Käperrys

12:49pm

Sitten me näemme.

12:50pm 

mutta miksi

12:50pm

Koska mä haluan nähdä ja sulle ois luultavasti hyväks olla välillä jonkun seurassakin

12:51pm

miksi sä haluat nähdä

miksi ajattelet että se ois mulle hyväksi

mitä sä hyödyt siitä

hyötyykö kukaan

haluutko oikeesti nähdä mut vain siksi että oon vaikee ja kryptinen aika usein

12:54p

Mä pidän susta ja haluaisin oppia tuntemaan sua

Sä et ole niin kryptinen kuin mitä kuvittelet

Hankala kylläkin, mutta olen tekemisissä paljon hankalampienkin tapausten kanssa

12:55pm

mut miksi

12:56pm

Tartteeko sille että pitää jostain määritellä joku hemmetin syy. Musta sä vaan olet kiva ja mielenkiintoinen. Se riittää mulle

12:56pm

sä ahdistat mua tällä hetkellä jollain tosi kummallisella tavalla. mä en halua välttämättä ottaa selvää siitä tavasta. siitä tulee mieleen jotain tosi vanhaa.

12:56pm

Mitä tosi vanhaa?

12:56pm

mä en tiedä

12:57pm

Huokaus

Eli sä haluat että mä en tule?

1:03pm

Kannattaa vastata :P

Kuluu tunti.

PLING PLONG

En jaksa reagoida. Koira haukkuu. Silmät tuijottavat lakonisesti tietokoneen näyttöä. Alkaa ahdistaa, tajuan, se on miun oven takana.

Tuolla.

Minä makaan sängyllä. Se on parin metrin päässä. Alkaa kuristaa, sydän hakkaa, vedän peiton pään ylle, mene pois mene pois mene pois, ihan niin kuin lapsena, silloin kun oma peitto oli vahvin mörkösuoja. Ja silloinkin ne möröt olivat lähinnä oman pään sisässä, niin nytkin, kaikki kärjistyy teräväksi kuin veitsi tai neula, omassa mielessäni ja peiton pimeydessä, puristan silmiäni yhä tiukemmin kiinni.

PLING PLONG

Käperryn tiukemmaksi mytyksi. Mieli maalaa huonetta, näen jo mielessäni hänen kasvonsa ikkunassa, ei, kohta se varmaan avaa oven ja tulee sisään väkisin.

Puhelin alkaa soida.

Tahdon paeta pois kauas, omaan vaatekaappiin ja keinua siellä edestakaisin, pimeässä, annan puhelimen soida itsekseen, pakokauhu. 

Sitten se loppuu.

Piilottelen peiton alla siihen asti että vaivun horrokseen.

PLING PLONG

Hetken harkitsen meneväni ovelle, näen jo itseni avaamassa sen, raavin sen miehen naaman verille ja revin siltä partakarvat irti yksi kerrallaan, jätän sen verta vuotavana portaille ja astun sen kärsivien jäsenten yli, pyyhin jalkani sen paitaan ja sylkäisen sen otsalle. 

Sen sijaan piiloudun peiton alle ja haluaisin itkeä itseni pois, niin kuin silloin joskus.

Taas pelkään peiton alla sen aikaa, että se on varmasti poissa. 

Kurkistan varovaisesti kohti ikkunaa. 

Ei sen kasvoja. 

Ei kenenkään muunkaan.

Se jätti portaalle Pepsi Max-pullon, jonka äiti huomasi tullessaan kotiin. 

Ja minähän en ole sellainen tyttö jolle tuodaan pepsi maxeja portaille. Minä kun en ole sille enää minkäänlainen tyttö. Minä kun en halua. Ja kun minä en halua niin silloin ovelle ei tulla.

Pepsi max on nyt jäässä portaalla. Haluan että joku polttaa sen.

Puhelin soi, näytöllä välkkyy numero, en tunnista joten vastaan omalla nimelläni.
"No moro".
Pettymys.
Hetken jo toivoin että se olisi hän, hän joka on ollut jo kauan Katkolla, Haminassa, kaukana täältä. Mutta ääni on liian tuttu, yritän mielessäni kuvitella sen hänen äänekseen, epäonnistun.
"Terve."
Se haluaa sovintoa. Sen kanssa minulla meni välit. Sydämessä tuntuu pisto. Haluaisin tehdä sovinnon. Tuntuu pahalta, etten voi pyytää häntä meille. Mutta onneksi sen äänessä on se sama pehmeys kuin ennenkin.
"No mutta mä tuun sitten meseen riivaamaan sua"
Joo, tule vain, nähdään, hei.

Näpyttelen konetta. Innoton, selkää särkee, musiikin rytmit lumoavat hetkeksi.
Puhelin soi.
Taaskaan en tunnista numeroa, mietin hetken pitäisikö edes vaivautua. Painan vihreää, se on kuitenkin T, sama kuin äsken, vastaan, Heissan.
"Noo hei"
Sydän hakkaa.
Menen mykäksi.
Sanat myllertävät jossain vatsan ja rintalastan välissä, saan sopererttua jotain vastaukseksi.
"Missä oot"
Kotona mutta mutta mutta.-.... -- AAAAAAA

Se on Katkopoika.

Lukkiudun vaatehuoneeseeni, rakas mitä kuuluu.
Se kertoo synkkiä asioita.
Se on nyt Helsingissä.
Sydän lamautuu jo toisen kerran, se sama sydän joka on saanut rytmihäiriöitä liian kovan pyörälläpolkemisen jälkeen, sama joka hakkaa patjaa vasten öisin.

Minä niin toivon että me nähtäisiin taas. En ollut huomannutkaan miten polttava ikävä oli ollut. Vaikka sillä on ongelmia, mutta kaikki eivät voi olla vapaita, en minäkään ollut yhdessä vaiheessa.
Nyt taivaalla lentävät linnut ovat sielunsisariani.
Ja minä kuljen peilin eteen ja katselen itseäni, painan enemmän kuin varmaan ikinä ja vatsa on ruma ja reidet, hei hyi minullahan on reidet, ne ovat aika paksut ja liikkuvaiset, mie otan vähemmän leipää kuin piti ja salmiakit jäävät koskemattomiksi.
Ei taas tätä.
Lääkitys, miksi olet niin vähäinen. Liian.

Mutta samalla tunnen itseni niin hyväksi.
Näen itseni videolla Oulusta, voi miten hyvältä näytän. Sopivalta. Ihan kauniilta. Sellaiselta itseltäni.

Joules Graves - Wamba

I am Wamba
the big bottom belly boobie goddess

my thighs are thick and thunderous
my waist is wide and wonderous
my belly's rounded room holds the full and glowing moon

my hips so soft and wide hold the universe inside
the mountains of my breasts are a living treasure chest

some would try to strip and starve me
some would try to mould and carve me
but there is nothing more belittleing than that narrow-minded riddling

I ain't gonna do no breast reduction
ain't gonna get no liposuction
and your new fad diet I ain't gonna buy it

my thighs are thick and thunderous
my waist is wide and wonderous

this body that was sent to me
is the form that it is ment to be

Lintusielu

Minä vihhaan sitä: kun yhtenä päivänä oon onnellinen ja sitä seuraavana kamalan maassa.
Sitä, kun pystyn katselemaan sammaa maisemaa ja näkemään siinä onnellisuutta ja iloa ja rakkautta ja toisena hetkenä aivan valtavaa surua ja kaihoa ja kaipuuta ja masennusta.

Ja samalla minä rakastan sitä.

Mulla on viha-rakkaussuhde kai johonkin jota isä sannoo taiteelliseksi sieluksi. Kai se sitä on. Kun voi tuntea samaan aikaan ihan mieletöntä rakkautta ja surua. Ja kokea kaikki tunteet niin vahvasti. Kulkea skaalan laidasta laitaan. Kokea onnea ja sitten epäonnea. Ja reagoida siihen vahvasti.

Minuu vitutti aivan järkyttävästi varmaan kolme viikkoa, luulin että se johtuu menkoista mutta en tiedä, tulin kipeäksi. Makaan sängyssä ja juon mateeta. Ajattelin katsoa netistä jonkun mielenkiintoisen ohjelman.
Päätä särkee.

//

Miten voikaan ihminen näin hyvin yrittää sanoa itselleen olevansa epämaadoittunut.
Missä sfääreissä sitä on leijaillut. Muistanut kaikki ne fiilikset, maanläheisyydestä, haikaillut, pelännyt, kärsinyt kivuista ja tuntenut olevansa hukassa, en minä kuulu mihinkään.
Sitten muistin taas meditoita, ja kaikki loksahti paikoilleen.
Yhteys.
Maadoittuminen.
Miun ei tarvitse lennellä sfääreissä, eikä kannatakaan, sfäärit liian pitkinä annoksina ei tee hyvvää, sen sain huomata jo kipeäksi tullessani. Hetken hengitin kirkasta ja vaaleaa ja puhdistavaa.

Olen Tässä.

Älä sisuunnu

Se on syöny ne.
Ja sitten kaikki sekoituu taas uneen.
Se on varmasti syöny ne. 
Huutoa, kauheasti. Käännän kylkeä. Ei tee mieli nousta ylös.

Nousen kuitenkin jonkin ajan päästä. Päätä särkee. Selässä tuntuu paine. Sisko juoksee raput alas. SÖIT SITTEN MEIDÄN SISUT.
Aijaa en mä tiennyt että täällä ruokakin on nimikoitua.
NO ON SE JA NYT LÄHDET HETI HAKEMAAN UUDET.
Hei ne oli pelkkiä karkkeja, mä en voinut tietää että ne on elämän ja kuoleman kysymys.

Se haluaisi etsiä mun kännykän käsiinsä ja sabotoida mun huonetta, mä salaa toivon että se tekisi sen jotta tämä sota saisi sellaisen käänteen, etten mä olisi tehnyt mitään väärää vaan se olisi.
Sen sijaan se juoksee portaissa minut kiinni ja mottaa reisiluuhun.
MITEN TOI VOI OLLA NOIN ITSEKÄS ISKÄ RANKAISE SITÄ SIITÄ ETTÄ SE SÖI KARKKEJA JOTKA MÄ HALUSIN SYÖDÄ.

Lopputuloksena on se että minä poljen astetta liian kylmässä ilmassa pyörällä kohti lähikauppaa, sydän hakkaa ylämäessä, melkein oksennan.
Taiteilin jälleen askarteluveitsellä tähden nilkkaan, siitä tuli ihan hieno ja verinen. Se oli ainoa tapa rauhoittua. Ehkei se olekaan niin sairasta. Ehkä mä en olekaan sairas. Se on mun tapani rauhoittua. En olisi ikinä päässyt liikkeelle ilman sitä,että tunnen fyysistä kipua. Veitsi koskee nilkkaa. Itku loppuu heti. Ahdistus kurkussa hellittää.
Huh.

Tällä hetkellä mut valtaa mielettömän aito kokemus lihavuudesta.
Katson itseäni peilistä. Hyi noita käsivarsia, sellaiset mitä en koskaan halunnut. Pullataikinaa pullataikinaa. Ja varmasti kaksoisleukakin, ainakin jos painan sen näin, joo ihan selkeästi. Onko mussa luuta missään, ei ole ei, ei nuo varmaan edes näy mihinkään.
Hetken harkitsen syömättömyyttä.
Sitten kuitenkin tajuan.
Ostan kaupasta parsakaalinyytin ja kaksi pussia niitä saatanan sisuja.

Mulla on sellainen olo etten kuulu mihinkään. Ei mua täällä tajuta ainakaan. Mulle on aina uskoteltu, että olen jotenkin sairas, kun tunnen näin. Mutta nyt mä tajusin, en pakolla olekaan. Mä vain en ole samanlainen kuin muut.
Ja mua ärsyttää se kauheasti.
Miksen mä voi elää helppoa elämää, kävellä käsikädessä jonkun burberryhuiviin pukeutuvan pojan kanssa, nauraa sen typerille jutuille, syödä ärrän karkkeja ja vinguttaa visaa, käyttää tiukkoja farkkuja ja hengata päivät pitkät kauppakeskuksissa. Tehdä läksyt mukisematta ja saada keskivertoarvosanoja. Kuunnella valtavirtamusiikkia ja käydä circusissa tai onnelassa vatkaamassa, juoda pillillä erikoisenvärisiä juomia ja kaatua jonkun syliin silloin kun on huono olo.
Mutta kun en mä voi. Se en ole mä. Ja muille on kamalan vaikeaa ymmärtää se.

Isä sanoo, että pahin ongelmani on se, etten koskaan ole hiljaa. Jos vain olisin turpa kiinni, isä sanoo, silloin asiat menisi paremmin. Mun ei tarvitsisi itse ajatella. Ja ehkä se onkin se pahin pelkoni. Se, etten minä saa itse päättää. Tietysi ongelmani johtuvat siitä. Ajattelen ihan liikaa. Minulla on omia mielipiteitä, enkä vain voi olla turpakiinni jos minnuu kohdellaan siten mitä en voi hyväksyä.
En voi tajuta. Miksi mun pitäisi istua hiljaa. Jos se tuottaa mulle elämässä ongelmia, niin siitä vaan. Mä en vain kestä.

Nyt tekis mieli tehdä jotain radikaalia.

Mie muutan tätä blogia nyt pikkasen. Koska minnuu ahistaa tämä kun tästä tulee mieleen semmoisia ajatuksia. Jotka ei ole kamalan hyviä, tällä hetkellä ainakaan, minusta.

Tässä on ollut ihania hetkiä.
Lunta on satanut taivaalta pieninä hopeahippuina, minulle on puhuttu mutta minä oon ollut kuuntelematta ja tuijotellut niitä. Sitten minä pysähdyin.
Katso.
Mitä.
Tommosia lumihiutaleita. Minkä näköstä.
Joo niin joo.
Eikun katso.

En tiedä katsoiko se koska se pussasi minuu ja se ahdisti suuresti. En minä tarkoittanut sitä niin. Minä halusin vain katsella niitä, hiljaa maata kohti leijailevia hippusia, yön hiljaisuudessa, taivas oli musta ja katulampun valo oranssi ja sormissa pisteli pakkanen.
Mutta se ei kai halunnut.

Eilen piti mennä punk-keikalle. Ja toisiin bileisiin.
Sen sijaan mie menin leffaan Vn kanssa. Tapasin senkin töissä, sillä oli mustat vaatteet ja huppu päässä ja se puhui puhelimeen, mutta minä tunnistin että se oli hieno ihminen. Ja se lopetti sen puhelun kun pyysin, puhui minulle.
Eilen katsoimme Liisa Ihmemaassa.
Mielentila oli onneksi oikea. Vähän savuisa, kitkerä. Ja sitten jo istuimme elokuvateatterin pimeydessä.

Leffan puolivälissä herään todellisuuteen. 3D-elämys vetää mukanaan. Painostaa. Tuntuu, että olen Liisa. Ihmemaan Liisa. Samanlainen, sellainen jota muut pimeässä istuvat katsovat oudoksuen, mutta jonka ajatuksiin tietyt ihmiset samaistuvat, minusta tuntuu että he katsovat Liisaa kuin hullua, sellaista vähän tyhmää ja yksinkertaista ja lapsenmielistä, minä katson heitä kuin robotteja.
Ja sitten istumme mäkkärissä. Hän on pettynyt, minä en olekaan kahdeksaatoista vielä. Vaikka enhän minä niin sanonutkaan koskaan. Enhän. Enhän varmastikaan.

Hetken mie ehdin ajatella etten näe sitä koskaan.
Ehkä neljä vuotta on sille liikaa.
Tunnen jotakin ilmassa.
Se selittää. Minä kuuntelen, nyökyttelen kyselen, sitä ärsyttää välillä ehkä.
Sitten se sanoo sen.
Mä en.. eikun ei mitään.
Kerro.
Mnääh mä en kai tai siis..
Minkälaisia ihmisiä sä oikein olet kohdannut. Ei miehen kuulu maksaa, ei miehen kuulu olla yltiökohtelias.
Noniin kun en mä kai ole koskaan kohdannut ihmistä joka ymmärtäis mun ajatuksia.
Niin.

Mua melkein suretti. Niin kai sitäkin. Se ei oikeasti ollut kohdannut naista joka ei odottaisi hyötyvänsä. "Miksi sä istut tässä mun kanssa"
"Miksi en"
"et sä voi vastata kysymykseen kysymyksellä."
"No okei. Mutta mitä sä luulet"
"Mä en tiedä."
"En mäkään"

Eikä mun tarvitse. Mä vain kuuntelin. Ja puhuin, jain sen hetken enkä miettinyt tulevasta. Eikä kai sekään.
Mutta se sanoi haluavansa vielä nähdä. Se pyysi minua niille. En voinut mennä. Selkä oli liian kipeä, ja samoin pää. Vatsa.

Sinitarrasin kuvia mun huoneen seinille ja oveen. Voisin postata kuvia. Katsotaan.

Räjähtävä maailma

Hetken mietin että kirjoitan tähän vain: kaikki on hyvin, piste, painan enteriä ja palaan ehkä jälleen kuukauden kuluttua, ehken koskaan.

Mutta.
Miulla menee hyvin.

Vaikka:
miulla meni välit erääseen parhaista ystävistäni (toistamiseen), eräs rakas ihminen joutui Katkolle, minua revitään suuntaan jos toiseenkin, välillä stressaa, tällä hetkellä on aivan vitunhirveät menkkakivut.

Mutta:
kaikki on hyvin.

Juttelin hipin kanssa kahvilassa. Kaksi tuntia.
Se kertoi elämästä, mie kuuntelin, mie kerroin ja se kuunteli.
Siitä tuli niin hyvä olla, että hymyilin koko kotimatkan, eikä ponchon alle puhaltava viima tai pakkanenkaan saanut hymyäni hyytymään.

Mie tajuan miltä rakkaus tuntuu ja alan melkein itkeä.
Kuinka minä rakastankaan hymyileviä silmiä, miten kevät tuntuukaan niin huumaavalta päässä. Sirinää, kuisketta, kevättuuli joka saa hiukset sekaisin, saisi saa ja saa.
Mutta miksi on lunta.

Se on okei jos sä valitat, koska salaa sä kuitenkin tykkäät siitä.
Enhän.
Varmasti, miksi sä sitä muuten tekisit.

Ja ehkä pidänkin.