Kirjoitustauko

Anteeksi.
Nyt kirjoituksiini tulee ilmeisesti kahden viikon tauko. Menen suljetulle osastolle.

Maanantai matelee eteenpäin, herääminen on vaikeaa. Pelko kierii mielessä, muista juoda muista muista, punnitus on tulossa. Olen jo takki päällä ja kengät jalassa eteisessä, isä menee käynnistämään autoa, kun muistan. Sanon että käyn laittamassa hiukseni uudelleen, katoan vessaan ja juon puoli litraa vettä, tekee mieli oksentaa mutten anna minkään tulla ulos. Löllyn vatsoineni autoon. Hienoa, painon ei pitäisi nyt olla laskussa.
Omahoitajani on muualla, toinen hoitajista sanoo ottavansa painoni. Hän ei kuitenkaan muista, joten katoan aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän muistaa, syytän itseäni mielessäni, mutta nousen kiltisti vaa'alle.
Parinsadan gramman nousu perjantailta.
Hurraan sisimmässäni, puoli kiloa vettä ja toiset puoli kiloa nutria ja maitoa ja sitten vielä leipää ja muroja.
Ravitsemusterapeutilla tunnustan kaiken, hän lisää ruokasuunnitelmaani ruokaa ja minua ahdistaa niin että revin housuistani pieniä nukkapallukoita ja silmiini kihoaa kyyneleitä ja ääneni värähtää. Ei enempää ruokaa, kiltti, EI! Minä en syö entisiäkään, kerroin sen sinulle, miksi kidutat minua voi miksi.
Kotona piilotan ruokaa, valehtelen ja oksennan, syön jogurttirusinoita ja kadun sitä hirveästi, oksennan niitäkin.

Vaatehuoneestani leijailee ilkeä haju, on leijaillut jo useita viikkoja, minä tiedän mistä se johtuu, kätketyistä ruuista muovipussista, ne varmaan homehtuvat. Mutta en voi kertoa kellekään. Siivoan vaatehuoneeni, heitän ruuat pois roskiskatokseen. Vanha kouluvihkoni on liimautunut kiinni lattiaan. Sen alta paljastuu vesivahinko, ruskeat täplät parketissa, menen paniikkiin, hinkkaan saippualla ja tiskirätillä kaiken hajun ja liman ja ruuantähteet pois. Äiti tulee katsomaan ja näkee vahingot, valehtelen sen olleen vain märkä kouluvihko. Äiti uskoo.
Isä uskoo.
Hän huokaa raskaasti. "Kyllä sä nyt tihulaiseksi rupesit" hän sanoo varoittavaan sävyyn, mielialani laskee sekunnin murto-osassa. Niin mitä muutakaan minä olen kuin tihulainen. Minun syytäni kaikki, kaikki sattuu juuri nyt kun ei minkään pitäisi ja kaikki on minun aiheuttamaani, ja kaikki on kärsimystä, minä aiheutan vain harmia ja olen taakka.

Tiistaiaamuna en tankkaa vettä, paino on laskusuuntainen. Aamiaiselle teen kaksi leipää uuden ruokasuunnitelmani mukaan, toista en pysty syömään. En halua. En tahdo. Voisin murustaa sen pieneksi silpuksi ja tunkea omahoitajani nenään. Mene sinäkin pois. Tämä on liikaa, ettekö te ymmärrä, miksette anna periksi kun sanon vastaan ja näytän säälittävältä!!
Meinaan oksentaa, yritän sitä roskiksen yllä mutta ylös ei tulekaan mitään.
Hoitokokous. Paikalle saapuu ravitsemusterapeutti ja joitakin muita naisia, he lukittautuvat viereiseen huoneeseen hoitajien kanssa, me pelaamme korttia. Hiljennämme telkkarin ääntä, laitoshoitaja kilistelee laseilla ja toivomme hänen olevan hiljaa. Kuulemme vain yksittäisiä sanoja ja muminaa, puhetta siitä kuinka ruokasuunnitelmaa ei noudateta, tiedän heidän puhuvan minusta.
Lounas.
Välipala pakataan mukaan, lähdemme retkelle. En halua. Välipalani on LIIKAA. Pakkaan sen kuuliaisesti kuitenkin, hoitajat naureskelevat minulle ja typerille kysymyksilleni.
Retkellä suunnittelemme piilottavamme eväitä, kaadetaan nutrit kukkaruukkuun ja piilotetaan osia leivästä ja pillimehusta. Emme kuitenkaan toteuta sitä, ja se kaduttaa. Jätämme nutreista puolet juomatta ja pillimehustakin, kaduttaa, miksen piilottanut myös leivästä ja myslipatukasta osia vaikkapa laukkuuni, se olisi ollut helppoa.
Ja miksi muut saavat luistaa, eräs tyttö ei suostu juomaan ja hoitajat antavat hänen olla. Raivostuttaa.

Äiti hakee minut, ajamme katua väärään suuntaan, käännymme, vasemmalle ei saakaan mennä, äiti huokailee raskaasti ja manaa, miksei vasemmalle saa kääntyä, äh eikä tästäkään, nyt pitää mennä käpylän kautta. Syytän taas itseäni, voi äiti anteeksi, miksi pitikään pyytää sinua hakemaan! Miksi piti olla tällaisessa paikassa josta ei pääse kääntymään. Tunnen kuinka liikennemerkkien kiellot ovat minun syytäni, liikenneruuhka ja pitkät punaiset valotkin. Kaikki.

Kotona ilakoin jälleen vessassa, en saa kaikkea ulos ja se inhottaa, en saa mennä suihkuunkaan. Ikävä möykky jää sisälleni. Huomenna painoa on 947589745 kiloa lisää.
Piilotan kanakeiton, kohta piilotan iltapalankin. Söin jo liikaa.

Isä soittaa äidille. Minulle on paikka osastolla. Suljetulla, mutta suljettuus ei koske minua. Saan kuulemma pyytää avaamaan ovia, jos tahdon. Hienoa, myhäilen.
Olen innoissani, uusi osasto ja uudet kujeet. Mutta ystävät jäävät vanhalle osastolle, tosin voihan heihin pitää yhteyttä.
Kaksi viikkoa olen tuolla suljetulla, siellä tuskin on konetta, tai jos on niin en tänne kyllä uskalla eksyä sillä. Suljetun jälkeen tapahtuu .. jotakin. En tiedä mitä. Aloitan suljetulla torstaina.

Pitääkö sinne pakata, mitä otan mukaan! Tarvitsenko vaatteita, pyyhkeitä, shampoota? Lukemista, musiikkia? Saanko siellä huonekaverin, oman huoneen, kuinka pystyn keplottelemaan ruuan kanssa?

Olen helpottunut, äitikin on, hän sanoo että me kaikki tarvitsemme lomaa tästä kaikesta, ja olen samaa mieltä.
Ehkä ajatukseni saadaan joskus vihdoin kuntoon. Ehkä.

Äiti sai yöllä sydänkohtauksen.

Kaksi yötä sitten. Koko perhe valvoo, koska äiti oksentaa. Migreeniä se varmasti on, kukaan ei tee mitään asian hyväksi, sillä tähän on totuttu. Jopa minä saan unta, vaikka vessasta kuuluu kakomisääniä. Mietin salaa, miksei äiti osaa oksentaa hiljempaa, miksi minä osaan.
Aamulla yläkerrassa äiti hieroo päätään, omituista särkyä. Oikea käsi ja jalka tuntuvat oudoilta. Migreeniä se varmasti on, vakuuttelemme.
Äiti mittaa verenpaineensa, laite hälyyttää ja valittaa rytmihäiriötä. Johtuu varmaan äidin masennuslääkkeestä, nyökyttelemme ja vien äidin päälle lämmittävän kauratyynyn.
Illalla mittaamme äidin verenpaineen uudestaan, laite hälyyttää jälleen, pohdimme tuntikausia pitäisikö lähteä sairaalaan. Isä saa äidin vakuutettua siitä, että se on välttämätöntä, äiti pukee päälleen beigen villatakin ja farkut ja on jo pian autossa, kello on puoli kymmenen ja minä jään veljeni kanssa yksin pimeään asuntoon, vietämme earth houria. Veljeni haluaa pirtelöä, ja minä teen hänelle parasta pirtelöä mitä olen ikinä tehnyt, siihen tuli puoli desiä vaniljajäätelöä, loraus maitoa, kaksi teelusikallista sokeria ja vanilliinisokeria, puoli purkkia banaanijogurttia, viisi jäistä vadelmaa ja kuudes vielä pinnalle, johon tuli myös strösseliä ja sydämenmuotoinen jääpala.

Siskoni ei tule kotiin, vaikka hänen lapsenvahtikeikkansa loppui jo kymmeneltä.

Äiti ja isä palaavat puoli yhdeltätoista, luulevat että huijaan kun kerron että siskoni on vielä töissä. Minä pesen veljeni hampaat kahteen kertaan, suostuttelen hänet vielä käyttämään hammaslankaa ja tunnen oloni aikuiseksi, kerrankin.
Äiti ei suostu kertomaan, mitä lääkäri sanoi.
Siskoni palaa kotiin, kerromme että äiti ja isä kävivät lääkärissä, äiti purskahtaa lohduttomaan itkuun ja tuijotamme häntä, isä kertoo että äidin sydänkäyrä näytti oudolta ja antoi viitteitä viimeyönä koetusta sydäninfarktista, äiti saa sanottua että siitä jää jäljet sydämeen loppuelämäksi.
Syytän kaikesta itseäni, mitä aiheutan liikaa stressiä.
Äiti joutui ottamaan sairaalassa verenpainelääkkeenkin, paineet olivat nousseet liian korkeiksi, syytän niistäkin itseäni ja henkeäni ahdistaa ja rintaani painaa, päätän kuihduttaa itseni näkymättömäksi jotta minut otettaisiin kokovuorokautiselle ja tämä perhe pääsisi jälleen jaloilleen.

Eikä siinä vielä kaikki, sanoo äiti.
Lääkäri oli kokeillut hänen kilpirauhastaan ja todennut että siellä on outoja kyhmyjä, ehkä syöpäkasvaimia tai sitten ei, huomenna mentäisiin kokeisiin. Äidin itku muuttuu erilaiseksi, isän ilme huolestuneeksi, siskoni kasvojen peitteeksi kohoaa muuri jonka vain minä voin nähdä, minä joka yritän maastoutua punaisessa aamutakissani olohuoneen punaiseen sohvaan. Miksi meille käy näin, miksi juuri nyt, minä kysyn itseltäni, vaikka tiedän vastauksenkin, kaikki on minun syytäni, yksin minun eikä kenenkään muun, ei tähän vaikuta vaikka äiti söisi benecolia ja välttelisi lakritsaa ja punaviiniä ja käyttäisi evolus kaksitehoa ja popsisi verenpainelääkkeitä, joita hän joutuu ottamaan vielä toisen illalla kello kahdeltatoista, koska paineet eivät siihenkään mennessä laske tarpeeksi.

Äiti ei nuku kunnolla koko yönä.

"Annetaan mun kunnon romahtaa ja painon laskea, niin ne ottaa mut osastolle" sanon ja tarkoitan sitä, toivon että äiti ja isä suostuisivat, mutteivät he suostu. Äiti valittaa rahaongelmista, että meillä ei ole varaa maksaa kaikkia näitä sairaalakuluja, kuristava tunne kurkkuuni palaa ja mietin kuinka helpottavaa olisi vain päästä tästä kaikesta pois. Kuvittelen muuttavani USAan vain repullinen tavaraa mukanani, aloitan uuden elämän ja lähetän postikortteja perheelleni aina välillä kun saan rahaa.

Eilen minä .. en muista mitä söin. Tai muistan, minä heräsin ja söin muutaman lusikallisen omena-kanelipuuroa, sitten lounaalla parsakaaleja ja muutaman haarukallisen perunaa ja jauhelihakastiketta, loput laitoin taskunpohjalle piiloon, otin päälle vielä kaksi kevytjäätelöä. Oksensin suihkussa ainakin lähes kaiken pois.
Söin rasiallisen läkerol salmiakkeja, join pepsi maxia ja kahvia. Esitin syöväni kaikkea muuta.
Tänään olen syönyt aamulla muutaman lusikallisen puuroa, äsken alakanttiin mitatusti 2 dl kinkkukiusausta ja parsakaaleja. Ja purkkaa, kuten eilenkin, sen unohdinkin mainita.
Maanantai pelottaa, omahoitajani on lomalla ja joku lääkäri sanoi että jos paino laskee yhtään niin minun pitää ottaa kolmas nutri, mutta minä en aio juoda sitä, ja minä tiedän että minun painoni on laskenut, sen on pakko, on niin heikko olo että hyvä kun jaksoin edes syödä, hyvä kun jaksan pysyä hereillä. Suihkussa pesen hiukseni ja huomaan että tukoittain tummia haituvia jää käteeni, pelkään kaljuuntuvani mutta samassa se ei enää haittaakaan lainkaan.

Minä haluan pelastaa tämän perheen, vaikka siinä menisi henki. Minä haluan päätyä osastolle, muuten äiti kuolee verenpaineisiinsa ja isä stressiin, samoin koirakin, viimeistään siihen että kun minulla on liikuntakielto ei sitä melkein kukaan edes käytä lenkillä. En halua nähdä kuinka pieni veljeni kärsii, en halua nähdä hänen huolestunutta ilmettään kun hän katsoo minun lautastani, en hänen iloisten kasvojensa väkinäistä hymyä, en halua hänen kuulevan enää yhtään ruokataistelua, tai osastokeskustelua, haluan hänen saavan sen huomion mitä äiti ja isä luulevat minun kaipaavan, minä haluan hänelle hyvän lapsuuden.
Ja silti kaikki on minulle vain yksi ja sama, ihan sama, en välitä.

Isä kysyy haluanko olla mielummin kotona vai osastolla, ja millä osastolla. Sanon kuten tunnen, kerron että se on minulle yksi hailee.
Kukaan ei kuitenkaan usko.

Äiti huokaa raskaasti ja sanoo ettei jaksa, isäkään ei jaksa enkä minä.
Mutta pelkään huomista, tankkaan varmaan aamulla vettä punnitukseen, en halua enempää ravintolisää. Mutta samalla haluan, voi haluan osastolle.

Mutta eniten haluan pois.

Lukijat, te lisäännytte, ja olen siitä innoissani! <3

Anteeksi kun en hetkeen postannut mitään, syy on täysin isän. Hän piilotti koneeni. Merkkaan jälleen uuden kohdan isän piilottamien minulle kuuluvien asioiden joukkoon. Tämä alkaa käydä jo sairaaksi.

Alkuviikosta äiti ostaa suklaata, saan ravitsemusterapeutilta välipalankorvauslapun ja aion käyttää sitä, sillä suklaa himottaa minua liikaa, vaikka en ole vuosiin syönyt sitä. Päätän korvata iltapalani suklaalla. Kysyn isältä, kävisikö jos söisin suklaata, vahtimatta. Käy, hän sanoo. Hän lähtee saunaan, minä otan suklaata jääkaapista yhden rivin, ahdan sen naamaani äkkiä ja hymyilen.
Tai näin sanoo mielikuvani.
Oikeasti tungin suklaan taskuuni, talouspaperiin käärittynä. Minä 'söin' sen. Tuntuu pahalta. Alan itsekin jo uskoa valheitani. Kuvittelen, ei, luulen, syöneeni sen syntisen, taskussapolttelevan suklaanpalasen. Harkitsen oksentamista, vaikka tajuan pian että suklaa on kuin onkin vielä taskussani eikä vatsalaukussani.
Isä tulee takaisin yläkertaan, kerron syöneeni. Tilanne räjähtää käsiin. Saarnausta, riitelyä, isä riitelee minun kanssani ja äidin kanssa, äiti puolustelee minua ehkä. Isä tekee voileivän ja tuo sen naamani eteen, "syö". En vastaa, katson telkkaria, yhtäkkiä dokumentti turskankalastuksesta alkaa vaikuttaa hyvin tärkeältä. Keskityn teksteihin ja maailma ympärilläni sumenee. Isä tunkee leipää silmääni, äidin ääni kuuluu jostakin kaukaisena. En muista mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta minä en syö sitä leipää. Havahdun, kun isä sanoo vievänsä koneeni. Sanon, että senkun, ei se minua liikuta. Eikä liikuttanutkaan. Kertaakaan koko koneen ollessa poissa en edes kaivannut sitä takaisin. Ollenkaan.

Tiistaina tulen osastolta, suklaata on vieläkin kaapissa. Syön sen viimeisen rivin suklaata, mieleni tekee lisää. Muistan eilisen piilotetun suklaarivin, haen sen kätköstään ja tarkistan että se on vielä kunnossa, sitten tungen senkin suustani alas. Mieleni tekee vielä jotakin. Mutta järki käskee oksentamaan, sairas järkeni. Lukittaudun puoleksi tunniksi vessaan. Siskoni on kotona, äitikin tulee pian. Kukaan ei kuitenkaan epäile mitään. Ei huomaa mitään. Minä tyhjennän vatsani, maistuu ihmeen hyvältä, suklaalta.

Keskiviikkona tulen osastolta, äiti päättää ottaa pakastemansikoita. Näen sattumalta sorbettipaketin pakastimessa, nappaan sen ja syön varmaan kaksi desiä. Mieleni tekee vaniljajäätelöä, jota äiti kaapii kulhoonsa. Päätän ottaa ihan pikkuisen, suoraan paketista. Jäljellä on varmaan 150 grammaa, syön siitä puolet suoraan paketista. "Paskat" tuumaan ääneen, kippaan jäätelön kulhoon ja syön loput siitä.
Alakerran vessa on lukossa seuraavan puolituntisen.
Suihku on varattu sitä seuraavan puolituntisen.

Viemärit ovat tukossa seuraavan puolivuotisen..

Minä muistan päivät sen perusteella, mitä olen oksentanut.
"Olikohan se keskiviikko, eei sen pitää olla tiistai koska silloin oksensin suklaata, keskiviikkona vaniljajäätelöä ja mansikkasorbettia.."

Näen sekavia unia, yhtenä yönä olen ranskassa kattohuoneistossa, olen juuri syönyt santsiannoksen spagettia ja lihapullia ja tullut siksi suihkuun, minulla on keltainen saunavati kädessäni, täytän sen vedellä ja aion oksentaa. Näen ikkunasta komean miehen, ihanat siniset silmät, vilkutan hänelle vaikka olen alasti, ja hän vilkuttaa takaisin samalla kun pyöräilee huoneistoni ohitse.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ilmestyy keltaisen suihkuhuoneen ovelle puku päällään, en häpeä alastomuuttani, kerään vettä vatiin ja olen juuri nielemässä sitä. Hän keskeyttää. Haluan olla hänen kanssaan. Mutta haluan tyhjentyä. Hän ottaa minua ranteesta kiinni hyvin vahvasti, suihkuvesi valuu päällemme vilpoisena ja virkistävänä. En oksenna. Hän saa minut vakuuttuneeksi siitä, että santsiannos spagettia on hyvästä ja pysyy sisälläni.

Suklaatiistaita vastaisena yönä näen jotakin sekavaa unta, josta muistan vain yhden kohtauksen. Menen jääkaapille. Sieltä minut bongaa fazerin sininen. Kokonainen levy. Avaan foliopaperin, rapisevan, kiiltävän foliopaperin nopeasti ja tottuneesti. Suklaa on valmiiksi pilkottuna riveihin. Otan ensimmäisen ja tungen sen kitaani. Otan toisen, vaikka kadun sitä jo etukäteen. Nielen, mietin kolmannen ottamista. Samassa muistan, että söin jo päivällä kaksi riviä minttu-marabouta. Ahdistus iskee ja juoksen läpisevin askelin yläkerran vessaan.

Herään molempina öinä pakokauhuun, huokaisen helpotuksesta ja silitän kättäni huh se olikin vain unta. Nousen kuitenkin vessaan pissalle, mutta nukahdan pian onnellisena. Se oli UNTA.

Tänään sain koneeni takaisin, sillä söin kiltisti.
Tai niin isä luulee.
Hän kyllä vahti minua, siitä ei häntä käy syyttäminen.
Mutta se sekunti, jonka hän katsoi muualle. Se sekunti, jonka aikana hän luki sanomalehteä. Käänsi selkänsä. Keskusteli äidin kanssa. Pyyhki kaapista sormenjälkitahroja. Katsoi telkkaria, nosti housujaan, pyyhki likaa paidastaan, luki veljelleni aku ankkaa, ratkoi rubikin kuutiota. NE muutama sekunti. Muutama muutama ilkeä sekunti, joiden aikana käteni ehti sivaltaa aina muutaman ranskanperunan ja kanapalan sylissäni makaavalle talouspaperinpalaselle. Isä, miksi et istunut viereeni ja katsonut herkeämättä. Ei minun valehtelijanluontoni kestä muuten, isä, minun sairas puoleni on hauras ja murtuvainen, se ei kestä yksin, se ei kestä niitä muutamaa sekuntia joina ajattelet jotakin muuta. Ja siksi, siksi olen niin pahoillani. Siksi en halua olla täällä, olen taakka, minua tarvitsee huoltaa kuin pikkulasta, perääni katsoa samalla lailla kuin kolmivuotiaan, ruoka syöttää minulle lähes kuin viisikuukautiselle. Saan kaikesta ongelman, anna anteeksi, olen huono tytär ja siksi ansaitsenkin ehkä tämän kaiken.
Kanapalat pullistelevat taskussani, esitän syöväni kun tungen suuhuni vihreitä papuja yksi kerrallaan. 'Onpa hyviä ranskalaisia'.

Minua pelottaa. ahdistaa. kaduttaa. masentaa. Niin monta tunnetta yhtäaikaa.

Voi kun oli tullut ihania kommentteja, kiitos hirveästi ihmiset, piristätte mua ja saatte mut edes hieman paremmalle tuulelle<3

Kävin tänään kampaajalla, pukeuduin pitkästä aikaa hameeseen ja sukkahousuihin. En ollut pitänyt hametta, saati sukkahousuja, varmaan vuoteen. Ihailin salaa jalkojani, ne näyttivät oikeastaan aika hyviltä. Äiti sanoi että näytin sairaalta, että mun jalat oli kuin kaksi tulitikkua, väitin vastaan. Musta mun jalat oli oikein kivan näköiset, mikä on pelottavaa, koska KUN tästä nyt sitten on lihottava, niin saan kuitenkin sellaiset ällöttävät selluliittijalat tai ödeemasääret... :(

Äiti sanoi että kampaajalla yksi niistä kampaajista oli mittaillut mua. "Se katsoi sua jo heti kun sä tulit sisään, mittaili tälleen sun käsivarsia ja jalkoja" äiti sanoo ja sen katse kiertää ilkeästi mun kehoa, tunnen oloni norsuksi makkarankuoressa ja peittelen kananlihalla väriseviä käsivarsiani.
"Sit mä katsoin sitä naista, aattelin että onpa laiha. Että kyllä syömishäiriöinen syömishäiriöisen tunnistaa" on äidin lopullinen kanta asiaan. Toisaalta tunnen kivaa yhteenkuuluvuutta sen naisen kanssa, kuten kaikkien muidenkin syömishäiriöisten, meillä on yhteinen ongelma ja yhteinen salaisuus, jonka vain toiset kaltaisemme voivat ymmärtää. Ja se nainen oli oikeasti hirveän laiha, myönnetään, mäkin katselin sitä siellä kampaajalla, sitä kuinka sen paita roikkui löysänä ja housujen persauksiin jäi tyhjää tilaa. Eikä se musta edes ollut kovin kaunis nainen, se ei ollut kovinkaan vanha mutta sen laihaa kehoa päällystävä iho oli kuitenkin rypyillä.

Luen kirjaa nimeltä Lupa syödä. Sain sen osastolta lainaksi. Se kirja auttaa mua toisaalta ymmärtämään asioita. Esimerkiksi heikkoa lähimuistiani, valonarkoja silmiäni, näppylöitä käsivarsieni takapinnoilla, pyörrytystä ja heikotusta ja spagetintuntuisia reisiä. Vatsan turvotusta. Kaikkea mahdollista. Se antaa vastauksia, eikä edes odota että kaikkia kirjan neuvoja noudatettaisiin. Mutta yhden hyvän neuvon olen siitä jo sisäistänyt, nimittäin pureskelun.
Lounaalla syömme keittoa, minä pureskelen sitäkin kuin viimeistä päivää, ja ruokailun lopuksi huomaankin, kuinka ei teekään mieli ottaa enää edes lientä lisää, sillä ruokailu kestikin jopa ihan mukavasti.

Vatsani näyttää afrikkalaisen nälkäänäkevän lapsen vatsankummulta, turvonnut, napa työntyy ulospäin, alavatsa on kova, kylkiluut törröttävät, samoin lantioluut jopa selästä, rinnat näyttävät suhteettoman pieniltä. Vatsa näyttää isolta, mutta tiedän että normaalipainoisen vatsaan verrattuna se näyttäisi pieneltä, vain täynnä ilmaa olevalta. Pullistan vatsaani entisestään peilin edessä. Näyttää kuin olisin raskaana, silittelen mielikuvitusvauvaani ja hakkaan sen pään tuusannuuskaksi.
Ja kaiken tämän tekee vain se, että syön epäsäännöllisesti enkä saa vitamiineja ja muita tärkeitä aineita. Mielikuvitusvauvani vie vitamiinit ja hivenaineet mukanaan ja nauraa, hymyilen sille ja nappaan seronilini kiltisti.

Paha paha paha olla, vaikka kyllä tämä eilisen voittaa mennen tullen.

Istuminen sattuu, tuntuu että häntäluuni vääntyy ihan vääriin asentoihin, ihon se on jo saanut kulumaan rikki, samoin kuin selkäranka. Lantioluuni moikkaavat minua peilistä, hieron niitä koska niihin sattuu, enkä voi maata selällänikään. Iltaisin teen lihassarjat lähes silkalla tahdonvoimalla ja hampaidenkiristyksellä, ei sen takia että kuntoni olisi huono (sillä se on kohentunut, vatsanikin on piukka ja kova kuin mikä, kovempi kuin ikinä, ja toivon sen johtuvan lihaksista) vaan koska selkääni sattuu.

Osastolla oli kamalaa ruokaa, mieleni teki oksentaa mutten kuitenkaan tehnyt sitä, en voi tehdä sitä osastolla, sillä mahdolliset äänet saisivat kaikki syyttämään. Söin kiltisti kaiken, keskustelin omahoitajani kanssa ja tuijotin apaattisena oven oikeassa alakulmassa olevaa kolmionmuotoista reikää, kuvittelin että kaikki on hyvin, kääriydyin osaston vilttiin ja taittelin sen hapsuista pinoja ja lettejä ja solmuja ja revin niitä salaa irti.

Valehtelin. Sanoin että söin kiltisti kaiken. Onnistuin ja uskaltauduin ensimmäistä kertaa piilottamaan ruokaa. Tai no ruokaa ja ruokaa, puolet (ainakin) salaatinkastikkeesta (josta en pidä) ja ainakin puolet jokaisesta voirasiasta joka minun oli määrä käyttää. Olin ylpeä. Puoletkin on jo ihan hyvä saavutus. Puolet, kohti päämäärää kokonainen.
Mutta samalla mietin muiden osastolaisten kanssa poispääsyä, kesäsuunnitelmia, normaalia elämää. Mansikoita, jäätelöä, rantaa, kavereita. Kävelyretkiä puistoissa. Lämpöä, naurua, hymyjä, merta. Kukaan ei halua istua osastolla kesällä. Ja minäkin haluan kesätöihini, haluan normaalin elämän, matkustelua ja hauskanpitoa.
Mutta silti haluan osastolle, silti haluan laihtua, vaikka tiedän että ainoa tie tästä on ylöspäin, painon suhteen, alaspäin kaiken muun suhteen.

Ajatukseni sotkeentuvat omiin ristiriitoihinsa ja siitäkös ahdistunkin.

Keksin tänään uuden keinon oksentaa. Tulin kotiin ja oksensin osaston välipalatarjoomukset, kittasin vettä, painoin alavatsaa ja kaikki muu tapahtuikin itsekseen. Ja helpommin kuin hetkeen. Ja sen jälkeen en ole suustani laittanut sisään mitään, paitsi purkkaa ja kahvia.
Kyllä tämä tästä.

ei tämä tästä ei ei ei ei eie ei KYLLÄ

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen päivä seronilin käyttäjänä.
Ja toivon, että tämän päivän ahdistuskohtaukset eivät ole sivuvaikutuksia.
Ahdistaa tajuttomasti, ja nyt en tiedä edes syytä. Kurkkua kuristaa, rintalastaa painaa, oksettaa, lamaannun ja tuijotan eteeni, kyyneleet täyttävät silmäni välillä ja välillä en pysty edes itkeä. Istun ruokapöydässä ja juon ainakin kuudetta kuppia kahvia siinä toivossa, että se toimisi nesteenpoistajana.

Viikonlopun syömiset meni mielestäni oikein putkeen, söin aika vähän ja näin. Ja silti painoa oli tullut parisataa grammaa lisää? Ahdistaa perkeleesti. Vitun paino, putoa homo, minä haluan kokovuorokautiselle, en kestä olla kotona, täällä ahdistaa vain enemmän ja palaan vanhoihin totuttuihin valheellisiin tapoihini!
Toivottavasti se on vain nesteitä, jotka lähtee tällä saatanallisella kahvin kittaamisella. Tai sitten toivottavasti tämä kaikki johtuu ummetuksesta. Joka on muuten ihan kamalaa, enkä tiedä mitä tehdä asialle.......... varmaan joudun johonkin suolihuuhteluun hip hei ja hellät tunteet.

Olen elossa, toistaiseksi, en vain ole postannut hetkeen.

Torstaina mulla diagnosoitiin keskivaikea/vaikea masennus. Ei tullut yllätyksenä. Osastolla oli hoitokeskustelu vanhempien kanssa, ja kun lääkäri kertoi diagnoosistaan, mä suorastaan tunsin kuinka rypyt isän kasvoilla syvenivät kanjoneiksi, ja kuinka taas rypyt äidin suupielissä katosivat ja siloittuivat.
"Ajattelin että maanantaina aloitettaisiin lääkitys" sanoo lääkäri, isä liikahtaa levottomasti tuolilla ja äiti ja minä peitämme kasvomme käsillämme. Seuraa viidentoista minuutin keskustelu, jossa ei päästä eteenpäin. Isä on lääkettä vastaan, hän selittää lääkäreille jotakin ihmisen luonnollisesta tasapainosta (eikö se ymmärrä että mun tasapaino on sattunut katoamaan jo vuosikausia sitten!) ja väittää vastaan, minä en edes kuuntele vaan tuijotan ulos, puussa istuu lintu ja minä asetan katseeni siten että näyttää että se istuu sälekaihtimella, liidän ajatuksissani kauas ja herään vasta kun joku kutsuu minua nimeltä.
"Mitä mieltä sä olet siitä lääkkeestä?"
Vastaan jotakin ympäripyöreää, isän katse porautuu takaraivooni.

Haluan sen lääkkeen, mutten kuitenkaan, haluan osastolle mutten kuitenkaan, haluan parantua mutten kuitenkaan.

Lääkäri sanoo että lääke aloitetaan maanantaina, mikäli molemmat vanhemmat on sen puolella. Isäkin myöntyy vihdoin, en uskalla edes katsoa häneen, saati kuvitella millaiset huudot äiti saa autossa, tai millaiset huudot minä saan kotona.
Alan siis saada seroniliä masennukseen. Lääkäri kyseli kamalasti suvun taipumuksista maanis-depressiivisyyteen. En kehdannut kertoa, että mulla on siihen ehkä taipumuksia. Jos on, niin tuo lääke pahentaa sitä, nostaa mielialaa liikaa. Vaikka en tiedä oisko sekään niin pahasta.

Syömisten suhteen menee.. paksusti. Ruokasuunnitelmaani muutettiin, koska olen laihtunut 33 kiloon. Nykyään syön start-suunnitelman mukaan ja ahdistun entistä enemmän, piilotan ruokaa entistä enemmän ja valehtelen entistä enemmän, inhoan itseäni entistä enemmän.

Perjantai oli kamala päivä, itkin kolme tuntia putkeen. Raavin itselleni arvet oikean käden peukaloon ja käsivarteen.
Muistan perjantaista sen kuinka vaan ahdistaa ahdistaa ahdistaa, piilotan ruokaa ja valehtelen, oksennan ja hymyilen. Isä sanoo haluavansa vahtia, että syön kaiken, ahdistus puristuu käsiksi kurkulleni ja sydämeni ympärille, mutta eihän isä sitä ymmärrä, vaan alkaa syyttää siitä kuinka sairaus on minun syytäni ja kuinka perheeni tilanne on minun syytäni, k a i k k i on minun syytäni, minä makaan vessan lattialla ja toivon vain kuolevani siihen paikkaan, peukaloni tuoretta haavaa kirvelee kun valutan kyyneleitä sen päälle, mutta sekin kipu on pientä verrattuna siihen mitä joudun kestämään, mutta ei kukaan sitä voi tajuta, ei ainakaan isä.
Itken ainakin kolme tuntia, äiti tulee viereeni ja itkemme yhdessä, kerron että haluan osastolle ja hän sanoo itsekin miettineensä sitä, sanoo että voimme puhua siitä maanantaina päiväosastolla, ahdistaa taas. En halua pettää päiväosastoa ja sanoa että haluan kokovuorokausiostastolle, mutta samalla jokin järjen ääni päässäni sanoo, että kyse ei ole niistä hoitajista tai heidän mielialastaan, vaan MINUSTA kerrankin minusta!

Kerron äidille, että ainoa syy miksi en haluaisi kokovuorokautiselle on se, että kotona on oma sänky ja koira. Muutoin on ihan sama missä päiväni vietän, kaikki on sitä samaa ja harmaata kuitenkin. Äiti sanoo että odotetaan että saadaan se lääke, minä huudan etten jaksa odottaa kolmea viikkoa että se alkaa vaikuttaa, äiti halaa minua ja sanoo ymmärtävänsä hyvin, käytän puolet vessapaperirullasta nenäliinoiksi.

Omahoitajani sanoi että olen vähän liian huonokuntoinen päiväosastolle, ja että jos paino yhtään laskee niin on kokovuorokautisen paikka. Siksi en ole viikonloppuna syönyt kauheasti, piilottanut kaiken mahdollisen ja huijannut aika paljon. Laskisi nyt edes vähän, edes pikkiriikkisen huolestuttavampiin lukemiin!!
Sillä en jaksa taistella isäni kanssa, mielummin taistelen osastolääkäreiden kanssa, sillä heitä minun ei tarvitse sietää loppuelämääni tai pelätä että he kohtelevat minua sanomisieni tai tekojeni takia kuin hullua ikuisesti, sillä hulluhan minä heille olenkin, heillä ei ole minuun mitään tunnesiteitä, vaikka välillä tuntuu ettei ole isälläkään, mutta isä on huolesta sekaisin, osastolääkärit sen sijaan sekopäisiin tyttöihin tottuneita karskeja miehiä ja naisia, ja he ehkä ovat nähneet ennenkin kaikenlaiset kommervenkit.
Osastossa pelottaa vain se, että siellä on minua laihempia ja huonokuntoisempia, minä olisin varmasti se läskityttö, jonka pitäisi laihduttaa osastolla, muut ovat nenämahaletkuissa ja minä makaan sängyllä pönöttävän vatsani kera ja mässytän ruokaa, EI KIITOS.

Eilen söin makaronilaatikkoa ja jotakin toista ruokaa, josta molemmista oksensin osan. Tänään olen syönyt lohta ja perunaa, mukamas ruokasuunnitelman mukaan vaikka huijaan. Vielä pitäisi mahduttaa tyyliin 300 kaloria pastaa, no way. Mutta olkoon, onhan sekin vähemmän kuin se mitä osastolla menee...
Eilen olin kuolla pyörrytykseen ja huonoon oloon, kalium-arvoni varmaan heittivät, sillä olin juonut varmaan kaksi litraa pepsi maxia ja paljon teetä ja vettä (oksentelun takia), vatsa oli pullollaan nesteistä ja sydän hakkasi oksentelun ja nestetasapainon heittelyn takia hullun lailla, toivoin kuolevani jälleen. Nyt on taas vähän samanlainen tunne, mutta minä EN sorru syömään.

Kerroin parhaalle kaverilleni anoreksiastani ja hän oli ratketa huolesta ja itki koko yön putkeen. Olenpas vastuuntunnoton paska.

Kertokaa minulle normaalista elämästä.

Mä en muista, millaista on käydä koulua. Tuntuu että se maailma on niin kaukana poissa, vaikka siihen maailmaan on kasvanut. Elän sumuverhossa, jopa tämän päivän aamu tuntuu kaukaiselta ja häilyvältä - joinko tosiaan silloin kahvinmakuista nutria, kaadoinko tosiaan muroihini liian vähän maitoa, riitelinkö tosiaan osaston hoitajien kanssa? Minä en voi muistaa, muut voivat kyllä.

Herään kunnolla vasta, kun isä sanoo "pitäkää kiinni", tartun auton pehmustettuun penkkiin ja isä pyöräyttää kaaran taitavasti ympäri niin että vastasatanut lumi pöllyää, minä painan radion päälle ja isä loikkaa autosta ulos siskoni kutoma hattu päässään ja kaulaliina kaulassaan ja vie veljeni tarhaan. Vasemman silmäni vastameikatut ripset takertuvat yhteen ja tuntuvat inhottavilta, yritän totutella niiden kanssa elämiseen loppumatkan, mutten pysty, vasta osaston lämmössä helpottaa. Huikkaan muille moikat, menen omahoitajani kanssa huoneeseen jossa on vaaka, riisuudun kuin vanhakin tekijä ja loikkaan vaa'alle. 33,4.
Samaan aikaan tunsin onnistuneeni, vähemmän kuin viimeksi, mutta samalla silti tunsin pettäväni perheeni, omahoitajat, muut osastolaiset, lääkärit, kaikki jotka ponnistelevat puolestani ja joille syötän valheita valheiden perään, kudon niistä verkon ja heitän sen heidän päälleen. Pyytelen anteeksi mielessäni, omahoitajani sanoo että pitääkin varata aika ravitsemusterapeutille, ja että liikunta on edelleenkin kiellettyä ja että on todella hienoa että osaan vain olla.
Mitäs muutakaan tekisin, lihaskunnot joka ilta mutta eihän se auta kuin vain vatsaan. Enkä minä jaksa tehdä mitään, koko viikonlopun väsytti niin kamalasti, etten jaksanut edes seistä, osastollakin väsytti ja istuin koko päivän viltin alla, tunsin kuinka sydämeni hakkasi sohvaa vasten, kamalan hitaasti ja isoin liikkein.

Aamupala sujui kummallisesti, mikään ei onnistunut, kaadoin lasiini homeista tuoremehua, leivät olivat jäässä, lautaset takertuneet toisiinsa kiinni ja murot sinkoilivat pitkin tarjotinta. Pelkäsin kaatuvani tasapainoillessani pelottavan korkeiden kynnysten yli tarjottimeni kanssa, mutta onneksi pysyin pystyssä, sillä olin odottanut tätä ruokailua jo kamalan pitkään, varmaan yli puoli vuorokautta, nälkä oli sen mukainen, ihanaa minun sallitaan syödä. Mikrossa talviturkkinsa heittänyt lämmin leipä sulattaa voinapin päälleen, haukkailen siitä paloja innoissani, ihanan lämmintä ruokaa. Mieleni tekee puuroa, mutta tiedän sen kuitenkin olevan pettymys niin kalorillisesti kuin maullisestikin, joten tyydyn muroihini, jotka maistuvat pitkästä aikaa ihanilta, ne puhuvat minulle riks raks ja poks ja säestävät aamiaistani, uusi homeeton tuoremehu kulahtaa nopeasti alas, leipäkin katoaa ja pian murotkin, jäljellä ovat vain vitamiinit, jotka syön yksi kerrallaan pienestä vihreästä kiposta.
Seuraavat tunnit istun ja luen vanhoja Demejä, mieleni harhaileen ympäriinsä ja silmäni pysyvät juuri ja juuri auki, en jaksa edes puhua paljoa. Tytöt kertovat kokovuorokausiosastolta karanneesta tytöstä, puhe luisuu osastoihin, kaikki päivittelevät minulle tuntemattomia henkilöitä joo tiedäksä se on joutunut letkuihin, ai joo se on musta tosi huonossa kunnossa ihan karmeen näkönen vähän se on laihtunut, joo tiedättekste sen ja sen se on polttanut tupakalla käteensä jälkiä ja syöny ihan hirveesti karkkia naureskelen muiden mukana, eräs tyttö innostuu kertomaan nenämahaletkukokemuksestaan, muut päivittelevät kauhuissaan, samalla tavalla kuin viime viikolla kauhistelimme lämmintä mansikka-Nutridrinkiä.

Aika kuluu nopeasti ja huomaan että on ruokailun aika, salaa odotin sitä jo mutten myönnä itselleni. Keittiössä tuoksuu hyvältä mutta ruoka on pettymys, kumiperunoita ja kalaa, jes herneitä sentään. Syöminen sujuu nopeasti, muut ottavat suunnitelmiensa mukaisesti isompia annoksia kuin minä, olen ensimmäisenä valmis eikä tee edes mieli oksentaa.
Luen hieman lisää, sitten innostumme tyttöjen kanssa laulamaan Singstaria, toiset ovat koneella, meillä on hauskaa.
Kunnes tulee omahoitaja-keskusteluaikani, häviän sinsgtarissa kirkkaasti ja katoan ruokailuhuoneeseen, omahoitaja sanoo että saatan saada mielialalääkkeitä, esitän yllättynyttä vaikka sisällä kuplii ilo, ehkä tämä tästä sittenkin. Puhumme syömisestä ja alkaa ahdistaa, hän kyselee Nutreista, sanon että olen juonut kaikki, hän kyselee oksentamisesta ja sanon etten oksenna, totutut vastaukset, liian tutut ja opitut, varmat sanat. Hän kyselee viiltelystä, tunnustan ja näytän neljä vuotta sitten tekemäni arvet, hänen ilmeensä on aidosti myötätuntoinen, tietäisipä vain mitä nilkkani sai kokea viime viikolla, tietäisipä vain ne useat lävistykset joita teen hakaneuloilla jotta kipu muualta katoaisi, hei sehän on kuin akupunktiota.
Hän vihjaa hienosti etten koskaan ole ollut ylipainoinen, muurit aukeavat ja avaudun hänelle lapsuudestani, hän väittää vielä kivenkovaan että olen aina ollut siro ja hoikka enkä koskaan ylipainoinen, minä kerron käynneistä terveydenhoitajalla ja saamistani lapuista ja kehotuksista laihtua, kerron kuinka niitä kehotuksia sateli perheeltä ja isovanhemmiltakin, mutten kerro että isä sanoi yläasteella sua voidaan vielä kiusata tuon takia, että kannattais vähän miettiä ja että sulla ei oo kyllä yhtään varaa napostella ja kuinka 150-kiloinen mummini sanoi istutaan me isot tytöt täällä yhdessä. Pieni mieli ei tajunnut, seuraavassa hetkessä kehotukset olivat jo päinvastaisia.
Hän antaa minulle lomakkeita täytettäväksi, lapun varatusta nuorisopolin ajasta ja ravitsemusterapeutin ajasta. Hymyilemme, keskustelu on päättynyt, katoan taas olohuoneeseen telkkarin pariin, sanovat että näytän väsyneeltä, ja sitä olenkin, niin kamalan kamalan väsynyt.

Odotan välipalaa, siihen on tunti, puoli tuntia kaksikymmentä minuuttia eikun ohoh minullahan on samaan aikaan se ravitsemusterapeutin aika, koputan sairaalanvalkoiseen oveen joka aukeaa harvinaisen huonosti ja kerron että mun pitäisi syödä jo nyt, tuntuu todella oudolta sanoa sellaista tällaisessa paikassa ja tunnen muiden tyttöjen katseet selässäni, kaikki varmasti ihmettelivät ja miettivät että mikä sika tuo on, joko se haluaa syödä. Mutta muuten tulee kiire, aikaa syödä on 15 minuuttia ja siinä ajassa pitäisi kadota juustopäällysteinen leipä, omena ja nutri-drink. Kuorin omenan huolimattomasti, saan ällöttävän banaaninmakuisen nutrin mukaani ja mieleni oksentaa jo ajatuksestakin, leivälle yritän etsiä kevyttä juustoa, otan ohuimmannäköistä ja samassa joku ilmoittaa että oltermanni on munkin lempijuusto ja mieleni oksentaa jälleen, hyi oltermannia olen aina inhonnut sitä ja siinä on kaikenlisäksi 945948579 kiloa ja prosenttia rasvaa.
Jätän sen kuitenkin leivälle, syön kymmenessä minuutissa, ensin omena, sitten leipä ja sitten vasta nutri, jotta oksentaminen olisi helpompaa ja ulos tulisi leipä ennen omenaa, kaikki on ennaltasuunniteltua ja helppoa, kävelymatka ravitsemusterapeutille käy nopeasti, vastaanotolla istuu kamalan laiha ja onnettoman näköinen tyttö. Terapeutti pyytää minut huoneeseensa, käymme läpi listaa syömisistäni ja hän sanoo että ethän sä oo piilottanu ruokaa, kun muuten tästä tulee kamalan hankalaa sulle koska sit me ei tiedetä mitä sä oot syöny ja mitä et ja ku et kuitenkaan liho ni sit me vaan lisätään sitä ruokamäärää pelko kirpaisee vatsassani ja mieleni tekee tunnustaa, mutta pidän kaiken sisälläni niin ruuan kuin tunnustuksetkin. Kyselen milloin pääsen eroon nutreista, kuulemma vasta sitten kun paino on jo nousussa, kyselen että en kai joudu kokovuorokausiostastolle, hän kysyy haluaisinko ja menen hieman hämilleni, mutta sanon etten haluaisi, ja hän sanoo että vasta sitten jos painonlaskua ei saada loppumaan.

Ruokasuunnitelmakseni valitaan Start, tuntuu kamalalta, siinä on hirveästi ruokaa, normaalit eivät syö tuon vertaa, eivät edes ylipainoiset tai urheilijat, varmasti. Hän vakuuttaa ettei siinä ole kamalasti ruokaa, lisukkeita vain leivälle ja leipää ruuan kanssa, minusta tuntuu silti paljolta. Hän siirtää nutrit illasta aamuun, minua yököttää, kaksi nutria osastolla, eikä yhtään jonka voi piilottaa kotona. Niiden jälkeinen tahmaolo tulee kehooni huomisaamunakin, mikään ei huvita. Olkoon sitten näin, poistun uuden suunnitelmani kanssa ja esittelen sitä autossa isälleni, vaikka ajatukseni jo risteilevät oksennusmahdollisuuksiin kotona. Juoksen vessaan ja yritän tyhjentään itseäni, leivästä tulee ulos vain siemeniä ja nutristakin vain pieni suullinen, luovutan.
Syön mansikoita katumatta niitä hetkeäkään, ahmimiskohtaus vilahtaa mielessäni, mutta koska meillä on taas väärää jäätelöä, päätän naamioida sen ahdistuskohtaukseksi. Lasagne paistuu uunissa, mietin kuinka senkin piilotan, isä pelaa veljeni kanssa räiskintäpeliä, siskoni katsoo telkkaria ja äiti lukee, pyydän saada syödä heidän jälkeensä, mutta äiti sanoo että syö nyt ihan missä vain, siispä otan lasagnea ruokasuunnitelmani mukaan, sen uuden, kaadan lasiini soijamaitoa ja painun alakertaan, lillutan ruokaa pöydälläni uskottavanmittaisen hetken verran, kippaan sitten kaiken roskikseen ja ihananmakuisen soijamaidon viemäriin, vien lautasen ylös ja säteilen, isä ei huomannut poistumistani. Ravitsemusterapeutti ja omahoitajani nimenomaan pakottavat kaikki ruokailut valvotuiksi, niin välipalan, päivällisen kuin iltapalankin, vaikkei niitä ole valvottu eikä valvota nytkään, toivon että se kaikki unohtuu torstain kokouksessa, jossa ovat vanhempani ja minä, sillä olen saattanut valehdella hoitajille, että ruokailu sujuu perheen kesken, minut valtaa paniikki ja otan salmiakki-sitruunapurkkaa ja käperryn ahdistukseeni.

Lasillinen vaniljanmakuista soijamaitoa sisältää 70 kaloria, mutta otan sitä vielä lisää, ihanaa ihanaa ihanaa voisin juoda vaikka kaiken kerralla! Hymy pistelee kasvojani, rapistelen riisikakusta puolet suihini, leikkaan ruislimppupalasen puoliksi lounasta varten, istahdan lattialle muropaketin ääreen ja kahmin ihanan ritiseviä muroja kourakaupalla. Päälle vielä lisää soijamaitoa, niin kauan kunnes tulee huono olo. Isä laittaa jauhelihakeittoa, lukkiudun vessaan ja vietän kahdenkeskistä aikaa pytyn kanssa. Toivon, että saan edes osan ulos, toivon että murot ovat kalorittomia, toivon että tämä joskus lakkaa!

Tulen vessasta ulos hymyillen, juon pepsi maxia ja odotan ruokaa. Otan kolme desiä ihanaa ihanaa keittoa, tosin toinen kauhallinen pelkkää lientä, mutta kukaan ei huomaa. Syön lautasellisen samaa tahtia kuin muutkin, puhun ja keksin hauskoja juttuja joille kaikki nauravat, isä sanoo että minut pitäisi palkita kun niin hienosti noudatan ruokasuunnitelmaani.
Hymyilen, väkinäisesti, isä sanoo että me voidaan mun osastokäyntien jälkeen lähteä vaikka lontooseen, sanon etten tahdo. Tuntuu pahalta, kukaan ei tiedä etten syö edes kolmasosaa ruokasuunnitelmastani.

Ruuan jälkeen katson telkkaria, kynteni ja huuleni muuttuvat sinisiksi, varpaat tuntuvat syväjäädytetyiltä, pyydän päästä suihkuun ja saan luvan. Ihanaa, kukaan ei ihmettelisi, kun katoan. oksentamaan.
Lämmin suihkuvesi täyttää vatsalaukkuni ja tyhjentää sen varmaan yhtä nopeasti, toivon että edes osa keitosta on nyt paremmassa paikassa, toivon että mitään ei ehtinyt imeytyä, toivon ettei kaloreita ole olemassa ja että voin kesällä syödä jäätelöä ja värjätä hiukset mustiksi ja ottaa lävistyksen ja käydä festareilla.

Mutta samaan aikaan toivon että minut otetaan kokovuorokausiosastolle, että joku vahtii kaikkea syömistäni, samalla toivon ettei kukaan vahtisi sitä ja saisin itsekseni pelata, mieleni taistelee itseään vastaan ja ruoka nousee tahtomattakin ylös ja tukkii kurkkuni, pelkään tukehtuvani tai päästäväni ääniä, jotka saavat vanhemmat varpailleen. Kukaan ei kuitenkaan koputa oveen ja kysy olenko ok, äiti tuo kylpytakkini muttei edes katso riutunutta vartaloani.

Jos viikonlopun jälkeen vaaka näyttäisi edes samaa, kuin sitä ennen. Ideaalitapauksessa 32, sanoo sairas mieleni ja hymyilen, samalla kuitenkin toivon että olisi kulunut kymmenen vuotta ja heräisin aikuisena unesta, kaikki olisi hyvin ja asuisin pienessä ihanasti sisustetussa kämpässä eläimineni, ranteeni ovat tatuoidut eivätkä tikkuohuet kuten nyt, huulessani välkkyy lävistys ja olen siitä ylpeä, hiukseni ovat tummat, minulla on muotoja ja voin katsella niitä peilistä samalla kun syön carte d'oria ja leivon itselleni pikkuleipiä ja teen ruokaa, jossa risteilevät parsakaalit ja riisi, juon kahvikupin.

En tiedä mihin suuntaan tulisi mennä, ja vaikka valitsen mitä teen sen väärin ja kadun myöhemmin, siksi jatkan samalla linjalla ja piilotan välipalani, hymyilen mummilleni, jatkan tuttua esittämistä, päiväruualla keksin taas valheita samoin iltapalalla, kukaan ei tiedä kuka olen ja mitä haluan enkä tiedä itsekään, koko illan olen nälkäinen ja näen unta ahmimiskohtauksista ja mansikkakakuista, juoksen pitkin yötä vessassa koska olen juonut niin paljon vain täyttääkseni vatsani ja peitotakseni nälän kurinan, polveni tutisevat ja heikottaa, meinaan pyörtyä aamulla ja näen jo itseni lyömässä päätäni lavuaariin, veri tirskahtaa avonaisesta takaraivostani iloisena, kaadun maahan ja vietän siinä loppuelämäni.

tekee mieli kakkua..
ihan kauheesti! Eilen yölläkään en saanut unta kun ajattelin vaan jotain juustokakkua... hyi hyi hyi mä en oo koskaan tykännyt kakuista, mut nyt tekee ihan kauheesti mieli, pelkkä ajatuskin...
kaaaakkkuuuaaaaa!!!!!

menen juomaan pepsi maxia, josko helpottaisi.

Hemmottelupäivä

Eilinen oli ihan mukava päivä, osastolta pääsin jo yhdeltä, josta sitten suunnattiin terveyskeskukseen EKG:hen. Kotona pääsin suihkuun ja yritin oksentaa, ulos tuli vain karvasta makua, lopetin leikin siis sikseen. Olkoon, tuskin punajuuripasta niin kamalaa on.
Tulin suihkusta, laitoin hiuksiini uutta hoitoainetta ja jotain muutakin ainetta, innostuin föönaamaan niitä ja niistä tuli oikein kivat. Sitten rasvasin vielä vartaloni, ensimmäistä kertaa varmaan vuosiin, ja levitin naamalleni kahta eri voidetta, sipaisin ranteisiin ja kaulalle uutta hajuvettä.
Istuin kahvikupin kanssa sohvalle, isä tulisi pian ja kysyisin saisinko lähteä mukaan kauppaan.

Ja sainhan minä, ihme kyllä, liikuntakielto kun on vielä päällä.
Kaksi tuntia kaupassa oli aika kauheaa, en pystynyt keskittymään ja katseeni harhaili milloin minnekin, olin nukahtaa automatkalla eivätkä jalkani meinanneet kantaa.
Kotona varpaani olivat umpijäässä, äiti kaatoi kiehuvaa vettä vatiin ja minä kaadoin sekaan pussillisen jotakin vaaleanpunaisia rakeita, ja kastoin jalkani veteen. Pikkuhiljaa varpaani sulivat, mutten tullut tarpeeksi lämpimäksi. Mutta se sai riittää.

Ruuat piilotin yhtä iloisesti kuin ennenkin, tavallaan häpeän sitä.

Hemmottelupäivä on jatkunut tänään, kävin ruuan jälkeen suihkussa oksentamassa mansikkasorbettia ja ituja (toivoin kyllä että edes osa nakkikastikkeesta olisi tullut ulos), vetosin siihen että minun oli kylmä. Ja olikin.
Jälleen suihkusta tultuani rasvailin itseäni, levitin naamalleni kuorintanaamion, sipaisin kaulalleni ja käsiini toista hajuvettä.
Chew'n'spittasin karkkeja ja leipää ja rasvatonta moussea, ja soijamaitoa. Soijamaito maistuu ihanalta, parempaa kuin tavallinen maito, jälkeen jää aivan ihana jälkimaku. Ja me ostettiin vielä vanilja-soijamaitoa. Juon sitä vain yhden lasillisen, vaikka mieli tekisi juoda vaikka kuinka monta.

Harkitsen oksentamista, mutta mitä tuolta nyt ylös tulisikaan, kun en ole melkein mitään syönytkään. Valehtelin välipalan ja päivällisen syömisestä perheelleni, joka hoitaa asioitaan kauppakeskuksessa. Minä täällä saan tylsistyä kuin mikäkin nurkkaanheitetty hansikas, mutta mikäs siinä. Saan ainakin olla rauhassa itseni ja häiriöitteni kanssa, mikäs sen ihanampaa.
Huomisesta jos tulisi edes lähes samanlainen päivä, niin olisin iloinen. Mutta jotenkin en usko, että tulee. Saati sitten ensi viikosta.

Huolestutin vahingossa kielimatkalla olevan kaverini. Tai vahingossa ja vahingossa, olin jo kertomassa sille osastosta ja kaikesta, mutta pidinkin suuni kiinni. Nyt tuo on aivan huolissaan ja varma siitä, etten tule olemaan täällä silloin, kun hän palaa Suomeen. Nyt en enää edes halua kertoa kaikkea, pitää ehkä kaunistella totuutta. Sillä ainoa, mitä tällä hetkellä haluan, on se, ettei rakas ystäväni huolehdi itseään kuoliaaksi siellä etelän lämmössä. Tarpeeksi vaikeaa siellä on varmaan muutenkin.

Osastotyttö avautuu

Luulette varmaan saavanne niskaanne jotakin ihania ruokamääriä ja kaloritaulukoita? Äh no niitä ehkä saattekin.

Osastolla on äärimmäisen positiivista. Saan vähän hajurakoa perheeseeni, sen tunkkaiseen tuoksuun ja mädäntyneisiin ihmissuhteisiin.

Syöminen. On ihmeen helppoa. On helpottavaa tietää, että joku huolehtii siitä mun puolesta, tai siis.. kantaa sen vastuun, että en ahmi, vaan syön sopivasti, edes normaalisti. Että sillä määrällä ei ainakaan liho (eihän?). Ja mun määräni on toistaiseksi vielä harvinaisen pieniä, kun vertaa osaston muiden tyttöjen ruokamääriin, ne noudattaa lapparin advancedia ja vähintään startia. Mä en. Tosiaankaan, vaikuttaa ihan liialta.

Ja näillä ruokamäärillä olen, jumalauta, laihtunut. Osastolla ollessani, jota on siis kulunut kaksi päivää...
Eli vinkkinä; syökää kuin norsut, laihdutte!

No aamupalalle mulla on useimmiten jo valmiiksi nälkä, odotan että milloin syödään. Sitten syön ruokasuunnitelmani mukaisesti (lautasellinen puuroa, lasi maitoa, lasi tuoremehua, leipä voilla. tai kuten tänään, tuoremehua, muroja ja maitoa ja leipä). Hoitajat katsoo, että kaikki menee alas. Tietysti sitten olisi mahdollisuus oksentaa, mutta en (vielä) ole uskaltanut - tai halunnut.
Istun vain sohvalla, luen kirjoja, katson telkkaria. Pelaamme tyttöjen kanssa singstaria ja korttia, istumme koneella, teemme muiden läksyjä. Juttelemme, etenkin sairaudesta ja osastoista, mutta muustakin, ja parantumisesta, elämästä ulkona, tulevaisuudesta.. Ahdistumme jokainen salaa kuoremme sisällä, käperrymme viltteihin koska osastolla on kylmä. Odotamme. Muut käyvät koulua, lukiolaisten ei tarvitse, istumme ja olemme hiljaa, vaihtoehtoisesti emme.

Lounas, jokainen syö suunnitelmansa mukaan. Eli minä söin tänään desin pinaatti-perunamuussia, siivun juustoa, yhden silakkapihvin, lasin vettä. Ahdistumme salaa. Ruokalepo, jokainen on hiljaa, toiset lukevat, toiset kirjoittavat tai muuten vaan ovat. Minä katson telkkaria ja olen hirveän ahdistunut, käperryn vilttiin ja lämmitettyyn kauraryynipussiin. Vatsa tuntuu täydeltä. Harkitsen oksentamista, kuten eräs toinenkin tyttö ilmeisesti. Mutta vessat ovat varattuja.

Pelaamme korttia. Minä luen lehdestä kauneusvinkkejä.
Lähdemme fysioterapiaan, jonne kävelemme sen talon kautta, jossa lapparin sh-potilaat makaavat, tunnen jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. Terapiassa vain makaamme lattialla ja teemme jännitys-rentoutus-harjoituksia. Ruoka vatsassani ei sula, vaan kiertää kaunista ympyrää ja pitää ääntä. Silmästäni vierähtää ihan vahingossa kyynel, toivottavasti kukaan ei huomannut.
En tiedä kauanko olemme fysioterapiassa, ajantaju katoaa ja melkein nukahdamme jokainen.

Palaamme, välipala. Minulle siis omena, leipä kinkulla ja voilla. Ja Nutri-drink. Voisin oksentaa jo pelkästä ajatuksesta, vetää koko ällötyksen vessasta alas tai kaataa lattialle tai housuilleni! Onhan se ihan hyvää, mutta kun tietää mitä se on ja mitä se tekee.. ei kiitos. Juon kuitenkin kaiken urheasti, sen jälkeen on aina niin tahmainen olo, että vaikka nutrin kaunis kaakaonmaku velloo vielä suussani, kurkussani tuntuu kamala pallo. Tarve oksentaa. Kaikki ulos nyt. Pyristelen sitä tunnetta vastaan, muut lähtevät kotiin, minä odotan äitiä ja verikokeisiin lähtöä.

Äiti tulee, istahdan autoon ja menemme verikokeisiin, uskon että multa ei tule verta, mutta sitä tulee oikein ruiskuten ja auton puolen tunnin pysäköintimaksusta käytetään vain viitisen minuuttia. Menemme kotiin, tahdon oksentaa koko matkan ajan. Äiti jättää mut pihaan, ihanaa, juoksen suoraan vessaan ja kulautan vettä. Oksennus tulee kuin itsestään. Nutrista ei näy lähes jälkeäkään, mutta silakkapihvejä ja porkkanaraastetta sen sijaan tulee. Vittu, tiesin ettei ne sula. Oksennan oikein innolla, kun kerrankin tulee niin helposti. Tyhjenen, olo on kevyempi muttei parempi, sillä tunnen että voisin vielä oksentaa, mutten yksinkertaisesti jaksa. Pyyhin huuleni ja silmäkulmani, menen yläkertaan, äiti laittaa jo ruokaa. Ranskalaisia. Keksin tekosyitä syödä omassa huoneessani, vetoan ahdistukseen ja siihen että haluan syödä muiden jälkeen, äiti myöntyy ja pääsen toteuttamaan haluni ja piilottamaan ruuat, kuten eilenkin. Piilotan kaiken, paitsi pari papua, syön ne iloisesti, sillä rakastan vihreitä papuja, en ole koskaan ennen pitänyt niistä, nyt himoitsen niitä, samoin kuin parsakaalia.

Äiti kuvittelee minun syöneen kaiken, tunnen oloni syylliseksi, sillä kaikki tahtovat minun parantuvan, enkä haluaisi huijata heitä näin, ja haluan minäkin parantua, aina välillä, en silloin kun pitäisi syödä.
Sorrun chew'n'spittaamaan paahtoleipää. Juon pepsi maxia, sitten kahvia. Syön purkkaa. Odotan hetkeä, kun saan piilottaa iltapalani.

Huomenna osastolla ei edes syödä välipalaa, jes uusi keino keplotella. Tulisimmepa kotiin aikaisin, että voisin oksentaa osaston pahat ruuat ja tulla kotiin syömään hyvää ruokaa.

Toisaalta, jos painoni tippuu (sitä seurataan nyt päivittäin, ja tämän päivän pudotus oli yllätys minullekin) saatan joutua kokovuorokausiosastolle. Vaikka mikäs siinä, ei sekään tunnu oikein miltään. Ja siellä sentään syömisiäni valvottaisiin, minut pakotettaisiin syömään, ja olisin siitä ehkä iloinen, ei tarvitse itse huolehtia vaan voi hyvällä omallatunnolla syyttää muita siitä tilasta missä on.
En halua pettää muita. Enkä halua tällä lailla riutua, en halua viettää koko kesää tuolla osastoilla. Mutta... en voi sille mitään, se iskee salakavalasti. Päivät kulkevat sumussa. Viikonloppu tulee olemaan haastava, kamala suorastaan.

Osastolla olen ilmeisesti koko kevään. Toivottavasti jo kohta saisin liikkua, vaikken usko, ainakaan kun paino ei ole nousemassa. Hyvästi ystävät siis. Hyvästi sosiaaliset tapahtumat ja hauska tekeminen. Tai en minä tiedä. Kaikki on periaatteessa ihan sama.

Siitä olen iloinen, ettei fysiikkani ole romahtanut. Olen osastomme huonokuntoisin, selkeästi. Mutta muut ovat olleet toisillakin osastoilla, niiden fysiikka on romahdellut, ja vaikka nuo ovat lähes normaalipainossa, on verenpaineet hälyttäviä.
Oma verenpaineeni on kuin mallikappale, suoraan kirjan täydellinen vastaus. Sitä ihmettelen, mutta niin se on. Ja vaikka paino vilkuttaa jo 13:sta alkavaa BMI:tä, tunnen pitkästä aikaa olevani terveempi. Syön mielestäni melko hyvin. Yhtäkkiä en koekaan oksentelua sairaana, saati sitten ruuan piilottelua.. Hämäävää tuo osasto siis, saa olon heti terveeksi, iloisemmaksi, kun saa myöntää sairautensa... jota sitten ei ehkä olekaan?
Se positiivinen ilmapiiri, ne nuoret, kaverit, seura, hoitajat, muiden kontrolli, normaali syöminen ja elämä, ne kaikki saavat mut tuntemaan oloni normaaliksi ja energiseksi.
Jopa normaalikokoiseksi.

Vaikka ehkä tämä onkin vain alkua...

Nyt ennen kuin unohdan, niin kerron teille tähänastisen elämäni kurjimmista 24:stä tunnista.

Ensinnäkin, söin eilen jumalattoman määrän ruokaa. Ja etenkin jogurttirusinoita. Söin niitä, vaikkei tehnyt mieli.
Oksensin eilen viiteen otteeseen.
Äiti löysi porkkananpaloja viemäristä (miksi se sinne edes katsoi?), intti sitä koko illan, samoin kuin kadonneita (piilotettuja) Nutri-drinkejäni. Mulla keitti yli, itkin kolme tuntia putkeen ja uhkasin ilmeisesti tappaa itteni lääkkeillä...
Sit muut kävi nukkumaan, mä viilsin jalkaani ihania jälkiä, istä tuli alakertaan, kysyi "mitä vittua sä esität?" ja haukkui mut vitun idiootiksi, sanoi että se hakkais mut ellei se olis kiellettyä, mä melkein sanoin sille että hakatkoon vaan, koska sekin sattuis vähemmän kuin tää tuska.

Mun vatsa kirjaimellisesti pullotti siitä ruokamäärästä, hyi.

Sit isä tuli vielä takaisin ja haukkui mua lisää, jatkoin pillittämistä, sit äiti tuli ja rauhoitteli mua kuitenkin vielä. Sit menin vessaan, äiti sai kohtauksen ja luuli että vedän lääkkeitä, se tyhjensi lääkekaapin ja jätti sinne vain yhden buranan siltä varalta että mulle tulee päänsärky kaikesta itkemisestä.

Se ilta oli helvetin sekava, en kunnolla edes muista siitä mitään. Tunsin itseni niin saatanan huonoksi, epäonnistuneeksi, taakaksi. Mä olen vain haitta tälle perheelle, joka ratkeaa liitoksistaan muutenkin. Mitä maailma hyötyy musta, musta on vain haittaa ja kipua ja murhetta. Parempi vaan jos oisin kuollut heti synnyttyäni, olihan mun napanuora muutenkin kiertynyt kaulani ympärille, kuin merkiksi siitä että tästä lapsesta on vain ja ainoastaan harmia.

Isä tuli pyytämään anteeksi. Mä luulin että se tuli hakkaamaan mut, mutta en välittänyt, makasin apaattisena ja itkin. Se istui mun viereen ja silitti, asetti sen tärisevän käden mun selälle. Se itki. Mä kuulin kuinka se itki, se sanoi jotain mutten saanut selvää mitä, koska sen puheet hukkui itkuun ja se kahisutti mun peittoa silittäessään selkääni. Mutta mulle riitti tieto, että se itki. Se katui sanojaan. Se pelkäsi että mä kuolen, sen se sanoi kuuluvasti. Älä kuihdu pois, senkin se sanoi. Pyysi anteeksi. Itkettiin siinä molemmat hetki, mäkin nöyrryin ja pyysin anteeksi. Isä sanoi, että tää mun sairastelu sai senkin pään sekaisin.
Se, että iskä itkee, mursi mut täysin. Isä ei oo koskaan ennen itkenyt. Mä en halunnut nähdä sen itkevän. Kun iskä itkee, asiat on huonosti. Ja mä en halua olla pettymys isälle ja äidille. Mä en halua olla niin itsekäs paska, se olis vielä kamalempaa, kuin olla epäitsekäs paska. Mä teen kaiken vain niiden ja muiden vuoksi, paskat musta, mä oon epäonnistunut muutenkin.
Mua säälittää mun läheiset, kun ne joutuu katselemaan tällaista vitun kitumista ja pelleilyä.

No tänään sitten oli se ossalle tutustuminen. En syöny ku yhden ruuan tänään, mut sekin tuntuu liialta kun miettii miten eilen tuli ahmittua...
Mut joo. Ossa näytti itseasiassa enemmän kodilta kuin ossalta. Muut nuoret oli leffassa, paitsi pari, joista toinen etenki vaikutti tosi mukavalta, moikkasi mua. Sekin on lukiossa, juttelin sen kanssa vähän. Ja se oli ihanan kannustava, sanoi ettei tämä niin paha paikka ole. Se sai mut hymyilemään koko loppupäiväksi, kiitos siitä! Kiitos että joku tajuaa ja jaksaa tukea tällaistakin.

Siellä sit puhuttiin puoltoista tuntia lääkärin ja mun omahoitajan ja iskän kanssa. Kyseltiin kaikkea puolin ja toisin.
Ja sit puheet meni siihen mihin en halunnu niiden menevän.
Eiliseen itsemurhauhkailuun.
Se lääkäri kyseli siitä kovasti, huolissaan, en tajunnu mihin se pyrkii ja meinasin murtua siinä niiden edessä. Oli maailman vaikeinta kertoa, että oon ajatellut semmoisia. En edes myöntänyt viiltelyäni. Koska iskä oli siinä ja silleen. Ja en halunnut vaikuttaa vielä säälittävämmältä ja typerämmältä.
Meinasin alkaa itkemään silloinkin, kun iskä selitti että mä tykkään piirtää. Se kertoi, kuinka se on huomannut mun masentuneisuuden ja ahdistuksen ja ahdingon, mutta kuinka silti mun piirroksissa hahmot hymyilee ja värimaailmakin on iloinen. Se sai mut melkein itkemään, kun mietin sitä itsekin. Sisältä mä oon rikki, mutta se ei näy ulospäin, ei edes kuvina. Vai näkyykö se sittenkin, onko ne kuvat toiveajattelua, se iloinen maailma josta oon erkautumassa? Kamalaa.

Huomenna sitten osastolle heti aamusta. Siellä syödään aamupala, lounas ja välipala. Ne tulee tuottamaan suuria, suuuuuuria ongelmia. Mutta ehkä selviän. Muuten ossa vaikutti kivalta, kaikkea yhteistä tekemistä ja samassa tilanteessa olevia nuoria, tukea ja apua ja ymmärrystä. Vaikuttaa suorastaan lomalta, ihanalta vaihtelulta, tän perhehelvetin jälkeen.

Näin muuten yöllä unta, jossa palasin kouluun. Ystävät, myös ne jotka ei enää ole mun kanssa samassa koulussa, katsoi mua ja totesi että olen laihtunut. Mä nauroin mielessäni, laihtunut, lihomassahan tässä ollaan, te ette vaan oo nähneet mua laihimmillani! HAHAHHAHAHA ja sitten alkoi taas seuraava uni, jota en muista. Nukuinko kenties huonosti, no damn right hell yes!!!

Lääkäri muuten sanoi, että nyt kaikki ruokailut on suoritettava (suorittettava, vittu, suorittamista koko paska!!!) perheen kanssa. Damn.
Ja se sanoi myös, että ossan (viisi muuta ja minä) kanssa lähdetään myös joskus kaupunkiin ja käydään kahvilassa jotta opitaan sielläkin syömään.. mutta kun en mä normaalistikaan käy kahvilassa!!! No otan sitten kahvin ja jonkun pienen leivän. tai jotain.

Kun nyt selvittäis päänsä, että haluaako sitä parantua vaiko ei.

(vastaus: HALUAN EN HALUA HALUAN.)

Sain kutsun työhaastatteluunkin!! Kesätöihin, aah. Mutta kaikki menee perseelleen jos en ole terve. Käyn väh. 2 kk tuota osastoa, jos ei auta, niin sitten meen kokovuorokausiosastolle tai jatkan viel pidempään tuota, mikä tarkoittaa bye bye kesäunelmat...
Saatan sittenkin saada psyykelääkkeitä. ärh.

OSSALLE!

Käytiin lääkärissä, ennen sitä tankkasin about litran vettä ja sit sitä pastaa plus pepsi maxia yms paskaa, eli painon ois kaiken järjen mukaan pitänyt olla aika korkealla.
Tulos: laskua 250 grammaa viimemittauksesta.
Sisäinen ilo, jes, laskua on tapahtunut.
Kunnes se lääkäri pudottaa pommin. "Sä tiedät mitä tää tarkoittaa". Nyökkään, vaikka tosiasiassa mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä tää tarkoittaa.
"Kyl se on nyt osastohoidon paikka. Mä varasin sulle jo paikan tuolla U30:llä."
Mun sydän hyppäsi varmaan kurkkuun ja vatsassa kierähti ällöttävästi. Sekavaa. Toisaalta halusin sinne, nyt kun se on totta, en haluakaan enää.
Huomenna on tutustumiskäynti sinne. En tiedä mitä saan ottaa mukaan, kauanko siellä olen tai mitään. Onneks se on vain päiväosasto...
Joten pahoittelen jos nää postaukset täällä alkaa harvenemaan :(

Mä toivon, et siellä osastolla ei syötetä rasvaisia ja sokerisia ruokia. Vaan sellaista normaalia kotiruokaa vaikka. Mua pelottaa, koska mä tykkään meidän kotiruuista ja muista. Ihanan kevyitä, kevytlevitettä, sokerittomia juomia, kaikki on kevyt sitä ja kevyt tätä, me tehdään ruuat kevyesti. Tähän mä olen tottunut pienestä tirriäisestä, vaatinut pepsi maxia heti kun huomasin äidinkin sitä juovan. Ja nyt mua pelottaa luopua tästä. Mielummin mä 'lihon' kevytruualla, kuin vittu voimariinilla, rasvalla ja sokerilla!!!!
Toivottavasti siel ei tarjota jälkkäreitä, koska niis on sokeria kuitenkin. Toivottavasti siellä ei tarjota kastikkeita, koska ne on kuitenkin noin 100% rasvaa. Toivottavasti siel tarjotaan paljon kasviksia ja hedelmiä ja terveellistä ruokaa. MÄ haluan syödä kuten ennen, normaalisti, en läskiahteri-tulee -linjalla.
Just joo, toiveajattelua.
Toivottavasti alkaisin saada siel jotain lääkitystä. vittu. en kestä itseeni.

Iskä oli tosi totinen autossa, ei sanonut mulle sanaakaan. Radio pauhasi ja mä katselin ulos ja mietin just noita asioita.
Sit viikonloput tietty olen kotona, mitähän siitäkin tulee, ruokkimista ja vahtimista, liikuntakielto edelleen päällä.
LIHOMISTA.

Huoh.

Nyt kotona alkujärkytyksen jälkeen oon syönyt viinirypäleitä, harkinnut näkkileipien syömistä ja sen vitun kevyen moussen syömistä, mut en oo sortunut kumpaankaan, koska tiedän että tänään odottaa vielä annos broileripyöryköitä ja spagettia,... nam nam, mutta lihottavaa lihottavaa lihottavaa, ja olen jo syönyt tarpeeksi.
Osastolla joudun sitten syömään kaksi ruokaa ja välipaloja. Toivottavasti pääsisin eroon nutridrinkeistä...

Okei, koko ilta aikaa tehdä itsemurha. vittu. inhoan. I N H O A N.

raah ruokaa

Mitä tääkin nyt luulee olevansa.
Heti kun saan olla yksin kotona, niin menen ahmimaan. Tai no ahmimaan ja ahmimaan, on se mulle ahmimista.
Vitutti, ku viimeinen ajatus illalla koski ruokaa, näkkäreitä ja 1,5 prossasta Moussee.. Ja eka ajatus aamulla koski samaa asiaa!! Siis mä en oo aikoihin enää saanu unta sen takia, ku mielessä pyörii vain ruoka ruoka ruoka ruoka. ARH mikä läski olo. Ehkä mun pitäis syödä illalla, ni saisin nukuttuakin.. Mut sit päivät tulis oleen aika helvetillisiä.
Niinku tänään. Heräsin taas siihen ku äiti kantoi aamupalan sänkyni viereen. No tapani mukaan sit hävitin sen, en syönyt. Tulin yläkertaan ja söin pari kourallista muroja.. hyi.. Ja mitäs sitten, kello oli vasta vähän yli 10, kun aloin tekee pastaa.. ja söin sitä ihan _vitusti_. Tai ainaki 200 grammaa, aika varmasti ylikin. No onneks siit tulee vaa 100 kcal / 100 grammaa. Mut silti, vittu, murot ja pasta = ei hyvä. Mun piti sallia itselleni tänään viel ehkä sellainen kevyt mousse, missä mun ajatukset on pyöriny viimeiset kolme päivää. Mut enpäs sallikaan! Taidanki sallia vasta huomenna, tai ei, silloin on makaronilaatikkoa... ehkä ylihuomenna?
Tai tänään, jos paino on sopiva. Aina lääkärikäyntien jälkeen mul on joku ihan outo senspiration-kohtaus, toisaalta ihan hyväkin. Ni ehkä se tuleekin syötyä tänään.
Äh pastan oksentaminen oli kyl ihan turhaa, en mä tiedä sainko sitä tyyliin ollenkaan ees ulos... tuli vaan paskempi olo. Oon juonut sen pepsi maxinkin, viel pitäis vettä tai jotain mahduttaa et paino ei oo laskusuuntanen.
Ja mä oikeesti toivon et se on pysyny aika samoissa. Kuitenki siel ne punnitsee ja se näyttää joku kaks kiloo enemmän..... hyi saatana, se ois niin painajainen ettei mitään rajaa!

Yks ilta mä muuten olin niin morkkiksissa, et kun muut meni jo nukkumaan, ni mä kipaisin lääkekaapille. Koitin ettiä migreenilääkkeitä, jotain mahdollisimman vahvoja... Ainoot mitä löysin oli jotku Primperanit, ja neki vaan jotain 'pahoinvoinninestolääkkeitä', aattelin et joo sori näitä en tarvii. Sit tietty jotain buranoit löyty, mut en löytäny niit kaikist isoimpii buranoit mitä meil on. Jos ois löytyny, ni en takaa mitä ois tapahtunu. Sillon oli niin itsarifiilikset.
Mä en uskalla yrittää itsemurhaa lääkkeillä. Koska en kuitenkaan kuolis, korkeintaan jäisin kitumaan, mut suuremmalla todennäköisyydellä nukahtaisin ja mut löydettäis aamulla ja vietäis sairaalaan ja sit ainaki joutusin johonki osastolle tai tarkkailuun tai jotain.

ääh vittu nyt katkee ajatus ku on nii kamala vessahätä ja herätyskello soi alakerras (niin, alunperin suunnitelmahan oli että nukun tähän asti, ja sitten teen pastaa ja syön sitä 100 kalorin edestä. hip hei pieleen meni jumalauta)

Tänpäivän suunnitelma oli pitää kalsut alle 400:n.

Aamu meni hyvin, sit päiväruokaa venailin ja tuli kamala nälkä ja vitutus, ei sitä oloa pysty kuvailemaan, mut varmaan tiedätte. Sellainen levottomuus, ei voi keskittyä, odotat vaan et milloin saat sitä ruokaa, kaikki muu on ihan toisarvoista, kiinteää lämmintä ruokaa monen päivän tauon jälkeen...

Keittoa. NAM! Minestronekeittoa, kevyttä ja lemppariani. Ruokasuunnitelmani mukaan laitoin sitä lautaselleni 'noin 3 desiä'. Oikeasti ilman ruokasuunnitelmaa oisin viel santsannutkin, ainakin sitä lientä. Mutta suunnitelma sanoi toista, se sanoi että ei, nyt syödään vähemmän. Joten en santsannut.

MUTTA! Otin leipää. Aluksi yhden näkkärin, sitten toisen, kohta kolmannen. Yhteensä söin... ei, kehtaanko edes myöntää. Viisi näkkileipää. VIISI. Aikoihin en oo syönyt sentään noin montaa... JA sit vielä riisikakku päälle, ja jotain leipää jossa oli siemeniä sit vähän ajan kuluttua.
Taistelin rohkeasti oksentamistahtoa vastaan. Piirsin, mutta päässä raikui juokse vessaan, hana auki ja vettä naamariin, oksenna nyt senkin läski ja mä oikeasti tunsin kuinka se ruoka ajautui mun lanteille.

Sit vähän ajan kuluttua äiti lähti koiran kanssa ulos, otin vesilasin ja vaistomaisesti suunnistin suihkuun. Oli voimaton olo, mutta piti oksentaa. En saanut kaikkea ulos, koska aikaa oli jo kulunut ihan kiitettävästi. Mutta sentään jotakin tuli, toivon että jotain siitä kevytlevitteestä ois tullut ulos..

Sit äiti tulee suihkun ovelle, jonka olin laittanut lukkoon ekaa kertaa ikinä. "Onks kaikki ok?" se kysyi, mä nuokuin viemärin yllä ja odotin oksennusta. Joo tietysti kaikki oli ok.....

Ja siinä oli päivän ruuat. Äiti tosin lähti just ostamaan mulle pepsi maxia.. Käski imuroida sillä aikaa.
En tajua, söin mielestäni (ja ei vain mielestäni, kaikkien mielestä!) tosi paljon, sitä keittoa ja sit vielä ne saatanan leivät. ja SILTI kalorit on alle 400:n. Mietin että miten mahdollista, mut totta se on, vaikka mitenpäin kääntää. Netistä kun tsekkaa niin saa annoksetkin oikean kokoisiksi.. hitsi :D


Huomenna sitten TAAS KERRAN lääkäri. Onneksi iltapäivästä, niin voin syödä ennen sitä, ja toivottavasti se vaaka näyttää sit siellä päinvastaista, kuin mitä oikeasti, oon nimittäin laihtunut. Mut se ei saa näkyä siellä. Ainakaan pahasti. Ja ainahan voin juoda sit ruuan päälle paljon..
Tosin, jos aamupaino näyttää yli sen mitä pari päivää sitten (en muista milloin kun pakkolomalla kaikki päivät on samanlaisia..), niin sit en kyllä taatusti syö. Syön vasta illalla, jolloin onkin sit mun lempiruokaa...
Voisin toki muutenkin syödä vasta illalla, kun päivällä tulee 'käytettyä' ne sallitut kalorit jo sillain hirmu aikasin, et sit illalla tekee mieli uudestaan syödä. Ja muutenkin, lempiruoka on lempiruoka.. Mut ei, saa jäädä väliin, muutenkin kun se ois kaloripitoisempaa.

Äh, perse, haluisin oikeesti lihoa. Jos ois joku nappi mitä painamalla saisin olla joku muu, niin sen tekisin. Vihaan itseäni ja anoreksiaa. Haluan eroon molemmista. Mut en voi, en pääse eroon anasta jos olen oma itseni. Tahtoisin olla normaalipainoinen, voisin taas mennä ulos, bilettää, juoda ekaa kertaa elämässäni, syödä niitä sokerittomia salmiakkeja (jotka on pannassa koska läkerolit on kevyempiä) ja kevytjäätelöä, voisin seurustella, hankkia elämän, istua ilman että alkaa sattua, mulla ois energiaa, mielialat kohenisi ehkä, voisi taas olla normaali, pitää pillifarkkuja ilman et ne pyörii jalassa tai roikkuu, halata ihmisiä ilman et ne sanoo kuinka kova ja luinen olen..
Voisin värjää hiukset ja ottaa sen lävistyksen. Mut ei, mitään tästä en voi tehdä, koska anoreksia on mussa.
No tietty joo helppohan se on sanoa, että syö enemmän. En mä voi, laihtuminen on helpompaa, kuka nainen nyt lihoa ees haluais! Ja muutenkin, se kamala tunne kun lihoo, henkinen järkytys,, ahdistus.. Se tunne, että nyt musta tulee lihava, se pelko että sitä paisahtaa hetkessä semmoseks sirkusnorsuks....

Mut ennen kaikkea haluisin deletoida elämästäni mun läheiset ja itteni. Sit voisin lihoa, eihän kukaan läheinen tai minä muistais laihoja aikoja, mut siis lihoa haluaisin vain normaalipainoon. Sit voisin toteuttaa kaikkia unelmiani, ilman että ruokailu, elämän perustarve, varjostais mun elämää yhtään.
Ah, unelmointia. Mut se siitä. Ei ole eikä tule. Osastolle tästä varmaan joudutaan, koska lihomisen aloittaminen (kuulostipa typerältä) omasta päätöksestä on lähestulkoon mahdotonta tässä tilanteessa.

Tekee kamalasti mieli kevytjätskiä, mut en ota. Vasta ylihuomenna... jos silloinkaan... Tai ehkä korvaan sillä huomisen ruuan? Tai deletoin koko jätskin?
niin, tätä se on.

Äiti toi pepsi maxia, menen ottamaan.

Ja anteeksi pitkä ja random posti, kirjoitin vain mitä mieleen juolahti. Kuten aina teen...
Haluaisin sellaisia ystäviä kuin te, sellaisia joille voin purkaa ja kertoa ilman että tuomitsevat tai hylkäävät tai arvostelevat. Sellaisia ymmärtäviä.

Voi paska minkä tein, laksat aiheuttaa kauheat vatsakrampit... Mur.