Tällä hetkellä, enemmän kuin mitään muuta, haluaisin vain kuolla.
En siksi, että tuntuis että elämä on paskaa. Vaan lähinnä siks, että tuntuu että oon pilannut kaiken. Tuntuu, että mun elämä on ikuisessa jumitilanteessa. Näin ei ole hyvä, mutta en pääse tästä eteenpäin syistä x.
Tuntuu, että kaikki on sirpaleina, ripoteltuna ympäri nurmikenttää, pistelemässä jalkapohjissa.
Miun elämä koostuu lähinnä osasista, jokainen osanen on hyvä, mutta se tyhjyys niiden välissä sietämätöntä. Paha paha paha. Kuilu.

Tarvitsen jotakin uutta, mutten pysty ottamaan sitä vastaan. Tarvitsen syventää vanhaa, mutten pysty keskittymään.
Tahtoisin vain olla, mutten pysty. Siksi en tahdo olla.

K U V A

Tää pelottaa mua aika kauheesti tällä hetkellä.
Mitä ne tästäkin tulee sanomaan, mä en olekaan enää se herkkä häilyvä pieni tyttö jossakin, mulle tulee kasvot ja ulkomuoto. Musta tulee jotain, apua. 

Teen tän ehkä siksi, että tykkään välillä nyrjäyttää itseäni.

Nykyään näytän siis tältä:

 

Metsäreissu

Huomasin etten ole kertonut tästä tärkeästä tapahtumasta.


Kuvitelkaa sellainen Paikka. Sinne vie vain pieni polku metsässä, yli kahden pienen puusillan, sellaisen puron ylitse rakennetun. Metsä on vihreä ja kaukaa kuuluu ääniä.
Tapaat ihmisiä, tiedät että he ovat tulossa samaan paikkaan. Ensimmäinen, mitä heidän suustaan kuulet:
Welcome home.

Vaikka en ole hetkeen tuntenut sydämenräjähdystunnetta, olin siinä hetkessä kauhean onnellinen.

Polun päässä on puihin kiinnitetty kyltti, WELCOME HOME, siitä roikkuu naruja joissa on helmiä ja käpyjä.
Seuraavana näet kylän. Suuri tiipii, pari pienempää, telttoja, kaikki metsän keskellä. Lapset istuvat ringissä syömässä, pieni tyttö loikkaa eteen ja kumartaa, welcome to ting se sanoo täydellisellä englannilla, vaikka myöhemmin selviää että se on suomalainen ja alle nelivuotias.

Naiset laittavat ruokaa, joku pilkkoo puita. Ihmisiä makoilee rannalla ja teltoilla.
Minä menen yksin istumaan keskelle idyllisenpehmeää hiekkaa. On lämmin, aallot solisevat rannalla, lokki lentää jossakin, nukkuva vieressä vaihtaa asentoa.
Minä olen niin yksin.
Pieni tyttö tulee takaisin, tarttuu koruuni ja kysyy saako sen omakseen. Ensimmäinen ihmiskontaktini koko leirissä. Höpsöttelen hänen kanssaan pitkään, leikimme prinsessaa ja rakennamme linnaa tytön jalkojen päälle.

Ensimmäinen ilta menee migreenin kourissa. Silmiä särkee, päätä särkee, mikään ei ole ennallaan, tekisi mieli vain kuolla pois tai lähteä täältä kaukaa, upota tavalliseen arkeen, juosta pakoon näitä ajatuksia.
Nostan enkelikortin ystävältäni. You're on the right path, siinä lukee, the messages you've received are leading your way. 
Ensimmäisen yön nukun rannalla viluissani. Nukahdan nuotion lämmön viereen, yöllä korvissa inisevät hyttyset ja aamulla herään sorsapoikueen kaakatukseen.
En tunne seuraavanakaan päivänä olevani kotonani, aika matelee eteenpäin, on nälkä, ei tekemistä, ihmiset lipuvat ohitse ja minä olen omassa kuplassani, en pysty rauhoittumaan juttelemaan kellekään pidemmäksi aikaa.
Olen hiljaa ajatuksineni.

Pikkuhiljaa saan niitä koottua. Sitä mukaa pystyn keskustelemaan ihmisille. Tapaan ihanan pojan jolla on kauniin siniset silmät, yllätyksekseni hän kertoo olevansa Oulusta. En ole uskoa, mitä tämä on. Keskustelemma ja pohdimme syvällisiä auringonnousua katsellessamme.
Rummutamme yhdessä yöllä, kumpikaan meistä ei ole rummuttanut kunnolla aiemmin, mutta rytmi vain soljuu. Jälkeenpäin taitojani tullaan kehumaan, oho.

Tutustun muihin ihmisiin, joista olen aina kuullut kavereiltani.
Lähennyn Valonaisen kanssa. Olen tuntenut sen jo hetken aikaa, nyt olemme kuin sisarukset. Samoin erään toisen kanssa. Monen muunkin.
Kipaisen Helsingissä hakemassa mukaani lisää tavaroita, ostan samalla teltan. Nukuin pari yötä isossa tiipiissä, jossa nukkui myös pieni hippipoika, se oli ihan suloinen vaaleine rastoineen, se nukkui kerällä keltaisessa seinäkankaassaan, siinä oli tribaalikuvio.
Tämä poika jakaa telttani loppuleirin ajan. Sattumalta, me vain juttelimme jotakin, tunsimme olevamme aika samalla aaltopituudella, kerroin tyhjästä teltastani ja hän oli valmis tulemaan nukkumaan sinne, yöt tiipiissä olivat kylmiä ja tuulisia.

Nukumme vierekkäin, välissämme kynttilä ja suitsuke, minä olin koristellut telttaa pojan tusseilla ja kerännyt teltan ympärille muunmuassa sulkia ja hienoja luonnonmonumentteja, tein myös alttarin ovenpieleen ja askartelin suuren unisiepparin ja pentagrammikoristeen, siepparin annoin eräälle pienelle tytölle joka osoittautui fanikseni, se toi minulle kaikkea pientä ja piristävää ja lahjoitti muunmuassa äitinsä kirjoittaman kirjan, ja minä kannoin sitä reppuselässä, sitä tyttöä, en kirjaa, ja me nauroimme yhdessä vaikkemme puhuneetkaan samaa kieltä, ja sytytimme tulta ja kaikkea.
Kaikki luulivat että minulla ja sillä pojalla oli suhde tai edes jotain juttua.
Me vain nautimme toistemme seurasta, se oli enemmän sellaista veljellistä.
Luimme yhdessä yöllä yrttikirjoja ja puhuimme shamanismista ja matkustelusta.
Heitimme myös härskiä läppää, joimme kaakaota ja söimme suklaata ja karkkia aivan liikaa. Nauroimme yöllä pitkään ja katselimme teltan ikkunasta ulos, kuvittelimme sen olevan telkkari, sieltä tuli paljon parempaa ohjelmaakin, muunmuassa auringonnousuja ja -laskuja, ihmisiä, tarinoita lipui ohitse, joku kuiskutteli salaisuuksia ja pikkulapset leikkivät innoissaan.

Minä menin saunaan alasti, leirissä oltiin muutenkin paljon alasti, eikä se häirinnyt ketään, me tanssimmekin alasti, ja vaatteetkin päällä, minä tanssin niin monta iltaa, melkein kahden viikon verran, putkeen, etten enää loppuajasta jaksanut kamalasti.
Minä en tuntenut häpeää ruumiistani vaikka olin alasti.
Minä autoin ruuanlaitossa, tein lettuja, piristin ihmisten päivää jäätelöllä.

Seikkailin metsässä toisen vaalearastaisen pojan kanssa, söimme ketunleipiä ja istuimme ilta-auringonvalossa, se siivilöityi metsän lehtien läpi kauniisti.
Illalla rannalla oli kuitenkin taas yksinäistä. Ihmiset istuivat vierekkäin, syleilivät toisiaan, oli idyllistä ja aurinko laski, joku uiskenteli meressä, toinen meloi kajakilla.
Minä istuin yksin rannalla ja katselin kaihoisana horisonttiin. Itikat söivät käsivarsiani, mutten enää edes huomannut sitä, tai välittänyt. Joku soitti kaunista instrumenttia, se oli rummun näköinen mutta kuulosti lähinnä kellojen kuminalta. Kaikki oli niin täydellisesti. Melkein kaikki.

Metsässä oli ikimuistoista, kuitenkin.
Ruokapiirit olivat ihania. Ruoka oli loistavaa.
Ja sitten oli workshoppeja, minä osallistuin kuuntelemaan muunmuassa ayurvedasta ja menneisyyden irtipäästämisestä. Jälkimmäinen oli vapauttavaa, toivon että prosessi olisi vieläkin käynnissä, onhan se.
Minä kirjoitin paperille, jonka poltimme yhdessä nuotiossa, myös erään nimen.
Se oli Oulupojan nimi, sen Vieraanpojan, sen jonka luulin olevan minun Hän.
Ja sinne meni se, tuleen, katselins en palavan. Unohtuisipa se muistokin, jota olen pitänyt yllä. Turhaa kidun siinä aatteessa, niin ajattelin, katsoin Valonaista silmiin, se onnistui, kai!

Reissuun mahtui niin kauniita hetkiä, ettei niitä voi sanoin kuvata, ei saa, siksi kamerankin jätin kotiin, en minä uskaltanut mitään kuvata, taika olisi mennyt rikki.
Paljon yöllisiä juoksuja, teetä, soijapopcorneja, lettuja, suklaamoussea, luonnonmukaista ruokaa, raakaravintoa. Paljon tietoisuutta ja valaistuneita ihmisiä, Maaäidin pelastamista meditoiden, se healing-reissu oli hurja, meinasin loppuvaiheessa olla jo kovin voimaton.
Paljon chaita, kaukaisia telttoja ja unelmia, syvällisiä keskusteluja, mustasukkaisuutta toisten osalta, ahdistusta omalta osaltani.
Ja paljon kauniita silmiä, miten siellä jokaisella olikin niin kauniit silmät!








Ja ainiin, olihan siellä sekin mies, joka väitti olevansa minä. Se oli oikeassa, kun se sanoi että  me tapaamme vielä. Niinhän me tapasimme, ei se varmaan muistanut minua mutta minä kyllä muistin sen.

Takaisinpalatessa radiosta alkaa soimaan ihana kappale, sellainen luopumisbiisi, istumme asuntoautossa ja katselemme ulos haikeina, maalaismaisemat vyöryvät ohi, syömme itsemme täyteen aitoa voita ja näkkileipää.

ps. kävin kanssa turun keskiaikamarkkinoilla, ostin sieltä joitakin juttuja. Hurr! Tapasin myös yhtä tyyppiä jonka olin tavannut siellä metsäjameissa, se oli hurjan hauskaa taas voi!

Aikojen muuttuminen

Miten voi ihminen olla näin hukassa.
Vain paluu menneeseen auttaa, mutta tuntuu että siihenkin jää jumittamaan niin väärällä tavalla. Muistelee ihmisiä, aikoja, tapoja, valoja, hymyjä ja tunteita, unohtaa sen oleellisen, sen että se on oikeasti ollut. Se, että se on ollut, se tulee olemaan mun mukana aina. Se on kerran ollut, joten se on aina, ei ehkä siten kuin se joskus oli.

Minun on ikävä ihmisiä, vaikken tiedä onko minun sittenkin ikävä lähinnä sitä mielikuvaa ihmisestä jonka koen täydelliseksi.
Kaupungista jonka koen täydelliseksi. Tunteista, jotka koen täydellisiksi, kuuluviksi, joita ikävöin, kovin.

Samalla ikävöin sitä uutuuden tunnetta. Ehkä minä otan asiat nykyisin liian itsestäänselvyyksinä, enkä halua sitä, ei mikään ole koskaan itsestäänselvää!
Miksi en nykyään kuitenkkaan tunne sitä samaa menemisen iloa, uutuutta, sitä vilpittömyyttä?
Ei siihen pidä jäädä jumittamaan, mutta kun minä haluan ne ajat takaisin.

Miksi järki sanoo toista ja tunne toista.
Se on se minun perimmäinen ongelmani, ehkä, se on aina ollut. Miksi miksi miksi.

Blogin vanhoja kirjoituksia on kovin kipeä lukea.
Tällä hetkellä musta tuntuu että mä olen ollut hetken aikaa todella hukassa, ja alan taas löytämään itseäni. Miksi näin, sitä en tiedä. Ehkä se johtuu kesästä. Minä voisin sanoa vihhaavani kesää. Silloin minä vain menen enkä keskity.
Mutta onneksi tulee syksy, silloin alkaa vallita rauha, silloin on aikaa ajatuksille ja inspiraatiolle, silloin voi taas palautua. Silloin selkäpiissä alkaa kihelmöidä ja varpaissa kutkuttaa, kaikki on valmista.

Ehkä kesä on muutoksen aikaa, sellaisen todella nopean muutoksen, kyllä se varmaan onkin niin.
Mutta kun mun mieli on jo sen muutoksen edellä. Vai takana?
Voisin vain itkeä sitä, miten kaikki oli joskus toisin, ja kyllä minä sitä silloin arvostinkin, mutta osasinko aavistaa että se olisi joskus mennyttä.


Minä en ole väleissä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. T, miksi meidän tarvitsee aina riidellä.
Koska siinä mukana meni vahingossa suuri osa elämää, en edes tajua miksi, mutta meni. En tajunnut kaipaavani, mutta kaipaan. Tuntuu, että olen lähestynyt tiettyjä asioita jälleen väärästä kulmasta.
En ole hetkeen tuntenut kuplivaa iloa sisälläni. En toisen lempeää kosketusta vartalollani. En.

------ perhonen lentää jostakin sänkyni alta, uskon että se on merkki.
Se oli valkoinen perhonen ja sen liitely oli kepeää.

Itkettää, voisin olla se mitä  joskus halusin olla, joskus olinkin.
Voisin olla yhtä herkkä ja iloinen kuin yhdessäkin vaiheessa, katsoa taas Menninkäistä silmiin. Mutta en tiedä osaisinko enää katsoa samalla tavalla. Silloin katsoin kuin pieni keiju, nyt katsoisin kuin pieni eläin, sellainen nöyrä mutta jotakin kokenut, sellainen minkä turkki olisi vähän takkuinen.
Kaipaan sitä yhtä tiettyä tuoksua, sitä mitä koin joskus viimesyksynä ja talvena aika paljon. Sekin oli ehkä täynnä kaipausta ja muutosta, mutta myös Hetkiä.

Mutta ne ihmiset katselevat vieläkin kanssani samoja tähtiä.
Niin mutta eivät ne ajattele enää samoin, tunne niinkuin minä, nekin ovat liikkuneet eteenpäin.
HUH.
Ne - KIN.
 Minäkin. Nekin. Huh, ehkä sittenkin, asioiden kuuluu muuttua, muutos on ainoa varma. Vai onko?

Mutta miksi se on joskus niin vaikeaa.
Miksen minä enää tutustu ihmisiin niin vilpittömästi, koe heitä heti kiinnostaviksi ja hienoiksi.

Hare Krishna-munkkikaverini on jättänyt temppelin. Se on nyt jossain, luoja ties missä, näin sitä kyllä silloin kun olin metsäreissullani kaksi viikkoa.

Olet laihtunut pari kiloa, sanoo sairaanhoitaja, äitikin huomasi sen ja kai sitten minäkin, sen verran olen itseäni peilistä vilkuillut, sen verran huomaan kummallisten ajatusten täyttävän päätäni. En minä voi syödä enempää, tuntuupa lihavalta, mitä jos syönkin normaalisti ja menetän tämän kehon josta juuri nyt pidän aika paljon.

Uskaltaudun syömään juustoriisikakkuja ja parsakaalia.
Pastaa.
Pidän käsieni luista, käsivarsieni ohuudesta, ilmasta jalkojeni välissä, siitä mitä minusta puuttuu. Pidän kaulani jänteistä ja kasvojeni suippuudesta.
Voisin pitää enemmänkin 

Tämä kuluttaa jälleen aivokapasiteettiani. Täytän päiväni tekemisellä, etten vain joudu olemaan yksin, ruuan äärellä. Palaan illalla kotiin nälkäisenä, olen ehkä syönyt vähän jotain, nälkä kurnii kun makaan selälläni patjalla.
Saatan palata yläkertaan ja kaivertaa jäätelöä rasiasta, tunkea suuhuni jotakin suolaista, leipää ja margariinia ja juustoa.
Tai sitten saatan vain maata siinä, odottaen että uni vie mennessään ja pääsee unohtamaan nämä ajatukset.

Täytän päiväni kauppareissuilla ja ruuan ajattelulla, resepteillä, norkoilulla.
Batteryn juomisella. Pepsi maxilla ja vedellä, purkalla, porkkanalla, salaatilla ja kurkulla.

Nyt olen syönyt mielestäni liikaa, kamala syntinen olo, tuntuu miten kaksoisleuka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, ja mielestäni tätä on jo jatkunut joitakin päiviä, se on kamalaa.
Minä en halua menettää tätä kehoa.
Minä haluan vielä kyetä käymään ulkona napapaidassa. Minä pidän hieman jopa vatsastani, se näyttää välillä ihanan litteältä.


Oikeastaan ainoa kohta, josta en itsessäni pidä, on mieleni. Jos se olisi kunnossa, olisi kaikki muukin kunnossa.
 Minä saan sen kuntoon.
 Valintahan on minusta kiinni. Onnellisuus on asenne, kyllä minä saisin nämä sairaat ajatukset loppumaan, unohtaisin vain ja pian se olisi ohi ja pystyisin taas hymyilemään viattomasti ja olemaan murehtimatta....
-..'...--.'

Mutta en tiedä tahdonko.