Lueskelin vanhoja tekstejä ja tuntuu tosi oudolta. Olenko tuo minä, onko tuo teksti minusta. En tunnista itseäni edes niistä kirjoituksista, jotka olen tänne naputellut syksyn alussa.
Miten nopeasti voi ihminen muuttua. Ja miten väärään suuntaan.

Me muutimme isän kanssa pois perjantaina, apaattisennäköiseen kerrostalokolmioon siitä talosta, jota olen kutsunut viitisen vuotta kodiksi. Siinä talossa on kaksi kerrosta, ainakin kuusi huonetta ja kaksi parveketta, iso piha ja siellä mänty, kaksi vessaa ja suihkua ja takka.
Tässä kerrostalokolmiossa on valkoiset seinät, joissa on rantuja, koska täällä asui mummo ja vaari jotka yhdessä kolhivat seiniä rollaattoreineen viimeisiin päiviinsä saakka.

Sunnuntaina on isänpäivä. Ajattelin leipoa, mutta meillä ei olekaan täällä jauhoja.

Moikkis

Moi.
Mulla menee tosi huonosti.

Olen itkenyt toivottomuutta

Tänä iltana olen lukenut kirjan nimeltä "Että hän muistaisi saman", enkä usko että mikään koskaan palaa enää ennalleen, enkä toivokaan. Ehdin jo toivoa, ettei se kirja koskaan lopu, että saan maata ikuisesti tässä tiikeripeittoni alla ja rapsutella päähäni verisiä haavoja. Huomata rintojeni pienentyneen, hiusteni kasvaneen tyynyn yli ja sängyn laitojenkin yli, muistaa aina välillä jotakin kipeää ja tirauttaa kyyneleitä.

Katsoin käsiäni ja huomasin että ne ovat ihan erilaiset nyt kun kävin suihkussa, tai sitten se johtuukin jostain aivan muusta.
Ja että minulla on oikeasti vaalea iho.
Ja tukka.

Ja että minä nukun ihan oikeasti pöytätietokone sänkyni jalkopäässä, rasvapullo tyynyni vieressä, kännykkä sen alla.
Ja että minä en ole käynyt ulkomailla vuosiin, tai syönyt perheeni kanssa, enkä enää tiedä mistä he puhuvat yhteisillä lounaillaan. Minä en enää tiedä, ketä pikkusiskoni nyt vihaa ja kuka hänen luokaltaan polttaa pilveä, enkä minä enää tiedä mitä pikkuveljeni liikunnanopettaja sanoo, kun hänen kaverillaan on päässä tikkejä.
Minä en tiedä, ja se harmittaa.

Olen itkenyt moneen otteeseen tänä iltana, mutten lohduttomasti mustaan aukkoon vajoten, vaan ehkä lähinnä jotakin sellaista, mitä voin saavuttaa. Mitä voi olla ja on, jossian muualla muttei enää minulla, sillä minä luulin tavoittelevani itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta sainkin osakseni vain yksinäiset tunnit peilien edessä, krapulaisen puolitutun hengityksen korvassani, tyhjiksi puhalletut autiot kadut joiden kävely tuottaakin vain tuskaa.
Olen itkenyt sitä, miten viime talvena sain vielä katsella kaakaomukin ympärille puristettuja käsiä, ja meidän kätemme puristuivat toisiaan vasten saman lapasen sisässä. Kuinka sain peitellä, istua vieressä ja piirtää kun hän istui tietokoneella ja näpytteli asiantuntevasti. Kuinka kylmä viima tuntui hyvältä ja muistutti lämmöstä, jonka saa kokea heti kun astuu korkean kynnyksen yli sisään.

Olen itkenyt yksinäisyyttäni.
Vaikka päivät täyttyvät tekemisestä ja tapaamisista, asuntonäytöistä, työnhausta ja kavereiden näkemisestä, minä en ole aikoihin tuntenut sitä onnellista tunnetta, kun saan vain istua autossa ja katsella kuinka hän ajaa eteenpäin ja maisemat vaihtuvat vieressä, eikä ole kiire minnekään, sillä minä tiedän että näin on hyvä. En ole aikoihin tuntenut ketään läpikotaisin, enkä minä tiedä mistä ihmisille pitäisi puhua, miten he voisivat tuntea minut ja nähdä jotakin muutakin kuin ympäristöä tutkivat silmät.

Näin itseni peilistä ja tajusin että muistutan lähinnä jotakin säikähtänyttä eläintä.

Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle.

Minä tajusin, että minä olen jo pitkään syönyt vain leipää voilla enkä koskaan kurkulla tai tomaatilla.

En ole aikoihin nauranut vilpittömästi ja sillä tavalla, että toivon ettei se koskaan lopu. Olen toki nauranut, mutta kaiuttomasti ja kurkussa on jo pitkän aikaa tuntunut sellaista painetta, että tekisi mieli päästä huutamaan, mutten tiedä vieläkään, mistä se johtuu.
En ole nauranut vatsa kippurassa ja kyyneleitä silmissä. En ole nauranut kenenkään kanssa, olen nauranut seurassa mutta jokainen omille päähänpinttymillemme.
En ole nauranut, enkä tiedä miksi. Ei minua oikeastaan kamalasti naurata. Kaikki on aika neutraalia, ei kamalan hassua eikä kyllä surullistakaan, enkä ole pystynyt muodostamaan järkevää mielipidettä mistään pitkiin aikoihin.

Nyt pystyn.
Minä haluan talven.
Haluan kirpeät viimat ja kauniin valkoiset maisemat, kylmyyden ja kinokset, katukivetyksiä nuolevat puuterilumikasat. Sattuvankirkkaat sunnuntaiaamut, talitintin viserryksen jostakin kaukaa. Junan pöllyttämään lunta viereisillä kiskoilla, samoilla kiskoilla joille joku loikkasi pari vuotta sitten päättämään päivänsä, minä en koskaan nähnyt verta.
Minä haluan kylmät ja ikuisilta tuntuvat tunnit ulkoilmassa, talven joka muuttaa kaikki äänet kulmikkaiksi, raitiovaunun kolinan pahaenteiseksi, yöt tummiksi viitoiksi kaupungin ylle, katulamput pelastaviksi majakoiksi pimeyteen. Kuun kelmeän loisteen ja toivon siitä, että vielä joskus tulee kesä, jolloin kaikki on taas hyvin (ja jolloin minä voin alkaa toivoa uutta talvea. Entistä kirpeämpää.)

Laitoin kirjan lattialle radioni viereen, olin jo vetämässä jalkalamppuni narusta jotta se sammuisi.
Mutta en pystynyt jättämään kirjaa sinne, noukin sen ylös ja halasin sitä ja tirautin kyyneleitä.
Minä en koskaan voi palauttaa tätä kirjaa!

Välähdyksiä matkan varrelta

* HSL:n toimisto täyttyy kiireisistä ihmisistä jo kahdeltatoista, minä istun harmaalle penkille ja tuijotan vuoronumeroani ennen olevaa neljääkymmentäkolmea odottavaa, punaiset numerot näytöillä juoksevat eteenpäin aina kellon soidessa, jolloin joku lähestyy lippuluukkua.
Sydän pamppaillen, kädet hapuilevat passia ja matkakorttia ja lompakkoa.
Tuntuu siltä kuin jokainen meistä olisi jälleen ala-asteen kevätjuhlassa. Milloin tulee minun vuoroni hakea todistus.


* Nainen luo ratikassa katseensa taivaalle, siniset silmät heijastellen yllä siintävää sinisempää.
Lapsella on tekojalka, silti se loikkii niin iloisesti.

* Kesytän lokin Kaisaniemenpuistossa.
Se tepastelee vierellä veikeästi, katsoo pienillä pallosilmillään minua, ja sen pääkin on niin pallon muotoinen, minä taputan maata vieressäni ja se tulee hieman lähemmäs, heitän sille eväänäni olleita muroja ja se poimii niitä yksitellen tokkien.
Annan koko muropaketin sille, se roiskii muroja ympäriinsä ja minä räpsin valokuvia (ja se oppi myös poseeraamaan), samassa paikalle lehahtaa muita lokkeja, enkä minä halua antaa niille ruokaa, sillä ne eivät ole yhtä söpöjä ja kiinnostuneita minusta kuin tämä.
Välillä en huomioi pikkulokkia lainkaan.
Se sanoo kovaan ääneen KVAK ja tepastelee viereeni tärkeänä. Heitän sille pähkinöitä.


* Kaipaan viime syksyä.
Niitä tuoksuja ja sitä tunnetta. Kun kaikki oli ensi kertaa ikinä hyvin. Edessäni aukeili uudenlainen maailma: täällähän voi elää. Joku oikeasti halusi nähdä minua, ja minä nautin huurteisista vielä vihreistä nurmista loppusyksyllä, tapasin uusia ihania ihmisiä, kahviloissa tuoksui pulla ja leivonnaiset ja kaakao ja kahvipavut, ja niitä kaikkia sai oikeasti maistaa.
Kirpeitä talvipakkasaamuja, joina hanki loistaa kirkkaana auringonpaisteessa ja minä olen jossakin uudessa paikassa kaukana poissa pohjoisessa, ja lumi narisee kenkien alla ja takin alle puhaltuu viima, mutta niin kauan kuin minä olen täällä ja sinä olet siinä, kaikki on hyvin.
Jään koettelua kepillä, kuplien puhkomista havunneulasilla.

* Syön vatsani täyteen, poden huonoa omatuntoa ja pyydän äidiltä opamoxia, raavin käsiäni ja jalkojani pyörittyäni yksin sängyssä tuntikausia.
Äiti lähti eilen työmatkalle.

Jälleennäkemistä, tavallaan

Tänään olen toiminut: tyttönä, kampaajana, terapeuttina, luottoystävänä.

T sanoi että kun me molemmat etsimme kämppää niin ehkä meidän pitäisi muuttaa saman katon alle.
Minä sanoin, ettei siinä olisi järkeä. Mitä siitäkin tulisi, me kaksi, ehkä se olisi hauskaa ensimmäiset viikot mutta minä tiedän että meidän tilanteemme on tulenarempi kuin rekkalastillinen bensaa. Meidän tilanteemme syttyy ilmiliekkeihin heti. Ja minä en kestä katsella sitä, kun se on vihainen. Minua ei pelota, sillä tiedän ettei se mahtaisi minulle mitään.
Tiedän , ettei kukaan mahda minulle mitään, ja se koituu vielä  kohtalokseni, niin ne sanovat, mutta minä irvistän niille ja näytän, kuinka voin seistä pelottavien ihmisten edessä nöyränä mutta pää pystyssä, sillä tiedänhän minä ettei minulle mitään käy.

Niin minä seisoin Rnkin edessä kun se sanoi haluavansa vetää minua turpaan, ja niin minä seison tuntemattomienkin edessä, pelotta. Minulle puidaan nyrkkiä ja minua katsotaan vihaisesti, mutta minä en tee mitään, eikä siksi tee kukaan muukaan.
vielä joku päivä minä saan turpaani

J tuli eilen takaisin Suomeen. Lähetin sille tervetulotekstiviestin, johon ja vastauksessa luki että honey, se tuntui oikeastaan ihan hyvältä.
Kiemurtelin kaupungilla kameroineni, jossakin oli iloa ja hauskuutta muttei minussa. Missähän sekin lienee ollut, koetin etsiä mutten löytänyt ennen kuin J soitti.
Hymyilin aidosti puhelimelle, viittoilin käsilläni, J pyysi minua niille Espooseen ja sanoin tulevani heti.

Kiersin piippukaupan kautta, siellä oli maailman suloisin pieni piippu. Se oli violetti ja pieni ja avaimenperä, ja se oli sienen muotoinen, sillä oli lakki ja kaikki enkä ole koskaan nähnyt mitään sympaattisempaa!
Päivän lopuksi se oli poissa.
Harmitus laantui, kun huomasin maailman lähettämiä merkkejä kaikkialla. Lattiassa auringon piirtämänä, lyhtypylväässä jossa luki jotakin unesta (ja lampun ja pylvään välissä paistoi kuu), elokuvavuokraamossa, kun Jltä loppuukin rahat kesken ja pitääkin vuokrata halvempi leffa joka on aivan hänen vihreän paitansa värinen.

Espoossa pieni hippityttö istui maassa koirineen ja näytti niin söpöltä ja kotoisalta että menin melkein juttelemaan, mutta en kuitenkaan, halusin kerrankin olla jotakin muuta kuin se.
Seisoin tolpan päällä, ei olisi kai saanut.
Jn kanssa ostimme kaksi pakettia keltaista hiusväriä, J sanoi että maksa sinä ettei ne luule minua homoksi ja minä nauroin koska minusta se kuulosti ihan tyhmältä. Oliko sillä edes väliä. Ja loppupeleissä J vielä maksoi koska sillä ei ollutkaan antaa käteistä minulle, vaikka minä annoin sille aiemmin rullatun tukon rahaa.

Värjäsin Jn hiukset.
Sekoitin aineen tuubista B nokkapulloon A ja ravistin, puristin vaaleaa ainetta hänen vielä vaaleammille takkupötköilleen, ja hän kertoi tytöstä joka oli tehnyt saman aiemmin, mutta tehnyt tämän ja tämän eri lailla ja näin se tyttö teki ja näin, ja se tyttö toimi kyllä tällä lailla, ja minusta tuntui että kuka tahansa muu olisi suuttunut tai tullut mustasukkaiseksi, mutta minä värjäsin kahta suuremmalla innolla, katsos kun minä teenkin sen näin, ja tekikö se tyttö tällä tavalla, ja teinhän minä tämänkin ihan eri lailla, enkö!
Ja minä nauroin ja väriainetta roiskui lattialle, mutta se lähti helposti irti.

Ja me kuuntelimme ihan hullua musiikkia ja J toi minulle ihan hulluja asioita suoraan Portugalin auringon porottavasta kuumuudesta, sellaisenkin topin joka loistaa UV-valossa tietyistä kohdista.
Etenkin siitä missä on sellainen hieno kalan kuva, Jllä on samanvärinen paita jossa on sama kuva.
Nyt me ollaan niinkuin match, sanon ja J iskee silmää. Ja me pelasimme erän shakkia ja hetken luulin jo voittavani.

Bussimatkalla takaisin kaupungille minua alkaa väsyttää ja tajuan etten olekaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, me suunnittelemme reissuja metsään ja J sanoo että sitä huvittaisi tänään katsoa leffaa mutta minuapa ei, ja sitten hän soittaa jollekin ystävälleen ja houkuttelee tämän katsomaan elokuvia.
Kampista etsimme puista tappia hänen huulikoruunsa.
Ja Rautatientorilta.
Liike on jo kiinni. Piippukauppakin on myynyt minun piippuni.

Kampista ostamme kiireessä jäätelöä.
"Otetaaks tollanen niinkun tolla" ja ajattelin itse juuri samaa, "Vaniljajäätelöllä" sanon, "ja suklaa" J lisää. "Ja laitetaan siihen turkinpippureita" sanon, "Ja suklaapaloja!" J lisää.
Ja jäätelökojun mies nauraa, J sanoo että smurffi kun sanomme jotakin yhtä aikaa ja minun pitäisi olla hiljaa mutten voi, ja jäätelömies nauraa lisää. Kilauttelen taskunpohjani kolikot Jn lompakkoon ja puhumme hölmöjä ja jäätelömies pursottaa annokseemme vielä kastiketta, jota siihen ei oikeasti kuulu, ihan vain siksi kun olemme niin kivoja, ja saamme punaisen ja sinisen lusikan, minä sanon että J ottaisi sinisen ja hän sanoo jo maistaneensa ja minä huudan spontaanisti että SINÄ RUOJA ja jäätelömies nauraa jälleen.

Ulkopuolella tuttu ihana tyttö E kaartelee luoksemme kuin kondorikotka, perässä seuraa J, he liikkuvat usein yhdessä, ja ilmeisesti kaikki tunnemme toisemme, minä ainakin ja minun Jni myös. Juttu luistaa ristiin rastiin ja hetken puhun Elle ja hetken minun Jlleni ja sitten toiselle Jlle ja sitten puhumme kaikki päällekäin ja sitten kaikki yhdessä, suunnittelemme yhteisiä retkiä ja J kertoo ajastaan Portugalissa ja E kertoo siitä miten he ovat kohta menossa katsomaan leffaa ja minä haluan ehdottomasti nähdä Toy Story 3:n!
Tuntuu ihanalta seistä siinä ulkona, kiireiset ihmiset viuhtovat ohi ja tuntuvat kylmiltä, minä löysin maasta huivin ja ajattelin pitää sen. Me olemme kaikki aika hauskoja ja värikkäitä ja nauramme ja puhumme kovaan ääneen ja tiemme erotessakin tuntuu vielä lämpimältä.

Ja Rautatientorin Makuunissa on sellainen rennon oloinen mies, jolta J pyytää elokuvasuositteluja, aluksi se suosittelee peruselokuvia.
Kohta sillä on kädessään Woodstock-leffa ja se iskee silmää. J iskee takaisin.
Keskinäistä ymmärrystä.

J raahaa minua Kamppiin, vaikken aio lähteä niille, mutta ajattelin että voisin kuitenkin kiertää Kampin kautta.
K-marketissa jumitumme pitkäksi aikaa kuivattujen hedelmien osastolle. J ostaa pussiinsa jugurttirusinoita, suklaaparapähkinöitä, jogurttimyslipalleroita, jogurttilakritsia, sourcream and onion-cashewpähkinöitä, wienermanteleita, jogurttipäällysteisiä omenakanelipalleroita, cappuccinopalloja, kaikkea mahdollisimman hyvää, ja minä ostan samanlaisen pussin ja se lysti maksaa ihan kamalasti mutta minulla on rahaa, vaikka olen tänään ostanutkin jo housut (sellaiset batiikkivärjätyt seilorihousut) ja paidan (siinä on sienten kuvia) ja 12 millimetrin venytyskorvakorun ja läkeroleja ja battery strippediä ja pepsi maxia ja taatusti vielä jotakin.

J katoaa bussiin ja tajuan katsoa kelloa.
Ohoh.
Miten aika hänen seurassaan vierähtääkään. Jälleen kuusi tuntia silkkaa riemua ja yhdessäolon iloa ja sitä että saa vain olla ja touhuta ja touhumme ovat niin samanlaisia. Ja yhteisiä tuttuja ja reissuja ja sellaista aika normaalia puhetta. Normaalia oloa. Vaikkemme ole kummatkaan aikapäiviin normaalia nähneetkään.
Bussipysäkillä kaivelemme vyölaukkujamme täysin samoissa asennoissa. Vasen käsi johonkin takataskun puolelle, yhden niistä.
On niin rentoa, kun voin kantaa hänen tavaroitaan repussani.

Kotona saan tekstiviestin henkilöltä, jota en kunnolla tunne, mutta jonka kanssa olen jauhanut ummet ja lammet kaikesta.
Hänellä oli paha olla, lohdutin. Tuntui lämpimältä, kun sain kiitoksen sanoja. Että olen tosiystävä, sellainen jonka se haluaisi. "Oletko sä oikeasti noin hyvä?"
Ja sitten se sanoi että sweet dreams lil' fox, ja sydämeni suli.

Ananakset eivät kasva puussa

"Ootpa sä kevyt" se toteaa, kun jalkani irtautuvat Rautatientorin pinnasta, se tuoksuu hyvältä ja hymyilee punaviinilasillisen jälkeen onnellisena.
"Niinhän ne keijut ovat" sanoo sen ystävä, värisen pelkästä innosta ja suuntaamme kaikki yhdessä metroa kohden, jalassani kilisee tuttu kulkunen.

Viikonlopun aikana olen tanssinut yhteensä 15 tuntia, vähintään.
Aamubussissa kaikkien silmät roikkuvat väsyneinä (paitsi Tn silmät). Sain siltä tänään sellaisen uskomattoman lahjan, etten uskalla edes avata sitä pientä kääröä.

Ne kasvavat maassa.

VASTAUKSIA

Ihmiset, ihanaa kun kysyitte miult kaikkee, sain vähän ideoita että mistä tänne voi postailla, tai siis jos en aina jaksa vaikka kertoa että miul on kivaa, mitäteillekuuluu.
Vastailen nyt joihinki (ja saa kysyy lissää, se ois ihanaa! Ja toivomuspostauksia joo!)


Paras takana oleva vuosi? 
Lapsuusvuodet. Ne oli aina parasta aikaa kuitenkin, miten vuosi pystyi kestämään niin pitkään. En minä mittään tiettyä vuotta ehkä osaa määritellä, mutta joskus silloin kun minä olin viiden tai kuuden, silloin oli siisteintä. Hyppiä pomppulinnassa (Puuhamaan kuplalinnat tuntuivat kovin isoilta), silittää pieniä kilejä, leikkiä tunteja putkeen pehmoleluilla, itkeä sitä kun en koskaan saakaan koiraa kun se ei tapahdu nyt. Pelätä sitä että sängyn alla asuu mörkö. Suuttua siitä, kun naapurinpoika sanoo ettei miun poni osaa lentää kun sillä ei ole siipiä.
Viime vuosi oli kanssa sinänsä aika kiva, melko käänteentekevä. Sillain, että löysin itseni, ehkä, tai sit hukkasin entistä tarkemmin.
Vaikea sanoa, vuodet muuttaa minua, vuosi vuodelta erilainen, ja eihän miussa ole edes yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta sitten! Voinko minä oikeesti olla sama ihminenkään..

Suurimmat ilot kun pystyt nauttimaan elämästä? 
Eiks miun blogit oo näitä täynnä!
Se, että pystyn tanssimaan tunteja putkeen. Se, että saan hymyn jonkun huulille, saan jonkun katsomaan minua silmiin ratikassa, saan jonkun ajattelemaan. Se, että saan olla ystävien seurassa, se että voin olla oma itseni ja ihan riittävä.
Suurinta iloa tuottaa nimenomaan se, kun saan jonkun hyvälle tuulelle miun olemisella. Se on ehkä tärkeintä, siltä tuntuisi. Tilanne, kun näen hymyt ystävien kasvoilla, kun onnistun jälleen yllättämään heidät. Tai vielä parempi, hymyn vieraan kasvoilla.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös mitä parhainta. Uusiin paikkoihin meneminen, uusien asioiden löytäminen ja opettelu. Itsensä haastaminen ja yllättäminen. Spontaanius!
Suurimmat ilot tulee pienimmistä asioista.


Suurimmat motivaation aiheet, jotka pitävät sinut terveessä elämässä?
Öh..
 Se, että jaksan. Se, että miun jaksamisella on merkitystä muiden elämään. Se, että haluan kasvaa aikuiseksi, omistaa oman kämpän ja tehdä omia valintoja, elää omaa elämääni, ilman että kenenkään tarvitsee vahtia. Se, että saan olla oma itseni, ja oppisin vielä joskus pitämään sitä henkilöä kauniina.
Erilaiset ihanat tapahtumat, joissa voin unohtaa sen, että oikeasti voin toisinaan olla aika rikkikin. Kun saa luvan kanssa olla iloinen, huolehtimatta siitä, miltä näyttää.
Se, että miusta ihmiset näyttää paremmilta, kun ne voi sisäisesti hyvin. Sisäiseen hyvinvointiin pyrkiminen tuntuu tärkeältä.
Se, etten jaksa enää olla sairas ja kuunnella sitä puolta itsestäni. Että välillä pelkään, että  kehoni pettää. Haluan olla sille lempeä, suhtautua siihen niinkuin kaikkeen muuhun, lempeydellä ja anteeksiannolla, hymyillen, nauraen, ei niin vakavasti välttämättä.
Antaa asioiden olla ja katsoa mitä tulee.
Minä oon aina halunnut olla kuin kaikki muutkin, en välttämättä enää kauheasti, mutta toisinaan se voisi olla ihan kivaa, tietyiltä osa-alueilta elämästä etenkin.


Kerro siun taide-elämästä! Mitä taidetta teet ja mistä tykkäät. 
Minä teen melkeen mitä vaan, minkä voi luokitella taiteeksi. Oikeastaan minä kuvailen usein, että miun elämä on taidetta, oon aika pitkälle sitä mieltä että niin se menee. Mitä tahansa teenkin, se muuntuu taiteeksi, tai taide muuntuu siksi, tai jotakin!
Mut noin yleensä ottaen minä piirrän ja maalaan, paljon ja aina ja kaikkialla. Ja kirjoitan, kuten olette ehkä huomanneet.
Nykyään myös kehollinen ilmaisu on tullut tärkeämmäksi. Tanssi ja liike ja improvisaatio, teatteri ja larppaus, näytteleminen.
Minä kans sisustan paikkoja ja valokuvaan, stailaan ihmisiä ja voi meikkitaiteilu on niin siistiä, vaikken itse ennää meikkiä oikein käytäkään (tänään miulla oli ripsiväriä ja tuntui tosi hassulta).
Ja installaatiot on hienoja, me ollaan koulussa edelleen tekemässä sellaista yhden tytön kanssa, siihen tulee vessan lavuaari ja yksi video joka me kuvattiin.
Minä tykkään monenmoisesta taiteesta. Vaik oikeasti en edes seuraa mitään suuria taiteilijoita, vaan lähinnä sellaisia elämäntapataiteilijoita. Paljon kavereita. Ja osaa ihailen muuten vain.
Ainoa taide, mitä en voi sietää, on : ___. En keksikään. Onkohan semmoista.

Miksi et ole vegaani? Voisitko olla? 
Minä oon aika pitkälti vegaani. Ainoa, mitä käytän, ovat maitotuotteet, toisinaan myös kananmuna. Maidosta luopuminen on kyllä helppoa, vegaaninen juusto on AH taivaallista, alpro soya maistuu paremmalta kuin mikään maito, vegaaninen jäätelö mmmh. En oikein tiedä, miksen jaksa lopullisesti siirtyä vegaaniksi. En kuitenkaan osta itselleni juuri koskaan mitään epävegaanista. En ole syönyt liivatteellisia karkkeja aikoihin. Oikeastaan miun periaate on lähinnä se, et kunhan en itse ostamalla tue eläinkunnan tuotteiden käyttöä, niin mää voin esimerkiks syödä karkin jos joku kaveri tarjoaa (ja jos miun pää antaa myöten).
Mut lihatuotteisiin en silti koskis. Tuntuu vaan tosi ällöltä.
Mut kun minä vain tykkään Levi-nimisestä margariinista, siinä on kyl maitoa. Ja kevytjäätelöstä, vegaanisia tuotteita ei kauheasti ole kevyinä.. Siis jotain jätskejä.
Hm, voisinhanm minä olla. Oikeastaan oon aika viimeisessä vaiheessa siirtymässä, aika näyttää siirrynkö kuitenkaan. Ei tunnu sillä tavalla kauhean merkittävältä tällähetkellä.

Mitä ajattelet muiden ihmisten finneistä? 
Riippuu finneistä ja ihmisistä, toisille ne sopii, oi! Toiset on niin suloisia.
Semmoiset puhkeamaisillaan olevat pelottavat on vähän ärsyttäviä muidenkin naamoilla, mutta ei ne minua häiritse silti kamalasti. Oikeastaan ne tuo kaikki ihmiset vähän lähemmäs maantasoa. Tyyliin:
Kuvitelkaa, Tarja Halonenkin käy vessassa!

Ketä ihailet?


Vahvoja naisia kuten: Frida Kahlo, Pikku Myy, Mariska.
Omaperäisiä naisia.
Arjen löytöretkeilijöitä, kuten Meiju Niskalaa ja Keri Smithiä. Näin Meijun muuten tänään, se pyöräili miun bussin ohi ja sillä oli keltainen kypärä jossa oli lelueläimiä kiinni.

Pelkoa ja Inhoa Miun Päässä

(Tän postauksen jälkeen voisin painua huoneeseeni, netti ei toimi ennää siellä, ja katsoa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, en oo vieläkään nähnyt sitä ja miust tuntuu että just nyt ois sen aika.)

Maailma on jännä paikka.
Olen tänään ja eilen syönyt ihan kauheasti. Tai ei, en ole kyllä ihan varma eilisestä, ei se tainnutkaan olla eilen vaan aamulla. Tai en mä tiedä söinkö eilen paljon vai en, en muista, se tuntui silloin paljolta mutta nyt kun ajattelee se ei ole mitään.
Olen potenut huonoa omatuntoa about viikko sitten syödystä ben&jerry'sistä, puoli viikkoa sitten syödystä pasta-annoksesta, toissapäivänä tyhjäksi kaavitusta kevytjäätelökulhosta. Siitä, että oikeasti söin eilen purkkaa. Siitä, että aamulla join pepsiä ja uskalsin koskea muroihin.

Sitten tänään tapahtui kaikkea ja taas yksi miun kulisseista sortui, maailma, sä olet kiva paikka kun teet näin aina toisinaan.
Yhtäkkiä mulle iski kauhea surukohtaus. Olin tavannut ihmisiä, olin tuttujen keskellä. Oli miulla jo aiemmin ollut sellainen olo, että kaikki ei ole kohdallaan, kurkussa tuntui pahalta ja olin vähän poissa itsestäni, en huomioinut enää kastetta nurmella enkä oransseja lehtiä maassa, en hymyillyt aidosti sydän lepattaen kun näin maanantaina maailman kauneimman auringonlaskun, en enää vajonnut kaihoisaan melankoliaan kuunnellessani Pariisin kevättä, en silloinkaan kun minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni tai olisitko haavoittumattomana onnellinen vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä.

Viime päivinä olen murehtinut lähinnä sitä, miten hiuksenim ovat, miten en näytä itseltäni, miten sitä ja miten tätä ja tuota, ostanut porkkanoita ja pepsi maxia.
Tänään alkoi surettaa, menin aika lukkoon. 
En pystynyt sanomaan oikein mitään, en aidosti ainakaan, jokin tukki jotkut kytkökset miun sydämen ja sanojen välillä, katse kiersi seiniä ja vähän uloskin. Mekaaniisesti olen juossut paikasta toisiin, nähnyt kavereita tuntematta sitä aitoa onnea siitä kun oikeasti näen jonkun, käynyt baarissa ja hymyillyt väkinäisesti. Pelännyt syöväni liikaa.
Ja nyt se kaikki ilmestyi, typerinä ajatuksina, suljettuna sydämenä, pistoksina omassatunnossa.

Istuin 550:ssa vihaisena itselleni, surullisena kaikesta, poissaolevana ja aivan helvetin muualla. Musiikkia korvilla, mutta kun sekin oli vain harmaita sanoja eikä niitä loistavia värejä. Ihmisten katseita minussa, mutta en ollut niistäkään onnellinen, vaikka sillä yhdellä pojalla oli paidassa hieno kuvio.
Kävelin kotiin ja päätin ylittää itseni.
Ja nyt olen syönyt kauheasti - ja se tuntuu musta aivan saatanan hyvältä!


HUH!

Mikä tunne, oikeesti.
Kävin tänään vaa'alla ja se lukema vähän pelästytti. Alhaisuudellaan, tai oikeestaan en tuntenut oikein mitään siitä mutta joku osa mussa sanoo silti etät siitä pitäis huolestua.
Ja nyt oikeasti tsemppasin.
Lupasin äsken itselleni, että huomisesta lähtien annan itseni syödä silloin kun nälkä tulee. En voi enää rääkätä tätä kehoa, olen yrittänyt sisäistää sitä viime aikoina, mutta edes Rainbowssa murtuneet varpaat eivät kertoneet sitä, ei kylmydessä sinertäväksi värjäytynyt naama, ei heikot jalat ja tutisevat ranteet. Se, että syön normaalisti, ei tarkoita lihomista, välttämättä. Ja mitä jos tarkoittaakin, olenhan minä kieltämättä vähän kulahtanut ehkä.

Vaikka toisaalta tuntuu kamalan paksulta tietyissä kohdissa ja --- - -- - -
En tiedä kauanko tätä tsemppiä kestää.
Mutta nyt ei tunnu epäonnistuneelta ja kamalan lihavalta, vaan nimenomaan hyvältä.

Tyytyväisyyttä ja 10 tuntia reivejä

Jestas että olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni (no en ihan, viimeaikoina näitä hetkiä on ollu taika paljonkin) tyytyväinen itseeni! Ja aina tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys: olen vihannut itseäni niin syvästi, ollut sitä mieltä ettei musta ole mihinkään, tuntenut olevani vain täytepala muiden joukossa.
Mutta nyt tunnen toisin. Minä jopa arvostan itseäni.

Eilen oli ne reivit. Niiden piti olla tänään, mutta päivää ja paikkaa muutettiin muutaman tunnin varoitusajalla. Ei se haitannut, eilen oli menofiilis.
Seisoin Rautatientorilla ja odotin Ttä, ohitse käveli tummaihoinen mies ja huikkasi "waiting for me?", hymyilin ja näytin sille käsilläni että mikäettei, se tuli luokse ja puhuimme aika pitkään, se oli Kamerunista ja kertoi että on tosi hienoa kuinka minä uskallan näyttää itseltäni (do you feel like being yourself?) ja että hänen kotimaassaan ajateltaisiin että minä olisin lost it, sanoin että ehkä oonkin ja sitten se nauroi.
Se oli ihan ihana, se sanoi että se juttelee paljon ihmisille tällä lailla spontaanisti, kerroin miten hienoa se on mielestäni. Ja se oli opetellut paljon suomalaisesta kulttuurista, se sanoi että suomalaislta tytöiltä ei kannata perjantai-iltana pyytää puhelinnumeroa koska ne menee juomaan eikä huomenna kuitenkaan muista.

Ja sitten T tuli paikalle.
Tapasin sen ja sitten Un Rautiksella, määränpäänä Pasilan Galleria eli toisinsanoen hylätty rautatietunneli jossakin Mäkelänrinteen uimahallin lähellä.
Emme osanneet mennä paikalle.

Kävelimme edestakaisin, olin turhautua. Jos olisimme kulkeneet vielä yhden tien harhaan, minä olisin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin.
Matkalla tapasimme muitakin, jotka näyttivät siltä kuin etsisivät bileitä. Minä huutelin niille, että onko ne menossa Expeditioniin, kysyin tietääkö ne mihin mennä, eivät tienneet joten sanoin aina että liittykää retkikuntaan. Lopulta meitä oli varmaan yli kymmenen. Koin olevani vastuussa.
Olin sosiaalinen ja loin kontakteja. Tunsin, että miulla pyssyy homma hanskassa.

Galleriatunnelin häämöttäessä kaikki huolet unohtuivat. Psykejumputus kantautui korviin, vihreät valot tunnelin seinällä hypnotisoivat. Junatunnelin terävillä kivillä kävely oli vaikeaa, T otti tukea minusta ja minä tiirailin kännykänvalossa maata, pelkäsin koko ajan astuvani huumeneulaan.
Kävelyä kesti varmaan kilometrin tai ikuisuuden.
Paikalla olimme kello 22:30, ehkä.
Tunnelin reunoilla istui porukkaa, osa poltti kukkaa ja toiset tupakkaa, joku oli jo sammunut vaikka bileet alkoivat kymmeneltä. Minä en malttanut olla paikoillani, avasin nopeasti hohtotikku-korvikseni ja väänsin niin että vihreä aine raksahti ja alkoi hohtaa ja katsoin Ttä innoissani ja hypin ylös ja alas ja sivuille ja se kai näytti ihan hyvältä.
Maalasin kasvoihini UV-väreillä, minusta tuntuu että hukkasin nekin jo.
Maalasin myös muiden kasvoja ja käsiä ja vartaloita. Ttä väsytti ja se sanoi että sen pitää saada jostain piriä, minä sanoin että aijaa.

Ensimmäinen DJ oli ihana. Pompin eturivissä innoissani ja sekin huomasi sen, minä elin niin siinä musiikissa. Ja niin eli sekin, meillä oli yhteinen kupla. Siinä vaiheessa tanssilattialla oli vain minä ja kourallinen muita, joitakin ärsyttäviä teinejä jotka heiluivat siellä kaljapullot käsissä ja kaatuilivat aina välillä minua päin ja varmaan muitakin, mutta ei se kamalasti haitannut sillä siellä oli minä ja musiikki kahdestaan. DJ loi katsekontaktin, tiesin mitä se tarkoittaa.
Hullu nousu.
Milloin se taas alkaa, se basso, milloin, kohta, ei vielä, diuuuuuuuuuuuu sanoi levari, miun silmät suureni ja kädet nousi ylös ja vispasi ja odotti ja PUMMMM dagadagadagadaga DJ ja minä heitimme kädet yhtä aikaa etuviistoon iskien, samalla mie pomppasin ja aloitin ihan hullun joraamisen. DJ nauroi, kumartui pöydän alle ja tuli sitten taas ylös, mie katsoin sitä hölmistyneenä, se osoitti paidassaan ollutta bongin kuvaa.

DJ-pöydän takaa myös toinen poika loi katsekontaktin, se tuli tanssilattialle ja vispasimme käsiämme samaan tahtiin, ilmeilimme ja elimme sitä tunnetta.
Katsoin ympärilleni.
Ihmisiä oli tullut paikalle lisää (kuulin että parhaimmillaan meitä oli 500?), minä eturivissä. Tuntui vähän pöhköltä, minä olin melkeinpä ainoa tällainen, hiukset takuilla ja naama UV-maaleilla ja otsassa bindi ja puhvilahkeiset housut (jalassa) ja itse menninkäistyyliin leikelty vihreä nahkahame, kolme vyölaukkua ja ruskea nahkainen keijukaispaita. Ja miusta minä olin kyllä aika hyvä tanssimaan. Ei ne kaikki osanneet, hytkyivät kännissä edestakaisin. Toisaalta musta oli ihanaa olla niinkin uniikki. Se buustasi jotain miun kadonnutta itsetuntoa, wau mähän oon ihan siisti tyyppi (oisin ehkä halunnut itse tutustua itseeni jos oisin nähnyt miut siellä. kuulostaa varmaan aika tyhmältä). Tuntui, että tosi monet katsoi minua silleen Jotenkin.
Tai sitten se johtui niistä UV-maaleista, niitä tultiin kehumaan paljon (wau miten siistii kun sä katsot tonne taakse ja noi värit vaan... loistaa..).

Vieressä heiluva jätkä yritti epätoivoisesti iskeä minua koko ajan. Ärsytti. Mie tulin tanssimaan enkä hankkimaan peräänkuolaajia, ainakaan tuommosia. Se oli epätoivoinen ja ruikutti koko ajan että miksi me ei puhuta. Sanoin että jumalauta ole hiljaa, mä tanssin. Se ei ollut yhtään miun tyyppiä vaan semmonen kauhea joka yritti iskeä kaikkia jotka sen mittapuun mukaan näytti helpoilta. Ainakin se meni jotain heittelemään siinä vatkaavalle pinkkipaitaiselle lissullekin.

Siinä vaiheessa kun Sienis aloitti (kello puoli kolme), T ei ollut löytänyt mistään piriä, eräs retkikuntaan liittynyt tyttö ei ollut löytänyt mistään pilveä ja minä hukkasin itseni tanssilattialle.
Sienis oli ehkä vähän pettymys, tai ainakaan se ei ottanut kontaktia niinkuin muut DJt, mutta se musiikki HUH oli kyllä hyvvää.

Eräs ihan hauskannäköinen poika luuli minua joksikin toiseksi, mut sit mie menin juttelemaan sille ja tutustuin siihen vähän. Juttelin muutenkin aika monelle tai ainakin otin katsekontaktia, loikin eturivissä ja katsoin taakse ja jos huomasin ettei joku tanssi, mie katsoin siihen ja tein käsillä semmoista liikettä ettei siihen voi olla lähtemättä mukaan.
Joskus puoli neljältä aamulla väsytti hirveästi. En olisi jaksanut millään tanssia, mutten voinut pitää taukoa, tiesin että jos istun hetkeksikään niin sitten minä jämähdän. Keikuin vieläkin eturivissä (kuten koko illan ajan loppuun saakka), nostelin jalkoja, ai sattui.
DJ-pöydän takana kekkuloivat ihmiset tarjosivat miulle juissia, minä tanssin ja söin samalla porkkanaa (se oli ihmisistä kamalan hauskaa). Ja ne katsoivat minua, olen varma siitä.

Reivasin 10 tuntia putkeen, bileet saatiin lopetettua aamukahdeksalta. Siihen mennessä tanssilattia oli tyhjentynyt ja uutta porukkaa oli tullut kehiin ja minä olin ehtinyt pyörittämään poita. En pitänyt taukoa tanssimisesta hetkeäkään, jälkeenpäin kehuttiin hyvästä sparrauksesta, "Sai tehdä oikein töitä että pysyi sun tahdissa".
Ja minä olin aivan vesiselvinpäin. Vaikkei sitä moni varmaan siellä ainakaan uskonut, mutta minä join illan aikana pepsi maxia ja söinm porkkanoita tanssilattialla.

Damage: Klta synttärilahjaksi saamani rannekoru meni rikki, bindi katosi (putosi kai maahan), jalkoihin tuli kolme rakkulaa ja nilkat ovat kipeinä ja reidet tuntuvat pökkelöiltä.

Tänään yksi niistä deejiistä pyysi minua kahville. Hui! Tutustuin oikeastaan kaikkiin niiden bileiden järjestäjiin, tai ainakin sillä lailla että nyt voisin mennä puhumaan niille koska hei minähän siellä keikuin koko sen kymmenen tuntia niin!!!
Ja osa niistä sanoi että meidän pitää puhua. Olipas hauskaa kun sain kerrankin loistaa, hiihi. Oon mää kai aika hyvä tanssimaan sittenkin, tai ainakin mulla oli koko ajan sellainen olo, tiedättekö, kun ei edes ajattele mitä tekee vaan se musiikki vain muuntuu liikkeeksi.
Miuta pyydettiin varmaan viisille eri jatkoille, mutta ei kiinnostanut. Halusin kotiin syömään muroja.

Aamu alkaa Luomuhapolla

Maailman paras syysaamu.
Ulkona on harmaata. Taivaan sininen maalautuu kuin kankaalle pilvien taakse, kuinkahan suuri se kangas on, ja kuinkahan kaukana. Välillä selkään osuu aurinko. Värittää pepsimax-lasillisen ruskeaksi, vaikka tiedän että se on mustaa, vai onkohan, ainakin se väreilee ja poreilee.

Eilen illalla pelkäsin pitkästä aikaa.
Vaatehuoneesta kurkisti mörkö ja se katseli miun jalkaa himoiten, jalka oli peiton ulkopuolella enkä uskaltanut liikuttaa sitä, ettei mörkö kävisi kiinni.
Sitten laitoin kädenkin peiton ulkopuolelle uhmaten. Eikä miulle käynyt mitään, kai.

Aamulla pyöräilin lähikauppaan J:n huppari päällä.
Päivät ovat tuntuneet aika tyhjiltä ilman sitä. Tai sitten ne ovat olleet tyhjiä muutenvaan. Mutta kun ajattelenkin sitä, että se saa olla Portugalissa ja tanssia itsensä tainnoksiin aavikolla, miut valtaa hirveä  ikävä ja halu päästä tekstaamaan sille, tiedän etten voi, tai kyllä voin mutta ainakaan se ei voi vastata.

Istun keittiön pöydän ääressä. Join batteryn, nyt juon pepsi maxia, aiemmin söin lautasellisen muroja, niihin hain alpo soyaa kaupasta (aiemmin se epäilytti minua mutta sitten sain kuulla miten se valitsee soijansa eikä se enää olekaan niin pelottavaa, välttämättä).
Oon syönyt tänään myös 4 karkkia joiden tiesin olevan vegaanisia.

Pikkusisko tuli koulusta ja oli aluksi tosi ilkeä, minä istuin tässä ja se söi minun ostamaani jäätelöä ja juomia ja nyt se syö karkkia, mutta minä istuin vain hiljaa ja naureskelin facebook-päivityksille, niistä hupini on koostunut jo parin päivän ajan.
Sitten juttelimme hetken ja tuntuu että saan taas soittaa musiikkia ilman että se valittaa,  Maalatkaa Tekin Maisemanne Tällä.

On taas energinen olo ja voisin jaksaa raahautua ihmisten ilmoille.
Mulla ei ole koulua tässä jaksossa ollenkaan perjantaisin, se tuntuu tosi hyvältä.

En pysty seisomaan, käveleminen on yhtä tuskaa.
Laitoinpa suuhuni mitä tahansa (paitsi porkkanaa), tulee se heti läpi. Ja kun en jaksaisi edes kävellä vessaan.

En haluaisi syödä mitään, jokainen suupala tuntuu aivan turhalta. Ei mun tarvitse.
Tänään olen saanut alas lautasellisen muroja ja pastaa. Samalla kuitenkin pelkään, että laihdun vain lisää, mitä en siis halua. Ruokapäiväkirjojen mukana näin käy, mikäli jatkan tällä tahdilla. Mutta miten paljon tässä sitten pitäisi syödä!? Minä en kai vain osaa, joten tyydyn rouskuttamaan porkkanaa.
Sitä paitsi olen jo muutenkin varma, että lautasellinen muroja ja pastaa saa minut lihomaan (vaikka järki sanoo ettei se voi saada, vai hetkinen, sanooko sittenkään..)

Odotan innon- ja kauhunsekaisin tuntein perjantain ja lauantain bileitä. Haluan mennä ja tanssia itseni tainnoksiin psytrancen ja reggaetonin ja dubstepin tahtiin, mutten tiedä pysynkö tolpillani.

En ole jaksanut hoippua kouluun. Kävin siellä eilen, kaksi tuntia meni sumussa ja mielitekojen parissa, minun oli pakko saada syödä kuivattua varrasruisleipää.
Nyt olen vain maannut kuolinvuoteellani sängyssäni ja odottanut, että tulee ilta, jotta voin taas nukahtaa.
Ja ettei vain tarvitsisi syödä enää.

K Y S Y M Y K S I Ä

Lukion kolmannen vuoden ensimmäisen koulupäivän kunniaksi pyytäisin teiltä, rakkaat lukijani, kysymyksiä, joihin vastailla.
Mitä tahansa, saa laittaa myös kommenttia ja pyytää mua kertomaan jostain.

Vatsassa tuntuu oudolta.

Syntymäpäivä

Tänään minä täytän kahdeksantoista kello 22:22.

Tähän asti ajatus siitä on tuntunut kamalan hyvältä. Sadat ystävät ovat onnitelleet, mummi toi lahjaksi pyyhkeitä joita olin pyytänyt, äiti toi Tallinnasta tuodun intiaanipatsaan. Sillä on pitkä tukka ja kädessä vesipiippu.
J lähti eilen Portugaliin psykefestareille, annoin sen mukaan 75 euroa jotta se ostaisi mulle sieltä vaatteita.
Eilen istuimme omenapuiden alla ja soitimme akustista kitaraa, B laulaa ja minä ja R liitymme mukaan, saan kaveirni poikaystävältä syntymäpäivälahjaksi tölkillisen karhun 3-olutta, en ole avannut sitä vielä vaan odotan oikeaa hetkeä, jos sitä koskaan tulee.
Koska ei alkoholin juominen oikeastaan kiinnosta minua. Tunnen silloin itseni vain niin loputtoman tyhmäksi, selitän kauheasti (vaikka teen sitä muutenkin) ja alan ärsyttää  itseäni, sitten istun vain hiljaa ja katson kun muilla on kivaa.
Onneksi en avannut sitä eilen. Eilen sydämessä väreili niin kauheasti, että minä vain istuin hiljaa ja katselin taivaalle (viikko sitten siellä näkyi tähdenlentoja) omenapuiden lehtien välistä ja kuuntelin ääniä.
Pyöritin hetken aikaa ledivalo-poitani. Huikkailin vierestä kulkeville pojille, että istuisivat mukaan kuuntelemaan kitaraa. Niillä oli ilmapalloja mukana ja ne hymyilivät kiltisti.

Ehdin viimeiseen bussiin joka lähti tasan kaksi minuuttia ennen yötaksan alkua. Leimasin lippuni kiireesti.
Tänään heräsin onnittelutekstiviesteihin.
Isä antoi minulle nipun papereita, ne olivat häneltä ja vahemmiltaan ja kummitädiltäni ja -sedältäni. Niissä kaikissa kehotettiin vain uskomaan jeesukseen ja parantamaan tapani, luin kirjeet hompsien ja pelkäsin että aivopeseydyn, isän kirje oli kamalan tyly, siitä näki että se oli jo silloin joskus varautunut siihen että kuolen.
Isän kirjeessä sanotaan, että hän luovuttaa minun elämäni ilomielin minulle, vihdoin.
Tavallaan kirje on kamalan ahdistava, suunnittelen itkemistä mutten sitten jaksakaan, näpyttelen läppärillä www.eroakirkosta.fi ja lähetän lomakkeen, vihdoin se on tehty!

Isä antoi minulle vihdoin takaisin myös joskus ammoisina aikoina takavarikoimansa Stalinin lehmät-kirjani sekä topallisen tupakkaa.
En aio polttaa sitä, lahjoitan siitä aina niille, jotka tarvitsevat.

Joskus sitä muistaa paikkansa maailmassa.
Silloin, kun matkustaa satoja satoja kilometrejä pohjoiseen. Siellä on aina tuntunut hyvältä, Suomen pohjoisessa. Niin nytkin. Sen tajusi jo junassa, odotin sydän pamppaillen Lahtea, silloin J astuisi junaan ja voisimme istua vierekkäin ja syödä karkkia ja porkkanaa ja odottaa että juna saapuisi Kuopioon, josta jatkaisimme matkaa yön hämärässä liftaten.

J astuu junaan.
 Katseemme kohtaavat ja hymyilemme. Vaellamme junan päästä päähän ja etsimme sopivaa paikkaa.
Minun lippuani ei koskaan tarkastettu.

Asiat ovat aika hyvin kohdallaan. J syö karkkia ja minä porkkanaa. J juo mehua ja minä pepsi maxia.
Liftireissulla peräämme soitetaan poliisit, moottoritien varrella liftaaminen on laitonta.
He miettivät, pitäisikö heidän heittää meidät sinne, minne matkamme suuntasi. Eivät heittäneet. Sen sijaan törmäsimme kävelymatkallamme kuopiolaiseen osastotyttöön, joka oli juuri karannut, ilman kenkiä ja mukanaan vain laukku ja sen silmät näyttivät itkeneiltä.

Perillä pystytämme teltan, kuuntelemme ihmisten rummutusta, emme huomanneet naapuriteltan valoja kuin vasta sen jälkeen kun oma telttamme oli jo pystyssä.
Sisustimme telttamme kivaksi. Halasimme yön pimeydessä. Ihanaa olla vihdoin kotona.

Istuimme joka ilta Chai-keittiössä kuunnellen ja laulaen lauluja. Hymyilimme uuden perheemme kanssa. Halauksia, poskisuudelmia, suudelmia suulle.
Ensimmäisenä iltana kaunissilmäinen poika iskee minulle silmää, minä tanssin rumpujen tahtiin.

Viiden päivän aikana opin uusia liikkeitä poilla, tutustun naapuriteltan ihmisiin, joista eräs tulee nukkumaan minun ja J:n päälle telttaamme, vaikka me yritämme nukkua.
Tanssin paljon, rummutan vähän, soitan munniharppua ja pyöritän poita tulella. Adrenaliini virtaa ja sydämeni hakkaa.

Syön julmetusti karkkia.
Ja muita herkkuja, ja ruokaa, ja suklaata, mätän naamaani sillä vannon ettei tästä tule tapaa, ja että heti kun pääsen kotiini niin normaali tahti jatkuu jälleen.
 Vatsani menee sekaisin, niin muidenkin.
Kotona palaan jälleen salaattiruokavaliooni. Tänään söin kyllä pastaa vähän.

Nukun yön kaunissilmäisen pojan teltassa. Kovalla maalla, selkä vasten teltan nahkeaa lattiaa.
Muut yöt nukun J:n vieressä, poltamme suitsukkeita ja kynttilöitä ja napostelemme kuivattuja omenoita ja banaaneja, lahjoitan ne viimeisenä iltana ihanalle tytölle, jonka tapasin pitkästä aikaa, viimeksi näin sen T:n luona evakossa, nyt se oli täällä ja meillä oli sen kanssa ihanaa, se oli puhjennut kukkaan.

Viimeinen ilta oli ihanin.
Menimme, minä, J, kaunissilmäinen poika ja T, Chai-keittiöön, siellä ei ollut ketään joten sytytimme sinne kynttilöitä ja minä tein uuniin tulen ja keitin siinä kaakaota, istuimme tuijotellen tuleen ja huikkailimme ohikulkeville perheenjäsenille: "Hey sister, take some hot chocolate! Brother, there is hot chocolate on the stove!"
Eräs Rainbow-veli pantomiimi-liftaa paikalle. Sillä on hassuja juttuja ja nauramme kippurassa.

Liftasimme J:n kanssa takaisin, saimme suoran kyydin Kuopio-Espoo alle viidessä minuutissa.
Kotiin palatessa pelkään lihoneeni suunnattomasti, vaikka oikeastaan näin on aika hyvä, olen unohtanut pelätä ja huolehtia, ja silti voin vain palata takaisin salaattiannoksiini ja yöllisiin seikkailuihini Helsingin sykkeessä.
Tapasin eilen illalla erään Rainbow-veljen Helsingin keskustassa. Se käveli tyynen rauhallisesti vastaan, minä olin tulossa kännisten punkkareiden luota. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme yhteenkuuluvuutta.
Meissä on jotain samaa, mitä muissa ei. Me olemme perhettä.

Paljon on tapahtunut

On taas niin paljon kerrottavaa. Ehkä se on tämä viilenevä sää, joka saa minut tuntemaan oloni jälleen itsekseni. Ihana, maadoittunut olo, ei laisinkaan leijuva tai etäinen, vaan sellainen että Minä Olen Tässä.
Ostin Pariisin Kevään uuden albumin, kuuntelen sitä nyt ensimmäistä kertaa ja tuntuu että se kuuluu tähän syksyyn, niin kuin se ensimmäinen levy kuuluu viime talveen. 

En edes tiedä mitä kaikkea pitäisi kertoa, kai jälleen jotakin typeriä seikkailuja. Hymyjä bussissa, pitkälle aamuun jatkuneita jatkojen jatkoja. Vain porkkanalla ja läkeroleilla kitkutettuja päiviä. Silti on ollut kauhean hyvä olla.
Olen palannut itseeni, yksi päivä kasvoni muuttuivat sinisiksi liiasta kylmyydestä, tänään ne ovat varmaan helakanpunaiset liiasta kuumuudesta.

Toissapäivänä ne olivat varmasti punaiset ihan toisesta syystä, kävelin alppipuiston asfalttitietä, olin menossa tapaamaan Viuhtia. Se on suloinen tyttö, tunnen tosin oloni sen seurassa usein kovin miehiseksi ja pökkelöksi, tälläkin kertaa aluksi, kun istuimme mutterikatoksessa ja hätistelimme ampiaisia auringonlaskuun.
Vaihdoimme paikkaa aluksi neljä kertaa, missään ei ollut hyvä.
Viuhdilla on maailman ihanin iho, niin kimmoisa ja sellainen että tekee mieli koskea, ja niin sen kehokin on sellainen, minä sain sen hiuksetkin vähän aikaa sitten, kun se leikkasi takkunsa pois. Aion ommella ne omaan päähäni lähitulevaisuudessa.

Pian kävelimme käsikädessä Rautatientorilla, ihmiset viheltelivät ja katsoivat perään, HYI huusi joku, "you're the best couple in Helsinki" huusi toinen. Kai me näytimme ihan hassuilta, molemmat tällaisia ihmisenpuolikkaita, kävelimme paljain jaloin, haaremihousut jalassa, Viuhdilla oli huivi päässään kuin Neitsyt Maarialla ja minulla taas oli huivi käärittynä hupuksi kuin muslimilla.
Ostimme liianm kuumaa teetä ja liian kalattoman lohisämpylän.
Eksyimme vahingossa yön pimeydessä johonkin autotapahtumaan, katselimme ympärillemme ja huomasimme hienoja autoja kaikkialla, sitten olimmekin jo niiden keskellä. Spottasimme kolme hippipakua, sekä rekisterinumerot 12 ja 13, sarjani alkaa olla täydellinen.
Näimme myös auton, jossa oli vain yksi paikka. Äänemme nousivat kimeiksi ja osoittelimme sitä innoissamme, voi katso miten söpö avaruussukkula!
Viuhti sanoi, että olisi halunnut vietellä minut, valehtelin ettei se ollut vielä onnistunut. Emme suudelleet.

Matkustin sitten taas monia monia kilometrejä vain yhden pojan takia, ja ehkä vähän siksikin että oli keskiaikamarkkinat.
Se poika on aika ihana. Tuntuu erilaiselta kuin yleensä. Ei sellaiselta loikkaukselta, uhkarohkeudelta, kipinöinniltä. Vaan luottavalta, tasaiselta, vakaalta. Siltä että voin pyöritellä sen kanssa poita yhdessä, katsoa välillä silmiin ja jatkaa tietäen, että kaikki katsovat ja tulevat kyselemään, puhuvat meistä kuin yhdestä henkilöstä, eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu hyvältä tuntea jonkun kädet silmilläni, pehmeät ja vähän arkailevat, ne peittivät katsekontaktini yhteen ihan hauskannäköiseen poikaan.
Tuntuu ettei mun tarvitse piirittää sitä, olla mitenkään Kiinnostava ja Mystinen ja Hieno. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, kikatamme kesäteatterin penkeillä kun ne kiikkuvat epätasaisina ja taikapulloni korkki lentää oluen voimasta ilmaan, ihmiset katsovat paheksuen mutta minä voin nojata häneen vaivihkaa tuntematta oloani nyt vihatuksi.
Meidänkin askelemme tahdittuvat yhdeksi. En edes tajua katsella muita sinä aikana, kun sekoilemme pikkukaupungin kaduilla. Hämmästytämme ihmisiä jatkuvasti rastoinemme ja kummallisine pukeutumisimme, availemme vyölaukkujemme nyörejä ja unohdamme tulikeppimme R-kioskiin. Menemme paikallisiin lauantaitansseihin, meitä ei kuitenkaan kiinnosta humppa vaan laitamme ulos pienestä kovaäänisestä psykeä soimaan ja alamme pyöritellä poita ja tulikeppejä.
Joku mies heittää meille euron.

Joku nainen pyysi meitä taiteiden yöhön esiintymään.
Suunnittelimme muutenkin kaikkea kivaa yhteistä, minun synttäreitäni (jotka ovat viikon päästä, tasan) ja matkaa Amsterdamiin. Tänään lähdemme yhdessä Rainbow Gatheringiin, minulla olisi kyllä protu mutta jätän sen väliin. Extempore-matkailu on kivempaa. Saan nukkua teltassa ja tehdä mitä ikinä lystään (ja syödä niin vähän kuin jaksan) ja saan olla hänen kanssaan. Ja muidenkin. Oikeastaan se tuntuu nimenomaan kamalan hyvältä, se että siellä on muitakin ja sitten minä ja se ja meillä on jokin yhteys.

Lähdin pikkukaupungista bussilla, valehtelin täyttäväni kohta kuudentoista jotta sain alennuksia. Bussissa kaverit soittivat minulle, Alppipuistossa oli taas reivit ja minä olin matkalla bussissa, perille päästyäni kaikki meininki oli jo loppu, minut pyydettiin Pasilaan ja pyörin levottomana paikallani Rautatientorilla, kaksi poikaa katseli paljaita varpaitani ja keskiaikareleitäni mielenkiinnolla.
En välittänyt vaan leikin mukana. Vedin uuden hiippahuppukeeppini hupun päähäni.
Törmäsin tyyppeihin ja pyörimme hetken yhdessä, junassa tapasin taas ne pojat, rullaportaissa ne jo puhuivat minulle, pyysin niitä mukaan kemuihin.
Ne lähtivät.
Taiteilimme tiemme pimeää polkua pitkin Pasilan siltojen ali, terävät kivet tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa ja kantamukset painoivat, mutta en välittänyt sillä kehoni halusi jo tanssia. Ratapihalla soi dubstep ja näin monta ihanaa nutturapäistä poikaa, ja rastapäistä ja muutaman hattupäisenkin, ja yhden vallan ihastuttavan neidon, se kyllä oli aineissa.
Hattupääpoika hymyili minulle ja sydämeni vavahti, hymyilin takaisin ja näytin sille parhaat muuvini. Rastapääpoika hymyili, tein samoin. Toinenkin hattupää hymyili.
Nutturapääpoika ei koskaan hymyillyt minulle. Se näytti ihan Oulupojalta ja hetkeksi minut valtasi taas se tunne, kaipuu ja ikävä ja raastavuus, se sellainen tunne etten ole oma itseni vaan että minun pitää näyttää sille, pitää tehdä jotain jotta se huomaa minut.
Onneksi tajusin sen pian. Lopetin. Nauroin nutturapään mukana, eikä tuntunut kamalan pahalta. Tanssimme vierekkäin toisistamme välittämättä aamuneljään. Polvet olivat tulessa ja paljaat jalkapohjat naarmuilla, dubstep ja reggae ovat vaikeita tansseja kun pitää heilua ylös ja alas eikä väsymystä huomaa kuin vasta sitten kun pitäisi kävellä 10 kilometriä kotiin.

Otin taksin, istuin eilisen aikana yhteensä kolme kertaa taksissa. Sain kaikista kerroista vähän alennusta, koska taksikuskit tuntuvat olevan kivoja.
Se naiskuski tosin alensi vähiten.

Tanssiminen oli ihanaa, ne väristykset joita musiikki aiheuttaa kehossa, muuttaa kaiken väkisinkin liikkeeksi, ah se basso ja voi ne ihmiset jotka katsoivat innoissaan kun pyörittelin poita ja tanssin monta tuntia putkeen, en tuntenut sieltä ketään joten minulla ei ollut mitään syytä lopettaa, söin porkkanaa ja join vettä tanssien, kuinkahan moni luuli että olin vetänyt essoja tai piriä.

Olin tänään kirpputorilla myymässä vaatteita ja koruja, kukaan ei huolinut venytyskorujani, monet kyllä kyselivät niistä, mutta sitten kun kerroin, ne totesivat että hyi.
Tuumasin, ettei heidän ehkä kannata katsoa sentin kokoisiksi venytettyjä korvareikiäni. Toisessa niistä on simpukka koruna.

ruoKALORI

Tytöstä

Rullaportaissa tyttö käärii hihansa ylös, paljastaa kulmikkaat kyynärluunsa, nostaa kesänvaalentamaa tukkaansa jotta niskanikamat hymyilisivät loisteputkivaloille.
Toinen tyttö varoo katsomasta, suojatakseen itseään. Katsoo kuitenkin, salaa, eihän tyttö vain huomaa. Ja hänestä tuntuu lihavalta, vaikka hän samalla yrittää hyväksyä itsensä, samalla hän on iloinen ettei ole tuollainen anorektisen laiha, samalla hän tirkistelee tytön hameen paljastamia reisiä, miksi omansa ovat näin paksut.

Bussissa nainen painaa STOP-nappia, poskensa painuneet kuopiksi ja käsissä verisuonia.
Toinen tyttö katsoo vaivihkaa, onkohan tuo samassa tilanteessa, ollut, onkohan vieläkin. Ja sehän on päässyt eteenpäin, se on vahva, hyvä, tajuaisipa sen.

Kiasman nurmella tyttö asettelee kuihtuneet reitensä kauniisti, silottaa mekkoaan laiharanteisella kädellään, verisuonet pinnassa pullottaen, kaulalla sykkii suoni ja kurkkunsa on ruodoilla.
Toinen tyttö katsoo tahallaan, se sanoo toiselle tämän laihtuneen, niin vastaa tuokin takaisin. Ja he istuvat nurmella molemmat, vierekkäin, katseet kiertäen toistensa kehoja, kumpi on laihempi ja mistä.

Toinen tyttö sinnittelee päivänsä salaatilla ja pepsi maxilla. 
Hänen ei tarvitse syödä. Nälkä tuo hänelle turvaa. Paluu itseen, tyttö löysi sen jälleen, tässäköhän hän on. Ehkä hänen ei kuulu syödä. 
Ehkä hänen kuuluu muistaa syödä silloin, kun keho valittaa heikotusta, kun hän aamukuudelta palaa alppipuistosta kotiinsa tanssittuaan koko illan ja yön. 
Hänelle syöminen on turhaa. Hän pärjää ilmankin. Hän juo pepsi maxia ja syö läkeroleja, säästää niitä yöllä repussaan aamuksi. 
Hän tuntee jälleen pystyvänsä keskittyä, puhua ihmisille, solmia suhteita, hän tuntee jälleen pystyvänsä todella nauttimaan. Tuntemaan ruohikon tuoksun ja kuulemaan kesän ensimmäisen kunnon ukkosen ikkunan takana. Sydämessä väpättää ja tuntuu kuin kaikki olisi elämää suurempaa, jälleen. 

Hänestä tuntuu hyvältä, paitsi silloin kun pitäisi syödä. 
Valintoja täynnä.
Ottaako salaatti vaiko vain läkeroleja, vai juodako nälkäänsä teetä.
Tyttö tarkastelee itseään peilistä eikä usko laihtuneensa. Eikä hänen tarvitse, kunhan hän ei liho. Kunhan hänen ei tarvitse syödä. Kunhan hän pysyisi aina tällaisena, nyt on hyvä. Tai ehkä vasta kohta?

 Tyttö tuntee olevansa suuri. Hän tuntee leukansa menevän makkaralle ja vatsansa pullistuvan istuessa. Hän näkee käsivarsissaan löysää ihraa ja nilkkansa paksuiksi kuin norsun jalat. Hän haluaisi leukaperiensä erottuvan ja solisluiden näkyvän, hän haluaisi lapaluunsa jälleen sellaisiksi että niistä saa kiinni kuin kiipeilyseinästä.
Tyttö on 157-senttinen.


Hän ei tiedä, miten "normaalit" ihmiset syövät, miten ajattelevat ruuasta. Hän haluaisi tietää.

Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa minä istuin Ruttopuiston kesänvihreällä nurmella, pitkästä aikaa tunsin sen huumaavan kesän tuoksun, pitkästä aikaa oli niin rauhallista kun voi vain istua ja kävellä pitkälle kauas kauas ja etsiä R-kioskia.

Ja pitkästä aikaa minä näin T:tä.
Me olimme olleet riidoissa liian pitkään, ja aina hän tuli kaikesta mieleen, ja kaikkialla mieleen, liikennevaloissa ja jalkakäytävillä, kesäisissä juhlissa ja yön pimeässä, toisten silmissä ja yksin iltatulilla. Se oli tullut juttelemaan minulle aiemmin, sovimme, näimme jo samana päivänä, minä annoin sille anteeksi oikeastaan jo ennen kuin se ehti edes sanomaan mitään.
En minä halua sen kanssa tapella.

Minä näin sen Kolmen sepän aukiolla, sillä oli violetti paita ja vihreät housut ja kun minä istuin sen viereen, se tuoksui muistoilta ja lempeydeltä.
En uskaltanut heti katsoa sen taivaansinisiin silmiin.
Me puhuimme niinkuin ennenkin, äänessä vähän käheyttä, poika poltti tupakkaa ja minä katsoin vierestä, odotimme kärsimättöminä liikennevaloissa Stockan kulmalla.
Huomasin askeltemme liikkuvan samaan tahtiin.
Minua ei ahdistanut vaikka olimme kahden.

Minua ei ahdistanut vaikka se kertoi asioita, joiden olisi pitänyt ahdistaa.
Se kertoi asioita siitä miten sillä on ollut ikävä, miten se ei ole pystynyt ajattelemaan selkeästi, miten minä olen ihana ja miten se pelkäsi menettävänsä minut lopulta.
Toisinaan olen tuntenut samoin, pelännyt etten voi enää koskaan soittaa hänelle ja kertoa miltä maailma tänään tuntuu, ettemme voisi koskaan jakaa surujamme ja uneksia paremmasta maailmasta.
Ilmeisesti voimme sittenkin. En kuitenkaan tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, aina kun olemme erossa, en saa häntä päästäni, nyt taas tuntuu turvalliselta, kun tiedän että hän on tuolla jossakin.

Me emme sovi yhteen.
Se on maailman vaikein ihminen ja niin olen kuulemma minäkin, se sanoi kuvailleensa minua kaverilleen, "se on itsevarma mutta itsestään niin epävarma", ja se osui niin oikeaan että teki mieli itkeä. Minussa on liikaa mutkia niinkuin siinäkin, me tunnemme liikaa samoja ihmisiä ja teemme liian samoja asioita, se on tekemisissä liian pelottavien asioiden suhteen, sen pää on liian hajalla niinkuin minunkin, enkä usko että se tekee kummallekaan meistä hyvää.
Silti pidin siitä, kun kävelimme Eiran läpi kohti Tuomiokirkkoa, ostimme kahvia ja jäätelöä pienestä mutterinmuotoisesta kioskista, suunnittelimme benji-hyppyä ja yhteisiä retkiä, istuimme puunjuurella. Minä sain läpsytellä paljain jaloin ja sillä oli ne hienot kengät joissa on vähän pinkkiä.

Se kysyi mitä mieltä olen siitä, enkä osaa vieläkään vastata.
Mitä minä tunnen, ihan kuin tietäisin, tuntuu että minä olen vain sata sirpaletta ilmassa, vaikka yksi niistä ajattelisi jotain niin toinen voi olla toista mieltä, eikä niistä oikeastaan saa edes selvää.
"Sulla ei ole enää edes mahaa" sanoo se, katson alas ja totean että eipä kai, sanon ettei kyllä silläkään, mihin se vastaa että eipä ihme.

Halaamme pitkään ennen kuin lähden bussilla kotiin.

Tällä hetkellä, enemmän kuin mitään muuta, haluaisin vain kuolla.
En siksi, että tuntuis että elämä on paskaa. Vaan lähinnä siks, että tuntuu että oon pilannut kaiken. Tuntuu, että mun elämä on ikuisessa jumitilanteessa. Näin ei ole hyvä, mutta en pääse tästä eteenpäin syistä x.
Tuntuu, että kaikki on sirpaleina, ripoteltuna ympäri nurmikenttää, pistelemässä jalkapohjissa.
Miun elämä koostuu lähinnä osasista, jokainen osanen on hyvä, mutta se tyhjyys niiden välissä sietämätöntä. Paha paha paha. Kuilu.

Tarvitsen jotakin uutta, mutten pysty ottamaan sitä vastaan. Tarvitsen syventää vanhaa, mutten pysty keskittymään.
Tahtoisin vain olla, mutten pysty. Siksi en tahdo olla.

K U V A

Tää pelottaa mua aika kauheesti tällä hetkellä.
Mitä ne tästäkin tulee sanomaan, mä en olekaan enää se herkkä häilyvä pieni tyttö jossakin, mulle tulee kasvot ja ulkomuoto. Musta tulee jotain, apua. 

Teen tän ehkä siksi, että tykkään välillä nyrjäyttää itseäni.

Nykyään näytän siis tältä:

 

Metsäreissu

Huomasin etten ole kertonut tästä tärkeästä tapahtumasta.


Kuvitelkaa sellainen Paikka. Sinne vie vain pieni polku metsässä, yli kahden pienen puusillan, sellaisen puron ylitse rakennetun. Metsä on vihreä ja kaukaa kuuluu ääniä.
Tapaat ihmisiä, tiedät että he ovat tulossa samaan paikkaan. Ensimmäinen, mitä heidän suustaan kuulet:
Welcome home.

Vaikka en ole hetkeen tuntenut sydämenräjähdystunnetta, olin siinä hetkessä kauhean onnellinen.

Polun päässä on puihin kiinnitetty kyltti, WELCOME HOME, siitä roikkuu naruja joissa on helmiä ja käpyjä.
Seuraavana näet kylän. Suuri tiipii, pari pienempää, telttoja, kaikki metsän keskellä. Lapset istuvat ringissä syömässä, pieni tyttö loikkaa eteen ja kumartaa, welcome to ting se sanoo täydellisellä englannilla, vaikka myöhemmin selviää että se on suomalainen ja alle nelivuotias.

Naiset laittavat ruokaa, joku pilkkoo puita. Ihmisiä makoilee rannalla ja teltoilla.
Minä menen yksin istumaan keskelle idyllisenpehmeää hiekkaa. On lämmin, aallot solisevat rannalla, lokki lentää jossakin, nukkuva vieressä vaihtaa asentoa.
Minä olen niin yksin.
Pieni tyttö tulee takaisin, tarttuu koruuni ja kysyy saako sen omakseen. Ensimmäinen ihmiskontaktini koko leirissä. Höpsöttelen hänen kanssaan pitkään, leikimme prinsessaa ja rakennamme linnaa tytön jalkojen päälle.

Ensimmäinen ilta menee migreenin kourissa. Silmiä särkee, päätä särkee, mikään ei ole ennallaan, tekisi mieli vain kuolla pois tai lähteä täältä kaukaa, upota tavalliseen arkeen, juosta pakoon näitä ajatuksia.
Nostan enkelikortin ystävältäni. You're on the right path, siinä lukee, the messages you've received are leading your way. 
Ensimmäisen yön nukun rannalla viluissani. Nukahdan nuotion lämmön viereen, yöllä korvissa inisevät hyttyset ja aamulla herään sorsapoikueen kaakatukseen.
En tunne seuraavanakaan päivänä olevani kotonani, aika matelee eteenpäin, on nälkä, ei tekemistä, ihmiset lipuvat ohitse ja minä olen omassa kuplassani, en pysty rauhoittumaan juttelemaan kellekään pidemmäksi aikaa.
Olen hiljaa ajatuksineni.

Pikkuhiljaa saan niitä koottua. Sitä mukaa pystyn keskustelemaan ihmisille. Tapaan ihanan pojan jolla on kauniin siniset silmät, yllätyksekseni hän kertoo olevansa Oulusta. En ole uskoa, mitä tämä on. Keskustelemma ja pohdimme syvällisiä auringonnousua katsellessamme.
Rummutamme yhdessä yöllä, kumpikaan meistä ei ole rummuttanut kunnolla aiemmin, mutta rytmi vain soljuu. Jälkeenpäin taitojani tullaan kehumaan, oho.

Tutustun muihin ihmisiin, joista olen aina kuullut kavereiltani.
Lähennyn Valonaisen kanssa. Olen tuntenut sen jo hetken aikaa, nyt olemme kuin sisarukset. Samoin erään toisen kanssa. Monen muunkin.
Kipaisen Helsingissä hakemassa mukaani lisää tavaroita, ostan samalla teltan. Nukuin pari yötä isossa tiipiissä, jossa nukkui myös pieni hippipoika, se oli ihan suloinen vaaleine rastoineen, se nukkui kerällä keltaisessa seinäkankaassaan, siinä oli tribaalikuvio.
Tämä poika jakaa telttani loppuleirin ajan. Sattumalta, me vain juttelimme jotakin, tunsimme olevamme aika samalla aaltopituudella, kerroin tyhjästä teltastani ja hän oli valmis tulemaan nukkumaan sinne, yöt tiipiissä olivat kylmiä ja tuulisia.

Nukumme vierekkäin, välissämme kynttilä ja suitsuke, minä olin koristellut telttaa pojan tusseilla ja kerännyt teltan ympärille muunmuassa sulkia ja hienoja luonnonmonumentteja, tein myös alttarin ovenpieleen ja askartelin suuren unisiepparin ja pentagrammikoristeen, siepparin annoin eräälle pienelle tytölle joka osoittautui fanikseni, se toi minulle kaikkea pientä ja piristävää ja lahjoitti muunmuassa äitinsä kirjoittaman kirjan, ja minä kannoin sitä reppuselässä, sitä tyttöä, en kirjaa, ja me nauroimme yhdessä vaikkemme puhuneetkaan samaa kieltä, ja sytytimme tulta ja kaikkea.
Kaikki luulivat että minulla ja sillä pojalla oli suhde tai edes jotain juttua.
Me vain nautimme toistemme seurasta, se oli enemmän sellaista veljellistä.
Luimme yhdessä yöllä yrttikirjoja ja puhuimme shamanismista ja matkustelusta.
Heitimme myös härskiä läppää, joimme kaakaota ja söimme suklaata ja karkkia aivan liikaa. Nauroimme yöllä pitkään ja katselimme teltan ikkunasta ulos, kuvittelimme sen olevan telkkari, sieltä tuli paljon parempaa ohjelmaakin, muunmuassa auringonnousuja ja -laskuja, ihmisiä, tarinoita lipui ohitse, joku kuiskutteli salaisuuksia ja pikkulapset leikkivät innoissaan.

Minä menin saunaan alasti, leirissä oltiin muutenkin paljon alasti, eikä se häirinnyt ketään, me tanssimmekin alasti, ja vaatteetkin päällä, minä tanssin niin monta iltaa, melkein kahden viikon verran, putkeen, etten enää loppuajasta jaksanut kamalasti.
Minä en tuntenut häpeää ruumiistani vaikka olin alasti.
Minä autoin ruuanlaitossa, tein lettuja, piristin ihmisten päivää jäätelöllä.

Seikkailin metsässä toisen vaalearastaisen pojan kanssa, söimme ketunleipiä ja istuimme ilta-auringonvalossa, se siivilöityi metsän lehtien läpi kauniisti.
Illalla rannalla oli kuitenkin taas yksinäistä. Ihmiset istuivat vierekkäin, syleilivät toisiaan, oli idyllistä ja aurinko laski, joku uiskenteli meressä, toinen meloi kajakilla.
Minä istuin yksin rannalla ja katselin kaihoisana horisonttiin. Itikat söivät käsivarsiani, mutten enää edes huomannut sitä, tai välittänyt. Joku soitti kaunista instrumenttia, se oli rummun näköinen mutta kuulosti lähinnä kellojen kuminalta. Kaikki oli niin täydellisesti. Melkein kaikki.

Metsässä oli ikimuistoista, kuitenkin.
Ruokapiirit olivat ihania. Ruoka oli loistavaa.
Ja sitten oli workshoppeja, minä osallistuin kuuntelemaan muunmuassa ayurvedasta ja menneisyyden irtipäästämisestä. Jälkimmäinen oli vapauttavaa, toivon että prosessi olisi vieläkin käynnissä, onhan se.
Minä kirjoitin paperille, jonka poltimme yhdessä nuotiossa, myös erään nimen.
Se oli Oulupojan nimi, sen Vieraanpojan, sen jonka luulin olevan minun Hän.
Ja sinne meni se, tuleen, katselins en palavan. Unohtuisipa se muistokin, jota olen pitänyt yllä. Turhaa kidun siinä aatteessa, niin ajattelin, katsoin Valonaista silmiin, se onnistui, kai!

Reissuun mahtui niin kauniita hetkiä, ettei niitä voi sanoin kuvata, ei saa, siksi kamerankin jätin kotiin, en minä uskaltanut mitään kuvata, taika olisi mennyt rikki.
Paljon yöllisiä juoksuja, teetä, soijapopcorneja, lettuja, suklaamoussea, luonnonmukaista ruokaa, raakaravintoa. Paljon tietoisuutta ja valaistuneita ihmisiä, Maaäidin pelastamista meditoiden, se healing-reissu oli hurja, meinasin loppuvaiheessa olla jo kovin voimaton.
Paljon chaita, kaukaisia telttoja ja unelmia, syvällisiä keskusteluja, mustasukkaisuutta toisten osalta, ahdistusta omalta osaltani.
Ja paljon kauniita silmiä, miten siellä jokaisella olikin niin kauniit silmät!








Ja ainiin, olihan siellä sekin mies, joka väitti olevansa minä. Se oli oikeassa, kun se sanoi että  me tapaamme vielä. Niinhän me tapasimme, ei se varmaan muistanut minua mutta minä kyllä muistin sen.

Takaisinpalatessa radiosta alkaa soimaan ihana kappale, sellainen luopumisbiisi, istumme asuntoautossa ja katselemme ulos haikeina, maalaismaisemat vyöryvät ohi, syömme itsemme täyteen aitoa voita ja näkkileipää.

ps. kävin kanssa turun keskiaikamarkkinoilla, ostin sieltä joitakin juttuja. Hurr! Tapasin myös yhtä tyyppiä jonka olin tavannut siellä metsäjameissa, se oli hurjan hauskaa taas voi!

Aikojen muuttuminen

Miten voi ihminen olla näin hukassa.
Vain paluu menneeseen auttaa, mutta tuntuu että siihenkin jää jumittamaan niin väärällä tavalla. Muistelee ihmisiä, aikoja, tapoja, valoja, hymyjä ja tunteita, unohtaa sen oleellisen, sen että se on oikeasti ollut. Se, että se on ollut, se tulee olemaan mun mukana aina. Se on kerran ollut, joten se on aina, ei ehkä siten kuin se joskus oli.

Minun on ikävä ihmisiä, vaikken tiedä onko minun sittenkin ikävä lähinnä sitä mielikuvaa ihmisestä jonka koen täydelliseksi.
Kaupungista jonka koen täydelliseksi. Tunteista, jotka koen täydellisiksi, kuuluviksi, joita ikävöin, kovin.

Samalla ikävöin sitä uutuuden tunnetta. Ehkä minä otan asiat nykyisin liian itsestäänselvyyksinä, enkä halua sitä, ei mikään ole koskaan itsestäänselvää!
Miksi en nykyään kuitenkkaan tunne sitä samaa menemisen iloa, uutuutta, sitä vilpittömyyttä?
Ei siihen pidä jäädä jumittamaan, mutta kun minä haluan ne ajat takaisin.

Miksi järki sanoo toista ja tunne toista.
Se on se minun perimmäinen ongelmani, ehkä, se on aina ollut. Miksi miksi miksi.

Blogin vanhoja kirjoituksia on kovin kipeä lukea.
Tällä hetkellä musta tuntuu että mä olen ollut hetken aikaa todella hukassa, ja alan taas löytämään itseäni. Miksi näin, sitä en tiedä. Ehkä se johtuu kesästä. Minä voisin sanoa vihhaavani kesää. Silloin minä vain menen enkä keskity.
Mutta onneksi tulee syksy, silloin alkaa vallita rauha, silloin on aikaa ajatuksille ja inspiraatiolle, silloin voi taas palautua. Silloin selkäpiissä alkaa kihelmöidä ja varpaissa kutkuttaa, kaikki on valmista.

Ehkä kesä on muutoksen aikaa, sellaisen todella nopean muutoksen, kyllä se varmaan onkin niin.
Mutta kun mun mieli on jo sen muutoksen edellä. Vai takana?
Voisin vain itkeä sitä, miten kaikki oli joskus toisin, ja kyllä minä sitä silloin arvostinkin, mutta osasinko aavistaa että se olisi joskus mennyttä.


Minä en ole väleissä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. T, miksi meidän tarvitsee aina riidellä.
Koska siinä mukana meni vahingossa suuri osa elämää, en edes tajua miksi, mutta meni. En tajunnut kaipaavani, mutta kaipaan. Tuntuu, että olen lähestynyt tiettyjä asioita jälleen väärästä kulmasta.
En ole hetkeen tuntenut kuplivaa iloa sisälläni. En toisen lempeää kosketusta vartalollani. En.

------ perhonen lentää jostakin sänkyni alta, uskon että se on merkki.
Se oli valkoinen perhonen ja sen liitely oli kepeää.

Itkettää, voisin olla se mitä  joskus halusin olla, joskus olinkin.
Voisin olla yhtä herkkä ja iloinen kuin yhdessäkin vaiheessa, katsoa taas Menninkäistä silmiin. Mutta en tiedä osaisinko enää katsoa samalla tavalla. Silloin katsoin kuin pieni keiju, nyt katsoisin kuin pieni eläin, sellainen nöyrä mutta jotakin kokenut, sellainen minkä turkki olisi vähän takkuinen.
Kaipaan sitä yhtä tiettyä tuoksua, sitä mitä koin joskus viimesyksynä ja talvena aika paljon. Sekin oli ehkä täynnä kaipausta ja muutosta, mutta myös Hetkiä.

Mutta ne ihmiset katselevat vieläkin kanssani samoja tähtiä.
Niin mutta eivät ne ajattele enää samoin, tunne niinkuin minä, nekin ovat liikkuneet eteenpäin.
HUH.
Ne - KIN.
 Minäkin. Nekin. Huh, ehkä sittenkin, asioiden kuuluu muuttua, muutos on ainoa varma. Vai onko?

Mutta miksi se on joskus niin vaikeaa.
Miksen minä enää tutustu ihmisiin niin vilpittömästi, koe heitä heti kiinnostaviksi ja hienoiksi.

Hare Krishna-munkkikaverini on jättänyt temppelin. Se on nyt jossain, luoja ties missä, näin sitä kyllä silloin kun olin metsäreissullani kaksi viikkoa.

Olet laihtunut pari kiloa, sanoo sairaanhoitaja, äitikin huomasi sen ja kai sitten minäkin, sen verran olen itseäni peilistä vilkuillut, sen verran huomaan kummallisten ajatusten täyttävän päätäni. En minä voi syödä enempää, tuntuupa lihavalta, mitä jos syönkin normaalisti ja menetän tämän kehon josta juuri nyt pidän aika paljon.

Uskaltaudun syömään juustoriisikakkuja ja parsakaalia.
Pastaa.
Pidän käsieni luista, käsivarsieni ohuudesta, ilmasta jalkojeni välissä, siitä mitä minusta puuttuu. Pidän kaulani jänteistä ja kasvojeni suippuudesta.
Voisin pitää enemmänkin 

Tämä kuluttaa jälleen aivokapasiteettiani. Täytän päiväni tekemisellä, etten vain joudu olemaan yksin, ruuan äärellä. Palaan illalla kotiin nälkäisenä, olen ehkä syönyt vähän jotain, nälkä kurnii kun makaan selälläni patjalla.
Saatan palata yläkertaan ja kaivertaa jäätelöä rasiasta, tunkea suuhuni jotakin suolaista, leipää ja margariinia ja juustoa.
Tai sitten saatan vain maata siinä, odottaen että uni vie mennessään ja pääsee unohtamaan nämä ajatukset.

Täytän päiväni kauppareissuilla ja ruuan ajattelulla, resepteillä, norkoilulla.
Batteryn juomisella. Pepsi maxilla ja vedellä, purkalla, porkkanalla, salaatilla ja kurkulla.

Nyt olen syönyt mielestäni liikaa, kamala syntinen olo, tuntuu miten kaksoisleuka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, ja mielestäni tätä on jo jatkunut joitakin päiviä, se on kamalaa.
Minä en halua menettää tätä kehoa.
Minä haluan vielä kyetä käymään ulkona napapaidassa. Minä pidän hieman jopa vatsastani, se näyttää välillä ihanan litteältä.


Oikeastaan ainoa kohta, josta en itsessäni pidä, on mieleni. Jos se olisi kunnossa, olisi kaikki muukin kunnossa.
 Minä saan sen kuntoon.
 Valintahan on minusta kiinni. Onnellisuus on asenne, kyllä minä saisin nämä sairaat ajatukset loppumaan, unohtaisin vain ja pian se olisi ohi ja pystyisin taas hymyilemään viattomasti ja olemaan murehtimatta....
-..'...--.'

Mutta en tiedä tahdonko.

Aina kun kaipaisin jotakuta lämmittämään
kun mieli on pimeä ja kaapeissa pelkoa,
mulla on seuranani vain kauratyyny
ja kylmän teräksiset sakset.

Miten kiintoisa näky, 
kun niillä leikkaa ahdistuksen verhoa,
sisältä pulpahtaa punaista
todisteeksi siitä että olen vieläkin
e l o s s a
epäonnekseni
.

Antaa veren punan vuotaa
ahdistuksen sen mukana, 
liueta maailman pauhuun


Huomenna voin taas syödä vähemmän, 
huominen tekee musta paremman.
Mutta aina vain huominen, 
voi kun sitä ei enää olisi.


VITTU MÄ INHOAN MENKKOJA.


Aina, joka helvetin ainoa kerta, päivää ennen on niin mieletön ahdistus ja saamattomuus ja levottomuus ja tärinä vapina delirium mikä tahansa, ettei pysty edes ajattelemaan.

HUOH.

Minä haluan jo vihdoin rauhoittua, juurtua paikalleni, jonkun viereen. Maata kesäisellä nurmikolla ja katsella taivasta hiljaa, ei tarvitse puhua, ei tarvitse kiittää. Siinä me ja siinä minä.
Vaikkei ehkä ulkopuolisista vaikuta siltä, koska minä meen ja tuun ja etsin sitä paikkaa jossa voin rauhoittua. Oon tajunnut, ettei siinä ole järkeä. Minä etsin jotain, jota en voi etsimällä löytää. Minä voin löytää sen vain pysähtymällä.
Pitäiskö muka uskaltaa?

Voi oispa kesä. Sellainen, kuin kesän pitää olla. Ei tällainen kylmä ja levoton. Teekin jäähtyi jo pannuun ja ulkona vikisee syksyinen viima. Vaikka minä rakastankin syksyä, mutta en silloin kun on kesä.
Haluan mökille ja rannalle, etsimään itseäni rauhassa.
En oikein tiedä, kuka olen.
Vai olenko edes.

En oikein osaa erottaa sitä, meneekö hyvin vai huonosti. Kaikki on niin neutraalia. Neutraalia neutraalilla tavalla, sillä tavalla että voi vain katsella ja todeta että ahaa, nyt näin. Että voi vaeltaa Itäkeskuksen kauppakäytäviä ja katsella vain eteensä, tältäkö tuntuu rauha vai onko tämä jotakin muuta.
Minä en oikein muista, millaista on olla muuten.
Välillä tuntu hajottavalta. Silloin kun on pakko tavata osastopoikaa. Se vaikutti puhelimessa tasapainoiselta. Mutta sen näkeminen tuntui pahalta pahalta pahalta, sen silmät harhailivat ja se oli jossakin kaukana poissa, vaikka tunsin sen hengityksen ja käden hiuksissani. Mutta ei se ollut siinä. Minä sanoin siitä sille, ja sitten se sanoi että minusta on tullut outo ja epätasapainoinen.
Sanoin sille ehkä vähän pahastikin loppua kohden.
Sillä on tänään synttärit ja se pyysi mut sinne, en voi mennä. Tuntuisi kamalalta. Mielummin menen Falun Gong-harjoituksiin hesperian puistoon.

Parsakaalit ovat kiehumassa vedessä, menen kohta jatkamaan ruuanlaittoa.

Jotain on muuttunut

Oikeastaan aika paljonkin. En sitten tiedä johtuuko se kesänvilpoisesta sateesta, läpimäristä vaatteista, ruvelle kaadutuista jäsenistä,
jalat hakkaa rytmiä lattiaan.

Ei meitä tänään saa huolettaa mikään.

Ja kuitenkin kaikki on niin kuin ennenkin. 

Päihtymystila

Päihdyn tällä hetkellä ja mua naurattaa kaikki ja tuntuu että elämä on saamassa uutta suuntaa ja voi ettäkesä tuntuu kivalta vaikka on vähän flunssassa!

Jaa millä mää päihdyn?
Battery strippedillä.
Se on oikeasti kovempaa kamaa kuin kukaan myöntää, ainaki minulle toimii joka kerta, aina kun mennään ulos ja muut ottavat viinaa ja gambinaa ja oluita ja siidereitä niin minä ostan kaupasta pari batterya ja se riittää.

Niinkuin nytkin, tätä voisi verrata kalsarikänneihin, ihan mielettömästi energiaa ja uusia ideoita, hyvä olo ja dataamista itsekseen.
Mmh! <3

Missä vaiheessa mainoksista on tullut propagandaa, televisio-ohjelmista turhaa, sisustamisesta tärkeää ja kesäauringossa makoilusta muuta kuin ruskettumisenyrittämistä?

Perjantaina mentiin metsään kera telttojen, tehtiin nuotio ja pystytettiin teltat, metsän pimeys ympäröi meitä ja lintujen äänet voimistuivat, Nllä oli mukanaan meidän ostamia paperilyhtyjä joissa oli sisällä ledivaloja, minä vein niitä metsään.
Metsä alkoi muistuttaa Taikaa.
Nuotio savutti silmiin.
Siinä kaikessa hiljaisuudessa ja odotuksessa rakastin niitä kaikkia ihmisiä, ne oli ne minulle rakkaimmat ja tärkeimmät, ihanimmat ihanimmat ihmiset.

Kävelimme Kn kanssa vetten päällä vahingossa, ryömimme eeppiselle aurinkokivelle, keitimme teetä, johon keräsimme ainesosat metsästä, se tee onnistui tosi hyvin ja oli parasta ikinä.
Minä ostin kirjan jonka aion koota täyteen kesämuistoja, vielä pitäisi ostaa kertakäyttökamera. Tai polaroid-kamera, se olisi kaikista ihanin.

Emme nukkuneet metsässä lainkaan, osa tietysti kyllä mutta minä en, eikä K.
Sitten lähdimme muutaman ihmisen kanssa aikaisin pois sieltä, minun piti ehtiä Ouluun ja niiden johonkin muualle, kävelimme asemalle, juna tulisi vasta kolmen vartin päästä, päätimme kävellä seuraavalle asemalle ja ehdimme sinne vain juuri ja juuri, juoksimme pitkin peltoja ja kesäisiä hiekkateitä jossakin Espoon takana, kävelimme hieman junakiskoilla jotta pääsimme perille.

Matkalla Ouluun nukuin paljon, oikeastaan vain koiranunta ja aika vähän, heräilin kuulutuksiin ja jarrutuksiin, mukanani vain yksi pieni laukullinen tavaraa, tuntui ihan hyvältä.
Oulunkaverit, Poika muunmuassa, sanoivat menevänsä bileisiin, en vielä silloin tiennyt menenkö itse, eräs toinen kaveri soitti kun lähetin sille viestin että Olen kohta sun huudeilla. Se soitti ja sanoi että tule Ainolan puistoon, ja minähän menin, ja siellä sitten olimme, tapasin muitakin tuttuja, ja ainiin siellä oli joku tyttö joka sanoi että ai sinä olet se söpö tyttö josta J on puhunut!
Muutenkin tuntui siltä että ne kaikki katsoivat että kuka tuo on, huh.

Oulun virallinen soundtrack on Jätkäjätkät, kuuntelimme sitä Pojan kanssa bileiden jälkeen kun kipusimme kaverin kämpille parvekkeen kautta, sen ovi oli auki onneksemme.
Minä en ollut nukkunut kahteen päivään, alkoi olla sekava olo, Pojan siniset silmät jäivät mieleen, taas.
Heräsimme joskus yhden aikaan, lähdin kävelemään keskustaan ja Poika johonkin, se sanoi että tekstaa jos tiedät ootko jäämässä ouluun, minä en uskonut että olen, koska oli kipeä olo.
Tapasin paria kaveria, muunmuassa Rää joka oli tullut Tampereelta Ouluun, ja sattumalta myös muita oululaisia kavereita, sitä miestä jota aina näen kaikkialla, välillä Helsingissäkin joissakin UG-bileissä iltakahdentoista jälkeen pimeässä.

Ja sitten törmäsin vielä keskustassa Poikaan vaikka luulin että se oli kotonaan.
"Vois kyllä soitella" se sanoi, vois kyllä, voi vois. Siksi mää olisin tahtonut jäädä sinne, vaikka henkeni uhalla, alkoi olla tosi kipeä olo, nyt en enää maista mitään ja kuumettakin on melkein kolmekymmentäkahdeksan ja selkä on tosi kipeä ja pääkin oli  mutta sitten otin buranaa.
Voi Poikaa.
Junasta lähetin sille viestiä että saa luvan tulla Helsinkiin.
Ja se sanoi että se olisi ehkä tulossa tässä kuussa.
Voi oi oi voi, tule tule tule jooko.

Oon nähnyt viime aikoina aika kamalia unia, niissä miun koira on jouduttu lopettamaan ja joku leppäkerttu samaan aikaan (itkin enemmän sitä leppäkerttua, en tiedä miksi), en osannut leikata otsatukkaani oikein.

Ensi viikonloppuna pitäisi päästä Turkuun, siksikin haluan parantua, siellä on metsäjamit ja ehkä joitakin uusia tuttuja, paljon ainakin tuntemattomia.

Kesä tuntuu ihanalta, vaikka Oulussa ei tunnukaan yhtä stressittömältä kuin talvella, ehkä se johtuu siitä että miulla ei ollut paljon ollenkaan rahaa (kaksi euroa ja kaksi senttiä ja joitakin senttejä taskunpohjalla) ja että yöllä oli aika kylmä enkä ollut nukkunut ollenkaan, ja että olin lähtenyt sinne täältä aurinkoisesta etelästä jossa voi yöpyä parhaiden ystävien kanssa metsässä. '
Mut kyllä Oulu oli ihan nätti kesälläkin, aika vihreä ja puistoisa ja ihmiset paljon iloisempia ja ei-synkempiä ja ne näyttivät kanssa vähän vähemmän nisteiltä.
Talvella oululaiset näyttävät kamalasti nisteiltä, niiltä juuri, niillä on semmoiset huput ja sitten ne istuvat jossakin perseet jäässä ja murjottavat.
Nyt ne joivat alkoholia puistoissa.

Minä katsoin touhua vähän kummissani.
Helsingissä ei ole ihan samanlaista, kuitenkaan.
Musta tuntuisi tosi hyvältä asua Oulussa, koska sitten miulla olisi siellä paikka missä olla eikä olisi sellaisia hetkiä kun jouduin vain vaeltelemaan itsekseni ja etsimään yöllä kojua josta saa pehmistä, siksi kun minun vain teki ihan kamalasti mieli vaniljapehmistä ja sitä oli sitten pakko saada.
Vaikka oli kylmä.

No nyt sitten kävi niin.
Perjantaina kaveri täytti 20, se on suuri luku ja nyt hän on lähempänä neljääkymmentä ja kriisejä kuin syntymäänsä, sen kunniaksi minä ostin sille ruusukkeen jossa luki Birthday Boy, se lahjoitti sen kyllä muualle mutta ainakin se oli hauska lahja.
Kahdellakymmenellä eurolla saimme elämämme matkan, minä ja kymmenen muuta, lappu kirveli kielellä, sen alla, sivuilla, bussissa ihmisten katseet harhailivat ja me kuuntelimme Kymppilinjaa.
Pidä mua kädestä sit kun mennään.
Ei se vielä ala.
No mutta pidä silti, ja ollaan sitten yhdessä koko ajan, joohan.

Ja me oltiin, tai minä luulin ainakin.
"Mä sammutan nyt puhelimen, äiti", ja sinne se sammui ja niin teki minunkin puhelimeni.
Istumme sotkuisen kämpän lattialla. Tavara on pudonnut ja siihen se on jäänyt eikä sitä ole nostettu sen koommin, tästä näkee mitä täällä on tehty viimeiset puoli vuotta, pöytänä pahvilaatikko ja kaksi levyä, tietokone.
Nouseeko nää jo.
Mä ainakin huomaan, sanon. Katselen käsiäni, ne muuttuvat vanhoiksi, ei, ei sittenkin nuoriksi, eikun pieniksi, eikun. Pahvilaatikopöytä aaltoilee. Piirrän K:n käsiin, se on se ihana tyttö, piirrän sen tusseilla, sun pitää taas kohta vaihtaa väriä, se kiljaisee ja olen ehdottomasti samaa mieltä, nauramme yhdessä.

Lähdetään metsään, joku keksii.
Minua etoo.
Vähän velloo, kaikki velloo, kaikkialla velloo, värejä, kulmiin muodostuu fraktaaleja ja erilaisia väriyhdistelmiä ja pienoissateenkaaria, en minä tiedä enää mistään mitään, naamojen sisään muodostuu uusia naamoja ja musiikki tuntuu omituiselta, maistuu omituiselta, haisee omituiselta. En laita kenkiä jalkaan, loikimme kylmässä toukokuun yössä, minä pelkissä villasukissa ja housuissa ja topissa, heitin hupparin ja huivin jo maahan, samoin tein mp3-soittimelleni, ajatukset valtaavat pääni.

Oikeastaan en muista kamalasti mitään.
Mutta kuulemma tapahtui näin: minä huusin.
Huusin sanoja, huusin tavuja, omituisessa järjestyksessä, kukaan ei saanut selvää. Minä luulin että K on pieni pesukarhupeikko jolla on raitasukat, ja se näytti ihanalta, todella hyvältä, välillä vähän koiralta, sen nenäkorut, huh, voi ne näyttivät niin hyviltä, ja miten se sylki, sekin näytti niin kivalta, niin niin kivalta.
Ja minä olin aika varma että me olimme pieniä peikkoja metsässä, olimme vapautuneet yhteiskunnasta eikä meitä sitonut siihen enää mikään, edes sanat tai pissahätä tai kengät, vaatteetkaan, ne saivat kaikki mennä, sillä me olimme luoneet itsestämme vain kuvan, jota pidimme yllä, mutta sitä kaikkea pystyi muuttamaan.

Eikä ollut olemassa poliisia eikä susia eikä äitiä eikä isää, se kaikki oli kuvitelmaa, me olimme nyt vapaita, pystyimme elämään talvessa, minä halusin ikuisen oranssinvihreän syksyn joka tuoksui vahvasti pistävältä, ja sitten siellä näkyi sydämiä, ja voi minä tajusin, silmiä oli kaikkialla ja rakkaus on kaikista tärkein, rakkaus, RAKKKAAAUUUSS minä huusin, minä itkin, minä lyyhistyin maahan ja kaivoin multaa, sanoin etten ole koskaan tuntenut näin.
Muistan miltä se multa tuntui. Niin kauniilta. Minä rakastin sitä, minä rakastin kaikkea, minä rakastin Kta ja Rää ja Nää ja Dtä, hetkinen, missä ne olivat, ahaa K oli tuossa, ja se raahasi minua metsään ja me loikimme siellä yhdessä.
Tulimme talon pihaan, meistä se näytti mielisairaalalta, siinä luki että Revontuli tai Universumi tai jotakin, ja ainiin S suojeli niitä pikku universumeita laseissa, N oli kaatanut sinne vihreää boolia jonka oli tehnyt, voi. Universumeita piti suojella ja niiden päälle pistää papereita, hmm.

Tuntui ikuisuudelta.
Käsiä suuni edessä.
En saa happea.
SMA MÄ RAK SYKS MHDI UUIY mitä tahansa yritinkään sanoa, mitä tahansa, sama se mitä, sanoja sanoja sanoja mutta kun ei niitä tullut.
Minut raahattiin sisälle.
En muista kamalasti mitään siitä, miten tulin sisälle, kuulemma huusin ja heittelin tusseja seinille, ja smartieseja myös, N oli lajitellut ne väreiitäin rasioihin. Minulle syötettiin jotain, luulin sitä smartiesiksi mutta kuulemma se oli kourallinen rauhoittavia, ja sitten päälle vettä, minä luulin että se oli alkoholia, ainakin se maistui samalta, kitkerältä ja vahvalta, ja yhtäkkiä upposin kummalliseen hajujen ja makujen mereen enkä nähnyt oikein mitään.
Mutta sitten R tuli siihen, minä revin sen naamaa eri suuntiin, koetin selittää jotakin, se sanoi että PLIIS, PLIIS tyttö PLIIS ja minä luulin että se on pieni ja kiimainen koira joka uikuttaa, ja niin luulin että muutkin ovat, ja sitten tajusin että minullahan on rastat, voi miten kivoilta ne tuntuivatkaan kun ne olivat vapaina.
Ja sitten rentouduin, rauhoittavat alkoivat vaikuttaa, makasin selälläni sängyllä, Rn naama yläpuolellani, ja naaman sisällä uusi naama ja sen sisällä uusi ja silmistä muodostui ikuinen tunneli, minä hoin erilaisia nimiä ja sanoja ja seksihuumeetväkivalta, jotakin, toistelin, luuppasin, selitin, R kuunteli ja rauhoitteli.

Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli ohi, pelkästään kummallisia värejä taas kaikkialla, ja hirveä väsymys, R tutki lompakkoani ja minä en tiennyt mistään mitään, menin patjalle makaamaan Kn viereen, K oli tärkeä, se oli kaunis ja ihana ja minun teki mieli suudella sitä tai ainakin halata, sen käteen oli muodostunut kuva, en ollut voinut lopettaa sen piirtämistä.
Silmät kiinni ja pää siniseen tyynyyn.

Naapuri koputtaa ikkunaan.
Me kutsutaan nyt poliisit. 
Peitto korviin ja polvet hienolle kerälle, ei kukaan kuitenkaan huomaa.
"Ei ne poliisit tulleetkaan, lähdetään"

Ja kuulemma juuri sillä sekunnilla:
POLIISI
ne tulivat ovesta sisään ja huusivat, minä nukuin. Ne herättivät Kn ja tarkistivat ihmisiltä papereita, etsivät huumeita, mitä tahansa, ne saivat toisen Kn, se oli hatkoissa laitoksesta. Ne eivät löytäneet mitään muuta.
Eivät mitään.
Eivät herättäneet minuakaan.












Ja sitten minä nukahdin oikeasti.


Heräsin aamuaurinkoon, se paistoi silmään, D ja R kuuntelivat musiikkia. Avasin silmät, mitä, eikö täällä olekaan muita, kamala päänsärky vain ja puutuneet jäsenet, vähän hävetti.
Mmh paljonko kello on? 
Viisi, sanoo R.
VIISI? Viisi. Päivällä.
Minä olin nukkunut varmaan yli 12 tuntia, huh, äkkiä keräsin kamppeeni kasaan, missä on lompakko ja missä se ja missä tuo, kamala kun väsytti ja villasukatkin jäivät metsään.
Nukahdin uudestaan bussiin, kävin Maailma Kylässä-festareilla nopeasti, näytin kuulemma siltä kuin olisin pilvessä, vaikka olin vain aivan saatanan väsynyt, en tiennyt vielä silloin miksi, menin kotiin ja nukahdin, nukuin koko seuraavankin päivän, minulle soiteltiin koko ajan ja ystävät luulivat minun kuolleen, äidille sanoin että olen kipeä, niin olinkin, yöllä ulkona roikkuminen nosti minulle kuumeen ja kamalan päänsäryn, tai sitten se johtui jostakin ihan muusta.


"Onneksi sä oot taas!" sanoi K kun soitin sille sunnuntaina illalla, ne sanat kuulostivat ihanan hyviltä, voi K sinä taidat välittää, ainakin minä välitän.

Hetkiä, kun haluaisin olla herkkä ja häilyvä ja tuulessavärisevä. Pukeutua pieniin mekkoihin ja hymyillä ujosti. Haalistuneita värejä ja kukkia, syksy ja talvi ja kärsimystä ja omituisia sattumia.
Raastavaa ikävää ja polttavia tunteita rinnassa.

Äiti kysyy onko kaikki hyvin,
pyöritän päätäni.
Tuntuu ikävältä mutta tiedän, huomenna on taas kaikki hyvin.

Ja minä itkin kuolemaa..

 ..välillä omaanikin, nyt jonkun toisen.
Se toinen oli siitä yhteisöstä.
Siitä josta kerroin, joka tuntuu perheeltä, ja Oulupoika on osa sitä ja kaikki sieltä tampereelta ja voi.
Perjantaina teen espanjankoetta, menee huonosti koska; ennen sitä kävin katsomassa netistä että milloin on tapaaminen ja monelta ja sitten siellä sanottiin että mennään Juhan hautajaisiin.

JUHAN
sen juhanko
ei se ole se juha, ei juha kuole, ei minun kavereista kukaan.
Autossa yksin ollut 18-vuotias mikkeliläismies kuoli törmäyksessä heti.
Ei se ole meidän juha, meidän juhalla on vakaa auto ja se on punainen opel niinkuin tuossakin kuvassa, tuossa kuvassa se on rutussa puuta vasten, minä olin siinä autossa kerran Oulussa, Juha ajoi minut asemalle ja nauroimme yhdessä ja se auto oli vähän rikki ja täynnä tavaraa.
Ja me puhuimme Juhan kanssa paljon filosofisia, maailmankaikkeudesta, Juhan silmät vilkkuivat syvällä sen päässä eikä se paljoa hymyillyt, mutta mie tiesin että se nautti. Se oli vähän ujo ja sitä oli ihana halata. Se puolusti sitäkin tyttöä espoossa, sitä tyttöä jonka vuoksi minun todellisuuteni oli pettää.
Sellainen on Juha, juha on vahva.

Mutta silloin sekin oli rutussa autossa.

Mie en voi uskoa. Siellä se oli, tuossa autossa josta on jäljellä pieni pala, tuo punainen auto joka ajaa rusautti puuhun. Ja Juha oli menossa miun kavereille niitä tapaamaan. Sitä yhteisöä. Ja sitten niiden piti tulla tuolla autolla Helsinkiin. Ja miun piti nähdä ne kanssa.

En ole koskaan itkenyt kenenkään kuolemaa, mutta nyt itketti. Espanjankoe meni huonosti, Juha pyöri miun mielessä. Sen eloton ruumis pienessä punaisessa Opelissa.
Juha oli vielä kirjoittanut runonkin kuolemasta vähän aikaa sitten.
Ja sanonut että ennen kuolemaansa se haluaa kokea kolareita.

Kerta se on viimeinenkin.

Ja nyt sitä ei oo.
Sitä ei oo
ei oo 
Juhaa ei oo.
Vaik en minä sitä varmaan ois osannut kauheasti kaivata, tai en tiedä, mutta se että näin sen sanoja päivittäin netissä, nyt minä nään vain sen foorumiprofiilin jonka alla lukee Offline ja mie ajattelen vain miten se on offline koko loppuelämänsä tai eikun..

Juha, sä tiiät että me ajatellaan sua aika paljon ja oikeastaan enemmänkin ehkä ku jos olisit elossa, tai ainakin eri tavalla ja intensiivisemmin.
Miks Juha kun ei se halunnut lähteä.

Ylös alas ylös alas

E N
                    p a            K o L                    l                              a

k                                                est ä.


On mennyt tosi hyvin.
Perjantaina oli taas reivit, tamppasin yön pimeydessä ja kohtasin uusia kasvoja, minua sanottiin helinäkeijuksi ja uv-valot loistivat alppipuiston pimeydessä. Juhlat jatkuivat Rlle, sinne kauas kauas espooseen, sinne tuli mukaan ihania ihmisiä ja istuimme sohvalla koko yön. Minä ja D kaavimme karstoja, sormeen tuli haava.
Dn kanssa oli muutenkin kivaa. Se tuntui. Vaikka en minä tiedä, se on niin naapurinpoika ja sellainen normaali ja mitäänsanomaton ja ehkä mä siksi tykkään siitä.
Ja sitten on niitä muitakin, se yksi K, se ihana tyttö, se jolle lainasin tavaroitani ja jolle annan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja jota voisin katsella päivät pitkät ja jonka menemisiä en halua rajoittaa vaan olla osa niitä. Sillä on ihana tyyli kävellä tai oikeastaan vähän hassu, mutta minä pidän sen kasvojen rypyistä ja siitä miten se on mystinen.
Mutta se ei ollut Rllä. Siellä oli D, ja senkin kasvot olivat kivat ja sen silmät ja sen jutut, ja me nauroimme samoille asioille ja istuimme vierekkäin likaisella vanhalla patjalla ja kaavimme kaavimme kaavimme niin että molempien sormet saivat taisteluhaavoja.
En nukkunut koko yönä, silmissä vilisi vauhtiviivoja, lähdimme kohti Helsinkiä rahatta, onnistuimme kuitenkin.

Sitten liftasin itseni Tampereelle, mukanani vain pieni repullinen tavaraa, teltta ja hyvä ystävä. Pääsimme perille nopeasti, olimme eksyä Hämeenlinnan taakse. Liftaaminen oli hauskempaa, helpompaa ja epäpelottavampaa kuin uskoinkaan.
Koko matkan aikana mulla oli rahaa 2.20 euroa.
Yöllä istuimme nuotiollaa ringissä, nukuimme viiden ihmisen kera kahven hengen teltassa, huusimme liikaa ja nauroimme paljon, H katsoi nuotiota ja kurkkulauloi ja sen naama venyi outoihin asentoihin ja minua vähän nauratti sen katselu, ehkä se johtui kirpeästä savusta ja monen päivän valvomisesta ja siitä että silmissä meni vauhtiviivoja ja palloja ja siitä että yö oli jo niin tumma metsän keskellä.

Ja minä tiesin että koska nautin, niin tulen maksamaan siitä.
Viikolla minä söin kourallisen seronileja, juoksin bussipysäkille ja ajattelin syödä niitä vähän lisää ja seroqueleja kanssa, oikeastaan ihan mitä vain, mutten syönyt vaan lintsasin koko päivän ja istuin kiasman nurmella ja itkin ja tein uskonnon opintopäiväkirjaa ja sitten poltin ja itkin vähän lisää.
Ja oksensin limaa ja seronilia kiasman nurmelle, vihreälle vihreälle kuumalle nurmelle ja aurinko paistoi lujaa ja Mn ja sen ystävien sekopäinen nauru jäi soimaan korviin .
Oli paha olla ja sitten tuli parempi ja nyt taas paha, en jaksanut mennä autokouluun ja muutenkin tuntui kamalan huonolta, olin nukahtaa bussiin, huomenna on ruotsin koe enkä jaksa lukea, olen syönyt liikaa ja vieläkin on nälkä enkä tiedä ja stressaa.

Äiti kävi hoitoneuvottelussa ja siellä sanottiin että miulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja että syön 20 mg seronilia enää tämän päivän ja huomenna 10 mg ja sitten kohta en enää yhtään, viikon kuluttua.
Pelottaa.
En tule selviämään ilman. Lääkkeiden kera minä olen maaninen ja ilman niitä masennuksen kuilussa, saan paniikkikohtauksia niinkuin tänäänkin ennen autokoulua, bussissa keskioviväli näytti kamalan suurelta ja pelottavalta ja ihmiset koneilta joilla oli takit päällä, sellaiset tasaisen muoviset.
Minä en haua ajatella kesää ja paniikkikohtauksia.
Minä haluan ajatella kesää, kun ei tarvitse tehdä töitä, niinkuin minun ei tarvitse, koska minä saan levätä. Kesää kun saa mennä kavereiden kanssa ja käydä leirillä ja ajelemassa ja tutustua tyyppeihin ja ainiin festaritkin vielä, ja liftailua ja hyvin vähän nukkumista ja yöttömiä öitä jossakin lämpimässä.

Ja minä haluaisin vielä Ouluunkin.
Ikävä kaikkia ihmisiä kohtaan polttaa sisimmässä, samalla tuntuu hyvältä, porukat jotka tunsin eri piireistä viihtyvät nykyään yhdessä, mmh.
Minä en tiedä kuka minä olen.
Tuntuu kummalta.

Älä enää itke mies, illassa on lupaus kesästä
jossain valvoo toinenkin uneton 
joka miettii samaa kuin sinä
taivaanrannassa aurinko sammuu 
noustakseen aikaisemmin

Mmh, tällaisia kesäiltoja jokainen kaipaa. Ne alkavat aina vaivihkaa Helsingin keskustasta, sitä on suunnitellut kaikkea ja törmää sitten täysin oikeisiin tyyppeihin.
Käymme Epäluotettavan Lähteen luona eduskuntatalon vieressä. Poltamme. Puhallamme saippuakuplia, nauru kihelmöi ja ulkona on niin lämmin että tarkenee lyhythihaisessa. Missä vaiheessa tänne tuli kesä.

Ihanaa kun voi istua rauhassa,  minä videoin Rn menoa, hän kaivaa laukustaan vesilasin ja täyttää sen.
Löydämme itsemme kaupasta, huomaamme kaikkien ostostemme olevan keltaisia: maissia, keltaista jaffaa, keltaisessa pussissa olevia lakuja, keltaisessa pussissa olevia sipsejä, kaksi perunaa.
Perunat katosivat johonkin tosin matkalla, ehkä löydän ne kun tänään puran laukkuni.

Isä sanoo ettei neula koskaan ole tarpeeksi hygieeninen jaettavaksi.

Matkaamme pummilla Espooseen ja istumme metsässä grillaamassa. Rakennamme laavua ja ihailemme sitä, minä valokuvaan ja on tosi kivaa, vaahtokarkit maistuvat hyviltä ja ukkonen välähtelee taivaanrannassa.
Ja sitten me lähdemme, illalla myöhään pois pois pois, kaikki kaipaavat minua siinä välissä mutten jaksa reagoida, minä vietän nyt turmiollista elämää metsässä.
Päädymme R:n luokse yöksi, sen kämppiksellä tosin on siellä joku nainen, joten olemme tosi suvaitsevaisia ja päätämme leiriytyä pyörävarastoon. Löydämme sopivan varastokopin, sinne mahdumme juuri me kolme, istumme hämyssä, poltamme vähän lisää, kippaamme tuhkat piipusta ulos, raavimme sen puhtaaksi ja poltamme vielä vähän.
Nukahdamme pyörävaraston betoniseiniin.

Herään kello 5:50, J soittaa, "Mä oon Helsingissä, täällä nousee aurinko, mä en oo nukkunut yhtään, tule tänne mun kanssa", minä en edes tajua kuka soittaa, mutta päätän silti lähteä sillä rakkoni on ratketa vessahädästä.
Syön J:n kanssa keskustassa aamupalaa. Jäätelöä ja batterya ja vähän herneitä. Battery maistui jäätelön kanssa tosi oudolta.

Ja sitten istun taas bussissa, väärässä bussissa, toivon matkan kestävän ikuisuuden mutta tiedän ettei se kestä, jään pois liian myöhään ja matkaan junalla kotiin, nyt istun taas täällä, kävin jo suihkussa, tänään olisi ehkä lady gaga-teemabileet, katsoo jaksanko mennä.

Olen nukkunut kaksi tuntia omituisessa asennossa, polttanut liikaa ja ollut turmiolla, valokuvannut kauheasti ja meinannut ratketa ilosta, avautunut omituisista asioista keskellä yötä sekavissa tunnelmissa. Ai niin, ja se yksi suosittu soitti minulle, se soitti, eikun soitinkohan minä sille, no taisin, mutta se kyseli minua kaveriltani.
Miten hienoa. Mie puhuin sille. Mie voin tutustua siihen. Se on ehkä vähän miun tyylinen.

Ensi viikonloppuna mua odottaa Tampere, R lähtee sinne mukaan, samoin Oulusta yksi poika, me nukumme teltassa.