Katosin täältä, tietoisesti hetkeksi. Asiat oli liian lähellä. Nyt tuntuu, että alan olla pikkuhiljaa tarpeeksi vahva kohtaamaan taas.
Nykyään pystyn jo puhumaan syömishäiriöstäni. Kertomaan osastoajoista ja myöntämään, että kävin lähellä kuolemaa. Superchique, pian 20 v, on vihdoin päässyt yli.
En väitä, että olisin täysin parantunut, enkä edes usko että pystyn koskaan olemaan. Tämä kaikki on aina viittana ylläni ja varjostaa menneisyyttäni - mutta sen kaiken kanssa pitää oppia elämään. Ahdistun edelleen aika ajoin itsestäni, reisistäni ja käsivarsistani ja vatsastani. Mutta elämä on niin paljon muutakin, kuin se oman tai muiden kehon rasvaprosentti.
Olen ollut hakoteillä myös, sotkenut ystävyyssuhteita, luottanut ja ihastunut vääriin tyyppeihin, jättänyt sen ketä rakastin, siksi etten rakastanut itseäni tarpeeksi. Tehnyt vääriiä valintoja, ja sitten aina välillä niitä tosi oikeita.
Olen rakastunut, kiireinen, onneni kukkuloilla. Minulla on ihania ystäviä, paljon tekemistä.
Pääsen lukiosta ulos loisteliain arvosanoin, kirjoitin L.n paperit.
Minä sain takaisin sen, ketä rakastan. Käytännössä me ollaan seurusteltu vuosi, ja minä rakastan sitä ihan oikeasti. Sen kirkkaansiniset silmät ovat ensimmäinen asia mitä näen aamulla, kerroin sille pari päivää sitten että sellaiset silmät ansaitseekin jonkun, joka on koko elämänsä rakastanut silmiä (olen minä siinä muuhunkin rakastunut kuin vain silmiin. Pari viikkoa sitten näin unta, jossa meitä tähdättiin aseella metrossa, se pyssymies huusi että olkaa kaikki hiljaa tai tuo mies kuolee, ja m inä itkin kauheasti ja pelkäsin jonkun muun kuin itseni puolesta).
"Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle."
Kirjoitin noin joskus, ja siinä hän nyt on. Hän ei syö aamulla leipää eikä käytä pyjamaa. Jos annan hänelle lahjan, hän tulee niin iloiseksi, ettei osaa sanoa mitään, vaan hymyilee vain ja katselee maahan ja sitten suurin pupillein minuun, ja minä näen hänen sieluunsa. Ei hänen tarvitse sanoa mitään, koska koko ilma meidän välillämme muuttuu paksuksi ja pehmeäksi ja väreileväksi.
Minä asun kommuunissa. Minä, poikaystäväni, kolme muuta ja kaksi sudennäköistä koiraa. Isän luota pois muuttaminen kasvatti mua entisestään. Vaikka isästä on tullut höveli, se antaa mulle välillä satakin euroa ruokarahaa ja maksaa mun puhelinlaskun vieläkin. En mä tiedä helpottuiko elämä yhtään sen jälkeen, mutta ainakin ne elämän ongelmat vaihtuivat.
Mulle tarjottiin töitä. Mä olen päässyt sinne, missä haluan olla; mä saan tehdä taidetta ja ansaita sillä. Minä tanssin ja käyn esiintymässä. Minä piirrän, tehtiin räppäriystäville levynkansi. Minä tatuoin, maalaan, teen rastoja, järjestän bileitä ja tapahtumia. Tunnen hirveästi ihmisiä, mikä auttaa verkostoitumisessa. Ystävä soitti keskiviikkona ja tarjosi töitä tuttavamme kahvilasta.
En tahdo tehdä kesätöitä, koska olen järjestämässä konemusiikkifestareita, esiintymässä keikoilla, ja jos saan tarpeeksi ylppärirahaa, lähden poikaystäväni kanssa johonkin. Tahtoisin käydä mökillä parhaiden ystävieni kanssa. Suurin osa heistä on poikia. En tiedä,miksi vain niin kovin harva tyttö pääsee mua tarpeeksi lähelle, tai miksi mä jaksan niin harvaa tyttöä.
Tällä hetkellä haaveilen matkustelusta, ehkä Aasiasta/Indokiinasta tai Etelä-Amerikasta, realistisinta on toki matka Riikaan tai Berliiniin kesällä. Haaveilen myös ehkä yhteisestä kodista poikaystäväni kanssa. Se olisi toki jo kolmas yhteinen asumuksemme; ensimmäisessä asuessamme jätin hänet (tyhmä minä), onneksi hän muutti kuitenkin tähän kommuuniin ja saimme aloitettua alusta. Haaveilen myös tatuoinneista. Ja koirasta! Äiti ei antanut mun koiran muuttaa tänne. Minä haluaisin ehkä bordercollien, pikaystäväni Amstaffin.
Juon kahvia ja poltan luomutupakkaa, join itseni rommihumalaan Tallinnanlaivalla. En käytä huumeita, enkä polta pilveä. Ne ajat ovat ollutta ja mennyttä. Olkoonkin, että osa kavereistani ovat edelleen sillä tiellä. Mutta minun ei tarvitse, se on täysin heidän asiansa. Ystäväni ovat minusta ylpeitä; miten joku osaakin nauttia elämästä selvinpäin.
Mun ei tarvitse käydä syvällä, kun mä oon ollut siellä jo. Suurimmalle osalle on yllätys, että mä olen koskaan ollutkaan masentunut, saati painanut tämänpituisena sen kolmekymmentä kiloa. "Kun sä olet aina niin iloinen ja loistat kuin aurinko" ja "sähän oot nytkin aika hoikka ja just sellai terveen näköinen!".
Vaikein asia elämässäni hetkeen on kuukausi sitten tekemäni abortti. Mulle oli täysi yllätys, että osteoporoottinen ja rääkätty kehoni pystyi kuin pystyikin ylläpitämään elämää sisällään. Mutta tähän elämäntilanteeseen ei moinen kyllä ois sopinut lainkaan, valinta oli mulle päivän selvä jo ennen kuin tein raskaustestiä. Ennen kuin osasin edes odottaa seuraavia menkkoja, tunsin oloni, noh, raskaanaolevaksi. Tuntui vain siltä, kaikki ei ollut normaalisti. Viimeisinä päivinä oksentelin, pyörtyilin, en saanut syödyksi, itkin sängyllä enkä liikkunut, katsoimme poikaystäväni kanssa Poliisit-sarjan kolmannen tuotantokauden kokonaan niinä päivinä.
Päivää sen jälkeen, kun olin pyörtyä kivusta ja vatsakrampeista ja siitä veren määrästä, ystäväni kuoli sydänkohtaukseen. Kävin hautajaisissakin ja näin hänet viimeisen kerran.
Itkin, pystyn siihen nykyään helposti.
Parissa vuodessa on kuollut kahden käden sormilla laskettava määrä tuttavia, osa on seonnut.
Niin kuin se Oulupoika johon olin tosi obsessoitunut. Näin sen viime kesänä, oli ihan hauskaa, vaikka se kohtelikin mua aika tympeästi, laittoi pyöräilemään pitkin Oulua keskellä yötä, onneksi siellä ei tule pimeää.
Kutsuin sen käymään täällä meillä, mutta eihän siitä mitään tullut. Se on ihan ihme sekopää, jouduttiin käymään kyttiksen kautta koska se oli tägännyt seinään, eikä se kyennyt syömään koska sillä oli reflat. Sanoin että nukkuu sohvalla ja lähdetään aamulla yhtä matkaa asemalle, mutta kun heräsin, se oli jo kaukana poissa, eikä siitä ole sen jälkeen kuulunut.
Poikaystäväni tietää ruokavammastani ja paniikkihäiriöstä, siitä että saatan toisinaan vain itkeä sen sängyllä liikkumatta ja tuijottaa kattoon, niin kuin abortin jälkeisinä päivinä (hormonit ovat perseestä).
Silloin hän vain pitää musta tiukasti kiinni, suutelee mun niskaa ja on hiljaa. Pyyhkii kyyneleet, joita en itse ahdistukseltani kykene kuivaamaan. Kääntää mut ympäri, suutelee nenääni ja hymyilee itkuisille silmilleni. Tuntuu niin turvalliselta vain.
Mä olen kyllä ollut sillekin välillä aika kauhea, etenkin kun en uskaltanut kohdata itseäni. Vuosi sitten, kun aloitettiin seurustelu, olin aika syömishäiriön kourissa. Treenasin lähes joka päivä, söin lähinnä porkkanoita ja join pepsi maxia (ja hän osti niitä molempia mulle ja nauroi hyväntahtoisesti), ei silloin ihan uskalla kaikkea itselleen myöntää. Ahdistuin, matkustelin, olin hänestä erossa ja päätin että mun on pakko jättää se, jotta voin jatkaa tätä vammaista kuplaani rauhassa.
Olimme erossa kokonaiset 3 kuukautta, ajattelimme toisiamme vaikka säädimme toisten kanssa. Muutimme tänne ja silti säädimme muiden kanssa, vaikka vietimme lähes koko päivän aina toistemme seurassa, puhuimme toisillemme säädöistämme ja kyselimme toisiltamme "lupaa" moiseen, sitten tajusimme että mitä helvettiä ihan kuin me oltais joku vanha aviopari.
Päätettiin, että hittojako sitä itselleen valehtelemaan. Me välitettiin toisistamme edelleen ihan liikaa.
"Kai se vaatii tietynlaista mielenvikasuutta olla sun kaltaisen ihmisen kanssa. Ei kaikki tommosta kattelis, jollai normijampalla sekois kyllä pää" totesi tuo eilen, ja aloin melkein itkeä. Kyllä ne normijampat on nähty ja kokeiltu - mä oon vaihtanut miestä kuin sukkaa, hämmentynyt siitä miten moni musta on kiinnostunut, sekoillut. Mä oon yltiösosiaalinen, aina menossa ja kiireinen, mulla on omia juttuja ja mielipiteitä ja oon kyllä aika erikoislaatuinen tapaus, vaiheilen ja ajattelen liikaa, ahdistun helposti ja mulla on omituisia tapoja, mutta poikaystäväni hyväksyy, ymmärtää ja rakastaa sitä kaikkea.
Ohoh tulipa tyhmä ♥ rakkauspäivitys ♥
Miten teillä muilla menee?
