The only one i love is freedom II

Minä en haluaisi pistää tätä blogia yksityiseksi mutta pelkään että on pakko, minä ja kaikenjakamisenhaluni ajavat minut koko ajan vain peremmälle nurkkaan, ja kohta putoan nurkan uumeniin enkä ikinä pääse pois.

Minä kerron jotain mitä en halua tiettyjen henkilöiden tietävän, mutta minun on pakko sillä haluan kertoa tämän kaikille muille.

Ahdistaa.
Minua ahdistaa se, että tiedän ainakin seitsemän ihmistä jotka tälläkin hetkellä tykkäävät musta, siis juuri sillä tavalla, jokainen varmaan haluaisi seurustella ja haluaisi mut omakseen, kaikki on sanoneet sen päin naamaa, kaikki toivovat jotain.

Mutta entäs minä?

Tavataan perjantaina ja jutellaan meistä, voitko tulla nyt pihalle, hei nähäänks lauantaina, mä tuun teille sitten kesällä, ottaisin sut vaikka heti jos sua kiinnostais.

Ja mitä teenkään minä. Joo, sanon kaikille, kyllä mäkin tykkään susta.

Vaikka oikeasti taidan tykätä ihmisistä vain siksi että he tykkäävät minusta.

Vai tiedänkö minä edes miltä se tuntuu, en. En minä tunnista sellaisia tunteita. En minä tunnista onko joku ihminen KIVA vaiko ERITTÄIN KIVA vaiko seurusteluainesta. En minä erota, enkä halua erottaa. Minusta tuntuu että minä teen asioita, esitän tunteita, vain siksi koska toisia katselemalla ja kopioimalla huomaan että niin KUULUU tehdä. Jos antaisin kaikkien tunteideni näkyä läpi, minustahan tulisi vain haamu ja läpinäkyvä, minusta ei tuntuisi miltään ja muuttuisin harmaaksi, paitsi niinä hetkinä kun kävelen isän ja pikkusiskon kanssa keskiyöllä ulkona ja on valoisaa ja hiekkatieltä löytyy sadoittain etanoita ja minä kerään niitä käsiini, ne luikertelevat hauskan tuntuisesti, ne ovat juuri sopivan tahmaisia ja eläväisiä ja ne purevat käsiäni pienenpienillä limaisilla suillaan, ne esittelevät sarviaan ja liikuskelevat kasoina, minä iloitsen niistä ja juttelen niille kuin lemmikeille ja haluan viedä ne kotiin, isä sanoo että tapahtuu ekokatastrofi ja että ne ovat tuholaisia ja pikkusiskoni saa hirveän kohtauksen että ne syövät kaikki meidän salaatit, minä laitan etanat raparperinlehdelle ja vien ne sinne mistä löysinkin, anteeksi ystävät että jätän teidät näin mutta maailma on meitä vastaan.

Kaikki sanovat että olen unelmatilanteessa, jokainen on kateellinen, voi miten kiva kato senkun valkkaat vaan jonkun ku oikein jonoks riittää. Aha, jos se toimisikin niin. Tai jos minä haluaisin ketään. Yksi perjantai väitän vanhemmilleni meneväni luokkakaverini kanssa ulos, vaikka menen tapaamaan Tyttöä. Menemme lautalla Suomenlinnaan ja lokit kirkuvat ja vesi loiskuu eikä Tyttö maksa lippuaan, hän korkkaa viinipullon ja laittaa sen sitten laukkuunsa ja huomaamme sen pian lainehtivan viiniä, kikatamme ja Tytön takki haisee viiniltä ja tupakalta sekaisin.
Istumme kallioille ja huudamme laivoille, minä revin kalliosta sammalta irti ja ripostelen sitä housuilleni, Tyttö juo ja Tyttö polttaa, hän tarjoaa minulle, en voi kieltäytyä, esitän juovani, Tyttö ei huomaa eroa, minä poltan poskareilla Tytön tupakan loppuun.
Minä olen hyvä näyttelemään, minusta alkaa jopa tuntua että voisin oikeasti olla hiprakassa.

Säästinpähän kaloreita. HA.

Me suutelemme kalliolla ja me suutelemme kaupan edessä ja talon portailla ja me suutelemme ja suutelemme ja minä pidän siitä, mutta samalla olen epävarma, mitä tästäkin tulee, en minä ole tällainen, ei minulle käy näin.
Ja kaikenlisäksi minulla on muitakin, on Alakerran poika ja Yläkerran poika, on kuusi muuta tyttöä.

Enkä minä halua ketään, ja samalla haluan kaikkia yhtäaikaa.

Minä en osaa päättää. Minä en halua yhtä.
Rakastan vapautta liikaa enkä halua rajoittaa itseäni.

Tämänkään takia minä en enää kestä. Tuotan jollekin pettymyksen, tuotan sen kaikille koska en uskalla tehdä mitään kenenkään kanssa, minä olen liian kyyninen pelkuri, minä katson Etolassa kastelukannuja ja tekokukkia ja huomaan vasta tänään että Pasilan linkkitorni näkyy Pitäjänmäen liikenneympyrän punaisiin valoihin saakka, vasta tänään minä tajuan että tienviittoja seuraamalla voi päätyä määränpäähänsä ilman karttaa tai taustatietoja.

Omahoitajani raahaa minut huoneeseen, tiedät kai mitä tämä koskee, se sanoo, en minä tiedä, tai arvelen, koskeeko tämä niitä leipiä jotka piilotin aamiaisella, mutta sanon että luulen koko jutun koskevan lomia, omahoitajani pistävissä silmissä käy nauru. Ei, hän sanoo.
Tämä koskee asiaa nimeltä mattoveitsi.
Silloin rautainen muuri asettuu suojakseni. Minä en kuuntele. Minä teen kuten samana aamuna fysioterapiassa ja kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja hänet vain apinaksi ja minut toiseksi apinaksi sillä niitähän me olemme, minä kuvittelen meille banaanit käteen, minä kuvittelen omahoitajani pään mallinuken elottomaksi pääksi, minä kuvittelen hänen leijuvan tyhjiössä.
Hän haluaa tarkastaa huoneeni, sopii. Kyllä minä tiedän missä se veitsi on, ruskean hameen taskussa, siellä mihin se jäi juhannukselta, mutta en kerro. En. Kaksi hoitajaa ratsaavat huonettani, kumihanskat kädessä, eivät he halua edes koskea tavaroihini paljain käsin.

Kaapinpäälliset, sängynalustat, kirjojen välit, vessa, petivaatteet.
Vaatteet.
Sydän takoo rintaa.
Ruskea hame.
Sydän jättää pari sykäystä välistä.

Mikä tämä on miettii toinen hoitaja partaterä kädessä, samassa toinen löytää äitini tuoman buranan.
Mutta hameen taskun mattoveitsi jää takavarikoimatta.

Tuntuu turvalliselta, aivan kuin en olisikaan valehdellut. Tuntuu samalta kuin tänään, vaikuttaa samalta, aamupalaleivänpuolikas löytyy roskiksesta, minä syön punaiseksi värjäytynein sormin eilisiä mansikoita jääkaapista, isä sättii minua siitä että jätin puolet leivästä syömättä ja korvaan sen mansikoilla, 29 kaloria per sata grammaa, vaikka minun ei tee edes mieli kertoa mitä kaikkea muuta olen jättänyt ottamatta, tai lähinnä syömättä, mitkä kaikki muut ruuat ovat vaivihkaa matkanneet seurassani milloin bussissa sukanvarressa milloin farkkulegginsien resorin alla. Legginseihin on jäänyt rasvatahroja.

Tulen kotiin ja väitän mattoveitsen olleen vaatehuoneessani.
En tiedä uskotaanko minua, en tiedä enää mitään.

Äiti huomaa tähtiviillot jalassani, näytähän noita nyt, hän sanoo, minä näytän ja äiti tarttuu hieman ruskettuneeseen nilkkaani, hmm ihan taidokasta työtähän tämä on, hän sanoo ja minä melkein repeän liitoksistani, voi kiitos äiti kiitos, minä luulin että tästä seuraisi kauhea turpasauna tai ristikuulustelu, mutta onneksi äitikin pitää niistä. M kysyy jääkö tuosta arpia, minä sanon että toivon niin, nilkkani tähdet ovat niin hienoja, niitä on kolme ja ne ovat juuri täydellisellä paikalla mutta minusta tuntuu että niistä ei jää arpia.

Kesäkuun viimeisenä käyn punnituksessa, aamupala ja lounas syötynä, jaahas paino näyttää nousseen puoli kiloa, mutta tajuan sen johtuvan vain vatsassani lilluvasta ruuasta ja pepsi maxista.
Olen tyytyväinen.
Vaikka nelikymmenkiloisena minä saan tatuoinnin ja lävistyksen ja rastat. Mutta siihen on vielä matkaa ja kyyneleitä, monta monta mailia kyyneleitä.
Omahoitajani puheensorina katoaa taustalle kun katselen ulkona lentäviä voikukanhahtuvia.


Rannalla poltan vatsani ja yöllä kirveltää, yritän nukkua kyljelläni mutta alusta on liian kova, samoin kuin tämä aivan liian pieni tuoli jolla istun, selkäranka työntyy tuolin pinnojen väliin ja istuinluut kaivertavat jälkiä istuinosaan.

Keskiviikkopäivitys

Osaston haaleat vaaleat kylmät käytävät tyhjenevät ihmisistä, osastosihteerin sirot korkokengät kopisevat lääkekansliaan ja hoitajien kansliaan ja takaisin, minä istun sohvalla ja katson haikeana eteeni, esitän lukevani Elleä ja Trendiä mutta oikeasti minä olen jossakin ihan muualla.

En minä halua että tämä loppuu.

En minä saa mistään tällaisia ystäviä, tällaisia jotka itkevät kanssani osaston sängyllä ja kesken itkun sanovat että sitten kun harrastetaan seksiä niin tehdään se jossain muussa kuin mun sängyssä koska se narisee, minä en saa tällaisia ystäviä joiden kanssa voin mennä rannalle pelaamaan korttia tai linnanmäelle huutamaan asioita joita ei pitäisi ikinä sanoakaan, en minä koskaan saa ystäviä joiden kanssa voin elää saman katon alla tällaisessa sovussa, ystäviä jotka ovat samalla niin samanlaisia kuin minä ja samalla niin niin niin erilaisia, että voisimme väitellä ikuisesti siitä miten jokin sana sanotaan.

Tällaisia ystäviä joiden kanssa voin pelata yöllä Arvaa kukaa kaksi tuntia, tai viiltää vasempaan jalkaani nilkan kohdalle kolme tähteä ilman että siinä on mitään kummallista, hei lainaatko mulle sun partaveistä kun mulla on vaan tää mattoveitsi, partaveitsi ensikokemuksena tuntuu jännittävältä, sillä pääsee uusiin syvyyksiin, sillä saa ohutta jälkeä, ohutta ja tarkkaa, ei tarvitse painaa lähes yhtään ja siltikin pääsee syvemmälle.
Yllätyksekseni sen tuottama kipu on lähinnä kutinaa mattoveitseen verrattuna. Ohut kiiltävä terä jonka kuoreen Hän oli kirjoittanut "I'll hurt you mate" uppoaa nilkkaani, Hän tekee samanlaisen tähden ja nauramme koko operaation ajan, Hän tajuaa viheltää pelin poikki puolta minuuttia ennen kuin yöhoitaja rymistää huoneeseemme.

Perjantaina minä pääsen lomille.
Perjantaina. Kaksi päivää.

Osastolla on neuvottelu lomastani, äiti, isä, omahoitajani ja lääkäri, minä en kestä koko paikkaa, minä en halua kuulla totuuksia itsestäni, en. Koko neuvottelun ajan olen kuin kuplan sisässä, kasvoillani on tasan yksi ilme joka on yhtä mitäänsanomaton kuin päiväosaston lääkärin villaneule. Huuleni juuttuvat yhteen ja lonkkani puutuvat mutta minähän en laske jalkojani minähän en liikahda.
Minä en kuuntele mitä he puhuvat, kuulen sanoja mutten yhdistä niitä lauseiksi, minä katson lääkärin takana olevaa kukkataulua ja kuvittelen sen kruunuksi hänen päähänsä, minä kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja äitini pään pelkäksi pääkalloksi, tämä maailma on kiva ja minä viihdyn, kännykkä soi ja tunnen muiden paheksunnan mutta en välitä. Enää en välitä mistään.

Kaksi päivää ja kaikki loppuu.
Toisaalta haluan jo pois, en kestä omahoitajieni naamoja ja ilkeitä kommentteja ja pistäviä silmiä, osastokaverit lähtivät tänään ja jäljelle jäi minä ja A, en minä hänelle ole ikinä puhunut vaikka mieleni tekisi, hän on täynnä arvoituksia jotka eivät aukea, minun tekee mieli ottaa häntä kädestä ja puhua rauhoittavia mutten uskalla, enkä tiedä miksi, minä pelkään ehkä että hän suuttuu tai säikähtää.

Kesällä saan tehdä kaikkea, minun ei tarvitse nostaa painoa tai stressata syömisistä, toinen puoleni syttyy liekkeihin, ihanaa ihanaa sittenhän minä jätän kaikki leivät syömättä kuten osastollakin, keksin tapoja piilottaa ne sukanvarteen tai paidan alle tai vaikka rintsikoihin. Sittenhän minä en syö mitään kun jään yksin, sittenhän minä piilotan suklaata ja liikun paljon ja pyöräilen kaikkialle!

Tuntuu pahalta, tulen kotiin ja syön leivän voilla, pyöräilen kauppaan.
Miksi söin sen leivän.
Miksi en.
Miksi syön nyt purkkaa, miksi ostin pepsi maxia.

Minä en halua takaisin siihen helvettiin, paino ei saa laskea ei saa ei saa ei saa mutta haluan että se laskee, sen pitää pysyä samassa mutta minä aion tankata vaikka se on vaarallista, vaikka henki menisi. Poimin Hietsusta sulan ja tungen sen hiuksiini, osastokaverini nauraa että saan lintuinfluenssan, minä nauran takaisin ja sanon että siinäpä vasta hyvä tapa tappaa itsensä. Käteeni ison suonen kohdalle ilmestyy viiltoja, mistälie tulleet minä sanon vaikka tiedän hyvin.

Minä en halua alakerran osastolle, se on se viimeinen paikka, sinne en mene vaikka siellä on kavereita. Mutta ne hoitajat, ei, en halua edes muistaa, ja ne traumat, se vessa jossa jokaisen ruokailun jälkeen tyhjeni koko vatsalaukku, ällöttävää vaaleanpunaista lohta ja mehunmakuista nutria.

Osastokaverini ostaa Hietsusta tullessamme yhden pallon tötterön jäätelöä joka haisee aivan ummehtuneelta metsämarja-mehunutrilta, meinaan oksentaa ja säädän musiikkia kovemmalle, osastokaverini inhoaa jäätelöä ja kippaa sen maahan, pläts, hieno kasa oranssinpunaista ja vähän rusinoita, ehkä sen joku syö.

Neuvottelussa omahoitajani kysyy miltä tuntuu kun osasto loppuu. Sanon ettei miltään. Ja se on totta.

ps. Kommentoijat, te olette rakkauteni.
Etenkin viime kirjoituksiin vastanneet anonyymit, annatte kauheasti pontta jaksaa eteenpäin, minäkin voin osata ja minäkin voin jaksaa ja ehkä minusta voi tulla jotain ehkä minä olen sittenkin jo nyt jotain? Ehkä minulla on mahdollisuus. Te annatte minulle kauheasti, minä en pysty antamaan teille mitään. Ehkä minä voin olla minä, ehkä minunkokoiseni aukko onkin tässä maailmassa, ehkä se ei olekaan niin hirveää että näen maailman eri tavalla, ehkä minun pitäisi näyttää minunkin maailmani muille, valokuvin, piirroksin, tekstein. Piirrän sen hiekkaan kun seuraavan kerran menen rannalle. Minä jätän sinne terveiset, minä taitan puunoksat ristiin ja teen voikukista seppeleen ja lahjoitan sen bussinpenkille, seuraavalle joka siihen istuu, minä kirjoitan kirjeen ja jätän sen ratikkaan, minä piilotan kaupungille aarteita ja annan ihmisten törmätä niihin.
Kiitos Krista, sanasi merkitsevät hirveästi, tekee mieli halata ja pussata sinua poskelle, kiitos<3
Kiitos valeriaana, kiitos todella<3

Jennakulta, haluatko lisätä mut blogisi lukijoihin, olisi niin niin niin ihana päästä enemmän jyvälle sinunkin elämästäsi, kommenttisi oli jotakin sellaista joka riipaisi syvältä.

pps. Omahoitajani vaativat minua näyttämään enemmän kielteisiä tunteitani, mutta miten voin, ketä ne oikeasti kiinnostavat ja kuka niitä edes jaksaisi kuunnella, enkä minä edes tiedä mitä tunnen ja ne tilanteet ovat aina niin kauhean kiusaantuneita.

Tässä kaikki minkä sain sanotuksi, nyt pitää palata takaisin osastolle, meidän riisuttuun huoneeseemme jossa asuu enää minä, ei julisteita, ei mankkaa, ei mitään, vessa lukossa. Se ei ole enää meidän.

Iltapalalla otan teetä.

Sanon itku kurkussa että muutkin nuoret saavat sitä ja tätä ja tuota ja muutkin nuoret ja MUUTKIN KUULETKO ISÄ kaikki NORMAALIT, ja sitten isä sen sanoo, et sinä ole normaali, sinussa ei ole sanaa TÄYSIpainoinen.
Siinä sen tajuan.
Kuinka sairas olenkaan.

Ahdistaa kirjoittaa tänne. Tuntuu että sydämen tilalla on iso tyhjä aukko jonka sisäseinillä kasvaa kaktusta.

Taas menee huonommin.

Vaikka ulkoisesti minä olen sosiaalisempi kuin aikoihin, riehun osastolaisten kanssa ja keksimme hauskoja juttuja ja hoitajat hykertelevät. Mutta sisällä on aina vain pahempi olla. Iltaisin kaivelen vaatteideni taskuja, pakko jossakin on olla edes yksi seroquel säästössä.

Kerron lääkärille epätodellisesta olostani, että tunnen että tämä on joku muu, joku kuori joka tekee asioita ja minä olen kuin lukossa sen takana. Lääkäri katsoo minuun ja sitten papereihini, alleviivaa jotakin ja tuumaa että seronil-annostus olisi hyvä nostaa kuuteenkymppiin.

"jos sekään ei auta niin pitää miettiä toista lääkettä rinnalle tai sitten kokonaan lääkkeen vaihtamista"

Mutta minä en jaksa lääkkeitä, minä näen outoja unia joissa koirani saa kolme lasta ja yksi niistä joudutaan kuristaa sanomalehteen ja jossa kärspäsloukkuni kuolee syötyään toisen kärpäsloukun ja missä ei ole mitään perää!

Silloin kun isä sanoi etten ole täysipainoinen tajusin sen kaiken. Olen niin yksin. Kukaan ei koe tätä samaa kuin minä. Minull aon päässä VIKAA, voi kuinka haluaisinkaan olla tavallinen, tai ei en tavallinen vaan mieleltäni edes normaali.

"Hulluus ja viisaus kulkevat käsi kädessä" kirjoittaa ystäväni, mietin lausetta pitkään, osastolla on enemmänkin kuin sääntö eikä poikkeus että ihmiset ovat syvällisiä ja pohtivat asioita ja ovat viisaita ja me kaikki jaamme tämän maailman painon harteillamme, meille se on sysätty tai me sen olemme ottaneet hoitaaksemme ja siksi olemme täällä, ehkä tämä ei olekaan sairautta vaan neroutta ja meidät lukitaan tänne siksi koska olemme liian huolissamme ja järkyttäisimme muuten yhteiskuntaa.

Minä vihaan yhteiskuntaa.
Olen saanut kuulla siitä niin paljon. Isältä. Kaikki valetaan samaan muottiin ja isä haluaa minusta kunnon kansalaisen. Eikä sellaista kuin joku äidin tutuntutuntuttu, sellaista peterpan-miestä joka ei ole hankkinut KUNNON työtä eikä KUNNON sitä eikä KUNNON tätä vaan on kuin lapsi.

Minä haluan olla lapsi ja löytää maailman joka päivä uudestaan, tänään herätessäni muistin miltä tuntui kun lapsena tajusi että seinällä roikkui taulu ja se oli siinä OIKEASTI ja sen suorastaan tunsi ja sen kolmiulotteisuuden aisti eikä se ollut sellainen itsestäänselvyys vaan sille tuli merkitys. Sitä tunnetta en ole tuntenut aikoihin, paitsi tänään, tänään minä tajusin että minun huoneessani on kaunis punainen ja pehmeä sohva ja että olohuoneessa on ihan oikeasti lipaso telkkarin alla, se on vaalea ja pitkä ja minä suorastaan tunsin silmilläni sen muodon.

Minä ihailen peterpan-ihmisiä jotka eivät ole TARPEEKSI mutta he pärjäävät, kukaan ei tiedä millainen heidän oma maailmansa on, ei ainakaan nämä ytheiskunnan muottiin valetut ihmiset kuten vanhempani, he vähättelevät sellaisia ihmisiä. He nauravat ja suorastaan pilkkaavat. Se on heistä typerää ja outoa, niin, koska hehän tekevät täysin toisin, he tukevat yhteiskuntaa kuin sokeat lampaat.

Minä kohta räjähdän tästä tyhjästä ei-minkäänlaisesta-olosta joka tyhjyydellään rakentaa mustaa aukkoa johonkin missä minulla ennen oli ehkä sydän ja keuhkot, tuntuu että se musta aukko vetää vetovoimallaan minua koko ajan enemmän kasaan ja kasaan kasaan kunnes lopulta muutun kurttuiseksi ja käännyn sisäänpäin kuin nurinpäin käännetty paita.

Tapahtuisikin niin, tapahtuisi edes jotain, osaston kanssa käymme jalkapallomatsissa ja minä niin toivon toivon toivon että yleisö alkaisi tapella tai että minä tai joku muu saisi idean hypätä stadionin tornista alas, minä niin toivon että jotain sattuu ja voisin taas tuntea että sydämeni todella lyö.

The only one I love is freedom

On kesä.

Siinä se.

Pään sisällä velloo ja ahdistaa.
Mikään ei tunnu miltään. En tunne surua, en iloa, en kipua. Vain tätä jäystävää haikeutta ja kaiken nielevää tyhjyyttä, josta joskus satunnaisina hetkinä nousee yksi tunne ylitse muiden. Ärsytys. Muuta minä en kykene tuntemaan.

Olisi niin paljon kerrottavaa, niin paljon kaikkea hämmentävää, niin paljon suhdesotkuja, mutta en minä uskalla täällä enää mitään sanoa.
Katoanko jälleen omaan valheidentäyteiseen maailmaani, sitä en osaa sanoa, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu hyvältä. Ajatus tänne kirjoittamisesta, ajatus koneelle tulosta, ajatus koneelta poistumisesta.

Minä haluan jatkuvasti puuhastella jotakin, minä siivoan tai piirrän tai kirjoitan tai luen, tai teen kaikkia yhtäaikaa, minä kävelen tai valokuvaan tai temputan koiraa, minä en halua enkä osaa istua paikallani.

Juhannusaattona iskee ahdistus, käyn kaverillani katsomassa koiranpentua, syömme välipalaa ja käytämme koiraa ulkona ja nauramme ja juoruamme ainakin neljä tuntia. Palaan kotiin ja kaikki on vieläkin näennäisesti hyvin. Mutta sisältä tuntuu että olen palasina, minä olen niin rikki ja riekaleina. Etten jaksa. Vien koiran ulos ja uppoan maailmaani, minä olen nyt vihdoin tajunnut että minun maailmani on täysin erilainen kuin muiden maailma. Siinä maailmassa minä olen vapaa. Siinä maailmassa minä en murehdi.

Ja minä suunnittelen karkaavani, minä mietin kuinka niin monet ovat sen tehneet ja heistä on silti tullut jotakin, he ovat purjehtineet USAan taikka Englantiin ja heistä on tullut kirjailijoita ja näyttelijöitä ja he kertovat jännittävistä seikkailuistaan ja elämästään muille, ja minäkin haluan seikkailla ja kokea ja haistaa ja maistaa ja TUNTEA, minä haluan elää Elämää. Täällä sitä en voi tehdä, täällä menneisyys on aina minussa mukana, täällä minua pidetään kiinni kahleissa.

Tuntuu helpottavalta lukea ystävältäni yllätyksenä saamaani kirjettä, hän tuntee samoin.

Itken, sillä haluan olla vapaa, itken, sillä en halua olla minä, vihaan itseäni. Kotona vihaan myös äitiä, se on juonut ainakin kaksi lasillista viiniä ja siitä tulee silloin kamalan ärsyttävä ja pollea ja se kertoo ja rehentelee kuinka sekin oli syömishäiriöinen ja on yhä, ja se leikkii marttyyria ja sanoo että minä määrään kaiken ja määrään ettei sekään saa tulla mukaan kokkoajelulle vaikka minä vain sanoin että minua hövettää sen kännisyys.

Ja äidistä itkuni näyttää siltä, että itken koska mikään ei mene minun mallini mukaan, kun kerran en saanutkaan määrätä kaikesta, ja isäkin on samaa mieltä ja se ei lainkaan helpota oloani, piilotan mattoveitsen hameeni taskuun ja sanon lähteväni metsään, sillä sinne minä haluan mennä ja sinne minä kuulun, siellä minä olen vapaa kuin linnut ja eläimet ja siellä minä voin istua lempimäntyni juurella joka muistuttaa tuolia ja itkeä ja itkeä ja itkeä ja metsä puhdistaa pahan oloni ja saa minut ajattelemaan järkevästi.


Mutta äiti kieltää.
Se sanoo soittavansa poliisit jos lähdenkään ovesta. Minä paiskaan kengät seinään ja vaihdan ne parempiin, MUN ON PAKKO PÄÄSTÄ METSÄÄN, mutta äiti on varma että tappaisin siellä itseni, enkä minäkään mene takuuseen etten sitä tekisi, ahdistus purkautuu silmieni kautta ja näkökenttä sumentuu kyynelistä.

Pian löydän itseni lattialta kyykystä, isä sanelee ehtoja.
Sä tulet nyt jokatapauksessa autoon. Otat noi seroquelit ja sitten tuut istumaan. Me mennään joko kokkoajelulle tai osastolle.
Mutta kun en minä halua kumpaakaan, päässäni jyskyttää vain yksi ajatus, MINÄ HALUAN METSÄÄN. Äiti tarjoaa seroqueleja mutta kieltäydyn ihan periaatteesta. Äiti sanoo soittavansa osastolle. Minä mietin mitä tekisin, ovi on houkuttelevasti auki ja metsä vain minuutin juoksun päässä, mieleni tekee sännätä ulos ilman että kukaan ehtii reagoida, juosta metsään ja piiloutua sinne, äiti soittaisi poliisit ja isä lähtisi perääni mutta minä menisin metsään ja olisin edes hetken Vapaa.

Sitä minä haluan.

Tai ehkä minä haluan vain tuntea.
Mitä vain, kipua, pelkoa, jännitystä. Se huumaava tunne joka tulee kun tekee jotakin mitä ei saisi, se huumaava tunne siitä kun lähtee ovesta ja tietää että kohta siitä seuraa seuraamuksia. Se huumaava tunne kun on kaikkia edellä ja askeleen pidemmällä, se kun voi näyttää kaikille pitkää nenää ilman että se tökkää ketään silmään.

Minä haluan tehdä jotain mikä ei ole minua. Miksi muut saavat tehdä noin, miksi muut uskaltavat, miksi muut taistelevat osastonhoitajia tai vanhempiaan vastaan ja karkaavat, miksen minä saa, miksi minä pelkään että joudun entistä pahempaan pulaan.

Vaikka mitä sekään haittaisi, enää en edes erota todellisuutta, sillä mikään ei tunnu todelta vaan kaikki tuntuu tyhjältä ja samalta.

Rakastan vapautta, mutta minulla ei koskaan ole sitä tarpeeksi.
Löydän itseni autosta, olen napannut kaksi seroquelia ja tuijotan ikkunasta ulos. Ikkuna on este minun ja maailman välissä. Minun ja rakkauteni. Minä rakastan elämää, mutta koska se ei ole sellaista kuin sen kuuluisi, eli Elämää, minä haluan kuolla. Taivaalla lentää lokkeja vapaana, kyynelet vierivät silmistäni kuumina poskille, miksen minä saa olla vapaa, näettehän, minut on kahlittu autoon, vyöt ja kaikki ja ikkunalasi, ei täältä pääse vapauteen, edes mieleni ei ole vapaa vaan aina vanki pääni sisällä, voi miksi minä olen minä.

Seroquelit eivät vaikuta lähes lainkaan väsyttävästi.