Mulla ei ole tänne enää kovin asiaa.
Oikeastaan haluaisin kuopata tän kaiken jo taakseni.
Tuntuu nyt todela, että elämästä aukesi uusi aukeama, ja tällä tavoin minä vain haluan kurkkia edelliselle sivulle ja lukea uudestaan mitä siellä lukikaan ja kokea ne tunteet vielä, vaikka minun ei tarvise, elämässä tärkeämpää on se matka kuin määränpää, matkalla kävi nyt näin mutta kohta voi käydä eri tavalla.

Minulla epäillään ehkä bipolaarisuutta, maanis-depressiivisyyttä, siltä tämä vaikuttaa, minä näin viime viikolla äitiäni tasan viiden minuutin verran, maanantaina lähdin kaupunkiin huvikseni ja eksyin In kanssa ratikoilla ja sitten istuimme kaivarissa niin kauan että tuli pimeä, tiistaina kaupungilla tapasin ihan liikaa ihmisiä, ihan kauhean paljon ja istuimme Iguanassa ja kerroimme että olemme salaisia agentteja, keskiviikkona tapasin munkkiystävääni kaupungilla ja kadotin kännykkäni ja torstaina tapasin rakasta sähköpostiystävääni ja hän on ihana ihminen ja niin kovin lämmin ja värikäs.

Perjantaina piti lähteä leirille mutta yhtäkkiä en halunnutkaan, jään istumaan kotiin ja käyn koneella. On ihan hyvä olla. Niin hyvä että sattuu.
Ja toisaalta huolettaa kamalasti se, että tämä menee överiksi. Ystävät ihmettelevät, ihan kuin olisin auringon tavannut, ne sanovat, äiti sanoo että menen ihan liikaa, muistanhan syödä, ei tämä ole normaalia, puhun nopeasti ja kaikille ja olen koko ajan menossa ja hypin ja tekee mieli juosta pellolla.

Lääkitystä on liikaa. 60 mg seronilia. ehkä liikaa.

Miksen minä saa tätä mieltäni kuriin.
Itkisin jos itkettäisi, mutta kun ei edes itketä, viime aikoina on itkettänyt vain se että poikapuoliset tiput heitetään tehtaissa lihamyllyyn raa'asti, kännykän katoaminen ei tunnu missään vaikka suurin osa ihmiskontakteistani meni ehkä siinä mukana, mutta jos he ovat elämässäni tärkeitä he kyllä ymmärtävät ja osuvat kohdalleni uudestaankin.

Miltähän näyttää oikea maailma. Sitä minä mietin.