Aina kun kaipaisin jotakuta lämmittämään
kun mieli on pimeä ja kaapeissa pelkoa,
mulla on seuranani vain kauratyyny
ja kylmän teräksiset sakset.

Miten kiintoisa näky, 
kun niillä leikkaa ahdistuksen verhoa,
sisältä pulpahtaa punaista
todisteeksi siitä että olen vieläkin
e l o s s a
epäonnekseni
.

Antaa veren punan vuotaa
ahdistuksen sen mukana, 
liueta maailman pauhuun


Huomenna voin taas syödä vähemmän, 
huominen tekee musta paremman.
Mutta aina vain huominen, 
voi kun sitä ei enää olisi.


VITTU MÄ INHOAN MENKKOJA.


Aina, joka helvetin ainoa kerta, päivää ennen on niin mieletön ahdistus ja saamattomuus ja levottomuus ja tärinä vapina delirium mikä tahansa, ettei pysty edes ajattelemaan.

HUOH.

Minä haluan jo vihdoin rauhoittua, juurtua paikalleni, jonkun viereen. Maata kesäisellä nurmikolla ja katsella taivasta hiljaa, ei tarvitse puhua, ei tarvitse kiittää. Siinä me ja siinä minä.
Vaikkei ehkä ulkopuolisista vaikuta siltä, koska minä meen ja tuun ja etsin sitä paikkaa jossa voin rauhoittua. Oon tajunnut, ettei siinä ole järkeä. Minä etsin jotain, jota en voi etsimällä löytää. Minä voin löytää sen vain pysähtymällä.
Pitäiskö muka uskaltaa?

Voi oispa kesä. Sellainen, kuin kesän pitää olla. Ei tällainen kylmä ja levoton. Teekin jäähtyi jo pannuun ja ulkona vikisee syksyinen viima. Vaikka minä rakastankin syksyä, mutta en silloin kun on kesä.
Haluan mökille ja rannalle, etsimään itseäni rauhassa.
En oikein tiedä, kuka olen.
Vai olenko edes.

En oikein osaa erottaa sitä, meneekö hyvin vai huonosti. Kaikki on niin neutraalia. Neutraalia neutraalilla tavalla, sillä tavalla että voi vain katsella ja todeta että ahaa, nyt näin. Että voi vaeltaa Itäkeskuksen kauppakäytäviä ja katsella vain eteensä, tältäkö tuntuu rauha vai onko tämä jotakin muuta.
Minä en oikein muista, millaista on olla muuten.
Välillä tuntu hajottavalta. Silloin kun on pakko tavata osastopoikaa. Se vaikutti puhelimessa tasapainoiselta. Mutta sen näkeminen tuntui pahalta pahalta pahalta, sen silmät harhailivat ja se oli jossakin kaukana poissa, vaikka tunsin sen hengityksen ja käden hiuksissani. Mutta ei se ollut siinä. Minä sanoin siitä sille, ja sitten se sanoi että minusta on tullut outo ja epätasapainoinen.
Sanoin sille ehkä vähän pahastikin loppua kohden.
Sillä on tänään synttärit ja se pyysi mut sinne, en voi mennä. Tuntuisi kamalalta. Mielummin menen Falun Gong-harjoituksiin hesperian puistoon.

Parsakaalit ovat kiehumassa vedessä, menen kohta jatkamaan ruuanlaittoa.

Jotain on muuttunut

Oikeastaan aika paljonkin. En sitten tiedä johtuuko se kesänvilpoisesta sateesta, läpimäristä vaatteista, ruvelle kaadutuista jäsenistä,
jalat hakkaa rytmiä lattiaan.

Ei meitä tänään saa huolettaa mikään.

Ja kuitenkin kaikki on niin kuin ennenkin. 

Päihtymystila

Päihdyn tällä hetkellä ja mua naurattaa kaikki ja tuntuu että elämä on saamassa uutta suuntaa ja voi ettäkesä tuntuu kivalta vaikka on vähän flunssassa!

Jaa millä mää päihdyn?
Battery strippedillä.
Se on oikeasti kovempaa kamaa kuin kukaan myöntää, ainaki minulle toimii joka kerta, aina kun mennään ulos ja muut ottavat viinaa ja gambinaa ja oluita ja siidereitä niin minä ostan kaupasta pari batterya ja se riittää.

Niinkuin nytkin, tätä voisi verrata kalsarikänneihin, ihan mielettömästi energiaa ja uusia ideoita, hyvä olo ja dataamista itsekseen.
Mmh! <3

Missä vaiheessa mainoksista on tullut propagandaa, televisio-ohjelmista turhaa, sisustamisesta tärkeää ja kesäauringossa makoilusta muuta kuin ruskettumisenyrittämistä?

Perjantaina mentiin metsään kera telttojen, tehtiin nuotio ja pystytettiin teltat, metsän pimeys ympäröi meitä ja lintujen äänet voimistuivat, Nllä oli mukanaan meidän ostamia paperilyhtyjä joissa oli sisällä ledivaloja, minä vein niitä metsään.
Metsä alkoi muistuttaa Taikaa.
Nuotio savutti silmiin.
Siinä kaikessa hiljaisuudessa ja odotuksessa rakastin niitä kaikkia ihmisiä, ne oli ne minulle rakkaimmat ja tärkeimmät, ihanimmat ihanimmat ihmiset.

Kävelimme Kn kanssa vetten päällä vahingossa, ryömimme eeppiselle aurinkokivelle, keitimme teetä, johon keräsimme ainesosat metsästä, se tee onnistui tosi hyvin ja oli parasta ikinä.
Minä ostin kirjan jonka aion koota täyteen kesämuistoja, vielä pitäisi ostaa kertakäyttökamera. Tai polaroid-kamera, se olisi kaikista ihanin.

Emme nukkuneet metsässä lainkaan, osa tietysti kyllä mutta minä en, eikä K.
Sitten lähdimme muutaman ihmisen kanssa aikaisin pois sieltä, minun piti ehtiä Ouluun ja niiden johonkin muualle, kävelimme asemalle, juna tulisi vasta kolmen vartin päästä, päätimme kävellä seuraavalle asemalle ja ehdimme sinne vain juuri ja juuri, juoksimme pitkin peltoja ja kesäisiä hiekkateitä jossakin Espoon takana, kävelimme hieman junakiskoilla jotta pääsimme perille.

Matkalla Ouluun nukuin paljon, oikeastaan vain koiranunta ja aika vähän, heräilin kuulutuksiin ja jarrutuksiin, mukanani vain yksi pieni laukullinen tavaraa, tuntui ihan hyvältä.
Oulunkaverit, Poika muunmuassa, sanoivat menevänsä bileisiin, en vielä silloin tiennyt menenkö itse, eräs toinen kaveri soitti kun lähetin sille viestin että Olen kohta sun huudeilla. Se soitti ja sanoi että tule Ainolan puistoon, ja minähän menin, ja siellä sitten olimme, tapasin muitakin tuttuja, ja ainiin siellä oli joku tyttö joka sanoi että ai sinä olet se söpö tyttö josta J on puhunut!
Muutenkin tuntui siltä että ne kaikki katsoivat että kuka tuo on, huh.

Oulun virallinen soundtrack on Jätkäjätkät, kuuntelimme sitä Pojan kanssa bileiden jälkeen kun kipusimme kaverin kämpille parvekkeen kautta, sen ovi oli auki onneksemme.
Minä en ollut nukkunut kahteen päivään, alkoi olla sekava olo, Pojan siniset silmät jäivät mieleen, taas.
Heräsimme joskus yhden aikaan, lähdin kävelemään keskustaan ja Poika johonkin, se sanoi että tekstaa jos tiedät ootko jäämässä ouluun, minä en uskonut että olen, koska oli kipeä olo.
Tapasin paria kaveria, muunmuassa Rää joka oli tullut Tampereelta Ouluun, ja sattumalta myös muita oululaisia kavereita, sitä miestä jota aina näen kaikkialla, välillä Helsingissäkin joissakin UG-bileissä iltakahdentoista jälkeen pimeässä.

Ja sitten törmäsin vielä keskustassa Poikaan vaikka luulin että se oli kotonaan.
"Vois kyllä soitella" se sanoi, vois kyllä, voi vois. Siksi mää olisin tahtonut jäädä sinne, vaikka henkeni uhalla, alkoi olla tosi kipeä olo, nyt en enää maista mitään ja kuumettakin on melkein kolmekymmentäkahdeksan ja selkä on tosi kipeä ja pääkin oli  mutta sitten otin buranaa.
Voi Poikaa.
Junasta lähetin sille viestiä että saa luvan tulla Helsinkiin.
Ja se sanoi että se olisi ehkä tulossa tässä kuussa.
Voi oi oi voi, tule tule tule jooko.

Oon nähnyt viime aikoina aika kamalia unia, niissä miun koira on jouduttu lopettamaan ja joku leppäkerttu samaan aikaan (itkin enemmän sitä leppäkerttua, en tiedä miksi), en osannut leikata otsatukkaani oikein.

Ensi viikonloppuna pitäisi päästä Turkuun, siksikin haluan parantua, siellä on metsäjamit ja ehkä joitakin uusia tuttuja, paljon ainakin tuntemattomia.

Kesä tuntuu ihanalta, vaikka Oulussa ei tunnukaan yhtä stressittömältä kuin talvella, ehkä se johtuu siitä että miulla ei ollut paljon ollenkaan rahaa (kaksi euroa ja kaksi senttiä ja joitakin senttejä taskunpohjalla) ja että yöllä oli aika kylmä enkä ollut nukkunut ollenkaan, ja että olin lähtenyt sinne täältä aurinkoisesta etelästä jossa voi yöpyä parhaiden ystävien kanssa metsässä. '
Mut kyllä Oulu oli ihan nätti kesälläkin, aika vihreä ja puistoisa ja ihmiset paljon iloisempia ja ei-synkempiä ja ne näyttivät kanssa vähän vähemmän nisteiltä.
Talvella oululaiset näyttävät kamalasti nisteiltä, niiltä juuri, niillä on semmoiset huput ja sitten ne istuvat jossakin perseet jäässä ja murjottavat.
Nyt ne joivat alkoholia puistoissa.

Minä katsoin touhua vähän kummissani.
Helsingissä ei ole ihan samanlaista, kuitenkaan.
Musta tuntuisi tosi hyvältä asua Oulussa, koska sitten miulla olisi siellä paikka missä olla eikä olisi sellaisia hetkiä kun jouduin vain vaeltelemaan itsekseni ja etsimään yöllä kojua josta saa pehmistä, siksi kun minun vain teki ihan kamalasti mieli vaniljapehmistä ja sitä oli sitten pakko saada.
Vaikka oli kylmä.

No nyt sitten kävi niin.
Perjantaina kaveri täytti 20, se on suuri luku ja nyt hän on lähempänä neljääkymmentä ja kriisejä kuin syntymäänsä, sen kunniaksi minä ostin sille ruusukkeen jossa luki Birthday Boy, se lahjoitti sen kyllä muualle mutta ainakin se oli hauska lahja.
Kahdellakymmenellä eurolla saimme elämämme matkan, minä ja kymmenen muuta, lappu kirveli kielellä, sen alla, sivuilla, bussissa ihmisten katseet harhailivat ja me kuuntelimme Kymppilinjaa.
Pidä mua kädestä sit kun mennään.
Ei se vielä ala.
No mutta pidä silti, ja ollaan sitten yhdessä koko ajan, joohan.

Ja me oltiin, tai minä luulin ainakin.
"Mä sammutan nyt puhelimen, äiti", ja sinne se sammui ja niin teki minunkin puhelimeni.
Istumme sotkuisen kämpän lattialla. Tavara on pudonnut ja siihen se on jäänyt eikä sitä ole nostettu sen koommin, tästä näkee mitä täällä on tehty viimeiset puoli vuotta, pöytänä pahvilaatikko ja kaksi levyä, tietokone.
Nouseeko nää jo.
Mä ainakin huomaan, sanon. Katselen käsiäni, ne muuttuvat vanhoiksi, ei, ei sittenkin nuoriksi, eikun pieniksi, eikun. Pahvilaatikopöytä aaltoilee. Piirrän K:n käsiin, se on se ihana tyttö, piirrän sen tusseilla, sun pitää taas kohta vaihtaa väriä, se kiljaisee ja olen ehdottomasti samaa mieltä, nauramme yhdessä.

Lähdetään metsään, joku keksii.
Minua etoo.
Vähän velloo, kaikki velloo, kaikkialla velloo, värejä, kulmiin muodostuu fraktaaleja ja erilaisia väriyhdistelmiä ja pienoissateenkaaria, en minä tiedä enää mistään mitään, naamojen sisään muodostuu uusia naamoja ja musiikki tuntuu omituiselta, maistuu omituiselta, haisee omituiselta. En laita kenkiä jalkaan, loikimme kylmässä toukokuun yössä, minä pelkissä villasukissa ja housuissa ja topissa, heitin hupparin ja huivin jo maahan, samoin tein mp3-soittimelleni, ajatukset valtaavat pääni.

Oikeastaan en muista kamalasti mitään.
Mutta kuulemma tapahtui näin: minä huusin.
Huusin sanoja, huusin tavuja, omituisessa järjestyksessä, kukaan ei saanut selvää. Minä luulin että K on pieni pesukarhupeikko jolla on raitasukat, ja se näytti ihanalta, todella hyvältä, välillä vähän koiralta, sen nenäkorut, huh, voi ne näyttivät niin hyviltä, ja miten se sylki, sekin näytti niin kivalta, niin niin kivalta.
Ja minä olin aika varma että me olimme pieniä peikkoja metsässä, olimme vapautuneet yhteiskunnasta eikä meitä sitonut siihen enää mikään, edes sanat tai pissahätä tai kengät, vaatteetkaan, ne saivat kaikki mennä, sillä me olimme luoneet itsestämme vain kuvan, jota pidimme yllä, mutta sitä kaikkea pystyi muuttamaan.

Eikä ollut olemassa poliisia eikä susia eikä äitiä eikä isää, se kaikki oli kuvitelmaa, me olimme nyt vapaita, pystyimme elämään talvessa, minä halusin ikuisen oranssinvihreän syksyn joka tuoksui vahvasti pistävältä, ja sitten siellä näkyi sydämiä, ja voi minä tajusin, silmiä oli kaikkialla ja rakkaus on kaikista tärkein, rakkaus, RAKKKAAAUUUSS minä huusin, minä itkin, minä lyyhistyin maahan ja kaivoin multaa, sanoin etten ole koskaan tuntenut näin.
Muistan miltä se multa tuntui. Niin kauniilta. Minä rakastin sitä, minä rakastin kaikkea, minä rakastin Kta ja Rää ja Nää ja Dtä, hetkinen, missä ne olivat, ahaa K oli tuossa, ja se raahasi minua metsään ja me loikimme siellä yhdessä.
Tulimme talon pihaan, meistä se näytti mielisairaalalta, siinä luki että Revontuli tai Universumi tai jotakin, ja ainiin S suojeli niitä pikku universumeita laseissa, N oli kaatanut sinne vihreää boolia jonka oli tehnyt, voi. Universumeita piti suojella ja niiden päälle pistää papereita, hmm.

Tuntui ikuisuudelta.
Käsiä suuni edessä.
En saa happea.
SMA MÄ RAK SYKS MHDI UUIY mitä tahansa yritinkään sanoa, mitä tahansa, sama se mitä, sanoja sanoja sanoja mutta kun ei niitä tullut.
Minut raahattiin sisälle.
En muista kamalasti mitään siitä, miten tulin sisälle, kuulemma huusin ja heittelin tusseja seinille, ja smartieseja myös, N oli lajitellut ne väreiitäin rasioihin. Minulle syötettiin jotain, luulin sitä smartiesiksi mutta kuulemma se oli kourallinen rauhoittavia, ja sitten päälle vettä, minä luulin että se oli alkoholia, ainakin se maistui samalta, kitkerältä ja vahvalta, ja yhtäkkiä upposin kummalliseen hajujen ja makujen mereen enkä nähnyt oikein mitään.
Mutta sitten R tuli siihen, minä revin sen naamaa eri suuntiin, koetin selittää jotakin, se sanoi että PLIIS, PLIIS tyttö PLIIS ja minä luulin että se on pieni ja kiimainen koira joka uikuttaa, ja niin luulin että muutkin ovat, ja sitten tajusin että minullahan on rastat, voi miten kivoilta ne tuntuivatkaan kun ne olivat vapaina.
Ja sitten rentouduin, rauhoittavat alkoivat vaikuttaa, makasin selälläni sängyllä, Rn naama yläpuolellani, ja naaman sisällä uusi naama ja sen sisällä uusi ja silmistä muodostui ikuinen tunneli, minä hoin erilaisia nimiä ja sanoja ja seksihuumeetväkivalta, jotakin, toistelin, luuppasin, selitin, R kuunteli ja rauhoitteli.

Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli ohi, pelkästään kummallisia värejä taas kaikkialla, ja hirveä väsymys, R tutki lompakkoani ja minä en tiennyt mistään mitään, menin patjalle makaamaan Kn viereen, K oli tärkeä, se oli kaunis ja ihana ja minun teki mieli suudella sitä tai ainakin halata, sen käteen oli muodostunut kuva, en ollut voinut lopettaa sen piirtämistä.
Silmät kiinni ja pää siniseen tyynyyn.

Naapuri koputtaa ikkunaan.
Me kutsutaan nyt poliisit. 
Peitto korviin ja polvet hienolle kerälle, ei kukaan kuitenkaan huomaa.
"Ei ne poliisit tulleetkaan, lähdetään"

Ja kuulemma juuri sillä sekunnilla:
POLIISI
ne tulivat ovesta sisään ja huusivat, minä nukuin. Ne herättivät Kn ja tarkistivat ihmisiltä papereita, etsivät huumeita, mitä tahansa, ne saivat toisen Kn, se oli hatkoissa laitoksesta. Ne eivät löytäneet mitään muuta.
Eivät mitään.
Eivät herättäneet minuakaan.












Ja sitten minä nukahdin oikeasti.


Heräsin aamuaurinkoon, se paistoi silmään, D ja R kuuntelivat musiikkia. Avasin silmät, mitä, eikö täällä olekaan muita, kamala päänsärky vain ja puutuneet jäsenet, vähän hävetti.
Mmh paljonko kello on? 
Viisi, sanoo R.
VIISI? Viisi. Päivällä.
Minä olin nukkunut varmaan yli 12 tuntia, huh, äkkiä keräsin kamppeeni kasaan, missä on lompakko ja missä se ja missä tuo, kamala kun väsytti ja villasukatkin jäivät metsään.
Nukahdin uudestaan bussiin, kävin Maailma Kylässä-festareilla nopeasti, näytin kuulemma siltä kuin olisin pilvessä, vaikka olin vain aivan saatanan väsynyt, en tiennyt vielä silloin miksi, menin kotiin ja nukahdin, nukuin koko seuraavankin päivän, minulle soiteltiin koko ajan ja ystävät luulivat minun kuolleen, äidille sanoin että olen kipeä, niin olinkin, yöllä ulkona roikkuminen nosti minulle kuumeen ja kamalan päänsäryn, tai sitten se johtui jostakin ihan muusta.


"Onneksi sä oot taas!" sanoi K kun soitin sille sunnuntaina illalla, ne sanat kuulostivat ihanan hyviltä, voi K sinä taidat välittää, ainakin minä välitän.