ihmiset joiden hiukset ovat rastoilla ja vaatteet ostettu Uffista ja Kierrätyskeskuksesta tai tehty itse. Huomaan keskustelevani myyjien kanssa, viime vuonna mietin puoli varmaan tunnin uskallanko ostaa sen keijuhameen joka minulla on nyt päälläni, nyt puhun myyjille ilman syytäkin, minä osoitan jotakin outoa pakkausta ja kysyn mitä ne ovat, intiaaninnäköinen mies sanoo huonolla suomella pillejä minä ja osastokaverini huokaamme yhteen ääneen aijaa.

Osastokaverinikin voi paremmin, hän on saanut painoaan nostettua mutta näen silti hänen ajatustensa sairaan kiertoradan, hän syö välipalalla vain yhden kiivin vaikka niitä pitäisi olla kaksi, minä näen kuinka hän nauttii sairaudestaan ja sairaista ajatuksistaan, minä syön tikkaria ja osastokaverini äiti sanoo että hänen tyttärensä saisi myöskin tehdä noin, katson kaveriani ja hän katsoo pistävästi takaisin, minä tiedän ettei hän halua eikä uskalla.

Kotona pyydän äidiltä lupaa saada rastat, voi saanhan saanhan saanhan, äiti sanoo kyllä, mutta muistaa sitten viemärin hiustupot ja jokaisesta käyttämästäni kammasta löytyvät takkupallerot ja sanoo, että vasta sitten kun hiukseni pysyvät päässä, kuvittelen rastapatukoiden putoilevan yksi kerrallaan päästäni, minä kaljuunnun ja se on noloa.

Minä haluan tummanruskeat hiukset ja lävistyksen ja tatuoinnin ja rastat, minä haluan normaalipainon ja jännittävät vaatteet, selkeät ajatukset ja filosofiset pohdinnat, minä haluan että ihmiset ajattelevat minun olevan mielenkiintoinen eikä sairas.

Ja silti tämä kuvitelma tuntuu vain utopialta, joltain kaukaiselta fantasialta jota ei voi saavuttaa vaikka lentäisi lähes pilvilinnojen tasolla pinkeillä keijunsiivillä. Tuntuu että kaikki on saavuttamattomissa, minä olen minä enkä tästä muutu, minä olen aina tällainen pallopää, minulla on aina ruma hymy ja vamma syömisen kanssa, minulla on aina ihmeellisiä ajatuksia ja liian löysiä farkkuja, minä haluan muuttua mutten uskalla, MIKSI KAIKKI ON NIIN VAIKEAA.

Sinä et minua hylkää

2009-05-29T15:44:00.000+03:00

Osastolle tulee Poika. Hän on kaunis ja komea ja söpö, hänellä on siniset koiranpentusilmät ja lyhyt tukka ja hieno ulkomaalainen köyrynenä, hän puhuu hauskasti ja muistuttaa erästä kaveriani, hän hihittää ja hänen huulensa värisevät, hän on jännittynyt ja minä pidän siitä, salaa minä pidän hänestä, minä todella pidän pidän pidän.

Yritän tutustua häneen, juttelen ja hän juttelee takaisin, hän on hermostunut ja sanoo ettei oikeasti osaa olla ihmisten kanssa, minä arvostan häntä ja me puhumme vaikeista asioista.

Minun huonekaverini tulee väliin.

Hänkin pitää Pojasta.

Hän on taitava sosiaalisissa tilanteissa, hän tietää kaikesta kaiken ja etenkin kaikesta Pojalle tärkeästä, hän puhuu ja puhuu ja naurattaa Poikaa ja puhuu, minä luen Tieteen Kuvalehdestä juttua jättiläiskukasta ja vilkuilen aina välillä huonekaveriani, anna jo olla sinähän seurustelet jo, jätä minullekin jotain, edes rippeet tai vuoro sanoa yksikin sana, mutta ei, hän houkuttelee Pojan mukaansa ja he puhuvat ja Poika kikattaa ja minä joudun istumaan oransseilla sohvilla vielä tunnin ruokailun jälkeen, minuutit kuluvat madellen eikä Tieteen Kuvalehti kiinnosta, voitan osaston pojat biljardissa eikä aika siltikään ole kulunut loppuun.

Illalla jutteeme kakki ringissä palapelin ympärillä, pojat heittelevät pelikortteja ja meluavat, Poika istuu minun ja huonekaverini välissä, mutta huomaan selkeästi kuinka hän on paljon kiinnostuneempi huonekaveristani ja tämän toimista ja punaisesta paidasta ja vilkkaista sormista jotka aina jotenkin löytävät tiensä Pojan tukkaan ja pörröttävät sitä, minäkin haluan mutten edes uskalla kokeilla, minä en uskalla koskea häneen, minä en halua, minusta tuntuu että se olisi vain teennäistä ja Poika tuntisi olonsa ahdistelluksi tai häirityksi, hän pitäisi minua tyhmänä aivan kuten minäkin pidän itseäni.

Istun lamaantuneena ja tuijotan typerä virne kasvoillani palapelin kokoamattomia, täysin identtisiä paloja, tummia kohtia ja lehtiä, eihän noita saa ikinä koottua, Poika kikattaa jälleen ja nojaa huonekaverini olkapäähän, minun tekee mieleni itkeä.

Yritän sulkea koko ajatuksen pois mielestäni, yritän kuvitella ettei Poika edes ole osastolla, mitä jos hän ei olisi lainkaan tullut enkä minä olisi siis tavannut häntä. Suljen ajatuksen kuten tein jo kymmenvuotiaana polveni rasitusvammalle, aina kun tunsin kipua polvessa, jokaisella askeleella, ajattelin sen olevan ystävä, minä muistan kuinka tarvon puoleensääreen yltävässä paksussa lumikerroksessa kohti koulua ja polveni on pettää allani, sattuu kuin joku yrittäisi irrottaa polvilumpiotani veitsellä, jokainen askel on tuskaa ja matka taittuu hitaasti, mutta samassa tajuan että voin ajatella kivun ystäväksi, minä hymyilen sille, joka kerta kun sattuu minä hymyilen ja toistan mielessäni ihanaa kipu-ystäväni, sinä tunnut taas, sinä olet läsnä ja pidät minusta huolta, sinä et minua hylkää, sinun läheisyytesi sattuu, anteeksi että tunnen sen kipuna vaikka sinä haluat vain sanoa olevasi aina mukanani.
Ja silloin minä totuin kipuun. Minä totuin olemaan yksin ja siihen että minua kiusattiin, minä totuin elämän murjontaan, aina niin henkisen kuin fyysisenkin kivun tuntuessa minä ajattelin sen olevan ystävä.

Ja niin ajattelen nytkin, minä en vain enää välitä, kuuntelen kaukaa Pojan kiherrystä ja keskityn piirtämiseen.
Minut on tarkoitettu yksinäiseksi, minut on tarkoitettu tällaiseksi, minut on tarkoitettu hyljeksityksi, minusta ei kukaan välitä. Kaikki on minun syytäni, vika on minussa, en minä muita syytä. Minä en vain ole tarpeeksi, ikinä ja koskaan.
Minun on tarkoitettu istuvan yksin aneemisenvihreää pöytäliinaa tuijottaen, käsivarteni hennot karvat nousevat pystyyn.

Minä haluan kuolla, minä en kestä.
Vaikka kuinka ajattelen kivun olevan ystävä. Mutta en minä ansaitse ystävää, en edes sellaista joka on aina läsnä ja pitää aina huolta.

Minä en ole tarpeeksi, tarpeeksi mitään.

Vaikka kaikki vakuuttavat että elämässä on kaikkea hyvää edessä, ja ehkä onkin, tuntuu sekin vaikealta kuvitella, ehkä siellä joskus on jotakin hyvää mutta onko se sen arvoista, elänkö koskaan niin pitkälle.
Se hyvä ei ole tarpeeksi hyvää.

2009-05-21T10:20:00.000+03:00

Kietoudun sairaalan toukanvihreään peittoon illan hämärässä, tutisen kylmästä huoneen sinisessä hämyssä. Huonekaverini sanat saavat minut naurahtamaan, sänkyni narahtaa ilkeästi ja saa minut tuntemaan itseni entistä lihavammalta.

Ahdistaa, kosken oikealla kädelläni alavatsaani peiton alla ja tunnen kauhean pehmeän alueen, ei luita vaan pelkkää pehmeyttä ja pulleutta. Mul on läski olo sanon, huonekaverini puolestaan naurahtaa, ai sullako senkin pieni, koita ajatella et se on vain olo.
Mutta kun mä haluan siitä eroon.

Kääriydyn entistä tiukemmaksi paketiksi toukkapeittooni, toivotan huonekaverilleni hyvät yöt ja yritän olla välittämättä naamaani kutittelevista tummista hiuksistani ja vatsassani vellovasta ruuasta ja läskistä olostani. Mutta se on mahdotonta, ahdistaa ja ajatukset kietoutuvat entistä tiukemmin muodostaen hirttosilmukoita ja omituisia aatteita.

Pohdiskelen parin tunnin ajan sitä, kuinka tehdä itsemurha. Näen jo itseni, paksun paksun tasapaksun ja pullean itseni, partaterä kädessä, oikeassa kädessä uppoamassa vasemman ranteen suonten keskelle. Minä tiedän kuinka helppoa se olisi, suonet ovat ihan pinnassa ja pullistelevat aika ajoin turkooseina ja sinisinä vaikka ovat sisältä kauniinpunaisia. Ja kyllä minä tiedän, se sattuisi hetken, mutta sitten tajuaisi että kohta kipu on ohi ja kohta on jossakin ihan ihan muualla. Näen itseni haaleanrosan vannamme yllä, amme on puolillaan vettä ja minä viillän ranteitani auki, upotan käteni veteen ja annan veren valua vuolaana. Kohta pyörryn, pääni notkahtaa alas ja pulpahtaa pinnan alle. Eikä nouse enää ikinä.

Niin helppoa se olisi. Ajatuskin tuntuu hyvältä.

Mutta koska on yö, enkä ole lähelläkään partateriä tai ammeita tai vettä tai mitään muutakaan, nousen nopeasti ylös, niin nopeasti että silmissä sumenee ja joudun hetken istumaan ja huohottamaan sänkyni laidalla. Vedän keltaiset, kantapäästä ja päkiästä rikkinäiset villasukkani jalkaani, avaan huoneemme oven, nappia naamaan vai kysyy huonekaverini ja minä sanon joo, seroquelia. Yöhoitaja on juuri kierroksella, pyydän seroquelia ja hän kysyy miksi, minä kerron että ahdistaa, mutten kerro itsemurha-aatteistani. Hän ojentaa minulle pienen vaaleanpunaisen tabletin lääkehuoneessa, nielaisen sen nopeasti ja yritän olla ajattelematta ranteitteni punaista verta samalla kun yritän saada kiinni sekavasta unesta.

Aamuherätys tuntuu pahalta, labratäti tulee ja pistää oikean käteni kyynärtaipeeseen todella ilkeästi, osuu varmaan hermoon ja suonta särkee hetken aikaa. On vaikea edes kuvitella pysyvänsä hereillä, mutta osastolla pitäisi vielä siivota, minulla olisi fysioterapia ja minun pitäisi pitää aamukokous ja pakata kotilomaa varten ja pääsisin lähtemään vasta päivällisen jälkeen. Ahdistaa vieläkin hieman, mutta upotan sen hienosti imurin hurinaan ja radion pauhuun.

Nyt olen kotona, tuntuu pahalta. Pahemmalta kuin aikoihin.
Tuntuu lihavalta, hirveältä möykyltä, tunnen olevani kaikille vaivaksi, kaiken pahan alku ja juuri ja syypää kaikkeen. Minä en halua olla minä, minä en halua olla mitään, tulevaisuudessa ei ole m i t ä ä n, tai on siellä jotain mutta ei se mitään haittaa koska minä epäonnistun kuitenkin! Tapahtui mitä tahansa, vaikka opiskelisin hienosti ja kulkisin pää pystyssä ja rinta rottingilla, niin silti minun elämästäni puuttuisi jotakin, silti kaikki olisi pielessä enkä pitäisi itsestäni taikka siitä mitä minä teen.

Tuntuu syrjityltä ja yksinäiseltä. Vaikka koko perheeni on kotona, tuntuu ettei kukaan välitä. Ei kukaan halua vahtia että tungen salaatti-kinkku-ruisleivän suuhuni enkä housuihini, kukaan ei halua puhua tai lohduttaa kun sanon että tuntuu läskiltä. Isä syö vastapaistettua patonkia ja sanoo ettei pitäisi tuntua läskiltä, sitten hän katoaa olohuoneeseen muiden kanssa katsomaan telkkaria, ja minä saan selvitä yksin ahdisdtuksineni. Siskoni sanoo ettei jaksa kuunnella vääntöä ruuasta tai sen korvaamisesta, tuntuu pahalta koska minähän näitä ongelmia tuon, tuntuu että kaikki on ruusuista ja hyvää kun minä olen poissa ja heti kun minä tulen kuvioihin niin kaikki repeää käsiin ja äiti stressaantuu ja isä suuttuu ja siskoni ärsyyntyy. Koirani sentään on innoissaan ja veljeni jaksaa tulla seroquel-unisten silmieni eteen esittelemään lukutaitoaan, Tupu Hupu ja Lupu hän tavaa Aku Ankasta ja minä hymyilen ja haluan olla hänen kanssaan ja katsella hänen eloisia silmiään ja hymykuoppiaan, haha mä fuskasin ja katoin toiselta sivulta miten tässä käy hän sanoo leikkisästi ja hymykuopat ilmestyvät hänen virheettömälle lapseniholleen ja minä nauran mukana.

En varmasti tunne enää kylkiluitani vaikka kuinka yritän tunnustella, vaikka muistan että kun painoin tämän verran olin hoidoissa ja tunsin oloni laihaksi ja kylkiluuni näkyvät selvästi, mutta nyt ei enää tunnu siltä, lainkaan, ja se on pelottavaa.

Nyt aamulla avaan isän koneen ja tulen muiden luokse olohuoneeseen, istahdan punaiselle upottavalle tuolille ja nostan jalat olohuoneen pöydälle vaikka niin ei saa tehdä. Veljeni leikkii ympäri huonetta star wars-hahmoilla, siskoni valittaa kaikesta, äiti on hiljaa ja isä syö. Isä sanoo että painoni ei nouse tarpeeksi, että sen pitäisi nousta nopeammin ja lisää ja paljon ja äkkiä ja heti pian kuuletko! Ahdistaa kun tunnen itseni jo valmiiksi kauhean paksuksi ja epäonnistuneeksi, mutta minun pitää epäonnistua lisää ja enemmän!

osastolla eräs anorektikko ei edes halua parantua kokonaan, hän haluaa vain selvitä.
Silloin minäkin alan epäillä. Haluanko tosiaan päästää tästä irti, vai haluanko olla vielä sairas, haluanko vain oppia selviämään tämän kanssa, koska onhan tämä minule tärkeää.

Ehkä minä voin laihtua kesällä, kun pääsen pois osastolta, jossa painoni on noussut. Sitten laihdun taas ja laihdun ja laihdun ja olen taas syksyllä osastolla, mistä äitini jo varoittelee ja mitä isä pelkää ja mitä minä en toisaalta halua mutta mitä toisaalta taas kaipaan, haluan tuntea itseni laihaksi jälleen!

SMG - Casablanca

2009-05-15T17:43:00.000+03:00

Makaan sairaalahuoneeni sinisellä patjalla, vihreän lakanan päällä. Katse tuijottaa katossa risteilevää viivaa, ajatukset laukkaavat kesäisillä laitumilla.

Päivä on upea
Teen piruetin
Se on totta

Minä taidan kasvaa, ihmisenä. Ulos anoreksia-ajattelusta, niin sanoo fysioterapeuttikin, jonka kanssa minulla on tunnin terapia-aika josta käytämme varmaan yli puoli tuntia pelkkään jutusteluun. Hän sanoo, että minä olen aina ottanut kaikista vastuuta itselleni ja esikoisena halunnut olla se iso tyttö, ja joutunut olla se isotyttö, joten nyt haluan olla pieni ja heiveröinen. Ehkä, ehkä.

Taidan kasvaa minuksi. Käytän sellaisia vaatteita, joista pidän, keltaista ruutupaitaa ja liloja sukkahousuja ja jättisuuria aurinkolaseja, äiti sanoo että huonekaluostoksilla joku mies katsoo minua hyvin pitkään. Miksi, kysyn, ja äiti naurahtaa, ehkä sä näytit niin parishiltonilta en tiedä loukkaantuako vai ottaako se kohteliaisuutena. Katson itseäni Kodin Tyylin suurten ikkunoiden heijastuksesta, ja minä tykkään siitä mitä näen, minä tykkään laihoista jaloistani ja korkeista koroistani ja oranssin huivini alta näkyvästä kaulastani, josta paistaa läpi henkitorvi tai joku, en minä tiedä mikä se on.

Lasikaupan edessä
Kompastun sinuun
Lähden kahville

Löydän kaupasta pienen ja kevyen buddha-patsaan, kolme euroa, minun on pakko saada se pakko pakko pakko, rakastuin siihen ja sen pulleaan vatsaan ja kullattuun päällykseen jonka alta paistaa mustaa kuin ruostetta. Hymyilen myyjälle ja tunnen oloni rohkeaksi, juttelen hänen kanssaan ja vastaan kysymyksiin, aivan kuin silloin osastolla vastasin valkotakkisen labratädin juttuihin, ja hän kysyi onko minun huono olla, ja minä vastasin ettei tietenkään, kerroin hänelle että enhän minä mikään mies ole, hän nauraa ja sanoo että kolmekymppisetkin miehet pyörtyvät verikokeeseen, minä hymyilen raukeana ja painan kyynärtaivettani tupolla.

Haaveilen salaa kirjailijan ja kuvittajan urasta, ja näyttelijän ja nuorisotyöntekijän, minä haaveilen magentansävyisistä kesäpäivistä magentansävyisten aurinkolasieni läpi, taivas näyttää kirkkaalta ja auringonpaiste pehmeältä ja heinäkuiselta, vaikka on vasta toukokuu ja taivas on kovan sininen, lähes valkoinen. Lakkaan kynteni pinkeiksi ja meikkaan silmäni vihreällä, syöminen sujuu siinä sivussa kuin rutiini, nutrit korvaantuvat suklaalla joka katoaa tottuneesti, en edes kuvittele sen piilottamista tai siitä luistamista, minusta se on hyvää. Imeskelen muumitikkaria ja salmiakkitikkaria jälkiruuaksi, olen tyytyväinen, yhteensä ne tekevät vain 60 kaloria joten minulla on vielä joustamisen varaa, minä voin sallia itselleni pepsi maxia ja kahvia.

Olen itkeä keskusteltuani isän kanssa tärkeistä asioista, kyyneleet kihoavat silmiini tahtomattanikin. Puhumme maailmankatsomuksesta, tämä on outoa sillä yleensä olemme riidelleet näistä asioista, hoitokokouksissakin puhumme aina että kotona riidat voivat johtua siitäkin, mutta tällä kertaa me olemme asioista samaa mieltä, on helpottavaa huomata että me olemme läheisempiä kuin olen luullutkaan.
Mustarastas lentää pihamme mäntyyn ja räpyttelee tummia siipiään, minä kuuntelen scandinavian music groupin uusinta levyä, jonka ostin eilen citymarketista.

Tahdon mennä ulos ja puhaltaa saippuakuplia.
Saan kävellä koiran kanssa pienen lenkin, en löydä koirani oranssia pantaa enkä jaksa edes etsiä, laitan sille harmaan pannan ja katoamme ulos, minä vihreässä takissani ja liian lyhyissä farkkusortseissani, tulee kylmä ja teemme hirrrveän pienen lenkin, mustat kenkäni lonksuvat jalassani ja ovat pudota jokaisen askeleen jälkeen. Laulelen ja puhun ääneen, enkä edes välitä vaikka joku kuulisi, kuten en kaupassakaan välitä kun kurottaudun pienessä ruskeassa tunikassani ylimmälle hyllylle, olen aivan liian lyhyt lyhyyyytt mutta yritän rohkeasti vaikka aiemmin olisin vain lähtenyt paikalta, nyt minua ei hävetä vaan kurotan niin kauan että ulotun all bran-pakettiin ja saan sen napattua mukaani.

Päkiöitä särkee ja ripset liimautuvat yhteen, mietin milloin voin maistaa ben&jerry'sin cookie dough-jäätelöä jota kaikki ovat kehuneet jo varmaan kolme vuotta mutta jota minä en ole syömisvammaisuuksissani koskaan saanut aikaiseksi maistaa.

Äiti sanoo että näytän paremmalta, se tuntuu hieman pahalta ja vihlaiseen jossakin sydämen ja pallean välissä. Paremmalta = läskiltä? Turvonneelta, tanakalta, tasapaksulta?
Yritän perustella sen sillä etten ole oksentanut... yhdeksään päivään, enkä varmaan oksenna enää ikinä.
Tai sitten olen lihonut.
Mutta perustelen sen itselleni sillä, että minun on pakko.

Kotilomalla

2009-05-15T17:02:00.000+03:00

Jälleen kerran. Viikot hahmottuvat selväksi rytmiksi, seitsemän viikkoa, seitsemän seitsemän seitsemän, tai enää oikeastaan kuusi, eihän se nyt niin paljon ole eihän.

Maanantaina päätän etten oksenna enää, olen siihen jo niin väsynyt ja tympääntynyt, ja tunnin ruokalevon jälkeen kaikki maistuu itseasiassa vatsahapoilta, suorastaan tuntee kuinka märehditty ruoka polttaa reikiä kitalakeen ja hampaisiin ja purskahtaa kohta varmaan nenästäkin.
Kuitenkin kulkeudun ruuan päätteeksi vessaan, juon kaksi lasillista vettä ja painelen vatsaani. Alkaa oksettaa, kumarrun pytyn ylle. Päätäni särkee kauheasti, silmissä pimenee ja suustani valahtaa ulos vettä. Nousen takaisin pystyyn, tunnen kuinka silmäni vettyvät ja pullistuvat päästä. Ei, tämän kerran jätän oksentamatta, tämän kerran. Minä lupaan.
Sinnittelen maanantain oksentamatta. Huomaan kuinka paljon aikaa minulle jääkään, ehdin piirtää ja lukea ja rentoutua ja katsoa telkkaria ja pelata guitar heroa ja koota uutta palapeliä muiden nuorten kanssa, eikä minun tarvitse miettiä missä järjestyksessä syödä jotta ruoka tulee parhaiten ja helpoiten ulos, suorastaan helpotus.

Tiistaina sama kuvio kuitenkin toistuu, suoraan vessaan ja vettä naamariin, pytyn ylle. Päätä särkee taas, mietin hetken oksennanko vai enkö. Yhtäkkiä taistelutahtoni herää, suorastaan revin itseni ylös ja yhdellä sormenpainalluksella vedän vessan. Anoreksia lysähtää polvilleen ja takoo päätään seinään, EI EI EI MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ, mutta minä hymyilen sille salaa ja sanon ei tänään pikkuinen, nyt saat sen mitä haluat, SINÄ SAAT KUIHTUA POIS.

Motivaationi on hukassa. Oksentaminen olisi helppoa, tuntuu kamalan terveeltä olla oksentamatta, tuntuu lihavalta pullalta, siltä etten edes kaipaa mitään hoitoa, minähän olen ihan normaali, katsokaa nyt kuinka voin kulkea lyhythihaisissa ilman että näytän sairaalta.
Vai enkö vain itse näe sitä?

Kaverini huomaa galleriaan lisäämäni kuvan, sellaisen seepianvärisen kamerakännykällä otetun hauskan. Luen kommentin silmät pyöreinä mä oon susta huolissani, mä en haluu että sä teet itsellesi näin, mun sydän itkee verta kun nään sun laihat ranteet. Mietin, ovatko ne oikeasti paljon laihemmat kuin ennen. Ovatko?

Kerjään äidiltä lisää motivaatiota, voi äiti osta minulle vaikka lihansyöjäkasvi taikka fretti tai hamsteri tai gerbiili, voi äiti lupaa minulle jotakin ihanaa jos nyt olen oksentamatta, lupaa lupaa lupaa! Äiti kuitenkin sanoo, että parantumisen pitää tulla minusta, eikö normaaliin elämään palaaminen muka ole tarpeeksi motivoivaa.

Kunpa tietäisit, en minä ole ikinä elänyt normaalia elämää, en minä tiedä mitä se on! Alle nelikymmenkiloisena en saa yhtikäs mitään hauskaa, sillä neljänkympin toiselle puolelle vanhempani ovat jo keksineet ties mitä motivaattoreita.
Mutta alle nelikymmenkiloisenakin haluan että parantumiseni näkyy, haluan että siitä seuraa muutakin kuin loputon ahdistuksen kuilu ja lihava olo, kiristävät vaatteet ja turvonnut naama. Ihan vain siksi, että jaksan taistella, tarvitsen jotakin mukavaa joka pitää mielenkiintoni yllä.

Äiti lupaa minulle kultakalan.
Ilman akvaariota.

Repeän nauruun ajatellessani kultakalafileitä. Mutta äiti on kai tosissaan.

Motivaationi ollessa hukassa kirjoitan listan sairauden hyvistä puolista. Listaa tulee ehkä neljäsosan aanelosestani. Seuraavat listat ovat sairauden huonot puolet ja parantumisen hyvät puolet. Punakynä sauhuaa innoissaan, paperille muodostuu sanoja, hyvä kun yksi sivu edes riittää.

- kireät pillifarkut
- lävistys, tatuointi
- pääsee kavereiden kanssa ulos
- kukaan ei katso kaupungilla mua ihmetellen onko mulla syöpä vai anoreksia
- kesä, jäätelö, voi syödä normaalisti, ei tarvitse oksentaa
- pääsee ensimmäistä kertaa maistamaan OIKEETA ELÄMÄÄ!!

Lista on pitkä, sairauden hyviä puolia on vain muutama, ja nekin tuntuvat kovin pinnallisilta ja turhilta, laihuus, osastolla oleminen, kuka niitä tarvitsee. Vain yksi pistää silmään tärkeänä ja kirkkaana, saa olla sellainen kuin on.
Mietin, miksen normaalioloissa saa olla sellainen kuin olen.

Kai sairaus antaa minulle tilaa kasvaa ja miettiä, tunnenkin kasvaneeni jo melko paljon tämän sairauden aikana. Opin uutta ja ilmaisen itseäni, en murehdi turhia. Kai minä tarvitsen etäisyyttä normaalista maailmasta ja ystävistä ja ihmisistä, kuin perhosen toukka joka koteloituu, ja sitten kuoriutuu ulos täysin erilaisena. Sellaisen kotelon minäkin tarvitsen, mutta minulla on vain tämä sairaus ja kotelona sairaalan valkoiset seinät. Täällä minä voin muuttua, kaikessa rauhassa ilman että kukaan miettii että miksi yhtäkkiä muutunkin erilaiseksi tai käyttäydyn eri tavalla.

Ensimmäistä kertaa vuosiin minä syön karkkia ja suklaata, otan rennosti jäätelöä, en mieti kaloreita hetkeen, olen oma itseni ja kerron vanhemmillenikin kaiken.

Mutta ehkä haluan kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, maistaa oikeaa elämää. Minä haluan haluan haluan, oikea elämä kuulostaa mielenkiintoiselta, se että voin murehtia vain jostakin mistä minun pitää, eikä kantaa koko maailmaa harteillani.

Osastolla teemme hoitosopimuksen, minä en saa piilottaa ruokaa tai oksentaa, jos teen niin niin minun vapauksiani rajoitetaan, kotilomat lyhenevät ja omahoitajien ilmeet kiristyvät ja ääneen tulee metallinen sävy.
Minä en oksenna.
Mutta minä piilotan ruokaa.

En paljon, vain vähän. Ja painoni on sitä paitsi noussut.
Tai sitten se johtuu siitä, että kävin yöllä juomassa kaksi lasillista vettä. Ilman että kävin vessassa.
Enkä käynyt vessassa aamullakaan.

Mutta sentään en oksenna, se on jo edistystä. Hoitosopimus toteutuu, jos ei, niin joudun pakkohoitoon kokovuorokautiselle. Minua ei enää valvota tiukasti, minulle annetaan omaa vastuuta, olen vastuussa ITSELLENI. Siksikään en voi oksentaa.

Olen myös päättänyt, etten enää koskaan valehtele.
Se on vaikeampaa, mutten välitä. Minä yritän rohkeasti, kerron vain totuuden vaikka se olisikin epämiellyttävää. Ja tämä tekee minusta avoimen ja rohkean, ja minä pidän tästä uudesta tunteesta.

Omahoitajani koputtaa huoneeni oveen kun olen meikkaamassa, omassa rauhassani oman huoneeni sinisenhämyisessä sävyssä. Hänen ruskeat silmänsä tapittavat minuun luottavasti, hän ojentaa fosfaattijuomani. Olen varma, että hänellä on mielessään jotain muutakin.
Tyttöjen vessasta löytyi ilmeisesti oksennusta. Onko se sun?
Ei, ei ei ei ei ei ei ei. Isä kieltää äitiä kysymästä minulta, olenko oksentanut, vaikka vastaus olisi ilmiselvä, hän kieltää siksi ettei minun tarvitsisi upota valheiden verkon mukana epärehellisyyden meren pohjaan.
Puntaroin vastausta hetken. Kyllä, oksennus on minun, minä tyhjensin pyttyyn vanhan oksennuspussini, viimeviikkoisen, joka haisi ällöttävästi kanelilta ja ananakselta ja aprikoosilta ja oli ruskeaa ja lilluvaa ja vetistä ja hyi kamalaa. Mutta minä EN OLE OKSENTANUT TÄLLÄ VIIKOLLA.

Ei se taida olla mun.
Omahoitajani katsoo minuun huvittuneena, pieni heltta hänen leukansa alla värähtää söpösti, hänen suunsa kääntyy nauruun ja silmät vinoiksi. Sä tiedät että me nähdään kaikki noista labrakokeista. Mä toivon että meillä olisi luottava suhde.
Niin minäkin toivon, ja tämä on viimeinen valhe jonka sanon, lupaan sen itselleni. Labrakokeista ei voi näkyä mitään, eihän. Paitsi tietysti vanhat oksentamiset, ph-arvon heittelehtiminen, jos he päättävät syyttää minua niin sitten päättävät.

Enää minä en oikein välitä.