Sattuu ja puristaa.
Mikään ei onnistu ja hirsimökin painavat seinät kaatuu päälle.
Liikaa karkkeja ja sipsejä ja lisää karkkeja ja ruokaa ja kaikkea kauheaa, ihan liikaa liikaa liikaa, mummi istuu tuolissa ja minä suorastaan tunnen hänen huolestuneisuutensa, tule tänne niin mä hieron mutta kun en minä tahdo kun ei se auta enkä minä halua liikkua mihinkään.
Ja sitten en muista paljon mitään.
Kidun lattialla ja yritän hengittää ja rauhoittua mutta ei onnistu, nyhdän matosta kuituja irti, kivoja pikku naruja, oikein värikkäitä, silmissä sumenee.
Miksi ne seroquelit piti jättää kotiin juuri tänään. Juuri tämän matkan ajaksi. Miksi minä luulin pärjääväni. Miksi oli mennyt niin hyvin.

Loikkaan äidin ja isän sänkyyn, pieni pimeä huone, selkä perimmäistä nurkkaa vasten.
Ees, taas, ees, taas.
Rauhoittaa.

Äiti tarjoaa opamaxia.
Anna kokonainen.
Liikaa.
Ei se anna.

Ees, taas, ees, taas.

Hengitä, ulos, sisään.
Kaikki on hyvin.
Mennyttä ei voi muuttaa.
Keskity.
Kaikki on hyvin.
Mene nukkumaan.
Mutta on niin kauan aikaa, mitä teen, minä vain syön, voi keksi jotain tekemistä keksi, miksen voi mennä ulos ja kävellä kauas kauas pois voi miksen voi miksei ole seroqueleja.

Ees, taas.

Sydän hakkaa tiuhaan.

Sisko on painellut mökin ovesta ulos veljen kanssa, niin se tekee usein, se ei kestä katsella, mummi lohduttaa äitiä, tunnen mummin huolen kaukaa asti, tunnen kuinka muut vaikenevat asiasta vaikka tiedän että he haluavat puhua.

Kohtaus ohi, rauhoitun tietäessäni että Anna-lehdessä on ristikko jonka voin täyttää, olen saada uuden kohtauksen kun lehteä ei löydykään, kiipeän jyrkät portaat yläkertaan, piirrän mustalla kynällä ristikkoon kirjaimia ja kuvioita ja eläinkuvia.
Ristikot ovat aina rauhoittaneet minua, niitä minä tein kaikilla osastoillakin.
Minä saan käyttää aivojani ja keskittyä muuhun kuin läskiin oloon ja ahdistukseen ja rullalle kiertyvään vatsaan ja hyllyviin reisiin.

Seikkailuja

Ensinnäkin, kun kerran kysyttiin, pituutta minulla on ihanat 158 senttimetriä, olen lyhyt kuin mikä mutta minusta se on ihan kivaa oikeastaan.

Tapahtuu outoja asioita.
Löydän itseni oudoista paikoista, kahdelta yöllä jostakin espoon perukoilta, osaston sulkemisaikaan vasta sörkästä, taiteiden yönä neljältä rutistumasta sohvan väliin.
Näitä asioita ei tapahdu mulle. Näitä tapahtuu kaikille muille.

Mulle kuuluu tapahtua vain sellaista että menen kouluun ja tulen kotiin ja syön, olen koneella, katson telkkaria ja nukahdan ja aina silloin tällöin olen kavereiden kanssa jossakin ja olemme hillittyjä ja istumme kahvilla.

Mutta nykyään minä tykkään olla impulsiivinen ja lähden extempore espooseen ja melkein poriin perjantaina ja taiteiden yönä en sovi mitään kenenkään kanssa, mutta silti ehdin hengata kaikkien kanssa ja tapaan myös tuttuja joita ei ollut tarkoitus ja joiden en edes tiennyt olevan kaupungissa, kaksi kaveriporukkaa yhdistyy ja hajaantuu kohta ja minä en tiedä minne mennä joten jään väliin hetkeksi yksin ja kännykät eivät toimi mutta minua ei pelota ollenkaan, miten voisikaan, ei helsingin yö niin kauhea ole, minä seison tuntemattomien kasvojen ja varjojen lomassa ja yritän soittaa, mitään pelottavaa ei tapahdu.

"sua etsii täällä joku poika" tekstiviesti puhelimen näytöllä, istun tutisevassa bussissa matkalla osastolta koululle, soitan lähettäjälle, mitä kerro heti kaikki, minkä näköinen poika, kuulemma joku vaalea. Sen on oltava S, minä tiesin sen heti, vain S keksii jotakin sellaista.
Ja se on S, sattumalta törmään häneen koulussa, mitä se täällä tekee, se on tullut espoosta asti mun kouluuni, ja meillä on hauskaa ja S on meillä yhteentoista asti illalla koska busseja ei mene hyvin, meillä on niin sekavia juttuja että hyvä mieli jää vielä pitkäksi aikaa.

Taiteiden yössä minulla on villasukat ja sandaalit ja yhtäkkiä huomaan käveleväni mutalammikossa.
Tutustun Oopperan kirpputorin jonossa johonkin tyttöön, vuotta vanhempaan, hänellä on ihana tyyli ja hän vaikuttaa hauskalta, yhtäkkiä hän kysyy jotain, huomaan että hänellä on sama lävistys kuin minulla, me puhumme jotakin ja tunnumme olevamme samalla aaltopituudella, pääsemme vaatteiden sekaan ja uppoudumme omiin maailmoihimme, hei kato mikä löytö tyttö huikkaa ja esittelee kahden euron paitaansa, voi että mikä löytö.

On itsevarma olo.
Ihmisistä minä olen kiinnostava. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ihmiset puhuvat minulle. Minun ei tarvitse tehdä mitään, minun ei tarvitse keskeyttää toisten keskusteluja tai tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Minä tunnen kaikki ja matkaan tarttuu koko ajan enemmän porukkaa, jotkut uusia tuttavuuksia ja toiset vähän vanhempia.

Kello tulee kaksitoista, en pääsekään kaverilleni yöksi, mutta onneksi on toinen paikka mietittynä, jossakin tässä ihan lähellä, seikkaillaan sinne bussilla. Ja niin teemme, odotamme bussia ja istumme maassa ja bussissa on ahdasta emmekä tiedä missä jäädä ja minne mennä mutta pimeällä kalliolla on väkeä ja sattumalta vielä juuri se porukka jota etsimme, liitymme siihen, suuntaamme A:n kotiin, reggaebileet, kaikki ovat pukeutuneet hipeiksi, on kiva olla ja mukava musiikki soi, käymme nukkumaan aamukuudelta kunhan ensin olemme syöneet ja vuoranneet talon lattian patjoilla ja varanneet omat paikkamme ja jutelleet niin pitkään kuin ikinä jaksamme, ihan ku jossain kommuunissa, joku sanoo aamulla kun heräämme, ja se on totta, ihmiset makaavat keskellä lattiaa pitkin poikin ja toistensa päällä omituisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa, minä herään kissa-asennosta lattialta, lonkkaluuhun sattuu ja jalat puutuvat mutta tyyny oli hyvä ja sain nukuttua kaksi tuntia.

Mua pelottaa että mulla on bipolaarinen mielialahäiriö.
Tai sitten lääkkeet tehoaa vähän turhankin nopeasti.
Yhdessä vaiheessa olen ihan maassa, mikään ei kiinnosta, en käy missään, tekisi mieli vain maata sängyssä, en jaksa edes nähdä kavereita tai välittää mistään samalla tavalla, en jaksa lähteä edes kauppaan vaan kuljen vanhoissa vaatteissa eikä minua edes kiinnosta mitä päälleni heitän.
Ja toisessa hetkessä olen tällainen, keksin extempore lähteä poriin, keksin extempore lähteä kirpputorille, kun huomaan sen olevan suljettu niin lähdenkin extempore lapsuuteni kotiseuduille, käyn siellä kirjastossa ja kannan painavia kirjoja ja vaikken meinaa millään jaksaa niin teen sen silti koska halusin, ostelen kirpputorit tyhjiksi vaatteista ja minusta on hauska laittautua ja voisin olla koko ajan menossa ja ihmisten kanssa ja säätämässä ja koko ajan pitäisi olla sutinaa.

Elämä on kai ikuista tasapainon etsimistä, mä en tiedä mutta mä uskon.
Aivot käy ylikierroksilla ja kaksi tuntia unta yössä on juuri sopiva määrä tällaiseen sekopäiseen tekstiin.

Koulussa

Ei ole mitään sanottavaa, kaksi kurssia lukujärjestyksessä ei paljoa paina, osastolla ravaaminen sen sijaan kyllä, minä asun siellä vielä varmaan viikon tai enemmänkin, en jaksaisi enää vaikka sieltä saa ystäviä mutta se ilmapiiri on sairas.

Minä olen nyt 17. Vietin synttäreitä Porissa, oli ihanaa ja värikästä. Musiikki soi ja kun sataa kuunnellaan soulia, huomaamme miten hienoa musiikkia he tekevät, tina turner ja michael jackson, huomaamme miten ihania lyriikoita musiikissa on, ja musiikki soi yölläkin ja aamulla herätessä ja päivällä ja silloinkin kun käymme kaupassa, kittaamme teetä ja istumme ruskeilla tuoleilla olohuoneessa, sisustamme asuntoa uudelleen, kiinnitämme nuppineuloilla seinälle kankaan ja kattoon koukkuun roikkumaan verkkoa, sohva vaihtaa paikkaa ja kaikki pikkuesineet löytävät hyvän pesän itselleen, tuntuu kodikkaalta, lysähdän sohvalle.

Ja joku kyseli, kyllä minä vielä olen alipainoinen, paino edelleen alle 40 kg, tuntuu ettei se ikinä tästä nouse, enkä aina tiedä haluankokaan. Enää en ole varma, kaikki on epävarmaa, syön paljon suklaata ja lisää suklaata ja karkkia ja suklaata mutta siltikään en tiedä haluanko sitä, en tiedä enää mitään.

Mä niin haluan jo kotiin. Haluan jo päästä osastosta.
Mä niin haluan viettä kaunista syksyä värikkäiden lehtien seassa ja rakkaiden ystävien kanssa pihalla, mä haluan nauttia viimeisistä lämpimistä auringon säteistä ja istua asfaltilla.

Villasukkaan tulee reikä ja parsin sen umpeen, en jaksa kuunnella osaston pikkulasten ininää, tunnen kuinka aggressio sisälläni kasvaa ja yritän vain kanavoida sitä pois mutta tiedän että se vielä räjähtää.

Maanantaina mikään ei onnistu, herään kello yksitoista ja koulu alkaa yksitoista kolmekymmentä, kello yksitoista kymmenen huokaan isälle etten ehdi kouluun, hän lupaa heittää minut, tosin vastahakoisesti, minä puen äkkiä päälle enkä meikkaa enkä laita sukkia enkä harjaa hiuksia, päälläni on liian iso villapaita ja farkut ja ruskea toppi, minä ehdin filosofian tunnille ja kerrankin tuntuu että tiedän kaiken, olen niin hyvin perillä, muut saavat aivoverenvuotoa ja tyhjääntuijotuskohtauksia mutta minä tiedän mistä puhutaan ja minua kiinnostaa ja haluan istua siellä vielä toisenkin tunnin.

Mä en tiedä mitä enää voisin kertoa tänne.

On lihava olo.
Auton peilistä ei kurkista enää hauras ja suurisilmäinen, jokaiselta piirteeltään venytetty ja kulmikkaaksi tehty keijukainen, ei, nyt peilistä kurkistaa tavallinen ihminen, leveä naama, posket, tavallinen kaula ilman näkyvää rustoa. Se laittaa hiukset paremmin, katsoo itseään silmiin, mutristaa huuliaan, vaan ei, ei se näytä siltä samalta enää.

Ajatukset riitelevät päässä, toinen huutaa liho vähän jooko niin sitten olet hyvä, sä olet liian laiha ja toinen sanoohyi läski sika tee asialle jotain, kyllä se näkyy että oot syönyt suklaalevyllisen päivässä, rajoita jo, susta tulee BED, bulimikko ainakin, mene pois, sä oot pettänyt mut.

Ja aina en edes tiedä kumpaa uskoa. Ei elämä ole niin ruusuista aina pään sisällä, tekee mieli huijata ja tehdä asioita joita en kuitenkaan tee koska yritän kuunnella tervettä puolta. Koska minähän en osastolle mene, kymmenes päivä pitäisi roudata sinne kaikki kamat, ei huvita, en tahdo taas niitä sairaita ympyröitä ja sitä auktoriteettiväkeä ja sitä simputusta ja alistamista ja vapaudenriistoa ja kodittomuutta - siltä se tuntuu.

Tulisi jo syksy kun minä niin rakastan sitä ja niitä värejä, kohta alkaa koulu ja on synttärit ja minä menen takaisin poriin, minulla on ikävä.

Mutta mutta viimeksi tuli sadas postaus, pitäisikö tätä juhlia, miten tämän blogin aikana on edetty.
Ei mitenkään.
Ehkä.
Noustu jostakin pohjalta, ehkä. Paino on enemmän kuin silloin kun tämä blogi alkoi, ehkä, en ole ihan varma, tämä on mitattu eri vaa'alla, mieliala on ihan eri, paljon parempi, minä olen saanut uusia ystäviä ja tunnetiloja elämään, olen tajunnut tärkeitä asioita enkä ole enää niin epävarma, minusta on tullut sosiaalisempi.

Minä tajuan maailmasta, tajuan kaiken yhteyden, kuinka kaikki onkin samaa.

Minä tajusin kuinka maailmassa on Voima, ehkä joku sanoo sitä jumalaksi ja joku elämäksi ja toinen ajaksi ja yksi sanoo sitä soluiksi tai näyiksi tai taikuudeksi tai ihan miksikä vain, mutta se on totta että on Voima, ehkä siitä voisi nauttia, pakkohan sen on olla totta, koska se yhdistää ihmisiä eri puolilla maailmaa, ja se yhdistyy ja näkyy kaikessa elävässä ja se on osa kaikkien ihmisten kulttuuria ja oi voi miten minä selittäisin tämän niin että kaikki ymmärtäisivät ja olisivat onnellisia.

Kuten ystäväni sanoi: onnellisuus on valinta.
On valinta, elätkö onnessa. Kaiken voi nähdä onnena, suruna, vihana, minä vain, kaikki on valintoja ja ehkä kaikki on mahdollista, ehkä minä otan tästä nyt kaiken irti kun tuntuu siltä.

"Elämä on kivun välttämistä ja lisääntymistä" sanoo S ja minä tajuan, niin se on, ehkä epäsuorasti.

Miksi tästä tuli näin sekava, ehkä siksi että ajatukset kiertävät ympyrää eikä nyt mikään onnistu, tuntuu että onnentunnekin katoaa ja väliin tulee vain stressi ja koulu ja kirje lukiolaisten kirjakaupasta, osta meiltä kirjasi tähän ja tähän kurssiin, voi en minä tahdo koulua ajatella, minä otan nyt rauhassa enkä polta itseäni loppuun uudestaan, minä en halua olla kuin pohjaanpalanut puuro!!

Aloin miettiä tunteita. Tunnenko minä vieläkään mitään? Iloa, surua? Aitoa tunnetta?
En minä tiedä. Tuntuuko mikään vieläkään oikealta, sitäkään en tiedä. Mutta parempi kai elää elämää täysillä, vaikken tuntisikaan mitään. Vaikka minulla on kuinka hauskaa ulkoisesti, on sisältä vielä jokseenkin tyhjä olo. Toisinaan koen onnen tunteita, toisinaan surua, mutten muista milloin viimeksi olisin itkenyt lohduttomasti tai raapinut ihoani saadakseni endorfiinit laukkaamaan.

Makaan S:n kanssa nurmella yöllä, pää hänen sylissään, nurmi on kosteaa ja vieressä mölyää lukiolaislauma, maahan on jäänyt laukkuja, takkeja, pulloja. Me katselemme taivasta. S kertoo kuinka häntä pelottaa, kuinka hänestä tuntuu tyhjältä. Nousen järkyttyneenä, oikeastiko, ja kyllä, hän sanoo, nyökkää, silmissä hämmennys, ja minä halaan häntä ja sanon että kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt minua eikä kukaan tunne tätä samaa tunnetta, me tunnemme kaiken samalla tavalla, katsomme lapsuusvideoita ja mietimme keitä nuo ovat, tunnemme leijailevamme jossakin muualla ja palaavamme välillä maan pinnalle.

Sillä hetkellä on hyvä leijailla jossakin muualla, olemme oman kuplamme sisällä eikä sen kuplan sisälle pääse kukaan muu, ilta hämärtyy ja kohta en näe S:n kasvojakaan enää, mutta kuulen hänen puheensa ja vastaan hänelle rauhoittavasti vaikka maa tuntuu kylmältä ja silmien tekee mieli painua umpeen, kävelemme bussiasemalle ja tönimme ja kiusaamme toisiamme, me teimme niin heti tavattuamme ja se on aina tuntunut hyvältä, tiedän ettei minun tarvitse loukkaantua, se on lähinnä veljellistä ja huolenpitoa.

Seuraavana päivänä menen kivojen tyyppien kanssa ulos, matkaamme tarttuu koko ajan muita, syön pitkästä aikaa ulkona, Vegemestassa, vieressä istuu kasvissyöjiä jotka katselevat meitä hauskasti ja minä katselen takaisin, M pummii heiltä tupakkaa ja saa tupakanlehden, se ei tiedä pitäisikö sitä vetää henkeen vaiko miten, minä nauran ja tilaan lempeän lupauksen, 4,50, liian hyvää vaikka soijapihvi näyttääkin neliönmuotoiselta lapaselta leivän ja salaatin välissä.

Rautikselta sörkkään, sörkästä pasilaan, pasilasta eläintarhan kentän viereiseen skeittipuistoon, istumme metsässä. Pojat skeittaavat, minä katselen pimeässä illassa katulamppujen valoa, liikennevalojen punaista, tajuan taas paljon asioita, hymyilen ja katson eteeni, M purskauttaa mehua maahan ja alamme jokainen nauraa omaa persoonallista nauruamme, joka sopii vain tähän tilanteeseen, menemme kaverini kanssa skeittipuiston laatoille hyppimään ja kuvittelemme että ne muuttuvat jokaisella askeleella sinisiksi, kiidämme puiston halki ja päädymme istumaan ruoholle ja maahan ja kuuntelemme musiikkia, huomaamme olevamme kiekonheittopaikalla ja minä tanssin ympyrää sen keskellä ja käteni tuntuvat kevyiltä ja leijailevilta ja niillä voi piirtää kuvioita, taivaalla näkyy mies joka ratsastaa sudella ja sillä on loistava sirppi kädessään, makaamme maassa ja yhtäkkiä muistan että pitää lähteä, kävelemme pasilan asemalle ja tajuan miltä peukalonkynteni alla tuntuu, pistelevältä, hauskalta, kädet sydämenmuotoisessa kuviossa ja peukaloita hangaten.

Huomaan laulelevani astuessani junaan, leimaan lippuni, olen vainoharhainen ja leimaan seutulipun, istun paikalleni ja tunnen kuinka kaikki tuijottavat minua, aluksi välitän ja lopuksi en, vedän keijuhupun päähäni, tulen kotiin ja syön iltapalan ja aivan liikaa suklaata, teen saman seuraavana päivänä ja sitten vielä uudestaan ja sitten tänäänkin, tänään tuli niin huono olo että menin jo vessaan ja katselin vettä pöntön pohjalla, en halua takaisin siihen kierteeseen en en en en, mutta entä jos tämän kerran, koska tällä kertaa meni yli, aivan liian yli, ja minä kumarrun valkoiseen ja toivon että jotakin tulisi ulos.

Lopetan ajoissa ja tulen järkiini.

Paino ei vieläkään ole yli neljääkymmentä, tavoite tällä hetkellä on neljäkymmentäkolme ja sekin on vielä alipainoa, mutta siihenkin on matkaa niin paljon että saisin syödä suklaata vieläkin lisää.

Onnekseni olen syönyt niin hyvin että äiti antaa minun jättää lounaan väliin koska söin suklaata, minä menen koneelle ja piirrän kasvokuvan naisesta ja kuuntelen musiikkia, sitten huomaankin jo makaavani sängyssä, suitsuke palaa vieressäni ja kaiuttimista kuuluu suden ulvontaa, väsyttää kamalasti ja nukahdan tunniksi, herään aina välillä ulvontaan ja metsän ääniin, on rauhallinen olo.

välillä välähtää ajatus, kuinka tämä on vain muovikuori elämän ympärillä, ehkä minä elän vain lääkkeiden voimalla.
Hetken välähtää ajatus miten ihana olisi kuolla nyt. En hävinnyt, minä voitin, tavallaan. Se ei olisi enää surullinen teini-itsemurha, jonka joku syömishäiriöinen teki. Se olisi taidetta.

Äiti menee kuuntelemaan Madonnaa perhetutuille, minä haluaisin mukaan mutta isä ei päästä koska olen kuulemma ollut niin paljon ulkona nyt iltaisin, sillä on omituiset kasvatusperiaatteet ja se vaihtelee sääntöjä aina mutta en minä välitä koska tämäkään ei tuntunut miltään, ehkä näin on tarkoitettu tai sitten tässä on joku idea, koska kaikessa on.

Mielenrauha.

Life

Sä olet niin sairaan söpö kuulen monelta, silmät tapittavat minun ruskeanvihreitä pallosilmiäni, varmaan sadat eri kasvot, sama lause jokaiselta, toisistaan riippumatta, MUTTA, päättyy jokainen lause, mutta oot vain niin liian laiha. Ja minä en uskalla edes sanoa että olisitte nähneet minut kuukausi tai pari sitten, minusta tuntuu kerrankin hyvältä, minulla on oikeus syödä illalla levyllinen suklaata ja aamupalaksi kavereiden kesken lähes kaksi kiloa karkkia, ja sama illalla, minulla on oikeus oikeus oikeus, ei kukaan pidä tästä kun en minä itsekään, minä pidän muodoista ja siitä että näytän naiselta, S tarttuu käsivarteeni ja kiertää sormensa sen ympärille, hyi mikä riuku, minua hävettää kamalasti ja tajuan itsekin miten ruma pieni vauvankäteni on, näyttää siltä kuin puunrungosta törröttäisi aivan liian kapea oksa, pelkkä risu, sellainen joka katkeaa heti kun hiemankin paksumpi varis laskeutuu sen oksalle.

Istumme In ja isoseni kanssa iltaohjelmassa takarivillä, nostan haaremihousuilla peitetyt jalkani tuolille, painan pääni syliini ja kuuntelen, tajuan maailmaa yhtäkkiä, minä tajuan, olen erilainen ja minä saankin olla, minulla on omat ajatukseni ja saakin olla, minä tajuan elämän syviä arvoituksia ja mysteereitä. On hyvä olla, poikien välissä on turvallista, katson vuoroin Itä ja vuoroin isostani, miten tunnenkaan yhteenkuuluvuutta, samoin kuin S kun hän juoksee An kanssa pellolla, he kirmaavat kilpaa ja puut suhisevat heidän ohitseen, yhtäkkiä he hyppäävät ilmaan molemmat samaan aikaan kuin jalkoihin ammutut peurat, minä taputan ja nauran kippurassa ja putoan polvilleni maahan ja kierähdän selälleni ja katselen San:in kanssa taivasta ja nukahdamme yhdessä pellonreunaan heinäsirkkojen siritykseen, heräämme silloin kun heräämme jos heräämme.

Sielu lepää. Tuntuu hyvältä.
Rakastetulta.
Tärkeältä.

Tunnen sata ihmistä ja sata uutta ihmistä ja kaikki moikkaavat minulle ja kehuvat vaatteitani ja haaremihousuihini tulee reikä mutten välitä yhtään, makaan Sn kanssa sateen kastelemalla teltanlattialla ja puhumme smetanasta ja lihapullista, S piirtää kasvoihini permanent-tussilla ja minä nauran kippurassa keittiön lattialla, S pitelee käsiäni ja N kutittaa kylkiäni, suklaata suussa, minä nauran, suklaata piti jättää Jlle mutta me söimmekin sen itse, tuntuu hauskalta hauskalta hauskalta, kaupassakäynti on kivaa kun saa itse ostaa sitä mitä haluaa ja kaikilla on hyvä mieli ja minä syön karkkia ja kerron kaikille viiden vuoden karkkiselibaatistani.

Valvomme pitkälle yöhön ja kävelemme sateessa ja pimeydessä ja halaamme ventovieraita ja roope naksauttaa niskansa ja rystysensä ja minua naurattaa, livahdamme päätelttaan ja valtaamme lavan, leikimme kameran salamavalolla ja saamme aikaan jänniä efektejä, strobovalojen välkkeessä tutustun uusiin ihmisiin, hassua kun ei näe naamoja joille puhuu mutta minä tiedän että kaikki on hyvin, me seisomme ringissä ja hakkaamme jaloillamme rytmiä ja räppäämme siihen päälle, minä ja isoseni laulamme disneyn lauluja ja heilumme ylös ja alas ja ylös ja alas ja yövahdit valaisevat kasvojamme lampuilla.

Tutustun uusiin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi, tapaan tiettyjä ihmisiä ensimmäistä kertaa ja alan heti riehua heidän kanssaan, Sn kanssa otamme kuvitteellisen ninjataistelun ja kiipeämme ensiksi kivelle ja siitä hän kantaa minut käsivarsillaan kohti puuta, kiivetään puuhun oi jane, apinatar, tökkään Itä tuttavallisesti vatsaan ja olkapäälle ja hipelöin On hienoja rastoja, Mlle esittelen taitojani ja Pn syliin hyökkään ensitapaamisella, viihdyn poikien seurassa ja meillä on ihan omat juttumme, pojat hyväksyvät minut joukkoonsa, tuntevat olonsa kotoisaksi, no niin nyt noi tytöt lähti ollaan vihdoin näin jätkien kesken, sanoo S vaikka istun hänen vieressään puutarhakeinussa ja ötökät pörräävät pokeripöytämme ympärillä.

Kahdeksan päivää vilahtaa ohi hetkessä, vaikka ensiksi aika tuntuu matelevan ja haluaisin vain piirtää ja päästä poriin, tuntuu kuitenkin hyvältä, herään saunakuumasta ummehtuneesta haisevasta teltasta meikittä, naama rutussa, hiukset rasvaisina ja sekaisin, ensimmäinen mitä kuulen; vooooi kattokaa nyt miten suloinen, pojille on yllätys etten ole käyttänyt meikkiä pariin päivään, voi miten se saakaan oloni tuntumaan hyvältä vaikka aluksi pelottaa että pojat eivät suhtaudu minuun samoin, mutta tajuan ettei sillä ole mitään väliä, ei ulkokuori merkitse mitään, sen minä olen tajunnut vaikka kaikki eivät, kaikki eivät enää tunnu olevan kanssani samalla tasolla, minä olen jossakin syvemmällä tässä olemuksessa ja siellä on muutamia muitakin, minä en jaksa kuunnella enää ainaista ruikutusta ja valitusta, vaikka tarjoan auttavaa kättä eikä siihen tartuta, minua turhauttaa, miksei siihen tartuta, olenko minä liian korkealla vai muut liian syvällä, me elämme eri maailmoissa, miksei minua voi uskoa, minä olen käynyt läpi sen saman maailman ja nyt tunnen oloni oikein terveeksi.


Itkemme Sn kanssa yöllä käsi kädessä, me molemmat tajuamme jotain mitä kukaan muu ei sillä hetkellä voi ymmärtää.

Kiitokset kommentoijille, minustakin tuntuu että tämä alkaa olla sitä elämää jota olen halunnut ja jonka etsimiseen jo kerran turhauduin ja yritin helpompaa kautta, helpompaa kautta siihen loppuratkaisuun joka kaikilla on edessä, kuolemaan, mutta miksi, elämä on lahja ja siitä pitää kiittää, ei lahjaa anneta noin eteenpäin, ja miksi sen tekisin, tie on karikkoinen ja pitkä ja mutkikas ja täynnä kyyneleitä ja ruhjeita ja avohaavoja, mutta entä sitten jos siitä kaikesta pääsee yli, kun siitä pääsee, millainen olo sitten tulee. Ei se pakolla ole sen arvoista, mutta jos minun elämäni on pelkkää kärsimystä, niin siihen tottuu ja saan siitäkin iloa irti.

Koska lentäminen on asennekysymys.