Anna Valoa

Anna Valo, leloi loilaa, anna valo, anna, anna..... Soi hämyisessä huoneessa, tuoksuu vähän savulta, suitsukkeelta. On ihanan lämmin, kaksi tyttöä makaa piirin keskellä, valot ja varjot leikkivät kasvoilla. Hymyjä, suljettuja silmiä. Helistimiä, rumpuja, laulu soljuu ja soljuu ja muuttuu ja elää, se kasvaa ja pienenee ja jokaisen ääni sopii mukaan. Keinun edestakaisin lattialla, hyvä olo sykkii lävitseni ja saa hymyn pyrkimään kasvoilleni.

Me olemme kommuunissa, katosta roikkuu yrttejä ja villapaita ja pyöränrengas johon on kiinnitetty kynttilöitä, seinillä on kankaita ja valokuvia ja puu, johon on ripustettu kaikkea värikästä ja merkittävää, keittiö on yhteinen kokouspaikka, tuoksuu humukselta. Matka oli pitkä ja vetinen, bussissa istuminen kesti puoli tuntia ja eksyminen bussipysäkiltä pieneen omakotitaloon tovin, kävely oli kivaa ja meillä oli mukana korvapuusteja, mulla ei ollut takkia ja satoi.

Oven avasi vieras tyttö jonka olin nähnyt aiemmin, istuin lattialle ja kättelin tuntemattomia, tupa täyttyi vieraista ja valot sammuivat, sytytettiin kynttilöitä. Sisään astui nainen jonka mä olen varmasti nähnyt jossakin, sekin sanoi muistavansa minut, tuli lämmin olo, molemmille positiivinen tunne, mistä me tunnetaan, sitä emme saaneet koskaan selville.
Sisään tulee mies, josta olen ottanut salaa valokuvan, sillä on päässä vihreä silinteri ja tunnistan sen siitä.
Ihmiset hymyilevät, tanssi tarttuu, on pakko liikkua sen tahtiin, rumpu inspiroi minua soittamaan ja paukuttamaan, helistimet tarttuvat väkisin käsiin ja alkavat vatkata rummun tahtiin, matto menee rullalle, samoin sukat, pöydästä katoaa herkkuja parempiin suihin.

Intiaani halaa minua, se on oikeastikin intiaani ja sen kädet ovat kuivat ja ryppyiset ja niistä oli ihan kiva pitää kiinni teatterissa rauhanmarssissa, minä tahtoisin soittaa noitarumpua, me visualisoimme valoa käsiemme väliin ja pyörittelemme sitä ympäri työkaverini kanssa, hän on ihana ja sydäntä lämmittää hänen hymynsä, U alkaa seistä päällään, jokainen saa olla kuten on, tajuan ettei itseään voi ikinä tuntea tyhmän näköiseksi ja mitä väliä sillä on vaikka tuntisikin, kerran minä vain elän, kerran me kaikki, tai mitä jos useammankin, onko sillä kuitenkaan väliä, miksi pitkittää! Sidon lehmänsorkista tehdyn helistimen jalkaani, se kalisee kivasti tanssin tahdissa, helise heleä metsä, kolise komea korpi laulaa U, minä laulan samaa ylä-äänellä käheästi, kurkku on kipeä ja ääni alkaa olla mennyttä, mutta tajuan miten hyvin se sopii tällaiseen lauluun.

Wood, stone, feather and bone, roaring of the ocean guide us home.

Laulamme kaanonissa ja jamittelemme myöhään yöhön, lähtiessä halaamme ja saisimme mukaamme dyykattyja perunoita ja banaaneja jos tarvitsisimme, katoamme kuitenkin nopeasti viileään yöhön, bussissa vastaan tulee tuttu naama, se ilmeilee ja hymyilee ja tulee hyvä olo, tajuan tavanneeni sen kadulla joskus kun olin töissä.

Mie rakastan ihmisii.
Koen käsittämätöntä kiitollisuutta elämää kohtaan!

--

Vaikka välillä on kiva palata vanhaan ja lukea ajatuksia ajalta, jolloin sain olla sairas, saan jälleen tuntea sen sairaalanvihreän haalean tunteen sisälläni, se kaivaa sisääni pientä onteloa, siellä se jossakin on, muistona vain nykyään.

Nykyään minulla on tummanruskeat hiukset. Ja lävistys, ja rastat, ne muodostuivat sinne vähän vaivihkaa itsekseen, lupaa kysymättä, minä tykkään hiuksistani aina välillä, ne saisivat olla vähän muhkeammat vielä. Minä tykkään vaatteistani ja pohdinnoistani ja minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, heidän kanssaan voin jakaa kaiken, minä näen jokaisessa ihmisessä ystävän.

Miulla on töitä enkä minä enää jaksa itkeä jokaisesta asiasta. Minä koen olevani aika vahva. Ja minä pystyn ajattelemaan asioita muiden kannalta. Eikä syöminen enää rajoita minua, se on osin ehkä senkin ansiota että siellä Uutelassa pienessä mökissä teimme taikoja, me heitimme menneille hyvästit, minä kirjoitin pienelle tuohenpalaselle että haluan päästä tästä kaikesta eroon, sitten minä heitin sen tuleen ja katselin sen palamista, sisällä ei tuntunut mitään muutosta paitsi levollisuus, nyt tuntuu.

Hei sinä joka näit minut asematunnelissa!

Sie vaalea joka kommentoit minun edelliseen postiini! Minäki nimittäin näin sinut asematunnelissa, tai ainakin oon aika tosi varma, koska siitä käveli ohi kaksi tyttöä ja toinen niistä katsoi muhun niin merkittävästi että olin oikeastaan varma että se on joku tämän blogin lukijoista! Tule ihmeessä juttelemaan, tulkaa kaikki, vaikka olisi kavereita mukana, kyllä minä sosiaalisena otuksena osaan sen verran jutella, ehkä, aluksi tosin menen ihan sekaisin siitä tilanteesta sillä lailla hyvällä tavalla ja tuntuu että voisin juosta pitkin seiniä!

Sitten muihin asioihin.

Mä veikkaan että kukaan ei ole koskaan tehnyt teidän kanssa mitään tällaista:

- ostanut leffavuokraamon naiselle pitkäpiikkistä kaktusta
- pikakelannut leffaa loppuun kun muuten vuokra olis mennyt pilalle
- nähnyt miehen meikkaavan ja samalla itse jättänyt meikkaamatta
- kävellyt kolmen käsi kädessä kävelevän tytön käsien välistä
- syönyt punajuurisalaattia leivän päällä
- leikkinyt halvaantunutta, hevosta, merirosvoa, maahista..

Minä ja Merirosvo olemme.
Minä tapasin sen viime perjantaina, sekin oli töissä asematunnelissa, viime perjantaina oli nenäpäivä ja minulla ja työkaverillani oli ne sellaiset punaiset nenät päässämme ja me yritimme pysäyttää kaikkia vastaantulijoita ja pelleilimme ympäriinsä.

Minun nenäni on nyt Merirosvon paidassa. Perjantaina kiinnitämme sen hakaneulalla ja ystäväni kirjoittaa siihen päivää, Merirosvo hymyilee ja minä hymyilen takaisin ja kävelemme yhtä matkaa kahvilaan.

Keskiviikkona on bileet, menemme Piritorin viereiseen baariin, mietin pitkään pääsenkö sisään, mutta petyn kun kukaan ei edes epäile minun olevan alaikäinen, olin jo varautunut selittämään jotakin sekavaa.
Alakerrassa on paljon tuttuja, ihmiset juovat ja taas vaihteeksi ylistävät sitä että minä en. On hämyisää ja olen sosiaalinen, katseet kohtaavat usean ihmisen kanssa, joku haluaa laulaa minulle ja toinen kiivetä kanssani ilmastointikanavaan. Äiti lähettää viestiä, lähde jo kotiin, mutten malta, juhlin vielä ja juttelen uusille ihmisille ja pörrötän tuttujen ihmisten hiuksia, tanssimme kavereideni kanssa ja soitamme ja laulamme ja pidämme hauskaa.
Puoliltaöin siirrymme yläkertaan, sanon äidille jo lähteneeni, työkaverini tilaa minulle pepsi maxia vaikken haluaisi käyttää hänen rahojaan, pelaamme hedelmäpeliä ja hän sanoo että nukun yön hänen vieressään koska olen niin hyvä onnetar, luulen että hän pilailee, Merirosvon kanssa katseemme kohtaavat ja F kertoo hassuja juttuja joille nauramme yhdessä, Merirosvo koskettaa vatsaani, F sanoo minua Zen-tytöksi.

Kahdelta tulee valomerkki.
Siirrymme ulos.
Olen lähdössä kotiin, ehkä, metroja ei kulje eikä mitään muutakaan, kotiin pääseminen olisi vaikeaa, P ilmoittaa että olen oikeastikin tulossa heille yöksi, sanon etten mutta hän raahaa minut kädestä pitäen taksiin, Merirosvo tulee mukaan sillä he asuvat yhdessä, en emmi, sanon äidille että olen toisella työkaverillani, jolla olen jo yhden yön viettänyt kommuunibileissä.
Miehet etsivät jotain, hetken tunnen hermostusta, ehkä pelkoa, mutta piilotan sen hyvin, alkaa väsyttää, P nukahtaa, minä ja Merirosvo jäämme katselemaan toisiamme.
Puhumme siitä, näyttäisinkö isommalta jos minut maalaisi vihreäksi.
Merirosvo keittää teetä ja tekee leipää ja haisee vähän viinalta, hän tekee meille pedin lattialle.

Seuraavana aamuna en mene kouluun, heräämme yhdeltätoista otsat vastakkain, emme mene edes töihin vaan kirjastoon ja sitten takaisin sisälle, kävelemme leffavuokraamoon muttemme saa vuokrattua orpokotia ja muita leffoja koska Merirosvolla ei ole henkkareita mukana, kävelemme takaisin ja otamme henkkarit mukaan, ostamme leffavuokraamon ilkeälle naiselle piikikkään kaktuksen, kierrämme vesilammikoita ja luistelemme jäällä, leipien tekemiseen menee hirvittävän kauan koska istumme keittiön lattialla.
Menen kotiin vasta yhdeksitoista illalla.

Ja menen Merirosvolle lauantainakin heti larppaamisen jälkeen, liian aikaisin jo, olen pukeutunut vanhoihin yöpuvunpöksyihin ja toppiin ja paitaan ja huppukaulaliinaan ja vanhoihin kenkiin, larppaamisen jälkeen kulmakarvat ovat meikistä mustana, Merirosvo avaa oven ilman paitaa ja sisällä on huuruista, hän tuli juuri suihkusta. Piikittelemme toisiamme hymyillen, levitän tavarani lattialle ja hän keittää teetä.
On hyvä olla.
Alamme katsomaan leffaa, about Schmidt, pikakelaamme sen loppuun eikä siitä jää mieleen kuin mopsinnäköinen nainen jolle nauramme yhdessä, lähdemme vuokraamoon palauttamaan leffoja, vastaan kävelee kolmen tytön rintama, huudamme "nostakaa kädet, me kävellään läpi", he nostavat ja me kävelemme heidän käsiensä alta kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Käymme kaupassa ja ostamme punajuurisalaattia, puolukkamehua ja ruisleipää, jatkamme matkaa treenikselle ja syömme siellä, minä soitan rumpuja ja keksin biisiin uusia osia, treenikaverit tuntuvat kivoilta ja tutuilta, illalla poltamme kynttilöitä ja suitsukkeita ja on ihanan rauhaisaa, käymme nukkumaan kuudelta ja syömme aamupalaa kolmelta päivällä.
Ja on ihan kivaa.

Harmi vain että tulen kipeäksi, selkää ja jalkaa särkee ja samoin päätä ja yskittää, syön riisikakkuja ja jäätelöä ja odotan että saan tehdä pastaa.
Minä rakastan maailmaa, se on niin hassu paikka, välillä minnuu sattuu ja harmittaa etten saa olla tiettyjen ihmisten seurassa, välillä mie murehdin että mihin tää maailma minnuu vie, välillä minä ajattelen kaikkea pelottavaa, mut kyllä elämä kantaa omaansa eteenpäin!

Äiti sanoo ettei kummitätini ole saanut elämässään mitään aikaiseksi, kysyn miten niin, hän sanoo että tätini ei ole hankkinut lapsia tai uraa, alan miettiä. Eihän elämää ole määritelty, onko hyvän elämän perustana lapset ja ura, alkaa ällöttää, miun elämä on ainaki hyvää vaikka minä asuisin nyt yksin ja maksaisin vuokrani itse, sitä minä suunnittelen, käteen ei jäisi kuin ihan vähän rahaa ruokaan, mutta ehkä se onnistuisi, minä yritän ettiä jotaki kommuunia täältä Helsingistä.
Haluan muuttaa jo omilleni, ei tätä kestä enää, kaipaan vapautta ja itse asioista päättämistä, minä haluan yrittää selvitä vähällä, junassa joku nainen alkaa puhumaan siitä kuinka se lähtee vaihtoon ja sen kommuunihuone vapautuu, meinaan jo kysyä asiasta mutten sitten viitsikään, miksi, sitä en tiedä.

F kertoo facebookissa maailmasta, hymyilyttää.
Tarviin elämään seikkailuja.

Miksei ihmiset voi olla lojaaleja. Mua sattuu kauheasti

Mä en tiennyt että onnellisuuden määrä voi vielä kasvaa, mutta keskiviikkona ensilumisateessa käänsin kasvoni kohti taivaita ja mulla oli typerin virne naamallani ja olin niin onnellinen etten paikallani pysynyt.

Keskiviikko alkaa kuin tavallinen päivä.
Työt alkavat tavallisesti, tai oikeastaan minä saan ensimmäisen ihmisen liittymään jo ennen työaikaani. Nautin suuresti. Livun paikasta toiseen, tanssahtelen, kansio pääni päällä herättää ihmisissä hilpeyttä. Saan hymyjä, katseita. Juttelen puolisen tuntia rakkaan ystäväni kanssa, käytämme lounassetelin ja ostamme sillä hirveästi kaikkea hyvää, juon aivan liikaa batterya ja olen ylienerginen.

Sitten minä näen sen, hirmuisen söpön pojan ja sillä on rastat ja kivat vaatteet ja ennen kaikkea skeittilauta tai longboardi en minä enää muista, loikkaan sen eteen ja hetken aikaa olemme hiljaa ja hymyilemme toisillemme ja katsomme toisiamme silmiin, sitten juttelemme, nauramme paljon, sitten täytämme liittymislappusen ja nauramme vielä lisää, kuukausilahjoitussummaksi tulee 6,5 euroa koska minä olen kuulemma niin kiva, rastitamme että hän haluaa postia ruotsiksi muttemme kerro miten hän haluaa postinsa, nauramme niin että olemme haljeta, tunnen yhteyden, voi miten ihanaa!
Lisään hänet kaverikseni facebookissa, hän käskee, hän sanoo että saisin ottaa hänen numeronsakin mutten kuitenkaan ehdi kirjoittaa sitä ylös liittymislappusesta.

Työkaverini tulee vastaan kädet levällään, anna mulle rakkautta, ja me halaamme, vieras nainen taputtaa minua olkapäälle ja sanoo että näytän niin kovin söpöltä siinä, t tulee takaa päin halaamaan, tuntuu kauhistuttavan hyvältä, töiden loputtua kävelemme kohti kamppia ja huomaan lumisateen, ilo kuplii sisälläni niin suurin kuplin etten pysy aloillani vaan loikin d:n ja t:n edellä kuin pikkulapsi, katselen ylös, laulan ja hyppelen, tutustun uusiin ihmisiin ja leikin katsekontakteilla, lapsi bussissa hymyilee minulle.

Ei tätä voi sanoin kuvata.

Vielä kun samana päivänä vieraspoika oulusta lähettää viestiä, ihmiset hymyilevät ja tuntuvat ystävällisiltä, juttelemme romaninuorten kanssa, he ovat ihania ja ymmärtäväisiä ja vaikuttavat luotettavilta ja tulemme hyvin toimeen, minä alan taas hetkeksi uskoa ihmisten solidaarisuuteen, voi!

Halloween

Minulle kovin tärkeä juhla! Jostain syystä se kuitenkin hiipi tänä vuonna päälle niin varoittamatta, en tajunnut varautua, 20 päivää halloweeniin, ilmoittaa facebook, ja sitten se jo yhtäkkiä onkin.

Keskiviikkona käyn An kanssa syömässä kiinalaisessa, se on ensimmäinen kertani sellaisessa paikassa ikinä, ruoka on hyvää mutta jaksamme syödä vain puolet, ollaan aika säälittäviä sanoo A ja repeämme nauramaan, se kuvaa meitä niin hyvin, säälittäviä. Kävelemme Pasilaa kohti kylmässä viimassa, puhumme ruumiista ja junan alle jäävistä vartaloista ja ihmisruumiin silpoutuneista osista junan ikkunassa, ja sitten suutelemme ihan pikkuisen vain. Ja sekin kuvaa meitä niin hyvin.

Torstaina olen töissä (käytyäni ensin sairaanhoitajan tapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla, paino on pysynyt samassa nyt viikon verran enkä pakolla haluaisi sen nousevan kamalasti, kuitenkin olen jo melkein alipainon ylärajoilla tai siis normaalipainoin alarajoilla, lähestulkoon, enää muutamasata grammaa ja olen siellä alarajalla johon tavoitepainoni on säädetty, sitten saa riittää ainakin hetkeksi. Ravitsemusterapeutin sessiosta en saa irti mitään. Samoja puheita kuin aina, sama änkytys ja räpsyvät silmät, mutta kuitenkin ihan ihana ihminen), tapaan erään tämän blogin lukijan. Voi mikä kohtaaminen, se ykseys, sellaista hymyä ja ja halauksia ja pitkä juttelusessio, en saa edes töitä tehtyä kun on liikaa kaikkea kivaa, ihania ihmisiä ja kohtaamisia ja minä tapaan miehen turusta, sillä on skeittilauta. Minä katson sitä pitkän matkan päästä ja se katsoo takaisin, minä pysäytän sen osoittamalla sitä ja viittomalla, se tulee luokse kiltisti, tällaisten kanssa on niin helppo puhua, se hakee kahvia ja tutustumme vähän samalla.

Illalla löydän itseni kahden uuden tuttavan ja yhden täysin tuntemattoman kanssa jostakin Kaisaniemen ja Hakaniemen välistä. Pieni yksiö, karu sisustus, hyvä musiikki ja lämpimiä katseita. Tuntematonkin näyttää tutulta. Nauramme yhdessä jollekin hyvälle jutulle, kaksi muuta väittelevät politiikasta ja informaatioyhteiskunnasta ja natoon liittymisestä. Minua ja yksiön omistajaa kiinnostaa, mutta jumiudumme puhumaan pään valkoiseksi värjäämisestä ja siitä, kenet lähetetään avaruuteen ja minkälaisin perustein.
Hän tahtoo käydä nukkumaan, lähdemme kymmenen maissa pois istuttuamme yksiön lattialla tunnin verran. Kirjahyllyssä on hyviä kirjoja ja juttelemme niistä ja minä haluaisin lainata niistä jotain, tuntuu siltä että saisin lainaan mitä vain, mutta lainaan vasta seuraavalla kohtaamisellamme, koska tiedän että sellainen tulee, jää hyvä olo.

Perjantaina kiirehdin metrossa kohti Vuosaarta, pakkasin reppuni minuutissa ja mukana on vain välttämättömyydet, vaihtovaatteet ja tiibetiläinen soiva kulho ja kamera, olen myöhästyä junasta mutta juoksen vaikka sydämeen sattuu, fyysisesti, yksikin aamu tuntuu siltä että meinaan kuolla sydänkohtaukseen, rintaa puristaa, sydän hakkaa, olen pyörtyä ja oksettaa, en saa sydäntä tasaamaan tahtiaan. Juostessa se tuntuu taas, huono olo, sydän riuhtoo itseään irti, eikä rauhoitu.
Selviän kuitenkin.
Vaikka olen myöhässä, ihmiset katsovat minuun lempeästi, pakkaamme tavarat autoon ja kävelemme kohti metsää, meitä on ehkä kymmenisen, eräs kaappaa minut syliinsä ja pyörittää ympäri, kantaa sata metriä, kättelen uutta ihmistä, hän tuntuu lämpöisältä. Kilometrien kävely taittuu panhuilua soittaen ja yhdessä laulaen.

Metsässä on pimeää.
Mökissä on kynttilöitä. Rannassa lämpiää sauna. Sisällä palaa takka. Pöydillä on ruokaa, asetamme lisää tarjolle, omenoita ja banaaneja ja kakkuja ja keksejä ja suolaista hyvää, leipää ja piiraita ja mehua ja teetä. Istumme alas, tuijotamme tulta. Pojat menevät saunaan, sitten me, sitten on sekasauna. Mökissä on viileää, mutta takka lämmittää, puheensorina lämmittää, ihmiset lämmittävät. Kukaan ei ole täällä toista ylempi, jokainen saa tulla ja mennä miten haluaa, käydä ulkona otsalampun tai lyhdyn kera.
Sauna on puulämmitteinen, ihana, puhdistava. Valelemme itseämme haalealla vedellä, saunan lauteella on kynttilöitä, matka ulkoa takaisin mökin lämpimään ei tunnukaan enää niin kylmältä.

Sisälle on tullut lisää tuntemattomia, se jota kättelin istuu takan edessä. Istun viereen penkille. Alan soittaa tiibetiläistä soivaa kulhoa, soitan pitkään, poika vaipuu horrokseen.
Tutustelemme.
Soitamme kaikki yhdessä rumpuja, monella on omansa mutta minä lainaan ystävyysrumpua, sen shamaaninen ääni vaivuttaa transsiin, ihmiset tanssivat ja energiataso nousee, rummut kertovat tarinoitaan illan hämärässä.
Istumme piirissä ja improvisoimme äänillä, puhumme menneestä vuodesta ja poltamme menneen vuoden ongelmat tuohelle kirjoitettuina, heitämme ne takkaan. Sairaus, lukee omassani, ja paljon muutakin, katson kuinka se palaa ja se osa minusta kuolee lopullisesti pois, muuttu mustaksi hötöksi ja vähitellen hiileksi.

Nukahdamme tulen lämpimään leikkiin.

Aamulla on hyvä herätä, levännyt, suunnistan kotiin ja sieltä heti larppaamaan, aikaa ei ole tehdä mitään, koko päivä menee larpatessa ja ihmiset ovat kivoja vaikkakin tuntuu hieman omituiselta, en halunnut vielä lähteä.
Äiti on dieetillä jossa ei saa syödä perunaa eikä pastaa eikä riisiä ja se tuntuu pahalta, tavallaan, miksi minä sitten saan, miksen minäkin ala rajoittaa, mutta sitten yritän perustella, äiti ei ole koskaan tyytyväinen, minä olen tämän pienen hetken edes, joohan.

En jaksaisi mennä mihinkään, nauttia vain tästä joutenolosta, t pyytää kuitenkin kaupungille. Menen, ehkä, vielä en tiedä.