Kamala olo.
Tutisen lattialla ja taistelen oksentamista vastaan. Sinänsä kieroa, oksennanhan minä vapaaehtoisestikin. Mutta huono olo, jonka takia tekee mieli oksentaa - niin silloinhan minä en oksenna. Niin tyypillistä, teen tasan siten kuin haluan.
Sydän hakkaa rintakehää, tuntuu että se tulee siitä läpi. Kädet ja jalat tärisee hulluna, ääni väreilee, tekee mieli vaan itkeä, kurkku tuntuu kuin puutuvan. On niin huono olo.
Johtuuko sitten siitä, että mun sydän ei kestä paastoa tai liikuntaa, en tiedä enkä haluakaan, mutten aio luovuttaakaan.
Itken sitten vaikka loppuillan tutisten sängyssäni.
lauantai 28. helmikuuta 2009
Aamukuulumiset
Hyi, älkää koskaan tehkö samaa virhettä kuin minä, ja syökö porkkanaa ja jogurttirusinoita ja sitten oksentako. Oli ihan _kamalan_ makuista, en tiedä mitään mikä maistuis tolta. Siis oli niin ahdistava maku, sellainen vähän kellarimainen ja mädän perunan makuinen hyihyihyihyihyi! Ja ne rusinat tuli semmoisina paakkuina semmosena paksun syljen näkösenä ja se porkkana taas iloisen oranssina ja tosi kovana kökkäremerenä.
EI_ENÄÄ_IKINÄ.
Toi oli niin kamalaa hommaa et meni viimeisetkin ruokahalut.
... Okei valehtelin, oliskin mennyt..
Tänään on 'paasto'. En voi paastota ihan kokonaan, en tiiä miksi mutta... Joo. Tänään syöty kaks jogurttirusinaa ja purkillinen apteekin salmiakkei (niitä sokerittomia jotka tulee punaisissa pienissä pakkauksissa), juotu 7 desii Keisarin Morsianta (mulla on maailman ihanin seitsemän desin teemuki!) ja 2,5 desii pepsi maxii.
Plus käyty viiden minsan lenkki. Mä tiiän, kuulen jo teidän naurunne tänne asti, ajattelette "VIIDEN MINSAN??", kyl muakin naurattaa kun ajattelee :DD Lähdin reippaana aamulla lenkille, vaikka oikeesti meinasin pyörtyä jo siinä vaiheessa kun kävin vessassa.. Juoksin sitten vähän liian kovaa, koska pelkäsin että perheeni (joka lähti autolla sinne johonkin talviriehaan) ajaa ohitseni, kun juoksin ison tien vieressä. Oikeesti se oli ahdistavaa, koska mähän oon liikuntakiellossa, ja olin varma että näin mun perheen auton.. toivon et se oli joku muu auto. Muuten kuolen.
Juoksin sitten niin pitkään, kunnes mun sydän sanoi sopimuksen irti. Yhtäkkiä alkoi puristaa rinnasta, en saanu henkeä ja oksetti, silmissä sumeni ja jalat meni hyytelöksi. Annoin itselleni periksi ja sitten kävelin loppumatkan kotiin.. Ihan kauheeta, mitä jos olisin pyörtyny sinne, perhe ois saanut tietää.. joo, ehkä mun pitäis lopettaa tämä sekoilu..
Sit eilen oli kauhea morkkis siitä syömisestä, että tein 100 vatsalihasliikettä, 20 selkää, 30 'korsettii', suihkussa ihan sikana kyykkyjä, samoin suihkun jälkeen, 10 punnerrusta.. Mitäs muuta, en ees muista.Toivon että toi nyt ois jotain kuluttanu ees.
Ja joo, uteliaille tiedoksi: en todellakaan päässy niihin pippaloihin. Vittu ku ärsytti, L tekstas siellä koko ajan että "oon jurrissa, mennään huomen kävelylle, muistuta mua sit ku oon nyt ihan perseet" ja mä olin kateudesta varmaan limenvihreä. ÄÄ olis ollut niin ihanaa. Sit viel mun yks hyvä kaveri K, joka kaikenlisäks on ihan straight, oli siellä, sano et oli tylsää ja mun teki mieli lyödä sitä. Varmaan oli tylsää ku se hengaa semmoses saakelin nevariporukassa ettei mitään rajaa!
Kävin muuten vaa'alla, paino oli ihan vitun alhainen..... Mä oon viimeks painanut tämän verran kuudennella luokalla, ja sillonkin olin anoreksian takia hoidossa. Mut huom; silloin olin varmaan 10 senttiä lyhyempi :O
No ehkä meijän vaaka valehtelee, en tiiä. Pelottavaa.
Mutsi toi taas aamulla ruuan, se katto mun ruokasuunnitelmasta mitä se vois tuoda. Sit se toi jotain omena-kaneli-pikapuuroo, lasin tuoremehuu ja leivän juustolla. Vitut mä mitään syöny. Vaik sitä omena-kanelii ois voinu maistaa, tuoksu silleen ihan hyvältä..
Mulle on tullu kauheit mielitekoi nyt tän sh:n myötä. Siis just esim. ennen inhosin puuroo, nyt taas kaivelen kaappeja ja katon mannapuuroa ja kauraleseitä sillee NAM. Ennen inhosin herneitä ja maissia ja keitettyjä porkkanoita, nyt taas himoitsen niitä. Ennen en edes koskenut parsakaaliin tai parsaan, nykyään taas voisin vetää niitä ties kuinka paljon. Ja mitäs näitä on, oon perheenkin kanssa puhunut näistä oudoista mieliteoista. Kai mun elimistö yrittää sanoa et mistä sillä on puutetta.. no onneks ei tunnu olevan puutetta mäkkiruuasta!! :DD hehe
Äh, ihanaa, koko päivä yksin himassa, vois vähän vaikka treenaa. Nytki oon veljen läppärillä enkä omalla koneellani pimeässä huoneessani, ulkona paistaa aurinko ja varmaan linnutkin laulaa, telkkarista tulee kaikkea paskaa mitä kukaan ei myönnä katsovansa, mä kävin lenkillä ja oon pitkästä aikaa pukeissa. On aika hyvä olo. Ellei mieti sitä, että oon jo kohta syönyt kaiken mitä itselleni suon tänään..... Eli kaksi askia apteekin salmiakkeja :DD Toinen aski jo mennyt, toista aloittelin tässä samalla.
No pepsi maxii ja keisarin morsianta sit loppupäivä.
Vois ottaa laksoja, vatsa ei oikeen toimi.
edit: äh taas edittejä, sori :D
Tuli vaan mieleen, et mä en tajua mistä mutsi aina huomaa jos oon oksentamassa. Eilen siis olin just vessassa, mutsi koiran kaa lenkillä, mun piti vahtii mun veljee mut olinki vähä tanssahtelemassa pytyn kanssa. Oksentelin ihan rauhassa, sit kuulin ku ovi kävi ja mutsi tuli, venasin hetken ja sit vedin vessan ja pyyhin vähän vuotavia silmiäni ja nenääni, astuin vessasta ulos.
Mutsi kattoo mua huolestuneena.
Mä katson takaisin.
"Olitsä oksentamassa!!"
Mun vatsassa muljahti. "EN!" sanoin vähän liian kimeällä äänellä. Sit keksin esittää loukkaantunutta: "Mitä sä nykyään aina epäilet!" osasin jopa 'murtaa' ääneni itkun partaalle lauseen loppua kohden.
"en mä epäile et sä tahallas, ajattelin et jos sulle vaik tulee se sun siskon oksennustauti tai joku.." äiti koitti korjata tilannetta, tiesin jo voittaneeni ja jatkoin semisti loukkaantuneen esittämistä.
Ei jumalauta :D Jos äiti sais tietää miten usein oksennan, tai et ylipäätään oksennan, ni se varmaan pyörtyis ja kuolis.
EI_ENÄÄ_IKINÄ.
Toi oli niin kamalaa hommaa et meni viimeisetkin ruokahalut.
... Okei valehtelin, oliskin mennyt..
Tänään on 'paasto'. En voi paastota ihan kokonaan, en tiiä miksi mutta... Joo. Tänään syöty kaks jogurttirusinaa ja purkillinen apteekin salmiakkei (niitä sokerittomia jotka tulee punaisissa pienissä pakkauksissa), juotu 7 desii Keisarin Morsianta (mulla on maailman ihanin seitsemän desin teemuki!) ja 2,5 desii pepsi maxii.
Plus käyty viiden minsan lenkki. Mä tiiän, kuulen jo teidän naurunne tänne asti, ajattelette "VIIDEN MINSAN??", kyl muakin naurattaa kun ajattelee :DD Lähdin reippaana aamulla lenkille, vaikka oikeesti meinasin pyörtyä jo siinä vaiheessa kun kävin vessassa.. Juoksin sitten vähän liian kovaa, koska pelkäsin että perheeni (joka lähti autolla sinne johonkin talviriehaan) ajaa ohitseni, kun juoksin ison tien vieressä. Oikeesti se oli ahdistavaa, koska mähän oon liikuntakiellossa, ja olin varma että näin mun perheen auton.. toivon et se oli joku muu auto. Muuten kuolen.
Juoksin sitten niin pitkään, kunnes mun sydän sanoi sopimuksen irti. Yhtäkkiä alkoi puristaa rinnasta, en saanu henkeä ja oksetti, silmissä sumeni ja jalat meni hyytelöksi. Annoin itselleni periksi ja sitten kävelin loppumatkan kotiin.. Ihan kauheeta, mitä jos olisin pyörtyny sinne, perhe ois saanut tietää.. joo, ehkä mun pitäis lopettaa tämä sekoilu..
Sit eilen oli kauhea morkkis siitä syömisestä, että tein 100 vatsalihasliikettä, 20 selkää, 30 'korsettii', suihkussa ihan sikana kyykkyjä, samoin suihkun jälkeen, 10 punnerrusta.. Mitäs muuta, en ees muista.Toivon että toi nyt ois jotain kuluttanu ees.
Ja joo, uteliaille tiedoksi: en todellakaan päässy niihin pippaloihin. Vittu ku ärsytti, L tekstas siellä koko ajan että "oon jurrissa, mennään huomen kävelylle, muistuta mua sit ku oon nyt ihan perseet" ja mä olin kateudesta varmaan limenvihreä. ÄÄ olis ollut niin ihanaa. Sit viel mun yks hyvä kaveri K, joka kaikenlisäks on ihan straight, oli siellä, sano et oli tylsää ja mun teki mieli lyödä sitä. Varmaan oli tylsää ku se hengaa semmoses saakelin nevariporukassa ettei mitään rajaa!
Kävin muuten vaa'alla, paino oli ihan vitun alhainen..... Mä oon viimeks painanut tämän verran kuudennella luokalla, ja sillonkin olin anoreksian takia hoidossa. Mut huom; silloin olin varmaan 10 senttiä lyhyempi :O
No ehkä meijän vaaka valehtelee, en tiiä. Pelottavaa.
Mutsi toi taas aamulla ruuan, se katto mun ruokasuunnitelmasta mitä se vois tuoda. Sit se toi jotain omena-kaneli-pikapuuroo, lasin tuoremehuu ja leivän juustolla. Vitut mä mitään syöny. Vaik sitä omena-kanelii ois voinu maistaa, tuoksu silleen ihan hyvältä..
Mulle on tullu kauheit mielitekoi nyt tän sh:n myötä. Siis just esim. ennen inhosin puuroo, nyt taas kaivelen kaappeja ja katon mannapuuroa ja kauraleseitä sillee NAM. Ennen inhosin herneitä ja maissia ja keitettyjä porkkanoita, nyt taas himoitsen niitä. Ennen en edes koskenut parsakaaliin tai parsaan, nykyään taas voisin vetää niitä ties kuinka paljon. Ja mitäs näitä on, oon perheenkin kanssa puhunut näistä oudoista mieliteoista. Kai mun elimistö yrittää sanoa et mistä sillä on puutetta.. no onneks ei tunnu olevan puutetta mäkkiruuasta!! :DD hehe
Äh, ihanaa, koko päivä yksin himassa, vois vähän vaikka treenaa. Nytki oon veljen läppärillä enkä omalla koneellani pimeässä huoneessani, ulkona paistaa aurinko ja varmaan linnutkin laulaa, telkkarista tulee kaikkea paskaa mitä kukaan ei myönnä katsovansa, mä kävin lenkillä ja oon pitkästä aikaa pukeissa. On aika hyvä olo. Ellei mieti sitä, että oon jo kohta syönyt kaiken mitä itselleni suon tänään..... Eli kaksi askia apteekin salmiakkeja :DD Toinen aski jo mennyt, toista aloittelin tässä samalla.
No pepsi maxii ja keisarin morsianta sit loppupäivä.
Vois ottaa laksoja, vatsa ei oikeen toimi.
edit: äh taas edittejä, sori :D
Tuli vaan mieleen, et mä en tajua mistä mutsi aina huomaa jos oon oksentamassa. Eilen siis olin just vessassa, mutsi koiran kaa lenkillä, mun piti vahtii mun veljee mut olinki vähä tanssahtelemassa pytyn kanssa. Oksentelin ihan rauhassa, sit kuulin ku ovi kävi ja mutsi tuli, venasin hetken ja sit vedin vessan ja pyyhin vähän vuotavia silmiäni ja nenääni, astuin vessasta ulos.
Mutsi kattoo mua huolestuneena.
Mä katson takaisin.
"Olitsä oksentamassa!!"
Mun vatsassa muljahti. "EN!" sanoin vähän liian kimeällä äänellä. Sit keksin esittää loukkaantunutta: "Mitä sä nykyään aina epäilet!" osasin jopa 'murtaa' ääneni itkun partaalle lauseen loppua kohden.
"en mä epäile et sä tahallas, ajattelin et jos sulle vaik tulee se sun siskon oksennustauti tai joku.." äiti koitti korjata tilannetta, tiesin jo voittaneeni ja jatkoin semisti loukkaantuneen esittämistä.
Ei jumalauta :D Jos äiti sais tietää miten usein oksennan, tai et ylipäätään oksennan, ni se varmaan pyörtyis ja kuolis.
perjantai 27. helmikuuta 2009
BILEET!
EI EI EI EIE EIIII!!!!
Gloria järkkää tänään Setan pippalot. Ei vissiin ikärajaa. L pyys mua messiin, en tuntenut koko tyttöä, mitä nyt vähän galleriassa toisiimme kyyläilty. Sit nyt hän pyys mua tonne, vaikuttaa tosi mukavalta tyypiltä ja näin plus koko mesta ois täynnä sateenkaarikansaa.
PLUS sitten tänään on Tennispalatsin synttärit, eli yöllä kolmen jälkeen kaikki leffat maksaa euron.
vittu.
Mua lievästi sanoen _VITUTTAA_ tää liikuntakielto. En pääse varmaan tonne pippaloihin, saati leffaan, vaan nyhvään kotona. Saatana. Koitan nyt olla tosi kiltti äidille, 'syön' kaikki ruuat, sanoin että otan jogurttirusinat mukaan Gloriaan, teen oikeesti mitä vain! Mun on _pakko_ päästä !
Pridetki on vaan kerran vuodessa, enkä usko et tääkään usein toistuu. Miks kaiken on pakko olla just nyt!
Mitä jos itken säälittävästi ja oon masentunut ja jotain, AAAA millä keinolla pääsen tonne! Teen (almost) mitä vain. Paitsi karkaa, koska se vaan tarkottaa sitä että sit vietän loput puol vuotta vittu syynissä ja karanteenissa....
Ja mielenkiintoseks tän tekee tietty suhdeympyrät. A on L:n eksä, A tykkää täl hetkel musta mut seurustelee T:n kanssa, joka inhoo kaikkii ja jota kaikki inhoo. Se on vitun pelottava muija. Sit tää L on seurustellu M:n kanssa, jonka oon tuntenu tosi pitkään. Ja mitä tää kaikki tarkottais: seta-bileet stadissa -> kaikki stadin lesset on siel -> ne tuntee mut jotenki kierosti (kuulin A:lta et stadin lesboskeneissä on juoruttu jotain musta :D vitun kivaa olla kuuluisa...) -> jotain tsäänssei sosiaalisille kontakteille. Suhteille. Miettikää nyt..
Mut ei, ei, tää tyttö on sairas ja saa siksi luvan kuolla tylsyyteen vittu! Äitiki vaan sano että "näytät niin sairaalta ja syön ku lintu, ei sua mihinkää voi päästää" joo kiitos äiti..
No okei tänään oli kyl huono olo verikokeen ottamisen jälkeen, melkeen pyörryin Lastenlinnan portaille. Mut se ei tarkota sitä, et pyörtyisin Glorias. Tai sit von taktisesti pyörtyy jonku vitun kuuman päälle >8p
Gloria järkkää tänään Setan pippalot. Ei vissiin ikärajaa. L pyys mua messiin, en tuntenut koko tyttöä, mitä nyt vähän galleriassa toisiimme kyyläilty. Sit nyt hän pyys mua tonne, vaikuttaa tosi mukavalta tyypiltä ja näin plus koko mesta ois täynnä sateenkaarikansaa.
PLUS sitten tänään on Tennispalatsin synttärit, eli yöllä kolmen jälkeen kaikki leffat maksaa euron.
vittu.
Mua lievästi sanoen _VITUTTAA_ tää liikuntakielto. En pääse varmaan tonne pippaloihin, saati leffaan, vaan nyhvään kotona. Saatana. Koitan nyt olla tosi kiltti äidille, 'syön' kaikki ruuat, sanoin että otan jogurttirusinat mukaan Gloriaan, teen oikeesti mitä vain! Mun on _pakko_ päästä !
Pridetki on vaan kerran vuodessa, enkä usko et tääkään usein toistuu. Miks kaiken on pakko olla just nyt!
Mitä jos itken säälittävästi ja oon masentunut ja jotain, AAAA millä keinolla pääsen tonne! Teen (almost) mitä vain. Paitsi karkaa, koska se vaan tarkottaa sitä että sit vietän loput puol vuotta vittu syynissä ja karanteenissa....
Ja mielenkiintoseks tän tekee tietty suhdeympyrät. A on L:n eksä, A tykkää täl hetkel musta mut seurustelee T:n kanssa, joka inhoo kaikkii ja jota kaikki inhoo. Se on vitun pelottava muija. Sit tää L on seurustellu M:n kanssa, jonka oon tuntenu tosi pitkään. Ja mitä tää kaikki tarkottais: seta-bileet stadissa -> kaikki stadin lesset on siel -> ne tuntee mut jotenki kierosti (kuulin A:lta et stadin lesboskeneissä on juoruttu jotain musta :D vitun kivaa olla kuuluisa...) -> jotain tsäänssei sosiaalisille kontakteille. Suhteille. Miettikää nyt..
Mut ei, ei, tää tyttö on sairas ja saa siksi luvan kuolla tylsyyteen vittu! Äitiki vaan sano että "näytät niin sairaalta ja syön ku lintu, ei sua mihinkää voi päästää" joo kiitos äiti..
No okei tänään oli kyl huono olo verikokeen ottamisen jälkeen, melkeen pyörryin Lastenlinnan portaille. Mut se ei tarkota sitä, et pyörtyisin Glorias. Tai sit von taktisesti pyörtyy jonku vitun kuuman päälle >8p
Ravitsemusterapia
Kyllä, minulle oli aika ravitsemusterapeutille.
Jännitin etukäteen kamalasti. Olin varma, että se määrää ihan kauheita annoksia, että mun elämästä tulee pelkkää syömistä. ja että se käskee, että mua on vahdittava kun syön..
Mutta itse asiassa nuo annokset on pienempiä, kuin mitä äiti on eteeni kiikuttanut. ja ruuallakin olen joskus itse ottanut enemmän ruokaa, kuin mitä tuossa sanotaan.. Ja tuohon on kirjattu vain 1 peruna!! Enää ei tarvitse kuunnella vanhempien ainaista ruikutusta siitä, kuinka syön liian vähän. Koska nyt kellään ei ole nokan koputtamista, se on se yksi peruna, ei kaksi tai yksi ja puoli!
Niin ja Nutri-drinkienkin määrää laskettiin, kun sanoin että se kolme on aika paljon.
Äiti ja isä tietysti oli ihan kauhuissaan. Hähä. Valehtelin niille että mulle sanottiin että saan syödä yksin huoneessani.
Joten tänään sitten tein kuten sanottiin, otin desin nuudeleita ja desin kanaa ja vielä lämpimiä kasviksia. Tosiasiassa sitten söin vain ne kasvikset, eli joku korkeintaan 80 kcal. Ei varmasti niin paljon mut liioitellaan nyt huvin vuoksi.
Sitten tänään napaani on uponnut myös 5 jogurttirusinaa (huomenna taas aion ottaa niitä vähemmän!) ja joku säälittävä pikkupala eilen paistettua patonkia, jonka annoin kuivua kovaksi koppuraksi.
Näillä mennään. Kalorit korkeintaan siellä 350 paikkeilla... Mut tänään ei sit muuta tulekaan. Paitsi ehkä pari läkerolia. Vai pitäiskö ottaa yhtään.. Niin ja kahvia tietysti ja pepsi maxia ja tämmöstä. Äiti tietysti tuo ruokasuunnitelman mukaiset ruuat eteeni, mut kohteliaasti kieltäydyn.
On vitun täysi olo. Tajusin että desi ruokaa on ihan helvetisti, kun katsoin sitä lautastani. ja vaikken siitä oikein mitään syönytkään, niin silti on täysi olo ja tuntuu että se kaikki upposi minuun... hmm?
Pitäiskö koittaa paastota huomenna. Vois toki.
Ravintoterapeutin nutrien vähentäminen tarkottaa sitä, että näytän läskiltä. Koska se sanoi, että painoa on ilmeisesti saatu jo nostettua... paskat!!!!
Jännitin etukäteen kamalasti. Olin varma, että se määrää ihan kauheita annoksia, että mun elämästä tulee pelkkää syömistä. ja että se käskee, että mua on vahdittava kun syön..
Mutta itse asiassa nuo annokset on pienempiä, kuin mitä äiti on eteeni kiikuttanut. ja ruuallakin olen joskus itse ottanut enemmän ruokaa, kuin mitä tuossa sanotaan.. Ja tuohon on kirjattu vain 1 peruna!! Enää ei tarvitse kuunnella vanhempien ainaista ruikutusta siitä, kuinka syön liian vähän. Koska nyt kellään ei ole nokan koputtamista, se on se yksi peruna, ei kaksi tai yksi ja puoli!
Niin ja Nutri-drinkienkin määrää laskettiin, kun sanoin että se kolme on aika paljon.
Äiti ja isä tietysti oli ihan kauhuissaan. Hähä. Valehtelin niille että mulle sanottiin että saan syödä yksin huoneessani.
Joten tänään sitten tein kuten sanottiin, otin desin nuudeleita ja desin kanaa ja vielä lämpimiä kasviksia. Tosiasiassa sitten söin vain ne kasvikset, eli joku korkeintaan 80 kcal. Ei varmasti niin paljon mut liioitellaan nyt huvin vuoksi.
Sitten tänään napaani on uponnut myös 5 jogurttirusinaa (huomenna taas aion ottaa niitä vähemmän!) ja joku säälittävä pikkupala eilen paistettua patonkia, jonka annoin kuivua kovaksi koppuraksi.
Näillä mennään. Kalorit korkeintaan siellä 350 paikkeilla... Mut tänään ei sit muuta tulekaan. Paitsi ehkä pari läkerolia. Vai pitäiskö ottaa yhtään.. Niin ja kahvia tietysti ja pepsi maxia ja tämmöstä. Äiti tietysti tuo ruokasuunnitelman mukaiset ruuat eteeni, mut kohteliaasti kieltäydyn.
On vitun täysi olo. Tajusin että desi ruokaa on ihan helvetisti, kun katsoin sitä lautastani. ja vaikken siitä oikein mitään syönytkään, niin silti on täysi olo ja tuntuu että se kaikki upposi minuun... hmm?
Pitäiskö koittaa paastota huomenna. Vois toki.
Ravintoterapeutin nutrien vähentäminen tarkottaa sitä, että näytän läskiltä. Koska se sanoi, että painoa on ilmeisesti saatu jo nostettua... paskat!!!!
torstai 26. helmikuuta 2009
Lääkkeistä
Tulin pohtineeksi, että syökö teistä monikin jotain mielialalääkkeitä tms?
Viime viikolla lääkäriä varten mun piti täyttää joku BDI-kyselyjuttu. Sain siitä kuulemma jo "ihan huolestuttavan määrän pisteitä". eli viittaisi masennukseen tai johonkin. Kuitenkin lääkäri sanoi, ettei mulle vielä voisi määrätä lääkkeitä.
"Fyysisen kunnon kohentuessa kohentuu usein sitten se mielialapuolikin. Et nyt pitää ihan ensiavuksi saada toi sun paino edes pysäytettyä, ja sitten nostettua. Jos sitten vielä on tarvetta lääkkeille, niin sitä katsotaan sit erikseen"
Eli mitä, kärsi lapsi kärsi? Et oo vielä lääkkeiden arvoinen läski? Kiitos helvetisti.
Kyl varmaan on totta, että kun aivot saa tarpeeks ravintoa niin ne jaksaa taas tuottaa mielihyvähormoneita tai jotain ja jaksaa olla iloisempi ja näin, mutta silti.
Popsin nyt sitten C-vitamiineja, Multitabseja, Relatabseja ja kalkkitabletteja.. Oliko vielä muuta, mitä pitäis napsia. Huoh.
Mun valkosoluarvot ja maksa-arvot on koholla, verenpaine aivan liian alhainen. Syke on alakanttiin myöskin.
Valkosoluarvot siis viittaa siihen, että mun luusto kärsii, eikä luuytimellä ole tarpeeksi energiaa tuottaa valkosoluja, jotka auttais taistelemaan infektioita vastaan. Toisin sanoen tulen tosi helposti nyt muka kipeäksi. Paskat. Meijän perheessä on ollut flunssaa ja oksennustautia, kumpaakaan en ole saanut.
Maksa-arvot viittaa .. johonkin en mä tiedä. Mut ne huolestui niistä.
Alhainen verenpaine aiheuttaa pyörrytystä ja väsymystä. Syke taas sydämentykytyksiä, joita eilen tuli ihan tässä koneella ollessa... Hyi en halua olla joku läski joka rasittuu jo pelkästä dataamisesta! EIIIIII.
Saan sormeni oikean käden 'hauikseni' ympärille, sillain että vasemman käden peukalo ja keskisormi kohtaa ja menee jopa päällekkäin.
Viime viikolla lääkäriä varten mun piti täyttää joku BDI-kyselyjuttu. Sain siitä kuulemma jo "ihan huolestuttavan määrän pisteitä". eli viittaisi masennukseen tai johonkin. Kuitenkin lääkäri sanoi, ettei mulle vielä voisi määrätä lääkkeitä.
"Fyysisen kunnon kohentuessa kohentuu usein sitten se mielialapuolikin. Et nyt pitää ihan ensiavuksi saada toi sun paino edes pysäytettyä, ja sitten nostettua. Jos sitten vielä on tarvetta lääkkeille, niin sitä katsotaan sit erikseen"
Eli mitä, kärsi lapsi kärsi? Et oo vielä lääkkeiden arvoinen läski? Kiitos helvetisti.
Kyl varmaan on totta, että kun aivot saa tarpeeks ravintoa niin ne jaksaa taas tuottaa mielihyvähormoneita tai jotain ja jaksaa olla iloisempi ja näin, mutta silti.
Popsin nyt sitten C-vitamiineja, Multitabseja, Relatabseja ja kalkkitabletteja.. Oliko vielä muuta, mitä pitäis napsia. Huoh.
Mun valkosoluarvot ja maksa-arvot on koholla, verenpaine aivan liian alhainen. Syke on alakanttiin myöskin.
Valkosoluarvot siis viittaa siihen, että mun luusto kärsii, eikä luuytimellä ole tarpeeksi energiaa tuottaa valkosoluja, jotka auttais taistelemaan infektioita vastaan. Toisin sanoen tulen tosi helposti nyt muka kipeäksi. Paskat. Meijän perheessä on ollut flunssaa ja oksennustautia, kumpaakaan en ole saanut.
Maksa-arvot viittaa .. johonkin en mä tiedä. Mut ne huolestui niistä.
Alhainen verenpaine aiheuttaa pyörrytystä ja väsymystä. Syke taas sydämentykytyksiä, joita eilen tuli ihan tässä koneella ollessa... Hyi en halua olla joku läski joka rasittuu jo pelkästä dataamisesta! EIIIIII.
Saan sormeni oikean käden 'hauikseni' ympärille, sillain että vasemman käden peukalo ja keskisormi kohtaa ja menee jopa päällekkäin.
Lääkäreitä, oksentelua ja jogurttirusinoita
Hei, teidän kommentit todella piristi mua! :) Kiitos niistä. Kommentit piristää aina, vaikken kaikkiin osaisi vastatakaan..
Tänään siis jo aamu meni aika överiksi, heräsin siihen kun koira haukkui mun huoneessa. Sit en saanut unta, kun oli niin kamala nälkä, itseasiassa ollut jo eilisestä saakka. Yläkerrassa odotti pussi jogurttirusinoita, joten minähän menin ja söin niitä sen tassan 10. Enkä edes nauttinut niistä !
JA huomasin, että kymmenen on ihan liikaa. Vähennetään saldoa. Seitsemäksi vaikka. Pelottaa että sekin on ihan kamalasti. Paljon yksi rusina painaa, tai vaihtoehtoisesti sisältää kaloreita?? Koitin laskeskella ja punnita niitä jogurttirusinoita ja käyttää ties mitä ravintolaskureita apuna. Mutta ei, ei toimi, ei. Jokaisesta tulee vastaukseksi LIIKAA.
Huoh. Tänään sitten iskä tekee viel mun herkkuruokaa, perunaa ja jauhelihakastiketta. Odotan innolla, koska se on mun päivän ainoa ruoka tänään. Rusinatkin olis voinut jättää väliin.
Jos syön ruuan omassa huoneessa, niin voin taktisesti heittää osan taas pois. Ei tuu täysi olo, kalorit vähenee, eikä se rusinajuttu ole niin paha.
Meillä on jääkaapissa herneita ja miniporkkanoita, arvatkaa kuka on täällä ihan fileinä niiden takia! Ootan niiiiiin sitä että äidin saikku loppuu (huomenna!). Sit syön niitä pakastejuttuja täällä yksin. Tai vaihtoehtoisesti en mitään, ja voin hyvällä omallatunnolla syödä perheen kanssa.
Jotenkin pelottava tunne, tuntuu kuin elämä hymyilisi hetken.
Äiti ja iskä oli tänään jossain perheterapiassa aamulla. Sanoivat, että muutaman viikon kuluttua niiden työntekijä ja mun työntekijät istuu alas ja päättää jatkohoidosta. U26 on vielä esillä. Avo-osasto. Onneks ei U27, suljettu. Tai en mä sitten tiedä kumpi olisi parempi. Mut sitten on kanssa ehdotettu päiväosastoa. Hyi, se on viimeinen mitä haluan. Se, että mut aamulla vietäis johonkin päiväossalle, siellä pitäis syödä vahtivien silmien alla, eikä se ees oo kunnon osasto vaan joku tommonen säälittävä. Sitten illalla mut haettais takas kotiin, ja pitäis vielä syödä iltapala ja kaikkee. Ja kuitenkin ne siellä lisää laitosruokaansa varmaan 487545 kiloa ylimäärärasvaa ja sokeria ja vittu steroideja.
Äiti sanoi, et se niiden työntekijä sanoi että on tärkeää, et mä kerron mitä en oo syönyt. Mun työntekijä sanoi, että on tärkeää että syön, mut saan tehdä sen vaikka omassa huoneessa. Tuntuu siltä et petän niiden ja vanhempien luottamuksen, tuntuu et ne luulee et oon joku typerä nulikka, kun täällä salaa 'syön' eli kippaan kaiken roskikseen ja vaan dataan..
Pari mun kaveria ois halunnut tulla tänne meille, kun mähän en saa liikua mihinkään täältä. Mä en voinut antaa niille lupaa, koska en halua että ne näkee kun paiskon ruokaa roskikseen tai en vain syö. En halua että ne näkee mikä mulla oikeasti on. Tai että ne huolestuu, tai alkaa holhoamaan. Mä en halua, että ne näkee kuinka nolo oikeasti olen.
A haluais kanssa tulla meille. Se on huolissaan, sille mä oon kertonut miten asia oikeesti on. Mut mä en halua et se näkee mun syömiset, tai että äiti tuo välipalaa ja se näkee kuinka en syö tai piilotan tai jotain. Sillä on omiakin murheita.
J pyysi mua ulos sen ja L:n, B:n ja toisen J:n kanssa. En mä voi mennä, kun en saa poistua.
Mua pelottaa, et joku päivä tää mun kulissi ratkeaa, repeää auki, ja kaikki saa tietää että olen huijannut niitä. Mut en mä pahalla, mä haluan vaan suojella niitä. Ei niiden tarvitse tietää, eihän?
mä varmaan jatkan koulua vasta syksyllä. Mä en haluais mennä takaisin mun kouluun. Mietin koko ajan, et miltä tuntuu nähdä ne samat naamat taas... Tai että mitä ne ajattelee kun näkee mut. Lihoneena. Muuttuneena. Ja ne muistaa kuinka laihduin ja sitten lähdin pois, vähän ne siellä varmaan nauraa, mutta onneksi mun ei tarvitse tietää sitä. Jos menen syksyllä kouluun, niin sittenhän kaikki kyselee kaikkea ja huomioi ja pälä pälä ja minä oon sit ihan vitun läski.. enkä voi laihduttaa, kun sillon oon vielä sairaalakierteessä.
ÄÄH elämä on paskaa! Voisin tietty helposti vaihtaa lukioo, mut miksi nähdä se kaikki vaiva ja jaja...
Teen kuten lääkäri määräsi ja koitan olla ajattelematta koulua.
Haluaisin mennä yläkertaan piirtämään, mut en voi kun äiti tuputtaa kohta taas ruokaa, enkä halua syödä siellä, vaan heittää ruuat roskiin täällä. Nyt oon luontevasti jo valmiiksi piilossa ja näin.
Eilen, vai toissapäivänä vai milloin olinkaan siellä lääkärillä, se huomasi selkärangankuluman selässäni. Kysyi että mistä se tuli. Vastasin kuten todeksi näen; istumisesta, kun nojaan. Se sanoi että sellainen tulee yleensä siitä, jos jumppaa lattialla. "Ethän sä vaan jumppaa, kun oot liikuntakiellossa?"
Enhän minä, tietenkään. Joka toinen ilta vain teen vatsalihaksia ja muuta. Mutta en mä sitä sille kertonut.
Se pommitti jo seuraavaa kysymystä, laittaen taskulamppuun valoa päälle: "Onko sun syömishäiriöön liittynyt oksentelua?"
Ei, en mä sellaista. Muuten vaan vähintään joka toinen päivä käyn palvomassa allahia vessassa..
Se kurkisti taskulampulla mun suuhun, olin aika varma et se sanoo et joo täällä on merkkejä oksentamisesta. Mut se sanoi vaan että hyvä, voit pukea päälle. Olin jo miettinyt jotain valeita, mitä voin sille syytää, voin sanoa että joo oon ollut oksennustaudissa, tai että joo mua närästää, tai että juon paljon hiilihappojuomia, tai jotain. Onneksi se ei, kai, huomannut.
Mä en tiedä teistä, mutta multa oksentaminen sujuu ilman sormien kurkkuun tunkemista. Itse asiassa sormet kurkussa vaan vaikeuttaa asiaa. Mulle on helpompi juoda niin paljon vettä, että vatsa on ihan ähkynä, että tunnen kuinka se paisuu (ja se oikeasti paisuu, näen peilistä ja näen katsomalla alas, kun tuo vatsalaukun kohta on ihan ratkeamaisillaan) ja kuinka se vesi menee alas vatsalaukkuun kamalan kylmänä. Mulle tulee siitä huono olo. Sitten äkkiä kulautan vettä, ja sitten kyykistyn pytyn ääreen, se on juuri sellaisella optimaalikorkeudella mulle, että mun ei tarvii kuin saada vähän vettä tulemaan ulos, ja sit jo alkaakin tulla muutakin. Ja oon itse asiassa helvetin tyytyväinen siihen, ettei mun tarvitse tukehtua johonkin hammasharjoihin täällä tai mitään, vaan että tulee tollai luonnostaan.
Tosin oksusessareiden jälkeen naama näyttää punaiselta ja paisuneelta. Vitun ällöttävää. Oksuilun takia mun naama on varmaan läskimmän näköinen...
äh no i han sama. Ja anteeksi tällainen megapostaus. Piti vaan saada purkaa.
Tänään siis jo aamu meni aika överiksi, heräsin siihen kun koira haukkui mun huoneessa. Sit en saanut unta, kun oli niin kamala nälkä, itseasiassa ollut jo eilisestä saakka. Yläkerrassa odotti pussi jogurttirusinoita, joten minähän menin ja söin niitä sen tassan 10. Enkä edes nauttinut niistä !
JA huomasin, että kymmenen on ihan liikaa. Vähennetään saldoa. Seitsemäksi vaikka. Pelottaa että sekin on ihan kamalasti. Paljon yksi rusina painaa, tai vaihtoehtoisesti sisältää kaloreita?? Koitin laskeskella ja punnita niitä jogurttirusinoita ja käyttää ties mitä ravintolaskureita apuna. Mutta ei, ei toimi, ei. Jokaisesta tulee vastaukseksi LIIKAA.
Huoh. Tänään sitten iskä tekee viel mun herkkuruokaa, perunaa ja jauhelihakastiketta. Odotan innolla, koska se on mun päivän ainoa ruoka tänään. Rusinatkin olis voinut jättää väliin.
Jos syön ruuan omassa huoneessa, niin voin taktisesti heittää osan taas pois. Ei tuu täysi olo, kalorit vähenee, eikä se rusinajuttu ole niin paha.
Meillä on jääkaapissa herneita ja miniporkkanoita, arvatkaa kuka on täällä ihan fileinä niiden takia! Ootan niiiiiin sitä että äidin saikku loppuu (huomenna!). Sit syön niitä pakastejuttuja täällä yksin. Tai vaihtoehtoisesti en mitään, ja voin hyvällä omallatunnolla syödä perheen kanssa.
Jotenkin pelottava tunne, tuntuu kuin elämä hymyilisi hetken.
Äiti ja iskä oli tänään jossain perheterapiassa aamulla. Sanoivat, että muutaman viikon kuluttua niiden työntekijä ja mun työntekijät istuu alas ja päättää jatkohoidosta. U26 on vielä esillä. Avo-osasto. Onneks ei U27, suljettu. Tai en mä sitten tiedä kumpi olisi parempi. Mut sitten on kanssa ehdotettu päiväosastoa. Hyi, se on viimeinen mitä haluan. Se, että mut aamulla vietäis johonkin päiväossalle, siellä pitäis syödä vahtivien silmien alla, eikä se ees oo kunnon osasto vaan joku tommonen säälittävä. Sitten illalla mut haettais takas kotiin, ja pitäis vielä syödä iltapala ja kaikkee. Ja kuitenkin ne siellä lisää laitosruokaansa varmaan 487545 kiloa ylimäärärasvaa ja sokeria ja vittu steroideja.
Äiti sanoi, et se niiden työntekijä sanoi että on tärkeää, et mä kerron mitä en oo syönyt. Mun työntekijä sanoi, että on tärkeää että syön, mut saan tehdä sen vaikka omassa huoneessa. Tuntuu siltä et petän niiden ja vanhempien luottamuksen, tuntuu et ne luulee et oon joku typerä nulikka, kun täällä salaa 'syön' eli kippaan kaiken roskikseen ja vaan dataan..
Pari mun kaveria ois halunnut tulla tänne meille, kun mähän en saa liikua mihinkään täältä. Mä en voinut antaa niille lupaa, koska en halua että ne näkee kun paiskon ruokaa roskikseen tai en vain syö. En halua että ne näkee mikä mulla oikeasti on. Tai että ne huolestuu, tai alkaa holhoamaan. Mä en halua, että ne näkee kuinka nolo oikeasti olen.
A haluais kanssa tulla meille. Se on huolissaan, sille mä oon kertonut miten asia oikeesti on. Mut mä en halua et se näkee mun syömiset, tai että äiti tuo välipalaa ja se näkee kuinka en syö tai piilotan tai jotain. Sillä on omiakin murheita.
J pyysi mua ulos sen ja L:n, B:n ja toisen J:n kanssa. En mä voi mennä, kun en saa poistua.
Mua pelottaa, et joku päivä tää mun kulissi ratkeaa, repeää auki, ja kaikki saa tietää että olen huijannut niitä. Mut en mä pahalla, mä haluan vaan suojella niitä. Ei niiden tarvitse tietää, eihän?
mä varmaan jatkan koulua vasta syksyllä. Mä en haluais mennä takaisin mun kouluun. Mietin koko ajan, et miltä tuntuu nähdä ne samat naamat taas... Tai että mitä ne ajattelee kun näkee mut. Lihoneena. Muuttuneena. Ja ne muistaa kuinka laihduin ja sitten lähdin pois, vähän ne siellä varmaan nauraa, mutta onneksi mun ei tarvitse tietää sitä. Jos menen syksyllä kouluun, niin sittenhän kaikki kyselee kaikkea ja huomioi ja pälä pälä ja minä oon sit ihan vitun läski.. enkä voi laihduttaa, kun sillon oon vielä sairaalakierteessä.
ÄÄH elämä on paskaa! Voisin tietty helposti vaihtaa lukioo, mut miksi nähdä se kaikki vaiva ja jaja...
Teen kuten lääkäri määräsi ja koitan olla ajattelematta koulua.
Haluaisin mennä yläkertaan piirtämään, mut en voi kun äiti tuputtaa kohta taas ruokaa, enkä halua syödä siellä, vaan heittää ruuat roskiin täällä. Nyt oon luontevasti jo valmiiksi piilossa ja näin.
Eilen, vai toissapäivänä vai milloin olinkaan siellä lääkärillä, se huomasi selkärangankuluman selässäni. Kysyi että mistä se tuli. Vastasin kuten todeksi näen; istumisesta, kun nojaan. Se sanoi että sellainen tulee yleensä siitä, jos jumppaa lattialla. "Ethän sä vaan jumppaa, kun oot liikuntakiellossa?"
Enhän minä, tietenkään. Joka toinen ilta vain teen vatsalihaksia ja muuta. Mutta en mä sitä sille kertonut.
Se pommitti jo seuraavaa kysymystä, laittaen taskulamppuun valoa päälle: "Onko sun syömishäiriöön liittynyt oksentelua?"
Ei, en mä sellaista. Muuten vaan vähintään joka toinen päivä käyn palvomassa allahia vessassa..
Se kurkisti taskulampulla mun suuhun, olin aika varma et se sanoo et joo täällä on merkkejä oksentamisesta. Mut se sanoi vaan että hyvä, voit pukea päälle. Olin jo miettinyt jotain valeita, mitä voin sille syytää, voin sanoa että joo oon ollut oksennustaudissa, tai että joo mua närästää, tai että juon paljon hiilihappojuomia, tai jotain. Onneksi se ei, kai, huomannut.
Mä en tiedä teistä, mutta multa oksentaminen sujuu ilman sormien kurkkuun tunkemista. Itse asiassa sormet kurkussa vaan vaikeuttaa asiaa. Mulle on helpompi juoda niin paljon vettä, että vatsa on ihan ähkynä, että tunnen kuinka se paisuu (ja se oikeasti paisuu, näen peilistä ja näen katsomalla alas, kun tuo vatsalaukun kohta on ihan ratkeamaisillaan) ja kuinka se vesi menee alas vatsalaukkuun kamalan kylmänä. Mulle tulee siitä huono olo. Sitten äkkiä kulautan vettä, ja sitten kyykistyn pytyn ääreen, se on juuri sellaisella optimaalikorkeudella mulle, että mun ei tarvii kuin saada vähän vettä tulemaan ulos, ja sit jo alkaakin tulla muutakin. Ja oon itse asiassa helvetin tyytyväinen siihen, ettei mun tarvitse tukehtua johonkin hammasharjoihin täällä tai mitään, vaan että tulee tollai luonnostaan.
Tosin oksusessareiden jälkeen naama näyttää punaiselta ja paisuneelta. Vitun ällöttävää. Oksuilun takia mun naama on varmaan läskimmän näköinen...
äh no i han sama. Ja anteeksi tällainen megapostaus. Piti vaan saada purkaa.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Ikävä yllätys
..... äiti on ostanut jogurttirusinoita.
yli 400 grammaa
Täten minä lupaan, tässä teidänkin nähtenne, etten syö niitä tänään laisinkaan.
Enkä syö niitä kuin korkeintaan muutaman päivässä. Alle 10.
Sillä ne on vitun kaloripitoisia.
Mua hävettää se, että söin niin vitusti kaikkea jätskiä ja leipää tänään.
Täten minä lupaan, tässä teidänkin nähtenne, etten syö niitä tänään laisinkaan.
Enkä syö niitä kuin korkeintaan muutaman päivässä. Alle 10.
Sillä ne on vitun kaloripitoisia.
Mua hävettää se, että söin niin vitusti kaikkea jätskiä ja leipää tänään.
SUURI KUVAPÄIVITYS
olen nyt teille kiltti ja postaan kuvia. Varoitus: sisältää saatanan oksettavaa matskua......
ja alastomuutta. ANTEEKSI, ehkä sitten olen joku nudisti, mutta mitä vähemmän vaatetta niin sitä paremmin näkyy.
Hyi, rankaiskaa mua jotenkin tästä hyvästä. Yök.
aloitetaan jotain viikon/pari vanhoilla kuvilla, ja kevyesti
tosi nättiä...
piti oikein poseerata
takaviistoon kun kallistaa niin näin käy. huomatkaa vitun olematon perse....
alushousuni ihan oikeasti putoavat..
... ja niin sitten kävikin. hienosti sensuroitu, onnittelut!
hyi mitkä vatsanahat tuolla roikkuu! ja huom, rintsikatkin putoavat päältäni. vitun seksikästä.
selkäkuvaan päivitystä. tai siis silloista päivitystä.
ja toinen kuva. on se kaunista.
no angst jee kiva vatsanahka tuolla
ennen tätä kuvaa en tajunnut että mun lonkkaluut näkyy selästäkin
tää on kaikkein rumin hyi. huomatkaa taas olematon perseeni ja selkärangan jättämät mustelmat.
löysin mukamas jotain. hieno homma.
aha.
ja sitten alkaakin tämänpäiväiset:
kauneutta parhaimmillaan.
ja alastomuutta. ANTEEKSI, ehkä sitten olen joku nudisti, mutta mitä vähemmän vaatetta niin sitä paremmin näkyy.
Hyi, rankaiskaa mua jotenkin tästä hyvästä. Yök.
aloitetaan jotain viikon/pari vanhoilla kuvilla, ja kevyesti
tosi nättiä...
piti oikein poseerata
takaviistoon kun kallistaa niin näin käy. huomatkaa vitun olematon perse....
alushousuni ihan oikeasti putoavat..
... ja niin sitten kävikin. hienosti sensuroitu, onnittelut!
hyi mitkä vatsanahat tuolla roikkuu! ja huom, rintsikatkin putoavat päältäni. vitun seksikästä.
selkäkuvaan päivitystä. tai siis silloista päivitystä.
ja toinen kuva. on se kaunista.
no angst jee kiva vatsanahka tuolla
ennen tätä kuvaa en tajunnut että mun lonkkaluut näkyy selästäkin
tää on kaikkein rumin hyi. huomatkaa taas olematon perseeni ja selkärangan jättämät mustelmat.
löysin mukamas jotain. hieno homma.
aha.
ja sitten alkaakin tämänpäiväiset:
kauneutta parhaimmillaan.
Öäh. Taas lääkärillä, join taaaaas enemmän vettä ennen sitä ja keplottelin sillain että sain pitää hupparin ja paidan päällä punnituksessa.
Paino oli sama kuin viimeksi. Ja tämä vaaka näyttää oikeasti viel yläkanttiin.
Eli toisin sanoen paino on oikeesti paljon vähemmän, kuin mitä nyt mitattiin.
Toisaalta se on kiva tunne, toisaalta ihan kamala. Mä näytän aika sairaalta, kieltämättä.
Ja mun liikuntakielto jatkuu. En saa poistua tän talon ulkopuolelle. Ja just kun kevätkin tulee... Mä saan vaan mennä korkeintaan terassille ihastelemaan aurinkoa.
Joten mun päässä naksahti jokin, kun sitten tultiin kotiin. Mä söin pastaa, kaksi paahtoleipää. No heitin äidin tarjoamat ruisleivät pois. Mutta nyt sitten menin ja vedin joku 80 grammaa jogurttirusinoita, yhden näkkileivän sekä 100 grammaa jätskiä.
Yritin oksentaa, mutta jokin esti mua. Oliko se sitten järjen ääni vai mikä.
Mä tajusin jotenkin, että ei tätä voi jatkaa enää näin.
Koska se lääkäri sanoi, että mietitään koko ajan mun sisälle ottamista.
Mikä siis käytännössä tarkoittaa Ulfåsan U26-osastoa. Sinne muiden anorektisten sekaan. Jokaisella ruualla joku vartioi mun syömisiä, ja kaiken lisäksi vielä sen jälkeenkin (joo mulle on kerrottu tästä psykiatrilla), ettei vaan oksenneta.. Ja kun se ei ole mikä tahansa lomakoti, jossa vietetään parisen viikkoa. Jos mä joudun ossalle, niin mä vietän siellä vähintään pari KUUKAUTTA.
Koitan nyt ehkä taistella, ensiksi siten että saan painon vaikuttamaan mahdollisimman tasaiselta punnituksissa. Pääsisin tästä vitun sisälläoleskelupakosta. Ja osastouhasta.
Mutta mä en silti aio tehdä ihan mitä tahansa. Esimerkiks mun päivän ruuat tais jäädä tähän. Tuntuu että oon syöny ihan hirveesti... En varmaan aikoihin oo tietoisesti vetänyt näin paljon ruokaa, ilman että harkitsen oksentamista tuon enempää.
No okei, olinhan mä jo pyttyä halaamassa ja oksensinkin vähän tota jäätelöä, mut sitten .. lopetin.
Koska asiahan on nyt tämä, että minä en saa poistua tästä vankilasta edes kouluun. Hip hei, hyvästi lukion ajallaansuorittaminen. Koko neljäs jakso jää väliin. Opiskelen vain yhden kurssin itsenäisesti. Viidennelle jaksolle otan ehkä pari ainetta, ellen ole osastolla tai huonossa kunnossa.
Ja ne on vakuuttaneet mulle, että ei se mun paino siitä yhtäkkiä levahda, että ihan töitä saa sen eteen tehdä.
hyi kun kuulostan normaalilta.
mikä siis ehkä haluaisinkin olla.
Paino oli sama kuin viimeksi. Ja tämä vaaka näyttää oikeasti viel yläkanttiin.
Eli toisin sanoen paino on oikeesti paljon vähemmän, kuin mitä nyt mitattiin.
Toisaalta se on kiva tunne, toisaalta ihan kamala. Mä näytän aika sairaalta, kieltämättä.
Ja mun liikuntakielto jatkuu. En saa poistua tän talon ulkopuolelle. Ja just kun kevätkin tulee... Mä saan vaan mennä korkeintaan terassille ihastelemaan aurinkoa.
Joten mun päässä naksahti jokin, kun sitten tultiin kotiin. Mä söin pastaa, kaksi paahtoleipää. No heitin äidin tarjoamat ruisleivät pois. Mutta nyt sitten menin ja vedin joku 80 grammaa jogurttirusinoita, yhden näkkileivän sekä 100 grammaa jätskiä.
Yritin oksentaa, mutta jokin esti mua. Oliko se sitten järjen ääni vai mikä.
Mä tajusin jotenkin, että ei tätä voi jatkaa enää näin.
Koska se lääkäri sanoi, että mietitään koko ajan mun sisälle ottamista.
Mikä siis käytännössä tarkoittaa Ulfåsan U26-osastoa. Sinne muiden anorektisten sekaan. Jokaisella ruualla joku vartioi mun syömisiä, ja kaiken lisäksi vielä sen jälkeenkin (joo mulle on kerrottu tästä psykiatrilla), ettei vaan oksenneta.. Ja kun se ei ole mikä tahansa lomakoti, jossa vietetään parisen viikkoa. Jos mä joudun ossalle, niin mä vietän siellä vähintään pari KUUKAUTTA.
Koitan nyt ehkä taistella, ensiksi siten että saan painon vaikuttamaan mahdollisimman tasaiselta punnituksissa. Pääsisin tästä vitun sisälläoleskelupakosta. Ja osastouhasta.
Mutta mä en silti aio tehdä ihan mitä tahansa. Esimerkiks mun päivän ruuat tais jäädä tähän. Tuntuu että oon syöny ihan hirveesti... En varmaan aikoihin oo tietoisesti vetänyt näin paljon ruokaa, ilman että harkitsen oksentamista tuon enempää.
No okei, olinhan mä jo pyttyä halaamassa ja oksensinkin vähän tota jäätelöä, mut sitten .. lopetin.
Koska asiahan on nyt tämä, että minä en saa poistua tästä vankilasta edes kouluun. Hip hei, hyvästi lukion ajallaansuorittaminen. Koko neljäs jakso jää väliin. Opiskelen vain yhden kurssin itsenäisesti. Viidennelle jaksolle otan ehkä pari ainetta, ellen ole osastolla tai huonossa kunnossa.
Ja ne on vakuuttaneet mulle, että ei se mun paino siitä yhtäkkiä levahda, että ihan töitä saa sen eteen tehdä.
hyi kun kuulostan normaalilta.
mikä siis ehkä haluaisinkin olla.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Argh.
Joo, paino olis periaatteessa ollut taas laskusuunnassa, mutta join joku puoltoista litraa vettä, ettei sitä painonlaskua huomaa... hhä olenpa ovela!
Mutta mulle tuli kamala nälkä siellä sairaanhoitajan kanssa jutellessa. Vatsa vaan muris ja sattui. Koitin peitellä sitä murinaa selittämällä aina sen päälle jotakin ihan outoa. Kai se kuitenkin huomasi, mutta yritin silti naamioida murinan vaikka sohvan rasauttamiseen tai asennonvaihtoon...
Ja sitten lopulta oli niin hervoton nälkä, että mun suu vain sanoi äidille että tekee mieli jogurttirusinoita. Kaduin sitä välittömästi, katsoin ulos ja toivoin olevani pieni ja heikko ja näkymätön. ja osastolla, siinä alakerrassa.
No sitten mentiin tietysti kauppaan, oli nälkä nälkä nälkä ja tajunnantasoni sumeni, silmät meinasi mennä väkisin kiinni enkä tajunnut mitä äiti puhui tai kyseli, vastasin vain kaikkeen EI itsepintaisesti, äiti hermostui ja haki punaista maitoa ja sanoi että tänään tehdään puuroa.
Äiti osti myös karkkia.
Ja jogurttirusinoita.
350 grammaa
Mä en tiedä oliko niitä jogurttirusinoita miten paljon sitten loppujenlopuksi, kun tuohon 350 grammaan sisältyi jotain äidin suklaajuttujakin. MUTTA niitä rusinoita on silti hirveästi, vieläkin jäljellä. Ja ahmin niitä eilen varmaan 160 grammaa. tai jotain. Ja olo oli sen mukainen. Joten niiden lisäksi söin vain leivän ja läkeroleja, tietysti huijasin syöneeni kaikkea muutakin.
Ja tänään sitten söin niitä taas, ihania valkeita rusinoita, vaikka ei ne edes ole kamalan hyviä, paitsi suoraan jääkaapista syötyinä. Varmaan söin taas joku 100 grammaa niitä, hyi perse. Lisäksi olen syönyt 2 haukkua ruisleivästä, saman verran näkileivästä, ja ehkä 2 haarukallista jotain paska-wokkia. Piilotin loput kaikesta.
Joten toivon, ettei tämänkään päivän saldo hipoisi taivaita.
Vielä on tietysti toinen ruoka tänään. Paneroituja kanapihvejä. Arvatkaa tekiskö mieli.
Ei. Koska luin että sata grammaa sisältää 285 kaloria, ja siinä paketissa oli 300 grammaa, 4 pihviä. Yksikin on suunnilleen sen sata...
No äsh ihan sama.
Huomenna taaaaaaaaaas punnitus, tänään kävin verikokeissa. Vitunmoista juoksentelua tämä, mutta kai siihen tottuu. Pitää taas juoda kuin mikäkin, harmi vain että siitä tulee kamalan paha olo. Kehoni kai on tottunut siihen, että aina kun juodaan paljon vettä, niin sitten samantien halitaan vessanpyttyä. Mutta kun aina se tarkoitus ei ole se!
Ai niin!
Huomasin eilen illalla että mun vatsalihakset näkyy!
Olin siitä tosi iloinen ja vain ihastelin niitä peilistä. Etenkin tuo keskilihas mikä se onkaan, kuitenkin se siinä keskellä, näkyi niiiiiin selkeästi.
Huh, en halua enää lihoa. En. Juuri kun tuloksetkin alkoi näkymään!
Tosin toisaalta...
Siskoni pääsee Japaniin.
Siksi, että MINÄ aiheutan perheelleni, siskoni mukaanlukien, järkyttäviä kärsimyksiä, ja heilläkin pitää olla jotain hauskaa.
Joten sen sijaan, että veisi siskoni johonkin köyhään Ranskaan tai sumuiseen Englantiin tai johonkin muuhun vakiomatkakohteeseen, mitä ollaan tässä kulutettu, perheeni päätti toteuttaa siskoni 'pitkäaikaisen toiveen' (se on toivonut sitä jopa VUODEN!!! minähän EN ole toivonut Amerikanmatkaa tai Australianmatkaa kuin... öö sanoisinko viisi vuotta? Mutta eihän tämä ole MITÄÄN verrattuna siskoni toiveisiin!) ja lähteä ensi kesänä Japaniin.
Vitun reilua, mutten jaksa edes suuttua. Ihan sama. Mitä väliä millän on enää. Kaikki on samaa, harmaata, ei täällä millään ole väliä. Menköön Japaniin, menköön vaikka viisi kertaa.
Mua vähän pelottaa tämä, että musta millään ei ole enää väliä.
En jaksa suuttua asioista, joista ennen olisin saanut kauheat raivarit. Kesällä isä poisti digiboksin muistista mun L-koodit. Sain raivarit, itkin ja huusin ja oli kauhea olo.
Nyt minä itse sammutin eilen koneeni, se sanoi että tallennetaanko tämä ja tämä kuva, jota olin työstänyt monta tuntia. En painanut mitään, eikä j älkeenpäin tuntunut kummalliselta. Se kuva haihtui bittiavaruuteen, mutten välittänyt.
Ennen jos siskoni olisi päässyt Japaniin ja minulle olisi tiedossa ah-niin-ihana kesä, plus kymmenen kiloa yms, niin arvatkaa vain reaktioni. Jokainenhan nyt protestoisi. Mutta en minä enää.
Mikään ei tunnu miltään.
Joo, paino olis periaatteessa ollut taas laskusuunnassa, mutta join joku puoltoista litraa vettä, ettei sitä painonlaskua huomaa... hhä olenpa ovela!
Mutta mulle tuli kamala nälkä siellä sairaanhoitajan kanssa jutellessa. Vatsa vaan muris ja sattui. Koitin peitellä sitä murinaa selittämällä aina sen päälle jotakin ihan outoa. Kai se kuitenkin huomasi, mutta yritin silti naamioida murinan vaikka sohvan rasauttamiseen tai asennonvaihtoon...
Ja sitten lopulta oli niin hervoton nälkä, että mun suu vain sanoi äidille että tekee mieli jogurttirusinoita. Kaduin sitä välittömästi, katsoin ulos ja toivoin olevani pieni ja heikko ja näkymätön. ja osastolla, siinä alakerrassa.
No sitten mentiin tietysti kauppaan, oli nälkä nälkä nälkä ja tajunnantasoni sumeni, silmät meinasi mennä väkisin kiinni enkä tajunnut mitä äiti puhui tai kyseli, vastasin vain kaikkeen EI itsepintaisesti, äiti hermostui ja haki punaista maitoa ja sanoi että tänään tehdään puuroa.
Äiti osti myös karkkia.
Ja jogurttirusinoita.
350 grammaa
Mä en tiedä oliko niitä jogurttirusinoita miten paljon sitten loppujenlopuksi, kun tuohon 350 grammaan sisältyi jotain äidin suklaajuttujakin. MUTTA niitä rusinoita on silti hirveästi, vieläkin jäljellä. Ja ahmin niitä eilen varmaan 160 grammaa. tai jotain. Ja olo oli sen mukainen. Joten niiden lisäksi söin vain leivän ja läkeroleja, tietysti huijasin syöneeni kaikkea muutakin.
Ja tänään sitten söin niitä taas, ihania valkeita rusinoita, vaikka ei ne edes ole kamalan hyviä, paitsi suoraan jääkaapista syötyinä. Varmaan söin taas joku 100 grammaa niitä, hyi perse. Lisäksi olen syönyt 2 haukkua ruisleivästä, saman verran näkileivästä, ja ehkä 2 haarukallista jotain paska-wokkia. Piilotin loput kaikesta.
Joten toivon, ettei tämänkään päivän saldo hipoisi taivaita.
Vielä on tietysti toinen ruoka tänään. Paneroituja kanapihvejä. Arvatkaa tekiskö mieli.
Ei. Koska luin että sata grammaa sisältää 285 kaloria, ja siinä paketissa oli 300 grammaa, 4 pihviä. Yksikin on suunnilleen sen sata...
No äsh ihan sama.
Huomenna taaaaaaaaaas punnitus, tänään kävin verikokeissa. Vitunmoista juoksentelua tämä, mutta kai siihen tottuu. Pitää taas juoda kuin mikäkin, harmi vain että siitä tulee kamalan paha olo. Kehoni kai on tottunut siihen, että aina kun juodaan paljon vettä, niin sitten samantien halitaan vessanpyttyä. Mutta kun aina se tarkoitus ei ole se!
Ai niin!
Huomasin eilen illalla että mun vatsalihakset näkyy!
Olin siitä tosi iloinen ja vain ihastelin niitä peilistä. Etenkin tuo keskilihas mikä se onkaan, kuitenkin se siinä keskellä, näkyi niiiiiin selkeästi.
Huh, en halua enää lihoa. En. Juuri kun tuloksetkin alkoi näkymään!
Tosin toisaalta...
Siskoni pääsee Japaniin.
Siksi, että MINÄ aiheutan perheelleni, siskoni mukaanlukien, järkyttäviä kärsimyksiä, ja heilläkin pitää olla jotain hauskaa.
Joten sen sijaan, että veisi siskoni johonkin köyhään Ranskaan tai sumuiseen Englantiin tai johonkin muuhun vakiomatkakohteeseen, mitä ollaan tässä kulutettu, perheeni päätti toteuttaa siskoni 'pitkäaikaisen toiveen' (se on toivonut sitä jopa VUODEN!!! minähän EN ole toivonut Amerikanmatkaa tai Australianmatkaa kuin... öö sanoisinko viisi vuotta? Mutta eihän tämä ole MITÄÄN verrattuna siskoni toiveisiin!) ja lähteä ensi kesänä Japaniin.
Vitun reilua, mutten jaksa edes suuttua. Ihan sama. Mitä väliä millän on enää. Kaikki on samaa, harmaata, ei täällä millään ole väliä. Menköön Japaniin, menköön vaikka viisi kertaa.
Mua vähän pelottaa tämä, että musta millään ei ole enää väliä.
En jaksa suuttua asioista, joista ennen olisin saanut kauheat raivarit. Kesällä isä poisti digiboksin muistista mun L-koodit. Sain raivarit, itkin ja huusin ja oli kauhea olo.
Nyt minä itse sammutin eilen koneeni, se sanoi että tallennetaanko tämä ja tämä kuva, jota olin työstänyt monta tuntia. En painanut mitään, eikä j älkeenpäin tuntunut kummalliselta. Se kuva haihtui bittiavaruuteen, mutten välittänyt.
Ennen jos siskoni olisi päässyt Japaniin ja minulle olisi tiedossa ah-niin-ihana kesä, plus kymmenen kiloa yms, niin arvatkaa vain reaktioni. Jokainenhan nyt protestoisi. Mutta en minä enää.
Mikään ei tunnu miltään.
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
;__;
täällä vielä, ei osastolla, täällä, punaisessa huoneessani minä istun, äidin punainen aamutakki päällä, koska palelen jatkuvasti. Täällä minä olen, ruokahelvetissä.
Päivä alkoi kivasti, olin miettinyt että otan taas itseäni niskasta kiinni, ja pari päivää olin onnistunutkin syömään vain päiväruuan. Tänään oli kanaa, ja riisiä, otin sitä sellaisen sopivan annoksen.
Äiti katsoi sitä, sanoi että "tuohan alkaa jo näyttää hyvältä annoskoolta!"
Mielessäni kilahti. Hyvä annoskoko? Liikaa. Sama kuin sanoisi, että hienoa kun suostut lappamaan mukillisen läskiä naamaasi. Katsoin lautastani. Eikä, olis pitänyt jättää se puoli kauhallista riisiä ottamatta.
Joten tein kompromissin ja söin kanasta vain puolet. Selitys = 'paha olo'.
Aha.
Perhe lähti ulos, ja silloinhan tämän sairaan mieli ilahtui. Jes. Otin puolikkaan sämpylänpalasen, kaksi näkkäriä ja kaksi hapankorppua, jee mitkä ruokaorgiat. Söin söin söin söin söin. Kaduin, samalla, mutta söin.
Ja kun ovi kolahti kiinni ja pikkuseljen nauru etääntyi kauemmas ikkunalasien tuolle puolen, minä linnoittauduin valtakuntaani, valkoisen pöntön ääreen, ja palvoin sitä kaikessa hiljaisuudessa. Se oli helppoa, jälleen, vettä vähän päälle ja näin taas kaiken sen, mikä äsken oli vellonut vatsassani.
MUTTA söin silti ihan liikaa ja annoin itseni repsahtaa, mikä tarkoittaa kaikkea muuta kuin hyvää.
Sen takia annoin itseni kärsiä, palella, ja vasta nyt hain tämän aamutakin.
Ja sen takia sen syökään tänään mitään, vaikka äiti tuolla tekee jotain kasvisjuttua ja olin jo nostanut leivän valmiiksi pöydälle, jotta jokainen tietää että se on minun eikä heidän leipänsä.
Itsekäs paska.
Joten seuraavan kerran tämä tyttö saa ruokaa huomenna, toivon mukaan vasta illalla. Äiti jää kanssani kotiin, se sai taas sairaslomaa töistä. Menisi vain pois, pärjään paljon paremmin yksin. koska kouluunhan minulla ei ole asiaa, niin sanoi lääkäri, ja minä tottelen kuurona ja typeränä.
Painoa oli tullut ... lisää.. en kehtaa edes myöntää kuinka paljon, mutta PALJON enemmän kuin mitä oli ollut tavoitteena. Siksi otin itseäni niskasta kiinni. Vaikka se paino olikin lähinnä sitä, että olin juuri syönyt ja juonut käymättä vessassa. Silti se järkytti jo valmiiksikin vaakalaudalla tasapainoilevaa mieltäni, joka häilyy verhokankaan tavoin hämärän rajalla.
--> Äiti toi ruuan tänne, minun ei tarvinnut edes mennä yläkertaan valehtelemaan jotakin pahasta olosta, jotta saisin syödä itsekseni. Nyt ruoka on helpompi piilottaa. Minä en edes koske siihen.
Huomenna on taas sairaanhoitajan tapaaminen, punnitus ja kaikki. Toivon, ettei painoni ole noussut. Pitää kuitenkin muistaa juoda reilusti ennen sinne menoa, ettei vain paino ole myöskään laskenut, jotten joudu osastolle, vaikka kierolla tavalla sinne haluankin, mutta mielummin kuitenkin kärsin kotona ja taistelen ruuan kanssa täällä.
Sillä näitä ihmisiä on helpompi naruttaa.
manipuloida.
tiedän, olen sairas.
täällä vielä, ei osastolla, täällä, punaisessa huoneessani minä istun, äidin punainen aamutakki päällä, koska palelen jatkuvasti. Täällä minä olen, ruokahelvetissä.
Päivä alkoi kivasti, olin miettinyt että otan taas itseäni niskasta kiinni, ja pari päivää olin onnistunutkin syömään vain päiväruuan. Tänään oli kanaa, ja riisiä, otin sitä sellaisen sopivan annoksen.
Äiti katsoi sitä, sanoi että "tuohan alkaa jo näyttää hyvältä annoskoolta!"
Mielessäni kilahti. Hyvä annoskoko? Liikaa. Sama kuin sanoisi, että hienoa kun suostut lappamaan mukillisen läskiä naamaasi. Katsoin lautastani. Eikä, olis pitänyt jättää se puoli kauhallista riisiä ottamatta.
Joten tein kompromissin ja söin kanasta vain puolet. Selitys = 'paha olo'.
Aha.
Perhe lähti ulos, ja silloinhan tämän sairaan mieli ilahtui. Jes. Otin puolikkaan sämpylänpalasen, kaksi näkkäriä ja kaksi hapankorppua, jee mitkä ruokaorgiat. Söin söin söin söin söin. Kaduin, samalla, mutta söin.
Ja kun ovi kolahti kiinni ja pikkuseljen nauru etääntyi kauemmas ikkunalasien tuolle puolen, minä linnoittauduin valtakuntaani, valkoisen pöntön ääreen, ja palvoin sitä kaikessa hiljaisuudessa. Se oli helppoa, jälleen, vettä vähän päälle ja näin taas kaiken sen, mikä äsken oli vellonut vatsassani.
MUTTA söin silti ihan liikaa ja annoin itseni repsahtaa, mikä tarkoittaa kaikkea muuta kuin hyvää.
Sen takia annoin itseni kärsiä, palella, ja vasta nyt hain tämän aamutakin.
Ja sen takia sen syökään tänään mitään, vaikka äiti tuolla tekee jotain kasvisjuttua ja olin jo nostanut leivän valmiiksi pöydälle, jotta jokainen tietää että se on minun eikä heidän leipänsä.
Itsekäs paska.
Joten seuraavan kerran tämä tyttö saa ruokaa huomenna, toivon mukaan vasta illalla. Äiti jää kanssani kotiin, se sai taas sairaslomaa töistä. Menisi vain pois, pärjään paljon paremmin yksin. koska kouluunhan minulla ei ole asiaa, niin sanoi lääkäri, ja minä tottelen kuurona ja typeränä.
Painoa oli tullut ... lisää.. en kehtaa edes myöntää kuinka paljon, mutta PALJON enemmän kuin mitä oli ollut tavoitteena. Siksi otin itseäni niskasta kiinni. Vaikka se paino olikin lähinnä sitä, että olin juuri syönyt ja juonut käymättä vessassa. Silti se järkytti jo valmiiksikin vaakalaudalla tasapainoilevaa mieltäni, joka häilyy verhokankaan tavoin hämärän rajalla.
--> Äiti toi ruuan tänne, minun ei tarvinnut edes mennä yläkertaan valehtelemaan jotakin pahasta olosta, jotta saisin syödä itsekseni. Nyt ruoka on helpompi piilottaa. Minä en edes koske siihen.
Huomenna on taas sairaanhoitajan tapaaminen, punnitus ja kaikki. Toivon, ettei painoni ole noussut. Pitää kuitenkin muistaa juoda reilusti ennen sinne menoa, ettei vain paino ole myöskään laskenut, jotten joudu osastolle, vaikka kierolla tavalla sinne haluankin, mutta mielummin kuitenkin kärsin kotona ja taistelen ruuan kanssa täällä.
Sillä näitä ihmisiä on helpompi naruttaa.
manipuloida.
tiedän, olen sairas.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
oma kaunis maailma
Kamala päänsärky, tuli eilisestä kun koko päivä vaan itkettiin. Mä en jaksa enää. Eikä mun kai tarvitsekaan, muutama päivä aikaa nostaa painoa puoli kiloa, jos ja kun ei onnistu niin löydän varmaan itseni osastolta. Ja nykyään näen siitä uniakin joka päivä, ihania ihania unia, joissa saan olla sairas ja onneton, saan olla alakuloinen ja surullinen, sairaalan haaleanväriset vaatteet päällä maata kovalla sängyllä ja käpertyä maailmaani. Ei tarvitse väsynein silmin enää jaksaa, saisi vain olla ja nukkua.
Se on unelmani, se että saan tehdä kuten tänä aamuna, nukkua pitkälle päivään asti, käpertyä peiton päälle ja kerätä luisevat jäseneni mytyksi syliini, maata niin pitkään paikallani että lonkkaan alkaa sattua, käpertyä siihen ja hengitellä rauhassa, tuntea sydämen kevyet siiveniskut rinnassa ja pelätä ja samalla toivoa että ne hitaasti lakkaavat.
Kaipaan maailmaa, jossa saan myöntää olevani sairas, maailmaa jossa mulle ei aseteta odotuksia, saan olla niin epäonnistunut ja huono kuin haluan, niin sairas kuin haluan, ja silti ympärilläni olisi samankaltaisia, ihmisiä jotka ymmärtävät. Kaipaan maailmaa, jossa on viattomuutta. Kaipaan sitä maailmaa, kun haalarit päällä sujahdettiin kiipeilytelineen alle ja paettiin kämmenenkokoisia lukkeja, eivät ne oikeasti niin isoja olleet mutta pienestä ihmisestä ne näyttivät isoilta.
Ja minä haluan olla pieni ja haavoittuvainen ja sairas. Haluan olla vahva ja samalla heikko. Ja haluan jonkun vierelleni, jonkun jonka kädestä pitää kiinni kun oma sydän ei meinaa jaksaa, jonkun joka jää kanssani makaamaan peiton alle, eikä myöskään jaksa koko päivänä tehdä mitään, lehdet viedään kun jaksetaan, samoin roskat, ruokaa laitetaan vaikka vasta yöllä jos silloinkaan herätään.
Sellainen on minun kaunis maailmani, jota en koskaan tule saamaan omakseni.
"ei tuo ole meidän tyttö" sanoo äiti, päässäni vilahtaa ajatus. Ei olekaan, se on Ana, anoreksia, se on tässä ja nyt, se hymyilee teille nyt luurankohymyllään, katsoo teitä tyhjin silmin. Se asuu minussa, ei ole minua, se on syövyttänyt pois minut ja jäänyt itse tilalle. Ana sanoi sen ylpeänä, minä näin sen pirunsilmät, ilkikurisen naurun, se hymyili ilkeästi, koskaan en ole sille tarpeeksi hyvä ja siksi se rankaisee. Tahdon itseni takaisin edes osittain.
Huomasin etten enää pelkää edes pimeää, koska ainoa asia mitä tarvitsee pelätä sijaitsee oman pääni sisällä. Tuntuu että ana suojelee kaikelta muulta.
Se on unelmani, se että saan tehdä kuten tänä aamuna, nukkua pitkälle päivään asti, käpertyä peiton päälle ja kerätä luisevat jäseneni mytyksi syliini, maata niin pitkään paikallani että lonkkaan alkaa sattua, käpertyä siihen ja hengitellä rauhassa, tuntea sydämen kevyet siiveniskut rinnassa ja pelätä ja samalla toivoa että ne hitaasti lakkaavat.
Kaipaan maailmaa, jossa saan myöntää olevani sairas, maailmaa jossa mulle ei aseteta odotuksia, saan olla niin epäonnistunut ja huono kuin haluan, niin sairas kuin haluan, ja silti ympärilläni olisi samankaltaisia, ihmisiä jotka ymmärtävät. Kaipaan maailmaa, jossa on viattomuutta. Kaipaan sitä maailmaa, kun haalarit päällä sujahdettiin kiipeilytelineen alle ja paettiin kämmenenkokoisia lukkeja, eivät ne oikeasti niin isoja olleet mutta pienestä ihmisestä ne näyttivät isoilta.
Ja minä haluan olla pieni ja haavoittuvainen ja sairas. Haluan olla vahva ja samalla heikko. Ja haluan jonkun vierelleni, jonkun jonka kädestä pitää kiinni kun oma sydän ei meinaa jaksaa, jonkun joka jää kanssani makaamaan peiton alle, eikä myöskään jaksa koko päivänä tehdä mitään, lehdet viedään kun jaksetaan, samoin roskat, ruokaa laitetaan vaikka vasta yöllä jos silloinkaan herätään.
Sellainen on minun kaunis maailmani, jota en koskaan tule saamaan omakseni.
"ei tuo ole meidän tyttö" sanoo äiti, päässäni vilahtaa ajatus. Ei olekaan, se on Ana, anoreksia, se on tässä ja nyt, se hymyilee teille nyt luurankohymyllään, katsoo teitä tyhjin silmin. Se asuu minussa, ei ole minua, se on syövyttänyt pois minut ja jäänyt itse tilalle. Ana sanoi sen ylpeänä, minä näin sen pirunsilmät, ilkikurisen naurun, se hymyili ilkeästi, koskaan en ole sille tarpeeksi hyvä ja siksi se rankaisee. Tahdon itseni takaisin edes osittain.
Huomasin etten enää pelkää edes pimeää, koska ainoa asia mitä tarvitsee pelätä sijaitsee oman pääni sisällä. Tuntuu että ana suojelee kaikelta muulta.
tiistai 17. helmikuuta 2009
epic fail
No kävinkin sitten oksentamassa lähes kaiken vatsastani. Sinänsä saavutus, sillä koskaan ennen en ole näin paljoa yrjönnyt, nyt se vain oli helppoa kuin mikä ja oksu tuli ihan itsekseen, oksua toisen perään. Kaksi vessanpytyllistä. Vettä vain nielin ja uutta satsia kehiin taas.
Sit kesken orgioideni kuulin mutsin äänen oven takaa. Mulla oli hana päällä, ettei kukaan kuulisi yrjöämistäni. No raotin sitten ovea, et onko se äiti siinä oven takana. Olihan se. Tapitti mua siinä, kysyi "Oksennat sitten vai?" katoin sitä tyhmänä "en?". "Etkö oikeesti?" vessan ovi oli auki mun takana, pytyssä lillui vielä äsken oksentamani murot. "no en en". Mutsi repäisi oven auki, pakitin äkkiä "no mitä sä sitten siellä teet kun vesikin juoksee" se kysyi. Vaivihkaa suljin pytyn kannen takanani ja istuin sen päälle, luulin että äiti huomasi. Vakuuttelin sille että putsasin vain naamaani kylmällä vedellä, koska itketti. Se uskoi. Pistin sen sulkemaan oven, valutin vähän vettä hanasta ja näin, pyyhin siinä oikeastikin naamaani että oisin uskottavampi.
Tulin jo vessasta ulos, mutta pakitin sitten takaisin jatkamaan rituaaliani. Kerrankin kun sujui niin hyvin. Ja äiti oli viereisessä huoneessa. Hana päälle, vettä vatsaan ja sitten jo heti vatsasta ulos. Äiti huusi oven läpi "OKSENNATSÄ SIELLÄ?" kun olin päästänyt sellaisen äänen. "EN EN!" huusin takaisin ja kolautin mukia altaanreunaan samankaltaisen äänen päästämiseksi pari kertaa. Äiti tyytyi kai siihen, koska kuulin kuinka se kiipesi yläkertaan ja onnekseni jäi sinne, pystyin siis jatkamaan.
Kuitenkaan en ihan kaikkea uskaltanut oksentaa pois, koska perjantaihin mennessä pitäis olla se puol kiloa lisää...... pelottaa vähän. On saattanut tulla enemmänkin, kuin puol kiloa... Tuntuu että tää riistäytyy todellakin hallinnasta. Tekis mieli mennä ja yrjötä kaikki loputkin, kun se kerrankin oli niin helppoa, toisaalta taas en halua koska sit ainakin jään osastolle.
Sit kesken orgioideni kuulin mutsin äänen oven takaa. Mulla oli hana päällä, ettei kukaan kuulisi yrjöämistäni. No raotin sitten ovea, et onko se äiti siinä oven takana. Olihan se. Tapitti mua siinä, kysyi "Oksennat sitten vai?" katoin sitä tyhmänä "en?". "Etkö oikeesti?" vessan ovi oli auki mun takana, pytyssä lillui vielä äsken oksentamani murot. "no en en". Mutsi repäisi oven auki, pakitin äkkiä "no mitä sä sitten siellä teet kun vesikin juoksee" se kysyi. Vaivihkaa suljin pytyn kannen takanani ja istuin sen päälle, luulin että äiti huomasi. Vakuuttelin sille että putsasin vain naamaani kylmällä vedellä, koska itketti. Se uskoi. Pistin sen sulkemaan oven, valutin vähän vettä hanasta ja näin, pyyhin siinä oikeastikin naamaani että oisin uskottavampi.
Tulin jo vessasta ulos, mutta pakitin sitten takaisin jatkamaan rituaaliani. Kerrankin kun sujui niin hyvin. Ja äiti oli viereisessä huoneessa. Hana päälle, vettä vatsaan ja sitten jo heti vatsasta ulos. Äiti huusi oven läpi "OKSENNATSÄ SIELLÄ?" kun olin päästänyt sellaisen äänen. "EN EN!" huusin takaisin ja kolautin mukia altaanreunaan samankaltaisen äänen päästämiseksi pari kertaa. Äiti tyytyi kai siihen, koska kuulin kuinka se kiipesi yläkertaan ja onnekseni jäi sinne, pystyin siis jatkamaan.
Kuitenkaan en ihan kaikkea uskaltanut oksentaa pois, koska perjantaihin mennessä pitäis olla se puol kiloa lisää...... pelottaa vähän. On saattanut tulla enemmänkin, kuin puol kiloa... Tuntuu että tää riistäytyy todellakin hallinnasta. Tekis mieli mennä ja yrjötä kaikki loputkin, kun se kerrankin oli niin helppoa, toisaalta taas en halua koska sit ainakin jään osastolle.
Oksettaa
hyi.
koko päivän oon vain itkenyt ja marissut ja tapellut vanhempien kanssa.
päivällä siis söin muroja ihan valtavasti, sitten vielä pasta ja carbonara-kastiketta kinkulla. ajattelin etten joutuisi koko päivänä syömään muuta. toisin kävi, kamala rokulipäivä. ;__; itkettää mielettömästi.
carbonaran jälkeen mutsi valvoi, että join sellaisen nutri drinkin. KYLLÄ VITTU 300 kaloria siitä alle minuutissa sisään, hurraa ihanaa... ja sitten oli niin masis olo, etten ole edes valvonut suusta sisään tunkemaani kamaa. onhan sinne pyörähtänyt muunmuassa kaksi paahtoleipää (!!! joita en ole syönyt aikoihin), mieltsin vahvaa kaakaota (!!! jota en ole juonut aikoihin), hedelmäsalaattia, muroja, vähän rusinoita, askillinen läkeroleja HMM MAINITSINKOHAN JO KAIKEN? Niin niin niin vitun masentavaa! Enkä pysty edes oksentamaan tätä kaikkea ulos. ;__; enkä halua edes ajatella, mitä joudun vielä syömään: iltaruoka ja iltapala odottavat vielä...
pitäis tappaa ittesä täs ku kerkeis.
koko päivän oon vain itkenyt ja marissut ja tapellut vanhempien kanssa.
päivällä siis söin muroja ihan valtavasti, sitten vielä pasta ja carbonara-kastiketta kinkulla. ajattelin etten joutuisi koko päivänä syömään muuta. toisin kävi, kamala rokulipäivä. ;__; itkettää mielettömästi.
carbonaran jälkeen mutsi valvoi, että join sellaisen nutri drinkin. KYLLÄ VITTU 300 kaloria siitä alle minuutissa sisään, hurraa ihanaa... ja sitten oli niin masis olo, etten ole edes valvonut suusta sisään tunkemaani kamaa. onhan sinne pyörähtänyt muunmuassa kaksi paahtoleipää (!!! joita en ole syönyt aikoihin), mieltsin vahvaa kaakaota (!!! jota en ole juonut aikoihin), hedelmäsalaattia, muroja, vähän rusinoita, askillinen läkeroleja HMM MAINITSINKOHAN JO KAIKEN? Niin niin niin vitun masentavaa! Enkä pysty edes oksentamaan tätä kaikkea ulos. ;__; enkä halua edes ajatella, mitä joudun vielä syömään: iltaruoka ja iltapala odottavat vielä...
pitäis tappaa ittesä täs ku kerkeis.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Hedelmäsalaattimorkkis
YHYY tää on ihan paska päivä!
En ees kerro muuta ku syömiset, koska vittu sehän on ainoa mitä mä enää teen: syön ja lihon ja paisun! näkisitte mun vatsan, turvonnu ku mikäki ilmapallo, etenki tuo vatsalaukun kohta, näytän siltä et se repee kohta ja sielt syntyy alien!!!! saatana!!!
- aamulla kuivilteen muroja jonkin verran
- läkerol-aski
- päivälliseks peruna ja seitileike, 1 sipulirengas
- 2 kulhollista hedelmäsalaattia
- lasi mehua (HYI KATUMUS)
- riisi-porkkana-herne-maissi -seosta
yööö mikä lame loser ! looooseeerrr. Oikeesti. Tuo määrä = normaalia. NORMAALIT ihmiset syö noin, tai ei, ne syö varmaan vieläkin VÄHEMMÄN.
Ja minäkö muka sairas? Nyt taisi tulla väärä diagnoosi! Oikea diagnoosihan on BED.
Ja vittu kun ei oksentaminenkaan onnistunut.
Ja joku terve osa minua ajattelee että voi ei tuosta liho, ja parempi vaan jos lihois ja ois huomenaamulla punnitsemiskunnossa... etten joudu ossalle.
Näin muuten unta ossasta, vaikutti kivalta mestalta. Siinä unessa.
Miten mä saan noi kalorit kulutettua. Tossa on _ihan vitusti_ kaikkea. Ei kukaan syö noin paljoo, en tajua miten annoin itseni repsahtaa tällai!! ;___;
En ees kerro muuta ku syömiset, koska vittu sehän on ainoa mitä mä enää teen: syön ja lihon ja paisun! näkisitte mun vatsan, turvonnu ku mikäki ilmapallo, etenki tuo vatsalaukun kohta, näytän siltä et se repee kohta ja sielt syntyy alien!!!! saatana!!!
- aamulla kuivilteen muroja jonkin verran
- läkerol-aski
- päivälliseks peruna ja seitileike, 1 sipulirengas
- 2 kulhollista hedelmäsalaattia
- lasi mehua (HYI KATUMUS)
- riisi-porkkana-herne-maissi -seosta
yööö mikä lame loser ! looooseeerrr. Oikeesti. Tuo määrä = normaalia. NORMAALIT ihmiset syö noin, tai ei, ne syö varmaan vieläkin VÄHEMMÄN.
Ja minäkö muka sairas? Nyt taisi tulla väärä diagnoosi! Oikea diagnoosihan on BED.
Ja vittu kun ei oksentaminenkaan onnistunut.
Ja joku terve osa minua ajattelee että voi ei tuosta liho, ja parempi vaan jos lihois ja ois huomenaamulla punnitsemiskunnossa... etten joudu ossalle.
Näin muuten unta ossasta, vaikutti kivalta mestalta. Siinä unessa.
Miten mä saan noi kalorit kulutettua. Tossa on _ihan vitusti_ kaikkea. Ei kukaan syö noin paljoo, en tajua miten annoin itseni repsahtaa tällai!! ;___;
perjantai 13. helmikuuta 2009
Läheltä liippasi
Liian läheltä.
Oli tapaaminen taas psykiatrin ja lääkäreiden kans. Ensteks punnitukseen. Isä ja äiti oli sanonu, että se on kutakuinki 100 grammaa viimeviikosta pois ja meikä passitetaan osastolle.
No sit aamulla tankkasin hädissäni about litran vettä ja puol litraa pepsi maxia, ja söin epätoivoissani jopa leivän (!!!!!), jotta verikokeissa musta saataisiin verta (kun tähän mennessä ei oo enää saatu oikein hyvin).
ja sitten punnitukseen. Olin sairaan hermona, en halunnut osastolle, tai lähinnä en halunnut että vanhemmat alkaa skitsoomaan. Isä oli jo koko automatkan hokenut että onhan sulla hammasharja, koska tälle tielles jäät.
Puntari näytti vähän alle kilon parannusta. Laskeskelin siinä sitten vähän mielessäni, ja tulin siihen tulokseen että apua, oikeasti se paino olis tippunut jopa.
Ja sitten verikokeisiin, koe otettiin sormenpäästä ja meikää vitutti, että menin sen leivän syömään; mun sormenpäästä vuotaa vieläkin verta sen takia..
Ja Ulfåsaan. Sama vanha paikka, osasin suunnistaa sinne kepeästi. Sama tuoksu, samat kopisevat käytävät. Sama seinävaate. Samat kauheat tuolit, joiden selkänoja on liian kaukana.
Siellä oli muitakin, kaksi ihan selkeästi syömishäiriöistä tyttöä, toinen oli parantumassa ja toinen kai vasta tullut, ainakin näytti kamalan surulliselta siinä itkiessään.
Odoteltiin sitä uutta psykiatritätiä. Mulle tuli sairas vessahätä sen juomisen jälkeen, mutten uskaltanut kertoa, ettei vanhemmat alkaisi paasaamaan. ja onneksi en mennyt vessaan, koska se täti punnitsi mut vielä uudestaan: tulos vaikutti kevyemmältä kuin lääkärin ottama, vilkuilin isää joka alkoi hermostua, tietty uurre sen kasvoissa syveni ja se mulkoili siellä päätään pyöritellen. Ajatteli taatusti että olin huijannut sen kilon nousun kanssa, mitä en ollut tehnyt!
Pyysin päästä vessaan, onneksi sain, meinasin kuolla siihen vessahätään!
Siinä sit juteltiin, se nainenkin sanoi että tilanne on todella paha, ja mulle on yksi jos toinenkin lääkäri suositellut jo sitä U26-osastoa, eli vaikeasti syömishäiriöisten nuorten ossaa. Pelko kasvoi mun sisällä. Mä en halua sinne. Siellä on oikeasti häiriöisiä, siellä tarvitsee syödä, katsella oikeasti laihoja jajaja... Melkein itketti, kun se nainen sanoi ettei mikään ole mun syytä. Ja isä oli juuri tapansa mukaan toitottanut, että kaikki johtuu musta. Teki mieli itkeä ja halata sitä naista, voi sinä ihana, ymmärsit.
Sit se puhui jonkun toisen tyypin kanssa, ja olin ihan varma että tuun jäämään osastolle. Niin kai oli isäkin, se näytti helpottuneelta ja iloiselta.
Sit ne kutsui meidät takaisin. "Nyt emme näe selkeetä tarvetta osastolle." HELPOTUS! mutta sitten: "... koska meillä ei ole osastolla tilaa."
Mä olisin joutunut osastolle, jos siellä olisi ollut yksikin paikka, ja ehkä myös jos oisin puhunut enemmän totta siellä...
Isä myönsi sille naiselle, että se oli pettynyt etten mä jää osastolle. Ja ne toitotti, kuinka olen vaarassa ja plaa plaa tiedän sen itsekin, siitä etten pysty istumaan ja että ylähuuli on jäässä jatkuvasti ja että saan sormeni hauikseni ympärille !
Automatka isän kanssa oli yhtä helvettiä. "Sulla kävi munkki. Mun puolesta sä oisit saanu jäädä sinne. Ja nyt mä en sit jaksa kattoo enää yhtään pelleilyä". Mietin, että jaa, ethän sä ole mun pelleilyä nähnytkään...
Itketti.
Tulin himaan, tarkastelin itseäni peilistä. Ja kyllä, sieltä katsoi takaisin joku kuihtunut ja luinen. Iljetys. Okei, vatsaan olen tyytyväinen, juuri sopivan litteä, tai no ylhäältä ehkä hieman pullea. Mutta kädet, hyi mitkä tikut, samoin jalat. Mutta etenkin perse. Se oli ällöttävää huomata. Hyi! Mulla ei ole enää persettä. Oikeesti, te ette ehkä voi uskoa, mut totta se on. Ei lainkaan lihaa taikka mitään oikeassa paikassa.
Otin sit vähän kuvia, kun olin niin kamalan näköinen, voin laittaa tännekin.
Siitä sitten inspiroituneena söin vähän muroja kuivilteen ja omenan. Ajattelin että noni nyt oon jo syönyt enemmän kuin muina päivinä, ja olin kamalan tyytyväinen. Periaatteessa. Mä voisin lihoa, vaikka vähän. En näyttäis SAIRAALTA, jaksaisin, mulle tulis perse, ylähuuli ei jäätyisi - mutta oisin silti tooooodella laiha. Sellainen voisi kelvata. Tai edes se, että joku välillä muistuttaisi kuinka hoikka olen, tai edes se että tuntisin itseni hoikaksi ja näyttäisin siltä ! Mutta silti hyvinvoivalta.
Söin tänään vielä kanaa ja riisiä, ajattelin tsempata ehkä hieman parempaa elämää kohti. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu. Kuitenkin piilotan vielä ruokaa ja valehtelen, paha juttu. Lääkärinainen sanoi, että ens perjantaina on uusi aika, siiheksi pitäis olla 500 grammaa tullut lisää painoa. Saa nähdä pystynkö siihen. Jos en, niin tuo sanoi että sit otetaan tää ossa uudestaan puheeksi.
Ja ehkä kuitenkin nostan painoa mielummin kotona, kuin pakotetusti ossalla.
Isän saisi deletoida mun elämästä. Sen takia en kestä enää mitään. Se kielsi multa pepsi maxin ja kahvin, mutta en aio totella.
tahdon purkkaa, mutta joku paska unohti ostaa.
Oli tapaaminen taas psykiatrin ja lääkäreiden kans. Ensteks punnitukseen. Isä ja äiti oli sanonu, että se on kutakuinki 100 grammaa viimeviikosta pois ja meikä passitetaan osastolle.
No sit aamulla tankkasin hädissäni about litran vettä ja puol litraa pepsi maxia, ja söin epätoivoissani jopa leivän (!!!!!), jotta verikokeissa musta saataisiin verta (kun tähän mennessä ei oo enää saatu oikein hyvin).
ja sitten punnitukseen. Olin sairaan hermona, en halunnut osastolle, tai lähinnä en halunnut että vanhemmat alkaa skitsoomaan. Isä oli jo koko automatkan hokenut että onhan sulla hammasharja, koska tälle tielles jäät.
Puntari näytti vähän alle kilon parannusta. Laskeskelin siinä sitten vähän mielessäni, ja tulin siihen tulokseen että apua, oikeasti se paino olis tippunut jopa.
Ja sitten verikokeisiin, koe otettiin sormenpäästä ja meikää vitutti, että menin sen leivän syömään; mun sormenpäästä vuotaa vieläkin verta sen takia..
Ja Ulfåsaan. Sama vanha paikka, osasin suunnistaa sinne kepeästi. Sama tuoksu, samat kopisevat käytävät. Sama seinävaate. Samat kauheat tuolit, joiden selkänoja on liian kaukana.
Siellä oli muitakin, kaksi ihan selkeästi syömishäiriöistä tyttöä, toinen oli parantumassa ja toinen kai vasta tullut, ainakin näytti kamalan surulliselta siinä itkiessään.
Odoteltiin sitä uutta psykiatritätiä. Mulle tuli sairas vessahätä sen juomisen jälkeen, mutten uskaltanut kertoa, ettei vanhemmat alkaisi paasaamaan. ja onneksi en mennyt vessaan, koska se täti punnitsi mut vielä uudestaan: tulos vaikutti kevyemmältä kuin lääkärin ottama, vilkuilin isää joka alkoi hermostua, tietty uurre sen kasvoissa syveni ja se mulkoili siellä päätään pyöritellen. Ajatteli taatusti että olin huijannut sen kilon nousun kanssa, mitä en ollut tehnyt!
Pyysin päästä vessaan, onneksi sain, meinasin kuolla siihen vessahätään!
Siinä sit juteltiin, se nainenkin sanoi että tilanne on todella paha, ja mulle on yksi jos toinenkin lääkäri suositellut jo sitä U26-osastoa, eli vaikeasti syömishäiriöisten nuorten ossaa. Pelko kasvoi mun sisällä. Mä en halua sinne. Siellä on oikeasti häiriöisiä, siellä tarvitsee syödä, katsella oikeasti laihoja jajaja... Melkein itketti, kun se nainen sanoi ettei mikään ole mun syytä. Ja isä oli juuri tapansa mukaan toitottanut, että kaikki johtuu musta. Teki mieli itkeä ja halata sitä naista, voi sinä ihana, ymmärsit.
Sit se puhui jonkun toisen tyypin kanssa, ja olin ihan varma että tuun jäämään osastolle. Niin kai oli isäkin, se näytti helpottuneelta ja iloiselta.
Sit ne kutsui meidät takaisin. "Nyt emme näe selkeetä tarvetta osastolle." HELPOTUS! mutta sitten: "... koska meillä ei ole osastolla tilaa."
Mä olisin joutunut osastolle, jos siellä olisi ollut yksikin paikka, ja ehkä myös jos oisin puhunut enemmän totta siellä...
Isä myönsi sille naiselle, että se oli pettynyt etten mä jää osastolle. Ja ne toitotti, kuinka olen vaarassa ja plaa plaa tiedän sen itsekin, siitä etten pysty istumaan ja että ylähuuli on jäässä jatkuvasti ja että saan sormeni hauikseni ympärille !
Automatka isän kanssa oli yhtä helvettiä. "Sulla kävi munkki. Mun puolesta sä oisit saanu jäädä sinne. Ja nyt mä en sit jaksa kattoo enää yhtään pelleilyä". Mietin, että jaa, ethän sä ole mun pelleilyä nähnytkään...
Itketti.
Tulin himaan, tarkastelin itseäni peilistä. Ja kyllä, sieltä katsoi takaisin joku kuihtunut ja luinen. Iljetys. Okei, vatsaan olen tyytyväinen, juuri sopivan litteä, tai no ylhäältä ehkä hieman pullea. Mutta kädet, hyi mitkä tikut, samoin jalat. Mutta etenkin perse. Se oli ällöttävää huomata. Hyi! Mulla ei ole enää persettä. Oikeesti, te ette ehkä voi uskoa, mut totta se on. Ei lainkaan lihaa taikka mitään oikeassa paikassa.
Otin sit vähän kuvia, kun olin niin kamalan näköinen, voin laittaa tännekin.
Siitä sitten inspiroituneena söin vähän muroja kuivilteen ja omenan. Ajattelin että noni nyt oon jo syönyt enemmän kuin muina päivinä, ja olin kamalan tyytyväinen. Periaatteessa. Mä voisin lihoa, vaikka vähän. En näyttäis SAIRAALTA, jaksaisin, mulle tulis perse, ylähuuli ei jäätyisi - mutta oisin silti tooooodella laiha. Sellainen voisi kelvata. Tai edes se, että joku välillä muistuttaisi kuinka hoikka olen, tai edes se että tuntisin itseni hoikaksi ja näyttäisin siltä ! Mutta silti hyvinvoivalta.
Söin tänään vielä kanaa ja riisiä, ajattelin tsempata ehkä hieman parempaa elämää kohti. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu. Kuitenkin piilotan vielä ruokaa ja valehtelen, paha juttu. Lääkärinainen sanoi, että ens perjantaina on uusi aika, siiheksi pitäis olla 500 grammaa tullut lisää painoa. Saa nähdä pystynkö siihen. Jos en, niin tuo sanoi että sit otetaan tää ossa uudestaan puheeksi.
Ja ehkä kuitenkin nostan painoa mielummin kotona, kuin pakotetusti ossalla.
Isän saisi deletoida mun elämästä. Sen takia en kestä enää mitään. Se kielsi multa pepsi maxin ja kahvin, mutta en aio totella.
tahdon purkkaa, mutta joku paska unohti ostaa.
tiistai 10. helmikuuta 2009
F50.0
IHANAA MINULLA ON DIAGNOOSI!!!
Minun diagnoosini on Anorexia Nervosa, minä sain sen tänään!
Mitä muuta sain tänään lääkäriltä:
- kahden viikon liikuntakielto (käsittää siis kaiken liikkumisen, SEKÄ hiihtoloman! vittu!)
- kalkkitabletteja (2 kertaa päivässä otettavia)
- Nutricia-nutridrinkejä (joissa joku 300 kaloria tai jotain ja miljoona vitamiinia.. pitää juoda näitä KOLME päivässä)
- uuden ajan
Uusi aika perjantaina. Siellä taas katsotaan paino, ettei vain ole pudonnut. Nyt se oli pudonnut kahdessa viikossa kaksi kiloa.. Vähän itsekin järkytyin. Lähinnä siksi, että olin meinannut taas tehdä juomakikat ja juoda mahd paljon ennen punnitusta. Sit mietin että vitut ihan sama. Ja nyt tulos oli sitten tämä. Miettivät kuulemma ossaakin, mut aluks kotihoito oli riittävää...
Mua vähän pelottaa.
Kun lääkäri sanoi, että nyt otetaan järeät aseet käyttöön, niin mielessäni kelautui kauhukuvia ossasta, Samalla olo oli jotenkin kierosti... helpottunut? Niin, sitä se kai oli, helpotusta. Ihanaa, asia oli joidenkin muiden käsissä. Mutta ei, kotihoitoon. Liikkumakieltoon. Ulfåsaan ja ruokaterapiaan ja lääkäreille ja ties mitä rumbaa taas. Ja kun mä en _JAKSAIS_ näitä lääkärijuoksenteluja..
Kelasin, että mä voin parantua, mä haluan sitä. Koska olin tänään poissa koulustakin sydämen takia, tykytti ihan ihmeellisesti ja siitä tuli huono olo.
Mut mä mietin, että jos mä parannun, niin musta tulee eri ihminen. Mä en ole mä, mä olen joku normaalipainoinen. Vai onko se se MINÄ ja tämä puolestaan joku hirviö?
Mutta mä en voisi liikkua koulussa ja olla se. Mä en voisi tehdä mitään ajatellen että olen nyt oma itseni ja anoreksia on takanani. En voisi. Mun pitäisi muuttua ihmisenä, sisäisestikin, ihan täydellisesti, enkä se sitten olisi enää minä..
Mä en kuitenkaan tiedä, mitä mä oon valmis tekemään parantumisen takia. Tai siis, ossalle en kuitenkaan haluaisi, siellä se parantuminen olisi sellaista kilo-päivässä-tahtia. Tai ei mulla mitään ole painoa vastaan, vaan lähinnä syömistä. Sitäkin oon miettinyt. Mä haluan syödä vähän, kerran päivässä.
Kuten eilen, eilinen meni hyvin: tein niin pahaa sipuliruokaa että söin sitä vain yhden haarukallisen. ja siinä oli päivän ateria.
Tänään sen sijaan jokin hirveä läjä kotiruokaa luvassa.
Mä en tiedä, miten nopeita muutoksia olen valmis tekemään parantumisen toivossa. Mä en ole valmis alkamaan syödä kuin mikäkin vitun norsu tai mitään. Pieniä askeleita kiitos!
Eilen katselin itseäni peilistä illalla, melkein itketti. Luut näkyi niin... rumasti. Se ei ollut enää kaunista. Mä näin jokaisen kylkiluuni ja selkäni nikaman. Mä näin lantioluuni selästä, mä näin kaikki jänteet ja lihakset. Ja mä näin jonkun, joka ei ollut minä. Luut törrötti kauheasti.
Mä mietin, että mitä jos näkisin rannalla sen näköisen tytön. Mä varmaan oksentaisin. Niin että.. pisti miettimään.
Tällä hetkellä mieliala harvinaisen sekava. Syön Haganolin apteekin salmiakkeja, 30 g, varmaan liikaa ja oon aika varma että tästä tulee kamalasti kaloreita, mutta syön kuitenkin ja olen tyhmä!
Minun diagnoosini on Anorexia Nervosa, minä sain sen tänään!
Mitä muuta sain tänään lääkäriltä:
- kahden viikon liikuntakielto (käsittää siis kaiken liikkumisen, SEKÄ hiihtoloman! vittu!)
- kalkkitabletteja (2 kertaa päivässä otettavia)
- Nutricia-nutridrinkejä (joissa joku 300 kaloria tai jotain ja miljoona vitamiinia.. pitää juoda näitä KOLME päivässä)
- uuden ajan
Uusi aika perjantaina. Siellä taas katsotaan paino, ettei vain ole pudonnut. Nyt se oli pudonnut kahdessa viikossa kaksi kiloa.. Vähän itsekin järkytyin. Lähinnä siksi, että olin meinannut taas tehdä juomakikat ja juoda mahd paljon ennen punnitusta. Sit mietin että vitut ihan sama. Ja nyt tulos oli sitten tämä. Miettivät kuulemma ossaakin, mut aluks kotihoito oli riittävää...
Mua vähän pelottaa.
Kun lääkäri sanoi, että nyt otetaan järeät aseet käyttöön, niin mielessäni kelautui kauhukuvia ossasta, Samalla olo oli jotenkin kierosti... helpottunut? Niin, sitä se kai oli, helpotusta. Ihanaa, asia oli joidenkin muiden käsissä. Mutta ei, kotihoitoon. Liikkumakieltoon. Ulfåsaan ja ruokaterapiaan ja lääkäreille ja ties mitä rumbaa taas. Ja kun mä en _JAKSAIS_ näitä lääkärijuoksenteluja..
Kelasin, että mä voin parantua, mä haluan sitä. Koska olin tänään poissa koulustakin sydämen takia, tykytti ihan ihmeellisesti ja siitä tuli huono olo.
Mut mä mietin, että jos mä parannun, niin musta tulee eri ihminen. Mä en ole mä, mä olen joku normaalipainoinen. Vai onko se se MINÄ ja tämä puolestaan joku hirviö?
Mutta mä en voisi liikkua koulussa ja olla se. Mä en voisi tehdä mitään ajatellen että olen nyt oma itseni ja anoreksia on takanani. En voisi. Mun pitäisi muuttua ihmisenä, sisäisestikin, ihan täydellisesti, enkä se sitten olisi enää minä..
Mä en kuitenkaan tiedä, mitä mä oon valmis tekemään parantumisen takia. Tai siis, ossalle en kuitenkaan haluaisi, siellä se parantuminen olisi sellaista kilo-päivässä-tahtia. Tai ei mulla mitään ole painoa vastaan, vaan lähinnä syömistä. Sitäkin oon miettinyt. Mä haluan syödä vähän, kerran päivässä.
Kuten eilen, eilinen meni hyvin: tein niin pahaa sipuliruokaa että söin sitä vain yhden haarukallisen. ja siinä oli päivän ateria.
Tänään sen sijaan jokin hirveä läjä kotiruokaa luvassa.
Mä en tiedä, miten nopeita muutoksia olen valmis tekemään parantumisen toivossa. Mä en ole valmis alkamaan syödä kuin mikäkin vitun norsu tai mitään. Pieniä askeleita kiitos!
Eilen katselin itseäni peilistä illalla, melkein itketti. Luut näkyi niin... rumasti. Se ei ollut enää kaunista. Mä näin jokaisen kylkiluuni ja selkäni nikaman. Mä näin lantioluuni selästä, mä näin kaikki jänteet ja lihakset. Ja mä näin jonkun, joka ei ollut minä. Luut törrötti kauheasti.
Mä mietin, että mitä jos näkisin rannalla sen näköisen tytön. Mä varmaan oksentaisin. Niin että.. pisti miettimään.
Tällä hetkellä mieliala harvinaisen sekava. Syön Haganolin apteekin salmiakkeja, 30 g, varmaan liikaa ja oon aika varma että tästä tulee kamalasti kaloreita, mutta syön kuitenkin ja olen tyhmä!
lauantai 7. helmikuuta 2009
Voi mitä lystiä tämä elämä! Viime viikko meni syömisten osalta niiiiiin hyvin.
No, mietitään vaikka.. tiistaita. Pääsin koulusta kahdeltatoista, menin himaan ja vedin 100 grammaa jätskiä. Olin päättänyt, et se on ainoa mitä suostun sinä päivänä syömään. Menin sitten ja yrjösin osan siitä, jes mikä voittamaton fiilis! Kahvia ja typerä ilme päälle. Tein sen! Ei tarvitsisi syödä mitään muuta, koska menisin kaverin kanssa kaupungille, kuluttaisin siellä tuonkin jätskimäärän pois.
Ja niin tapahtui.
Ja sitten seuraava päivä, ruuaksi tein itselleni herne-maissi-porkkana-raejuustoseosta, oli aika etovaa mutta alashan tuo meni, mukanaan 70 kaloria. Taisin siinä sit kuitenkin syödä pari näkkäriä, mikä kadutti koko loppupäivän.
Sit seuraavana päivänä jouduinkin sairaalaan ossalle, sen borrelioosin takia. Olin suunnitellut et siellä syön vain aamu- ja iltapalat, jotka sai valita itse. Mun valinta: teetä ja näkkileipää. Näkkileipä olis helppo piilottaa. Teen voi juoda, koska sen kanssa halusin makeutusainetta.
No, kuinkas sitten kävikään. Kahdeltatoista tuotiin ruoka, tuoksui iiiiihanalta. Makaronia, parsaa ja jotain säälittävän näköisiä lihapullia. En ees muista miten paljon sitä ruokaa tarkalleen oli. Muistan vaan kuinka päätin että joo nyt syön tästä vaan noi parsat. Söin sit ne, maistoin makaronia, nam miten hyvää. Ja samassa huomasin että hupsista keikkaa, kymmenessä minuutissa olin tyhjentänyt koko lautasen.
Ja oli laittoman hyvää. Ehkä mä tykkään tommosista säälittävistä, puolikylmistä, nahkeista laitosruuista.
Sit koko loppupäivän podin huonoa omatuntoa. Kirjoittelin päiväkirjaa ja vuodatin kaikkea yhyy yhyy. Kadutti. Loppupäivästä piilotin ruokani, enhän mä nyt tolla määrällä enää mihinkään koskisi.
Seuraava päivä, päivällinen upposi jälleen kiduksiini. Porkkanapullia ja perunaa, peruna tosin lensi roskikseen. Ja maistoin jopa jälkkärirahkaa, kaduttaa eiiii tyhmä! Mut sit ei taaskaan koko päivänä muuta.
Ja tänään aamulla oli aivan saatanan heikko olo. Heräsin oksettavaan tunteeseen, rintaa puristi ja tuntui että sydän löi väärinpäin (miten sellainen tunne on edes mahdollinen!!). Nousin ylös ja vessaan, silmiin ilmestyi kirkas kuvio, oli tosi lähellä etten pyörtynyt. Onneks perhe oli jossain hautajaisissa, niin ei tarvinnut katsoa mun haparointia.
Paha olo ei hävinnyt, vaikka suuhuni katosikin läkerol-purkki ja vähän jugurttirusinoita (joita molempia kadun tällä hetkellä vitusti. Kadun myös sitä, miksen mennyt oksentamaan kun oli niin paska olo). Siinä sit nuokuin sohvalla, päätin että ei, mä en voi tehdä sitä ihanaa sipulimössöruokaa mitä olin ajatellut, koska en kestänyt tolpillani ja ois varmaan laatta lentäny siihen ruokaankin.....
Joten uhrauduin, konttasin keittiöön ja voitelin ittelleni ruisleivän. Törkeen hyvää, en ollukaan syönyt ruisleipää aaaaikoihin. Sit takas sohvalle, mietin että kuolenko tähän ku sydän meni ihan omituisesti ja meinasin yrjötä aina kun edes mietin ruokaa.
No en sit kuollu, harmi.
Koska vieläkin vähän heikkona ryömiskelin keittiöön, otin pari kourallista muroja (tai lähinnä sitä loppuhöttöä, kun meijän kellogg's corn flakesit on ihan lopussa) ja muutaman viinirypäleen. JOITA KADUN, vittu yllättävää.
Oon nini idiootti kun meen tollai syömään, joudun sitten jälkikäteen katumaan kaikkea. Angst viilt!
No mut joo, mulla on nyt sitten seuraavat kolme viikkoa kanyyli kädessä, kun saan joka päivä antibioottihoitoa, suoraan suoneen.
Sairaalassa nuo vähän ihmetteli kun en koskenut jälkkäreihin tai tuoremehuihin, mut eivät ihmeellisemmin, vaikka äiti oli kai mainostanut niillekin sh:tani.
Maksa-arvoni oli kuulemma koholla, mitä sekin sitten tarkoittanee.
Sairaalassa oli pirun tylsää, joten yöllä kun en saanut unta kun tuota kanyylikohtaa särki niin kovasti, päätin nousta ja pöllästä niiltä pari neulaa. EI, en siksi että olisin huumeidenkäyttäjä, vaan ihan lävistystarkoituksiin. Kun ne kuitenkin on ihan hirmuisen teräviä. Ja sehän oli helppoa, kun mun vieressä oli kasa sterilisoituja neuloja. Mikä ihmeen kleptomaani mustakin on tullut..
No näillä kleptomaaninkyvyilläni sitten eilen lävistin smileyn itselleni. Mulla oli ollut se jo aiemmin, mutta nytpähän oli taas. Tosin hätiköin sen kanssa, kun koko ajan joku tuli tsekkaamaan että onko kaikki ok (siis tää tapahtui kotona), ja nyt se taitaa olla vähän vinossa koko paska. No ottaisin joka tapauksessa sen pois, sillä ajattelin hankkia tässä ihan oikean lävistäjän tekemän medusan itselleni. Tai vaihtoehtoisesti smileyn. Ja vanhemmat ei tykkää lainkaan!
Ihan ihme päivitys taas kerran, anteeksi, läskinaama lopettaa tältä päivältä lukemiin kalorit 272, itsetunto 0!
No, mietitään vaikka.. tiistaita. Pääsin koulusta kahdeltatoista, menin himaan ja vedin 100 grammaa jätskiä. Olin päättänyt, et se on ainoa mitä suostun sinä päivänä syömään. Menin sitten ja yrjösin osan siitä, jes mikä voittamaton fiilis! Kahvia ja typerä ilme päälle. Tein sen! Ei tarvitsisi syödä mitään muuta, koska menisin kaverin kanssa kaupungille, kuluttaisin siellä tuonkin jätskimäärän pois.
Ja niin tapahtui.
Ja sitten seuraava päivä, ruuaksi tein itselleni herne-maissi-porkkana-raejuustoseosta, oli aika etovaa mutta alashan tuo meni, mukanaan 70 kaloria. Taisin siinä sit kuitenkin syödä pari näkkäriä, mikä kadutti koko loppupäivän.
Sit seuraavana päivänä jouduinkin sairaalaan ossalle, sen borrelioosin takia. Olin suunnitellut et siellä syön vain aamu- ja iltapalat, jotka sai valita itse. Mun valinta: teetä ja näkkileipää. Näkkileipä olis helppo piilottaa. Teen voi juoda, koska sen kanssa halusin makeutusainetta.
No, kuinkas sitten kävikään. Kahdeltatoista tuotiin ruoka, tuoksui iiiiihanalta. Makaronia, parsaa ja jotain säälittävän näköisiä lihapullia. En ees muista miten paljon sitä ruokaa tarkalleen oli. Muistan vaan kuinka päätin että joo nyt syön tästä vaan noi parsat. Söin sit ne, maistoin makaronia, nam miten hyvää. Ja samassa huomasin että hupsista keikkaa, kymmenessä minuutissa olin tyhjentänyt koko lautasen.
Ja oli laittoman hyvää. Ehkä mä tykkään tommosista säälittävistä, puolikylmistä, nahkeista laitosruuista.
Sit koko loppupäivän podin huonoa omatuntoa. Kirjoittelin päiväkirjaa ja vuodatin kaikkea yhyy yhyy. Kadutti. Loppupäivästä piilotin ruokani, enhän mä nyt tolla määrällä enää mihinkään koskisi.
Seuraava päivä, päivällinen upposi jälleen kiduksiini. Porkkanapullia ja perunaa, peruna tosin lensi roskikseen. Ja maistoin jopa jälkkärirahkaa, kaduttaa eiiii tyhmä! Mut sit ei taaskaan koko päivänä muuta.
Ja tänään aamulla oli aivan saatanan heikko olo. Heräsin oksettavaan tunteeseen, rintaa puristi ja tuntui että sydän löi väärinpäin (miten sellainen tunne on edes mahdollinen!!). Nousin ylös ja vessaan, silmiin ilmestyi kirkas kuvio, oli tosi lähellä etten pyörtynyt. Onneks perhe oli jossain hautajaisissa, niin ei tarvinnut katsoa mun haparointia.
Paha olo ei hävinnyt, vaikka suuhuni katosikin läkerol-purkki ja vähän jugurttirusinoita (joita molempia kadun tällä hetkellä vitusti. Kadun myös sitä, miksen mennyt oksentamaan kun oli niin paska olo). Siinä sit nuokuin sohvalla, päätin että ei, mä en voi tehdä sitä ihanaa sipulimössöruokaa mitä olin ajatellut, koska en kestänyt tolpillani ja ois varmaan laatta lentäny siihen ruokaankin.....
Joten uhrauduin, konttasin keittiöön ja voitelin ittelleni ruisleivän. Törkeen hyvää, en ollukaan syönyt ruisleipää aaaaikoihin. Sit takas sohvalle, mietin että kuolenko tähän ku sydän meni ihan omituisesti ja meinasin yrjötä aina kun edes mietin ruokaa.
No en sit kuollu, harmi.
Koska vieläkin vähän heikkona ryömiskelin keittiöön, otin pari kourallista muroja (tai lähinnä sitä loppuhöttöä, kun meijän kellogg's corn flakesit on ihan lopussa) ja muutaman viinirypäleen. JOITA KADUN, vittu yllättävää.
Oon nini idiootti kun meen tollai syömään, joudun sitten jälkikäteen katumaan kaikkea. Angst viilt!
No mut joo, mulla on nyt sitten seuraavat kolme viikkoa kanyyli kädessä, kun saan joka päivä antibioottihoitoa, suoraan suoneen.
Sairaalassa nuo vähän ihmetteli kun en koskenut jälkkäreihin tai tuoremehuihin, mut eivät ihmeellisemmin, vaikka äiti oli kai mainostanut niillekin sh:tani.
Maksa-arvoni oli kuulemma koholla, mitä sekin sitten tarkoittanee.
Sairaalassa oli pirun tylsää, joten yöllä kun en saanut unta kun tuota kanyylikohtaa särki niin kovasti, päätin nousta ja pöllästä niiltä pari neulaa. EI, en siksi että olisin huumeidenkäyttäjä, vaan ihan lävistystarkoituksiin. Kun ne kuitenkin on ihan hirmuisen teräviä. Ja sehän oli helppoa, kun mun vieressä oli kasa sterilisoituja neuloja. Mikä ihmeen kleptomaani mustakin on tullut..
No näillä kleptomaaninkyvyilläni sitten eilen lävistin smileyn itselleni. Mulla oli ollut se jo aiemmin, mutta nytpähän oli taas. Tosin hätiköin sen kanssa, kun koko ajan joku tuli tsekkaamaan että onko kaikki ok (siis tää tapahtui kotona), ja nyt se taitaa olla vähän vinossa koko paska. No ottaisin joka tapauksessa sen pois, sillä ajattelin hankkia tässä ihan oikean lävistäjän tekemän medusan itselleni. Tai vaihtoehtoisesti smileyn. Ja vanhemmat ei tykkää lainkaan!
Ihan ihme päivitys taas kerran, anteeksi, läskinaama lopettaa tältä päivältä lukemiin kalorit 272, itsetunto 0!
maanantai 2. helmikuuta 2009
Oli taas se aika lääkärille. Aamulla jo päätin että mähän en siellä halua nolostella sitä, että oon laihtunut/lihonut/mitään muutakaan. Joten äiti toi taas leipää ja mehun, leipä lensi piiloon pois pois, mehu jäi pöydälle. Mutsi huomasi, alkoi kauhea huuto siitä kuinka se nyt on niin jumalattoman tärkeää että mä juon sen mehun. Kello oli jo paljon, joten en alkanut riitelemään muuten, kuin pyysin saada Actimel-jogurttijuoman mukaani, äiti heltyi ja Actimel sujahti laukkuuni, eikä tullut pois kun vasta iltapäivällä tipahtaessaan koulun roskikseen.
Koulussa oli muuten hyvää ruokaa, makaronia ja tonnikalakastiketta, mut mä en mennyt ruokalan lähellekään ruoka-aikaan. Vanhemmille tietysti sanoin että joo olipas namia ruokaa, söin niin paljon kun oli mun lempparia!
Koko päivän mulla oli vesipullo mukana, olin taktisesti aina miettinyt että nyt täytän sen nyt nyt nyt mutta koskaan ei tullut sopivaa tilaisuutta, tai sitten mulla oli niin kylmä etten paikaltani jaksanut paljoa nousta (sain tänään muuten kuulla että mun huulet on ihan violetit, varmaan totta, koska mulla on ollut huulet ja etenkin ylähuuli jäässä jo pidemmän aikaa) . Vikan kokeenpalautustunnin jälkeen sitten suuntasin lokerolleni, muistin sen juomapullon ja melkein panikoin: mun on juotava, koska vain siten vaaka näyttää enemmän, enkä joudu ossakeskusteluun tai mitään. Lähetin iskälle viestin että pääsin, et se tietää tulla hakemaan mut koulusta, täytin sen vesipullon sitten ja join. 0,5 litraa meni tosi kepeästi alas, täytin sen vielä uudestaan, toiset 0,5 litraa suhahti vatsaani. Tuntui ilkeältä kävellä, tyhjään vatsaan kun vetää kylmää vettä, hyi oikeasti, tunsin kuinka se hölskyi siellä vatsassa!
Tilasin sitten juoma-automaatista vielä Pepsi Maxin ja join siitä autossa kolmasosan. Olin pirun tyytyväinen itseeni, tuon verran nestettä nostaa ainakin kilon painoa ehkä, ehkä enemmänkin.
Lääkärillä paino oli noussut viimekerrasta vain 300 grammaa. Mutta isähän ei maininnut juomistani sinne, enkä minäkään. Lääkäri oli iloinen, jee olet lapsi saanut lisää painoa, mäkin olin iloinen, koska tiesin että suurin osa painonnoususta oli nestettä, toivottavasti.
Sit se kyseli että "haluatko sä parantua" ja sieltä se taas tuli, valheen piikikäs kaktus, joo tietysti haluan. Vaikka oikeasti mä en tiedä itsekään. Koulussa taas kuulin kommenttia et voi kun sä oot niin laiha yms. Aina sitten tuun niin iloiseksi noista kommenteista, mut samalla sen verran surulliseksi, että meinaan mennä vain syömään kotiin, ajattelin että jes nyt voin tänään syödä jätskiä, koska ei yksi päivä voi lihottaa niin. Ja mä en tiedä mikä mut niistä kommenteista surulliseksi saa, onko se se että mä en halua erottua joukosta niin, tai näyttää kuolemanlaihalta. En mä tiedä.
Lääkäriltä kotiin tullessa söin sitten tomaattipastaa jotain 150 grammaa, eli eli pikaisesti laskettuna 135 kaloria korkeintaan. Oishan tuossa varaa syödä vaikka se jätski vielä, mut ei, en anna itseni tehdä sitä. Korvaan senkin ruuanhimon vaikka kahvilla! Vaikka toisaalta tekis ehkä ihan mun sydämen kunnonkin vuoksi hyvää syödä vähän, edes yhtenä päivänä, mutta ei kun ei.
Ja oli muuten ihanaa, kun koulun juoma-automaatit toimi, sieltähän voi useamminkin ostaa pepsi maxia.
Huomenna sitten kun pääsen koulusta, ni teen varmaan noi loput pastat tuolta jääkaapista. Tai sitten iskä tekee kanaruokaa ja syön sitä.
Koulussa oli muuten hyvää ruokaa, makaronia ja tonnikalakastiketta, mut mä en mennyt ruokalan lähellekään ruoka-aikaan. Vanhemmille tietysti sanoin että joo olipas namia ruokaa, söin niin paljon kun oli mun lempparia!
Koko päivän mulla oli vesipullo mukana, olin taktisesti aina miettinyt että nyt täytän sen nyt nyt nyt mutta koskaan ei tullut sopivaa tilaisuutta, tai sitten mulla oli niin kylmä etten paikaltani jaksanut paljoa nousta (sain tänään muuten kuulla että mun huulet on ihan violetit, varmaan totta, koska mulla on ollut huulet ja etenkin ylähuuli jäässä jo pidemmän aikaa) . Vikan kokeenpalautustunnin jälkeen sitten suuntasin lokerolleni, muistin sen juomapullon ja melkein panikoin: mun on juotava, koska vain siten vaaka näyttää enemmän, enkä joudu ossakeskusteluun tai mitään. Lähetin iskälle viestin että pääsin, et se tietää tulla hakemaan mut koulusta, täytin sen vesipullon sitten ja join. 0,5 litraa meni tosi kepeästi alas, täytin sen vielä uudestaan, toiset 0,5 litraa suhahti vatsaani. Tuntui ilkeältä kävellä, tyhjään vatsaan kun vetää kylmää vettä, hyi oikeasti, tunsin kuinka se hölskyi siellä vatsassa!
Tilasin sitten juoma-automaatista vielä Pepsi Maxin ja join siitä autossa kolmasosan. Olin pirun tyytyväinen itseeni, tuon verran nestettä nostaa ainakin kilon painoa ehkä, ehkä enemmänkin.
Lääkärillä paino oli noussut viimekerrasta vain 300 grammaa. Mutta isähän ei maininnut juomistani sinne, enkä minäkään. Lääkäri oli iloinen, jee olet lapsi saanut lisää painoa, mäkin olin iloinen, koska tiesin että suurin osa painonnoususta oli nestettä, toivottavasti.
Sit se kyseli että "haluatko sä parantua" ja sieltä se taas tuli, valheen piikikäs kaktus, joo tietysti haluan. Vaikka oikeasti mä en tiedä itsekään. Koulussa taas kuulin kommenttia et voi kun sä oot niin laiha yms. Aina sitten tuun niin iloiseksi noista kommenteista, mut samalla sen verran surulliseksi, että meinaan mennä vain syömään kotiin, ajattelin että jes nyt voin tänään syödä jätskiä, koska ei yksi päivä voi lihottaa niin. Ja mä en tiedä mikä mut niistä kommenteista surulliseksi saa, onko se se että mä en halua erottua joukosta niin, tai näyttää kuolemanlaihalta. En mä tiedä.
Lääkäriltä kotiin tullessa söin sitten tomaattipastaa jotain 150 grammaa, eli eli pikaisesti laskettuna 135 kaloria korkeintaan. Oishan tuossa varaa syödä vaikka se jätski vielä, mut ei, en anna itseni tehdä sitä. Korvaan senkin ruuanhimon vaikka kahvilla! Vaikka toisaalta tekis ehkä ihan mun sydämen kunnonkin vuoksi hyvää syödä vähän, edes yhtenä päivänä, mutta ei kun ei.
Ja oli muuten ihanaa, kun koulun juoma-automaatit toimi, sieltähän voi useamminkin ostaa pepsi maxia.
Huomenna sitten kun pääsen koulusta, ni teen varmaan noi loput pastat tuolta jääkaapista. Tai sitten iskä tekee kanaruokaa ja syön sitä.
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
H Y I
Eilisestä asti ollut niin paksu olo! Tuntuu että vatsa ja perse ja reidet oikeen höllyy kun mä kävelen, mitä tämä on!! Haluan tästä tunteesta äkkiä eroon, vedän vaikka tukisukkahousut jalkaan! Hyi etovaa!
Tänään oon muutenkin syönyt aika paljon, kinkkukiusausta päivällä ja sitten äsken muutaman kourallisen muroja ja puolikkaan juustoriisikakun. Murot ja riisikakun ois voinut jättää väliinkin. Hyi iljetys, nyt alkaa kaduttaa taas se että söin ne.. Kun taas sit toisaalta oli ehkä ihan hyväkin, kun en oo aikoihin syönyt 'kunnolla' ja tällai, olin jopa ajatellut et tänään saisin syödä vähän kevytjätskiä (sitä en ole OIKEASTI syöyt aikoihin kunnolla! Niin kunnolla että otan sitä kulhoon ja teen siitä muussia, niinkuin ennen. nykyään olen vain häpeissäni kaapinut sitä sieltä paketista, ja heti jos joku on tulossa keittiöön niin lopetan.. säälittävää).
Huomenna sit koulupäivä, ihanaa = ei syömispakkoa. Skippaan kaikki ruuat aina iltaruokaan asti. Muutenkin me käydään huomenna lääkärissä - ja isä aikoo suostutella ne ottamaan mut osastolle.... Ihan itse se sen mulle myönsi. Mut mä en usko että ne edes huolis mua sinne.
Iltaruuaksi sitten tomaattipastaa. Ja siinä saa olla päivän ruuat! Pliis!
Tänään oon muutenkin syönyt aika paljon, kinkkukiusausta päivällä ja sitten äsken muutaman kourallisen muroja ja puolikkaan juustoriisikakun. Murot ja riisikakun ois voinut jättää väliinkin. Hyi iljetys, nyt alkaa kaduttaa taas se että söin ne.. Kun taas sit toisaalta oli ehkä ihan hyväkin, kun en oo aikoihin syönyt 'kunnolla' ja tällai, olin jopa ajatellut et tänään saisin syödä vähän kevytjätskiä (sitä en ole OIKEASTI syöyt aikoihin kunnolla! Niin kunnolla että otan sitä kulhoon ja teen siitä muussia, niinkuin ennen. nykyään olen vain häpeissäni kaapinut sitä sieltä paketista, ja heti jos joku on tulossa keittiöön niin lopetan.. säälittävää).
Huomenna sit koulupäivä, ihanaa = ei syömispakkoa. Skippaan kaikki ruuat aina iltaruokaan asti. Muutenkin me käydään huomenna lääkärissä - ja isä aikoo suostutella ne ottamaan mut osastolle.... Ihan itse se sen mulle myönsi. Mut mä en usko että ne edes huolis mua sinne.
Iltaruuaksi sitten tomaattipastaa. Ja siinä saa olla päivän ruuat! Pliis!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
