Olen itkenyt toivottomuutta

Tänä iltana olen lukenut kirjan nimeltä "Että hän muistaisi saman", enkä usko että mikään koskaan palaa enää ennalleen, enkä toivokaan. Ehdin jo toivoa, ettei se kirja koskaan lopu, että saan maata ikuisesti tässä tiikeripeittoni alla ja rapsutella päähäni verisiä haavoja. Huomata rintojeni pienentyneen, hiusteni kasvaneen tyynyn yli ja sängyn laitojenkin yli, muistaa aina välillä jotakin kipeää ja tirauttaa kyyneleitä.

Katsoin käsiäni ja huomasin että ne ovat ihan erilaiset nyt kun kävin suihkussa, tai sitten se johtuukin jostain aivan muusta.
Ja että minulla on oikeasti vaalea iho.
Ja tukka.

Ja että minä nukun ihan oikeasti pöytätietokone sänkyni jalkopäässä, rasvapullo tyynyni vieressä, kännykkä sen alla.
Ja että minä en ole käynyt ulkomailla vuosiin, tai syönyt perheeni kanssa, enkä enää tiedä mistä he puhuvat yhteisillä lounaillaan. Minä en enää tiedä, ketä pikkusiskoni nyt vihaa ja kuka hänen luokaltaan polttaa pilveä, enkä minä enää tiedä mitä pikkuveljeni liikunnanopettaja sanoo, kun hänen kaverillaan on päässä tikkejä.
Minä en tiedä, ja se harmittaa.

Olen itkenyt moneen otteeseen tänä iltana, mutten lohduttomasti mustaan aukkoon vajoten, vaan ehkä lähinnä jotakin sellaista, mitä voin saavuttaa. Mitä voi olla ja on, jossian muualla muttei enää minulla, sillä minä luulin tavoittelevani itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta sainkin osakseni vain yksinäiset tunnit peilien edessä, krapulaisen puolitutun hengityksen korvassani, tyhjiksi puhalletut autiot kadut joiden kävely tuottaakin vain tuskaa.
Olen itkenyt sitä, miten viime talvena sain vielä katsella kaakaomukin ympärille puristettuja käsiä, ja meidän kätemme puristuivat toisiaan vasten saman lapasen sisässä. Kuinka sain peitellä, istua vieressä ja piirtää kun hän istui tietokoneella ja näpytteli asiantuntevasti. Kuinka kylmä viima tuntui hyvältä ja muistutti lämmöstä, jonka saa kokea heti kun astuu korkean kynnyksen yli sisään.

Olen itkenyt yksinäisyyttäni.
Vaikka päivät täyttyvät tekemisestä ja tapaamisista, asuntonäytöistä, työnhausta ja kavereiden näkemisestä, minä en ole aikoihin tuntenut sitä onnellista tunnetta, kun saan vain istua autossa ja katsella kuinka hän ajaa eteenpäin ja maisemat vaihtuvat vieressä, eikä ole kiire minnekään, sillä minä tiedän että näin on hyvä. En ole aikoihin tuntenut ketään läpikotaisin, enkä minä tiedä mistä ihmisille pitäisi puhua, miten he voisivat tuntea minut ja nähdä jotakin muutakin kuin ympäristöä tutkivat silmät.

Näin itseni peilistä ja tajusin että muistutan lähinnä jotakin säikähtänyttä eläintä.

Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle.

Minä tajusin, että minä olen jo pitkään syönyt vain leipää voilla enkä koskaan kurkulla tai tomaatilla.

En ole aikoihin nauranut vilpittömästi ja sillä tavalla, että toivon ettei se koskaan lopu. Olen toki nauranut, mutta kaiuttomasti ja kurkussa on jo pitkän aikaa tuntunut sellaista painetta, että tekisi mieli päästä huutamaan, mutten tiedä vieläkään, mistä se johtuu.
En ole nauranut vatsa kippurassa ja kyyneleitä silmissä. En ole nauranut kenenkään kanssa, olen nauranut seurassa mutta jokainen omille päähänpinttymillemme.
En ole nauranut, enkä tiedä miksi. Ei minua oikeastaan kamalasti naurata. Kaikki on aika neutraalia, ei kamalan hassua eikä kyllä surullistakaan, enkä ole pystynyt muodostamaan järkevää mielipidettä mistään pitkiin aikoihin.

Nyt pystyn.
Minä haluan talven.
Haluan kirpeät viimat ja kauniin valkoiset maisemat, kylmyyden ja kinokset, katukivetyksiä nuolevat puuterilumikasat. Sattuvankirkkaat sunnuntaiaamut, talitintin viserryksen jostakin kaukaa. Junan pöllyttämään lunta viereisillä kiskoilla, samoilla kiskoilla joille joku loikkasi pari vuotta sitten päättämään päivänsä, minä en koskaan nähnyt verta.
Minä haluan kylmät ja ikuisilta tuntuvat tunnit ulkoilmassa, talven joka muuttaa kaikki äänet kulmikkaiksi, raitiovaunun kolinan pahaenteiseksi, yöt tummiksi viitoiksi kaupungin ylle, katulamput pelastaviksi majakoiksi pimeyteen. Kuun kelmeän loisteen ja toivon siitä, että vielä joskus tulee kesä, jolloin kaikki on taas hyvin (ja jolloin minä voin alkaa toivoa uutta talvea. Entistä kirpeämpää.)

Laitoin kirjan lattialle radioni viereen, olin jo vetämässä jalkalamppuni narusta jotta se sammuisi.
Mutta en pystynyt jättämään kirjaa sinne, noukin sen ylös ja halasin sitä ja tirautin kyyneleitä.
Minä en koskaan voi palauttaa tätä kirjaa!

Välähdyksiä matkan varrelta

* HSL:n toimisto täyttyy kiireisistä ihmisistä jo kahdeltatoista, minä istun harmaalle penkille ja tuijotan vuoronumeroani ennen olevaa neljääkymmentäkolmea odottavaa, punaiset numerot näytöillä juoksevat eteenpäin aina kellon soidessa, jolloin joku lähestyy lippuluukkua.
Sydän pamppaillen, kädet hapuilevat passia ja matkakorttia ja lompakkoa.
Tuntuu siltä kuin jokainen meistä olisi jälleen ala-asteen kevätjuhlassa. Milloin tulee minun vuoroni hakea todistus.


* Nainen luo ratikassa katseensa taivaalle, siniset silmät heijastellen yllä siintävää sinisempää.
Lapsella on tekojalka, silti se loikkii niin iloisesti.

* Kesytän lokin Kaisaniemenpuistossa.
Se tepastelee vierellä veikeästi, katsoo pienillä pallosilmillään minua, ja sen pääkin on niin pallon muotoinen, minä taputan maata vieressäni ja se tulee hieman lähemmäs, heitän sille eväänäni olleita muroja ja se poimii niitä yksitellen tokkien.
Annan koko muropaketin sille, se roiskii muroja ympäriinsä ja minä räpsin valokuvia (ja se oppi myös poseeraamaan), samassa paikalle lehahtaa muita lokkeja, enkä minä halua antaa niille ruokaa, sillä ne eivät ole yhtä söpöjä ja kiinnostuneita minusta kuin tämä.
Välillä en huomioi pikkulokkia lainkaan.
Se sanoo kovaan ääneen KVAK ja tepastelee viereeni tärkeänä. Heitän sille pähkinöitä.


* Kaipaan viime syksyä.
Niitä tuoksuja ja sitä tunnetta. Kun kaikki oli ensi kertaa ikinä hyvin. Edessäni aukeili uudenlainen maailma: täällähän voi elää. Joku oikeasti halusi nähdä minua, ja minä nautin huurteisista vielä vihreistä nurmista loppusyksyllä, tapasin uusia ihania ihmisiä, kahviloissa tuoksui pulla ja leivonnaiset ja kaakao ja kahvipavut, ja niitä kaikkia sai oikeasti maistaa.
Kirpeitä talvipakkasaamuja, joina hanki loistaa kirkkaana auringonpaisteessa ja minä olen jossakin uudessa paikassa kaukana poissa pohjoisessa, ja lumi narisee kenkien alla ja takin alle puhaltuu viima, mutta niin kauan kuin minä olen täällä ja sinä olet siinä, kaikki on hyvin.
Jään koettelua kepillä, kuplien puhkomista havunneulasilla.

* Syön vatsani täyteen, poden huonoa omatuntoa ja pyydän äidiltä opamoxia, raavin käsiäni ja jalkojani pyörittyäni yksin sängyssä tuntikausia.
Äiti lähti eilen työmatkalle.

Jälleennäkemistä, tavallaan

Tänään olen toiminut: tyttönä, kampaajana, terapeuttina, luottoystävänä.

T sanoi että kun me molemmat etsimme kämppää niin ehkä meidän pitäisi muuttaa saman katon alle.
Minä sanoin, ettei siinä olisi järkeä. Mitä siitäkin tulisi, me kaksi, ehkä se olisi hauskaa ensimmäiset viikot mutta minä tiedän että meidän tilanteemme on tulenarempi kuin rekkalastillinen bensaa. Meidän tilanteemme syttyy ilmiliekkeihin heti. Ja minä en kestä katsella sitä, kun se on vihainen. Minua ei pelota, sillä tiedän ettei se mahtaisi minulle mitään.
Tiedän , ettei kukaan mahda minulle mitään, ja se koituu vielä  kohtalokseni, niin ne sanovat, mutta minä irvistän niille ja näytän, kuinka voin seistä pelottavien ihmisten edessä nöyränä mutta pää pystyssä, sillä tiedänhän minä ettei minulle mitään käy.

Niin minä seisoin Rnkin edessä kun se sanoi haluavansa vetää minua turpaan, ja niin minä seison tuntemattomienkin edessä, pelotta. Minulle puidaan nyrkkiä ja minua katsotaan vihaisesti, mutta minä en tee mitään, eikä siksi tee kukaan muukaan.
vielä joku päivä minä saan turpaani

J tuli eilen takaisin Suomeen. Lähetin sille tervetulotekstiviestin, johon ja vastauksessa luki että honey, se tuntui oikeastaan ihan hyvältä.
Kiemurtelin kaupungilla kameroineni, jossakin oli iloa ja hauskuutta muttei minussa. Missähän sekin lienee ollut, koetin etsiä mutten löytänyt ennen kuin J soitti.
Hymyilin aidosti puhelimelle, viittoilin käsilläni, J pyysi minua niille Espooseen ja sanoin tulevani heti.

Kiersin piippukaupan kautta, siellä oli maailman suloisin pieni piippu. Se oli violetti ja pieni ja avaimenperä, ja se oli sienen muotoinen, sillä oli lakki ja kaikki enkä ole koskaan nähnyt mitään sympaattisempaa!
Päivän lopuksi se oli poissa.
Harmitus laantui, kun huomasin maailman lähettämiä merkkejä kaikkialla. Lattiassa auringon piirtämänä, lyhtypylväässä jossa luki jotakin unesta (ja lampun ja pylvään välissä paistoi kuu), elokuvavuokraamossa, kun Jltä loppuukin rahat kesken ja pitääkin vuokrata halvempi leffa joka on aivan hänen vihreän paitansa värinen.

Espoossa pieni hippityttö istui maassa koirineen ja näytti niin söpöltä ja kotoisalta että menin melkein juttelemaan, mutta en kuitenkaan, halusin kerrankin olla jotakin muuta kuin se.
Seisoin tolpan päällä, ei olisi kai saanut.
Jn kanssa ostimme kaksi pakettia keltaista hiusväriä, J sanoi että maksa sinä ettei ne luule minua homoksi ja minä nauroin koska minusta se kuulosti ihan tyhmältä. Oliko sillä edes väliä. Ja loppupeleissä J vielä maksoi koska sillä ei ollutkaan antaa käteistä minulle, vaikka minä annoin sille aiemmin rullatun tukon rahaa.

Värjäsin Jn hiukset.
Sekoitin aineen tuubista B nokkapulloon A ja ravistin, puristin vaaleaa ainetta hänen vielä vaaleammille takkupötköilleen, ja hän kertoi tytöstä joka oli tehnyt saman aiemmin, mutta tehnyt tämän ja tämän eri lailla ja näin se tyttö teki ja näin, ja se tyttö toimi kyllä tällä lailla, ja minusta tuntui että kuka tahansa muu olisi suuttunut tai tullut mustasukkaiseksi, mutta minä värjäsin kahta suuremmalla innolla, katsos kun minä teenkin sen näin, ja tekikö se tyttö tällä tavalla, ja teinhän minä tämänkin ihan eri lailla, enkö!
Ja minä nauroin ja väriainetta roiskui lattialle, mutta se lähti helposti irti.

Ja me kuuntelimme ihan hullua musiikkia ja J toi minulle ihan hulluja asioita suoraan Portugalin auringon porottavasta kuumuudesta, sellaisenkin topin joka loistaa UV-valossa tietyistä kohdista.
Etenkin siitä missä on sellainen hieno kalan kuva, Jllä on samanvärinen paita jossa on sama kuva.
Nyt me ollaan niinkuin match, sanon ja J iskee silmää. Ja me pelasimme erän shakkia ja hetken luulin jo voittavani.

Bussimatkalla takaisin kaupungille minua alkaa väsyttää ja tajuan etten olekaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, me suunnittelemme reissuja metsään ja J sanoo että sitä huvittaisi tänään katsoa leffaa mutta minuapa ei, ja sitten hän soittaa jollekin ystävälleen ja houkuttelee tämän katsomaan elokuvia.
Kampista etsimme puista tappia hänen huulikoruunsa.
Ja Rautatientorilta.
Liike on jo kiinni. Piippukauppakin on myynyt minun piippuni.

Kampista ostamme kiireessä jäätelöä.
"Otetaaks tollanen niinkun tolla" ja ajattelin itse juuri samaa, "Vaniljajäätelöllä" sanon, "ja suklaa" J lisää. "Ja laitetaan siihen turkinpippureita" sanon, "Ja suklaapaloja!" J lisää.
Ja jäätelökojun mies nauraa, J sanoo että smurffi kun sanomme jotakin yhtä aikaa ja minun pitäisi olla hiljaa mutten voi, ja jäätelömies nauraa lisää. Kilauttelen taskunpohjani kolikot Jn lompakkoon ja puhumme hölmöjä ja jäätelömies pursottaa annokseemme vielä kastiketta, jota siihen ei oikeasti kuulu, ihan vain siksi kun olemme niin kivoja, ja saamme punaisen ja sinisen lusikan, minä sanon että J ottaisi sinisen ja hän sanoo jo maistaneensa ja minä huudan spontaanisti että SINÄ RUOJA ja jäätelömies nauraa jälleen.

Ulkopuolella tuttu ihana tyttö E kaartelee luoksemme kuin kondorikotka, perässä seuraa J, he liikkuvat usein yhdessä, ja ilmeisesti kaikki tunnemme toisemme, minä ainakin ja minun Jni myös. Juttu luistaa ristiin rastiin ja hetken puhun Elle ja hetken minun Jlleni ja sitten toiselle Jlle ja sitten puhumme kaikki päällekäin ja sitten kaikki yhdessä, suunnittelemme yhteisiä retkiä ja J kertoo ajastaan Portugalissa ja E kertoo siitä miten he ovat kohta menossa katsomaan leffaa ja minä haluan ehdottomasti nähdä Toy Story 3:n!
Tuntuu ihanalta seistä siinä ulkona, kiireiset ihmiset viuhtovat ohi ja tuntuvat kylmiltä, minä löysin maasta huivin ja ajattelin pitää sen. Me olemme kaikki aika hauskoja ja värikkäitä ja nauramme ja puhumme kovaan ääneen ja tiemme erotessakin tuntuu vielä lämpimältä.

Ja Rautatientorin Makuunissa on sellainen rennon oloinen mies, jolta J pyytää elokuvasuositteluja, aluksi se suosittelee peruselokuvia.
Kohta sillä on kädessään Woodstock-leffa ja se iskee silmää. J iskee takaisin.
Keskinäistä ymmärrystä.

J raahaa minua Kamppiin, vaikken aio lähteä niille, mutta ajattelin että voisin kuitenkin kiertää Kampin kautta.
K-marketissa jumitumme pitkäksi aikaa kuivattujen hedelmien osastolle. J ostaa pussiinsa jugurttirusinoita, suklaaparapähkinöitä, jogurttimyslipalleroita, jogurttilakritsia, sourcream and onion-cashewpähkinöitä, wienermanteleita, jogurttipäällysteisiä omenakanelipalleroita, cappuccinopalloja, kaikkea mahdollisimman hyvää, ja minä ostan samanlaisen pussin ja se lysti maksaa ihan kamalasti mutta minulla on rahaa, vaikka olen tänään ostanutkin jo housut (sellaiset batiikkivärjätyt seilorihousut) ja paidan (siinä on sienten kuvia) ja 12 millimetrin venytyskorvakorun ja läkeroleja ja battery strippediä ja pepsi maxia ja taatusti vielä jotakin.

J katoaa bussiin ja tajuan katsoa kelloa.
Ohoh.
Miten aika hänen seurassaan vierähtääkään. Jälleen kuusi tuntia silkkaa riemua ja yhdessäolon iloa ja sitä että saa vain olla ja touhuta ja touhumme ovat niin samanlaisia. Ja yhteisiä tuttuja ja reissuja ja sellaista aika normaalia puhetta. Normaalia oloa. Vaikkemme ole kummatkaan aikapäiviin normaalia nähneetkään.
Bussipysäkillä kaivelemme vyölaukkujamme täysin samoissa asennoissa. Vasen käsi johonkin takataskun puolelle, yhden niistä.
On niin rentoa, kun voin kantaa hänen tavaroitaan repussani.

Kotona saan tekstiviestin henkilöltä, jota en kunnolla tunne, mutta jonka kanssa olen jauhanut ummet ja lammet kaikesta.
Hänellä oli paha olla, lohdutin. Tuntui lämpimältä, kun sain kiitoksen sanoja. Että olen tosiystävä, sellainen jonka se haluaisi. "Oletko sä oikeasti noin hyvä?"
Ja sitten se sanoi että sweet dreams lil' fox, ja sydämeni suli.