kuva

kuva vain kuva vain, tästä korusta ajattelin. Väkersin eilen illalla pari muutakin korua, tuli mukavan hippityylisiä ja juuri ranteeseen sopivia. Kuminauhat otin vanhoista, rumista käsikoruista, saivatpahan nekin uutta käyttöä.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Mulla on joku hirveä itsensähyväksymisvimma meneillään! Jotenkin tuli yhtäkkiä sellainen valaistuminen. Mun pitää vain hyväksyä itseni tällaisena kuin olen.. Ja hyväksyn sen että olen ana. Vai olenko, oikeasti, en minä tiedä. Tein eilen punaisen anakorun, kuitenkin. Jos tämä on joku ohi menevä vaihe, niin olkoon sitten, mutta minä olen siinä vaiheessa täysillä mukana!

Mietin, että mitähän sana Creek symboloi. Nykyään näen sitä kaikkialla, jotenkin tuntuu että se on joku merkki jonka pitäisi tarkoittaa jotain ja mun pitäisi tajuta, mutten saa siitä kiinni. Sanakirjan mukaan creek tarkoittaa puroa. Tiedä sitten mitä tuo yrittää sanoa..

Syömisten osalta mennyt tosi hyvin. Jotenkin.. yhtäkkiä tuli tällainen iloinen ja keveä olo. Oon nauranut viime päivinä ja olo on tuntunut taas siltä omalta, iloiselta itseltäni. Kai se läski lapsi sisälläni taas nostaa päätään.. Ihmeen energinen olo, ei ole tullut lainkaan nälkä, missään vaiheessa, oon vaan painanut eteenpäin ja unohtanut täysin syömisen. Jotenkin syöminen tuntuu vähemmän välttämättömältä. Jotenkin, tuntuu että siitä voisi karsia paljonkin pois..

Mut en viitsi. Mun keho on säästöllä, vissiin, ruuansulatus ei toimi. Vedin tossa toissapäivänä laksoja, vähän se vaikutti mut ei paljo. Ja mulle on taas ilmestynyt sellainen ruskea läikkä ihoon, merkki sokerin imeytymishäiriöstä, sanoi lääkäri vuosia sitten. Mutta nyt se ei ole näkyvällä paikalla, toisin kuin viimeksi. Ja ei ihme, oon varmaan tyyliin allerginen hedelmäsokerille, kun sekin toimii laksana niin loistavasti, yhestä viinirypäleestä jopa.

Ja joo, kaipa se pitäisi uusia tuulia saada elämään, ihan vaikka uudenvuoden lupausten myötä. Nyt kun nuo raketit tuolla taustalla ihanasti poksuu, ikkunasta muutamia näkyy ja näin.
Ensi vuonna...

.. Aion panostaa hyviin elämäntapoihin ja terveyteen. Tahdon aloittaa joogan, kiinnostua liikkumisesta muutenkin. Hoitaa ihoani, hiuksiani. Nukkua paremmin, mennä kavereiden kanssa, syödä kevyttä ja terveellistä, vähemmän sokereita ja hiilareita, tehdä itse ruokaa. Parempi itsekuri.

.. Aion panostaa koulunkäyntiin. Tämä ainainen lupaus, joka ei kuitenkaan koskaan onnistu... tarpeeksi hyvin.

.. Aion panostaa ihmissuhteisiin.

.. Aion vihdoin hankkia itse rahaa jostain ja mennä vaikka kesätöihin!

.. Aion tarttua hetkeen ja olla vieläkin avoimempi.

Noh, se siitä.

Mulla oli vähän aikaa sitten syömisen kanssa kamala "tee siitä mennyttä"-kausi. Koska bulimiaan mulla ei ole taipumuksia, en saa oksennusta tulemaan vaikka kuinka syvälle tökkisin sormilla tai hammasharjalla, olen kai sen verran masokisti. Mutta siis tuo mun kausi oli sellainen, että aina kun söin enemmän kuin oli tarkoitus ja sitten oli siitä kamala morkkis, niin ajattelin vain että no se on mennyttä se on mennyttä, ei voi mennyttä muuttaa.. sitten aloin miettimään että hyvä, parempi tehdä ruuasta mennyttä ennen kuin ehdin ajatella..
karmeeta! :D

Kävin taas vaa'alla, paino olis ihan kuin noussut eilisestä.. tosin tänään kävin kyllä just syöneenä, toivottavasti se vaikuttais. Söin kuitenkin niin hyvin spagettia ja lihakastiketta.
Tänään kävin jopa juoksemassa, vaikka inhoan sitä. Koiran kanssa sitten näin vastaani juoksevan tytön, olin varma et sekin oli ana, kasvot sen kertoi ja juoksutyyli. No sit päätin itsekin petrata, juostiin koiran kanssa pikkulenkki talvivaatteet päällä. Tuli ihmeen hyvä olo, vaikka yleensä vihaan juoksemista. Ehkä sain edes sen pikku rahkamäärän verran kaloreita kulumaan.

Koska muutahan en ole muutamaan päivään tehnytkään. Päivät vaan lipuu samanlaisina ohitse, mitään ei tapahdu, nysvään kotona ja syönsyönsyön, tai sitten en, syön läkeroleja, olen koneella, käytän koiran, katson telkkaria ja valvon myöhään. Yöllä teen ehkä parit vatsalihakset, mutta nyt en voi kun matton on poissa ja kova lattia sattuu luihin. Yöllä myös mietin kamalasti ruokaa, on nälkä ja haluaisin vain että ois huominen ruoka-aika haha läskiä! :D Sit kirjoittelen hyviä reseptejä ylös mun reseptivihkooni. Ja inspiroidun ja kirjoitan tarinaa jajaja..

EDIT perkele piti sitten hehkuttaa! Tänään ois muuten tullut vaivaiset 450 kcal täyteen jos siis sitäkään. Mutta ei satana, menin sitten yläkertaan ja tartuin raejuustopurkkiin, vetäisin sitä siinä sit tyytyväisenä.. Ja sitten muutaman tunnin päästä kähmin viinirypäleitä. Söin niitä ihan hirveesti, kun olivat tummia, eikä niistä tuu maha niin helpolla kipeäks. Helvetti! Ja nyt on koossa sit miljoona ja yksi kaloria, kauhea läskiahdistus + morkkis! Aattelin jo että tää alkoi mennä hyvin, että olin jo tottunut olemaan syömättä tai syömään joku 200 kaloria päivässä tai jotain. Mutta ei kun ei ! ÄÄ-Ä.
Noh, kävin tänään vielä uudestaan lenkillä. Pakotin itseni 20 minuutin juoksulenkille, no kaikkea ajasta en sitten juossutkaan kun alkoi sydämestä ottaa.. Tulin kotiin ja hypin vielä 10 minuuttia narulla.
Illalla luvassa viel vatsa- ja selkälihakset, sekä venyttely.
Josko tää nyt tästä. Kyl juoksemisen jälkeen oli vähän parempi olo, kun kävin viel päälle suihkussa ja näinpäinpois, tukka tuoksuu ihanalta kun äidillä oli jotain uutta hoitoainetta jota en-saa-käyttää, mutta jota käytin just siksi kun en saa! :-D
Toivon, ettei huomenna o sama juttu kuin tänään. ELI toisinsanoen, ettei vaaka näytä päivällä et lisää ois tullut painoa. Ja etten retkahda mässyttämään tällä tavalla!!!! Huomenna ei sentään o luvassa Läkeroleja. Että jos syön ruokaa ja pupellan porkkanaa. Tai otan vaikka pitkästä aikaa jätskiä, ja sit saa riittää.
Joo, josko vaikka tekisin näin.

Pitäiskö oikeasti uskoa että "söin vähän huonosti ja nyt turvottaa" ei olisikaan pelkkää sanahelinää?
oon tullut siihen tulokseen, että jos ja kun syön huonosti, niin olo ja ulkomuoto on vähän turvonneen kaltainen. Jos en oo syönyt mitään, ei oo lainkaan turvotusta..
Pitäiskö kokeilla Activiaa? :D
Kai se sitten johtuu siitä, että .. kun on hieman hoikka ja.. tai siis että pienikin ruokamäärä näyttää isolta, kun sulatusprosessi saadaan käyntiin ja..

Tänään taistelin äidin kanssa. Ruuasta, mistäs muusta. Meillä kun syödään kaksi ruokaa päivässä, osin munkin takia. Teki mieli vetää raivarit, kun sain kuulla ettei siskoni ole pakko syödä kahta kertaa päivässä. On tää saatana epäoikeudenmukaista!
.. Vaikka en mäkään ole aina syönyt. Nykyään mutsi sanoi että syödään. Vuodenvaihteessa se sit soittaa klinikalle.
Oon onnistunut hienosti feikkaamaan syömiseni. Eilen 'söin' isän silmien alla toisen ruuan. Söin ja söin, nostelin ranskalaisia huulilleni mut heti kun isän silmä vältti, niin kasasin ne sellaiseen pikku boksiin. Söin siis omassa huoneessani ja näin. Boksi lensi sitten suljettuna roskikseen. Kukaan ei epäile, vaikka on ne näitä mun ruuanpiilotteluja ennenkin nähneet. Seiskalla eväsleivät ja -pillimehut ja ties mitkä kaikki ruuat.

Ja tänään, pinaattilettuja. MINUN pyynnöstäni! Tiesin että niitä on helppo piilottaa. Äiti sitten käristi ne pannulla, huusi syömään. Menin heti, kun äiti oli tullut alakertaan. Nappasin nelisen kappaletta ja hautasin roskikseen. Olivat vielä kuumia, ja roskiksesta leyhysi ihana kuumuus, toivottavasti eivät nuo kuitenkaan huomanneet.. Kuten eivät tehneet.
Aion kuitenkin taistella tän kakkosruokapakon pois, sillä sitten voin olla vähän huolettomampi kun ei tarvii pelätä ja jättää syömävaraa illalle. Tai siis voin vähän enemmän syödä esim. päiväruualla tai sitten ottaa jotain pientä purtavaa välissä, mikäli nyt ihan kuolemassa olen, eikä tarvitse säästellä kaloreita jotain vammaista kakkosruokaa varten!

Pakko pistää vielä tän päivän ruokapäiväkirja:

Lounas: (minä en syö aamupalaa, nousen niin myöhään) peruna + jauhelihapihvi
välipala: Läkerol Split! Pear licorice (intohimoni)
iltapala: porkkana

... Olihan tuossa .. melko vähän? Enkö oikeasti ole syönyt tämän enempää? Miten onnistuin laskemaan kalorit sitten seeeelkeästi tuon yli?
Huh, ehkä voinkin juoda illalla teetä. Voinko?

Kuvia ja selitystä

Kyllä, tässä kuvassa olen itse minä. Sanokaa mitä sanotte.


Tsiisus, käväisin vaa'alla ja tulin siihen tulokseen että joko se vaaka on rikki, tai sitten meidän talossa vallitsee jokin kummallinen painovoimakenttä, joka laihduttaa suurten seinien läheisyydessä.
Nimittäin ei ole mitenkään mahdollista, että seinän lähellä painan 35.6 kiloa (painavat vaatteet päällä! mainostan! koska nämä vaatteet on oikeasti painavat, tällainenkin villapaitasysteemi) ja kun siirrän vaa'an keskilattialle niin hupsis tuo näyttääkin 36.4 kiloa. Vaikka mitä väliä sillä on, loppujenlopuksi. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Söin tänään kinkkukiusausta, Läkerol Split!-karkkeja (sokerittomia, tietysti. aivan sairaan hyviä, pussissa karkkeja vain 30g ja pussillisessa oli kaloreita laskelmieni mukaan 43.. laittoman hyviä o llakseen niinkin kalorittomia. tai sitten olen vain turtunut tähän ikuiseen karkittomuuteen, joka alkoi viidennellä luokalla. Herran jestas, onko siitä .. viisi vuotta? kohta? kenties??) ja .. TORTELLINEJA. Piiskasin itseäni jokaisen suupalan kohdalla, miksi miksi miksi, miksen vienyt niitä alakertaan ja haudannut roskikseen purkkien ja papereiden alle, miksi minun piti siinä äidin, isän, siskon, veljen ja siskon kaverin silmien alla ahtaa niitä itseeni?

Painostavaa, kun täällä on vieraita katsomassa kuinka syön. Voin tuntea niiden pistävät katseet, kun ne vilkuilee mun lautasta. "paljonko se syö, noin vähän AI NOIN PALJON??".
Ja olin kaikenlisäksi luvannut itselleni, että syön tänään vain sen saatanan kinkkukiusauksen ja ehkä jotain sokerittomia pastilleja. Vitun tortellinit.

Haluan vain palata normaaliin koulurytmiin. Tulla kotiin viideksi, tehdä Pirkka pastaa (nam!), syödä sitä 100g eli about 100 kcal, möllöttää. En mä jaksa tällaista helkkarin lomailua, vierailuja ja juhlaruokia!
Enkä mä jaksa sitäkään, kun äiti varasi seuraavalle lomalle risteilyn Ruotsiin. Aluksi innostuin, jee kerrankin jotain kivaa! Kunnes tajusin sen taka-ajatukset. Ruokailu. Saatana, sehän voi vahtia jokaista murustakin jonka tungen itseeni. Laivalla on tietysti pakko syödä aamupala, välipalat ja etenkin päiväruoka ja buffetlounas.. Eli 934875948764897689576897 kaloria yhdessä illassa. Ja Ruotsissa mennään siihen fiineimpään ravintolaan, tai ainakin siihen josta saa lihottavimmat ruuat.
Taidan yrittää opetella syömään salaattia.

Salaatti on kamalaa, hirveintä mitä tiedän, mutta silti haluaisin vegeksi. Salaatti on p-a-h-a-a, mautonta, tekstuuritonta ja liukasta ja ritisevää. En voi sietää, mut kai se on sitten pakko.

Yöllä sain inspiraationpuuskan, keksin mistä kirjoitan seuraavan novellini. Luin sen joululahjakirjani loppuun, kirjoitin pitkät pätkät muistiinpanoja lahjavihkooni. Luin myös vanhan päiväkirjani ja tämän joulukuun Nemin, toiseen kertaan, läpi. Tekstasin eräälle tyypille joka ei voisi mua vähemmän kiinnostaa, sillä herra luulee olevansa niin tärkeä ja niin kaikkien huulilla ja mielissä, se luulee olevansa maailman napa ja se luulee että kaikkia kiinnostaa, etenkin mua. Mut ei kiinnosta.
Mutta mä keksin vihdoin mistä kirjoitan.
Ja se idea ei, ihme kyllä, ollut huono, vähäpätöinen tai tyhmä, Ehkä isolla eellä. En nyt enempää kerro, koska kuitenkin tulen toisiin ajatuksiin koko paskan kanssa.

Tänään on ollut ihmeen hyvä päivä. Ahdisti toki, tietysti, ainahan mua, ja olen alkanut miettiä et mitä jos pohjimmainen syy tähän ei olekaan syömishäiriö, vaan mulla on joku.. masennus, ahdistyshäiriö tai joku todellisuudenkuvan vääristymä. Ne kyllä tukisi näitä muita oireita, päätöksenteon vaikeutta, ahdistuskohtauksia, masentuneisuutta.. Viiltelyä.

Lupaan postata tänne joku kerta oikein kunnon elämänkertomukseni. Vaikka tuskin se ketään kiinnostaa, mutta sitten oltaisiin samalla viivalla, tai siis.. ehkä?










Ja vielä kaksi järkyttävää kuvaa musta itsestäni. Olen säälittävä kun otan tällaisia kuvia, voi TIEDÄN, anteeksi, olen sitä pahoillani.

Ylemmässä kuvassa ei näy rintalastaa, oikeasti se näkyy enemmän. Tai sitten vain kuvittelen? ei, kyllä se näkyy.

Rah, mua on syötetty täällä vähän liiankin kanssa, mutta kävin vaa'alla ja huomasin etten olekaan lihonut! Miten tämä on mahdollista, mietin vain. Toisaalta tosi iloinen olo, toisaalta ahdistaa ahdistaa ahhdiiistaaaaaa kuten aina!

Miksi mä lasken kalorit aina suurpiirteisesti? Mä liioittelen, huijaan itseäni. "jätski 200 kaloria" vaikka tiedän että EI SE OLE EI EI EI sillä se on 140 kaloria sadalta grammalta ja otan sitä alle sata grammaa tiedän sen mutta uskottelen itselleni jotakin muuta.
Suurpiirteisesti laskettuna olen syönyt tänään 600 kaloria. Vaikka oikeasti se on paljon paljon vähemmän. Ruuaksi kananuija (joista en pidä enkä siksi vaivaudu niistä sitä lihaa edes kauheasti kaapimaan), välissä kevytjäätelöä, nyt vähän munakasta miksi söin sen munakkaan eihän minun pitänyt! minun piti olla syömättä!

AAAAAAAA haluan tämän jo loppuvan! Haluan elää kuin ennenkin, toisaalta en, en halua tulla kotiin ja sanoa hei mitä ruokaa, mennä ruokapöytään ja ahmia itseäni täyteen. Mutta toisaalta haluan, koska välissä on ihana ihana ihana koulupäivä, jolloin kukaan ei vahdi syömisiä!

Kauheaa, kun päässä pyörii vain kalorikalorikalori, itsesyytökset, paha paha paha tuhma tuhma tee jotain tälle ja sille! Nyt kaduttaa, miksi söin sen munakkaan miksi miksi miksi olisin voinut niin helposti tönäistä sen roskikseen, miksen tehnyt niin miksen! Miksi minun piti AHMIA se sisuksiini, miksi! Vatsa on kamalan täyden tuntuinen.

Miksi mulla täytyy olla tämä häiriö, miksi! Mun elämässä on, tai oli, muutakin. Nyt tämä hallitsee mun jokapäiväistä elämää, mä en halua elää tälle, mä haluan ELÄÄ kuten tavalliset ihmiset, olematta silti tavallinen, koska tiedän etten ole.

Tuntuu että tämä kaikki määrittää ja rajaa mua. Olet tätä, joten et voi olla muuta. Koska olet näin, et voi olla noin. Koska sulla on syömishäiriö, et voi olla itsevarma. Mä en ole itsevarma muutenkaan! Päivät kituutan läpi, sillä tiedolla että huomenna saan ruokaa taas, illat on kauheita. Mietin vain että huomenna, huomenna saan ruokaa. Jaksa tämä ilta jaksa, voi olisipa jo huominen ja saisin pastaa, voi olisipa voi miksei ole! Piirrän käppyrässä sohvalla ja katson televisiota ja uppoan siihen omaan kauniiseen maailmaani, jossa kaikki on hyvin, mutta joka samalla on täynnä häiriöitä ja utopioita.

Ja kuitenkaan lopuksi ei ole kyse ruuasta tai siitä etten ole tarpeeksi laiha, tiedän ettei mun tarvitse eikä siinä ole järkeä, ei tämä ole looginen sairaus, tiedän. Tiedän että olin ennen iloisempi, jaksoin nauraa muiden kanssa ja olla välittämättä. Ennen mulle sanottiin että ompa kivat vaatteet ja kivat silmät. Mun ei tarvitse olla laiha, kunhan olisin edes hoikka. Olisi kavereita, niinkuin koulun alussa. Sain kavereita joka päivä. Olin sosiaalinen ja puhuin kaikille ja tein asioita ja menin vain mukana ja en välittänyt ja olin oma itseni ja hauska ja sain muut hymyilemään ja olin aina menossa.
Mutta mitä nyt, nyt mä olen vain runko. Mä hymyilen, mutta mun kasvoille nouseekin vain luurangon irvistys, ryppyjä kurttuja. Mä yritän tehdä ja mennä mutta huolehdin liikaa, en jaksa en viitsi en välitä enää. Sattuu istua sattuu seistä sattuu sattuu sattuu.

Otin tänään kamalia kuvia, ei niissä oleva henkilö näytä minulta, vaan riutuneelta riutuneelta kuolleelta, eikä sillä henkilöllä ole rintojakaan, ei niitä rintoja joista sanottiin että onpa suuret ja hienot. Niissä kuvissa oleva henkilö on surullinen, hauras, mutta käyttää minun vaatteita, jotka ovat sille liian isoja, roikkuvia. Sillä henkilöllä on minun hiukseni ja ehkä silmäni, tosin ne näyttävät sen päällä kauheilta, huolehtimattomilta, väsyneiltä, kuolleilta, kituvilta. Se henkilö ei hymyile kuvissa, se yrittää mutta sillä on rumat huulet ja kylmät sormet. Sen iho kasvaa nukkaa ja se näyttää nälkiintyneeltä. En se ole minä.

... Mutta miltä MINÄ sitten näytän, miltä näyttää se MINÄ joka asuu täällä tämän rungon sisällä, minkä näköinen se on?
en minä tiedä enää.
Se on näyttänyt niin erilaiselta. Se kerää itselleen identiteettejä, se on kuin kameleontti ja välillä aina eri mieltä itsestään ja ulkonäöstään ja lajistaan.
Tällä hetkellä en saa millään mieleeni kuvaa siitä sisäisestä minästä. Ehkä se on kadonnut, lähtenyt lomalle. Hukkunut masennuksen alle, anoreksia on syrjäyttänyt sen ja esittää sitä kolhoine hymyineen ja silmäkuoppineen.
Sen minä tiedän että minulla on kauniit silmät. Mutta anoreksia on vienyt ne.

Ja ne minä haluan siltä takaisin.

Kauhea olo.
Eilinen ilta meni taas itkiessä. Käpertyneenä peiton alle, lakana kyynelistä märkänä. Miksi jokainen joulu menee aina samalla kaavalla.
Äiti pakotti taas syömään enemmän kun mitä mun piti. Mistä siis seurasi kamala morkkis, itsesyytökset. Järkyttävä olo. Mutta samalla jotenkin niin terve ja voimakas. Vaikka heitinkin karjalanpiirakan roskikseen, äiti sanoi että se piti syödä, menin siis salaa keittiöön ja muka söin sen, otin haukun ja kippasin loput roskikseen. Peitin muilla roskilla, eihän kukaan vain nyt voi arvata etten oikeasti syönyt sitä.
Mutta siitä yhdestä haukusta tuli kamala himo, kaadoin tilkan maitoa kupin pohjalle ja päälle o'boyta, kamalan paljon. Kaadoin loput viemäriin, mutta kauhoin sitä suklaanmakuista juomaa sieltä aivan liikaakin.
Koko päivän ahdisti, masensi.
Sain mä jotain kivaakin, lahjoja: kameraani salaman, yöpuvun, saunatakin ja erään kauan toivomani kirjan. Oon lukenut siitä jo puolet, aivan mahtava <3
Mutta joo, eipä siitä koko ilta sitten parantunutkaan. Äiti tuli ja sanoi että mä joudun klinikalle taas. Siitä sitten aivoni kuin taantuivat takaisin niihin aikoihin kun siellä klinellä juostiin, tuli kamalan sairas olo ja vain itkin ja itkin ja itkin. Äiti tuli siihen istumaan, halusin jutella sen kanssa mutten saanut sanoja suustani. Halusin kertoa että äiti, ei tämä ole sitä samaa, tämä on masennusta, äiti voiko minua masentaa, äiti mikset auta. Mutta sitten pikkuveli tuli siihen, äiti leikki sen kanssa. jätin ne istumaan mun sängylle, kiipesin yläkertaan ja käperryin äidin ja isän sänkyyn, halasin polviani ja katselin niiden ikkunassa apaattisena loistavaa joulutähteä. Ja mulla oli niin sairas olo, ja se tähti teki sen vielä sairaammaksi. Se tavallaan muistutti että elämä on yhtä kauheaa kulissia.
Pillitin äidin lakanat märiksi.
Kohta menin omaan sänkyyni, itkemään sen lakanat märiksi. Päätä särki ja nenä meni tukkoon. Äiti tuli silittämään mun hiuksia, sanoi että halusi jutella, mä sanoin että mä halusin että se kuuntelisi. Se sanoi että se kuuntelee, mä sanoin ettei siltä vaikuta. Sitten käänsin päätä, se silitti mun hiuksia hetken ja sanoi että mennään huomenna vaikka lenkille yhdessä. Mutta en mä sille tänään enää halua kertoa, ei ole sama olo, enkä mä halua aloittaa sitä niin.. awkwardisti. "Äiti, muistatkos eilen kun itketti" en mä halua sille noin sanoa!
Kamala, kamala, kamala olo. Itkin varmaan tuntikausia, unessakin. En saanut unta, rukoilin Äiti Maata, halusin kuolla. Toivoin että pystyisin vain lopettamaan hengittämisen, kokeilin mutten pystynyt kauaa. Laskin jo lääkekaapin sisältöä, parit migreenilääkkeet ja se olisi siinä. Mietin, kuinka paljon sattuisi ampua ohimosta sisään. Tulin siihen tulokseen ettei varmaan kauheasti, tai ainakaan kauhean kauaa, mikäli se onnistuisi.. Kauheita ajatuksia.
Vaivuin johonkin epätoivoiseen uneen, eikä olo ole kamalasti parantunut tänäänkään. Käytiin mummilla syömässä jouluruokaa, veljellä oli joku rooliasu ja siskolla sen uusi nukke mukana, mulla vain se kirja jota olin kauan toivonut. Koko vierailun ajan vain puhuttiin mun siskon uudesta tyylistä ja sen joululahjoista. Mä en olisi halunnut syödä raakaa makaronilaatikkoa enkä pipareita enkä lihaa, mutta pakotettiin. Otin vähän ja nyt on kamalan täysi ja huono olo. Petin itseni, toista ruokaa en tänään syö.
Masentaa. Kai se näkyy uloskin päin, en mä jaksa mitään. Mä en jaksa hymyillä, en puhua, tai mitään, vaikka välillä tekisi mieli. Mä jaksan vain lukea sitä kirjaa, olla, yksin. Mun hiukset on rumasti ja naama meikkaamaton, koska mitä väliä millään olisi.

Mua pelottaa nämä ajatukset, mä haluan ne pois. Mä tahdon lisää itsevarmuutta, mä tarvitsen sitä, selviytyäkseni tästä. Koska juuri nyt tuntuu ettei millään ole väliä, ja se on kamalaa.

Ja pahoittelen tätä kamalaa angstia mutta... oli vain pakko.

Paino-ongelmia

Pelottaa.
Ihan näin selvennykseksi sanottakoon, että mulla oli 12-vuotiaana anoreksia, tai siis luulin että se oli jo mennyttä. Mutta kai olen aina elänyt jotenkin sen ehdoilla, ja nyt se alkaa tulla taas takaisin vahvempana. Ehkä vahvempana kuin koskaa.
Nyt lukion ensimmäisellä, ensimmäisen koeviikon aikoihin, päätin että en tahdo kuulua niihin ihmisiin, jotka sanovat että lukio lihottaa ja että koeviikon aikoihin tulee syötyä vähän turhankin paljon. Joten päätin alkaa kontrolloimaan edelleenkin vähäisiä syömisiäni.
Ja pikkihuljaa on sitten ajauduttu tähän: 400 kaloria päivässä. Joskus ei sitäkään, toisinaan jopa 700.
Nyt vasta alkoi pelottaa. Tämän päivän aikana olen kuullut varmaan kuudelta ihmiseltä, että olen aivan liian laiha. Ruma.
Vaikka toisaalta, mä en halua myöskään lihoa. Mä en halua mitään, voi kunpa vaakoja ei olisi keksitty.. Lihominen ahdistaa, laihtuminen ahdistaa. Mä en näe tulevaisuuttani näin kuolettavan laihana, en en en, mutta en myöskään lihavana. Mä en tiedä mitä pitäisi tehdä.
Kävin aamulla vaa'alla, 35.7 kiloa (ja pituutta siis 157 senttiä). Shokki, toisaalta iloa ja toisaalta surua. Mä en halua klinikalle, taas, en. Äiti sanoi, että se soittaa sinne ehkä uudenvuoden jälkeen taikka jo tänä vuonna, mikäli tää ei nyt tästä parane.
Mä en tahdo klinikalle, mä en tahdo että se pilaa mun viimeisenkin innon. Mä en toisaalta myöskään halua kuihtua pois, mä en tahdo että mun housut pyörii jalassa näin, ja että mun tarvii koko ajan huolehtia painosta. Mä haluan olla normaali lukiolainen, iloita normaaleista asioista ja syödä normaalisti ja pysyä silti hoikkana.
Tänään olen syönyt vain lautasellisen pastaa. Ja pari piparia ja hieman piparitaikinaa. Siinä se. Tekisi mieli jotakin suolaista, jotakin tosi suolaista, mut toisaalta en taas haluaisi syödä yhtään mitään...

äh, kamalan sekavaa. En halua päättää mitään, haluan vain möllöttää..
eikä nää mun läheiset ihmiset auta asiaa lainkaan, liian paljon syömishäiriöisiä ja sitten osa semmoisia kamalia ruuantuputtajia..
arh, en kestä itseäni.