Parempi.

Nyt tuntuu onneksi paremmalta.
Edellinen kirjoitus oli paniikkireaktion alla sekoiltua, nyt onneksi maailma tuntuu jälleen mielekkäältä.

Äiti ja isä saivat tietää "elämänhallintaongelmistani" ja päättivät informoida asiasta myös psykologeja.
Mulla on seulat ensi viikolla.
Onneksi ne tulee olemaan puhtaat.

Eilen eräs mies kysyi, olenko oikeasti olemassa.
A sanoi että olen tosi kauniina, kerroin että se johtuu vain siitä että maailma tuntui niin kivalta.
Ja oikeasti tuntuikin.
Tuntui että se räjähtää.
Yhtäkkiä kaikki tärkeät ihmiset olivat Kampissa, hymyilin, ihmiset katsoivat minua ja tuntui että rakastin niistä jokaista.

En jaksanut kuitenkaan pyöriä siellä kuin yhdeksään, lähdin kotiin ja kiitin vanhempia siitä, että isä oli ostanut mulle battery strippediä jääkaappiin.

Musta tuntuu tällä hetkellä erityisen hyvältä:
Olla sosiaalinen. Hymyillä. Kohdata hymyileviä kasvoja. Kävellä. Suunnitella omaan asuntoon muuttoa. Sisustaa. Pukeutua. Olla pukeutumatta.
Mun smiley tuntuu tällä hetkellä hyvin tärkeältä osalta mua.
Samoin mun silmät.
Toisaalta tuntuu kamalan lihavalta myös, mutta en jaksa välittää, ehkä osin osteoporoosin takia, koska vanhemmat saivat siitä niin suuren kohtauksen.

Tuntuu pahalta ja seroquel painaa silmiä umpeen.

--

Nukahdin heti tämän kirjoitettuani, pää polvissa tietokonetuolilla istuen.
-
Siinä huoneessa oli katossa lamppuja jotka oli sammuneet epäloogisesti, seinällä luki Amos Andersen ja Ragnar ja ne on väärinpäin rangar ja nesredna soma enkä pystynyt puhumaan ilman että silmät täyttyivät itkusta.
Ahdistavaa.
Mietin kuolemaa ja tajusin että ainoa syy miksen sitä tee on se ettei se ole varmaa ja että se sattuu.
ja toisaalta haluaisin ehkä nähdä Pojan vielä, mun oli pakko lähettää sille tekstiviesti, jotta se tajuaa miten tärkeä se on mulle.

-
Eniten loukkaa se, mitä vanhemmat sanovat kavereistani.
Jos mä joudun oman tyhmyyteni takia ongelmiin, niin siihen ei kyllä mun kavereita sotketa ainakaan, piste.
Otin aivan liikaa seronilia ja sitten vielä yhden seroquelin, varalle kaappiin piilotin niitä kuusi, ehkä, en ole ihan varma koska en muista laskujani, näin ahdistavaa unta jossa vain itkin lohduttomasti ja minut laitettiin osastolle ja harrastin seksiä vanhan miehen kanssa.
Se oli ahdistavaa koska se katsoi mua syvälle silmiin rakastavasti.
Vanhempien mielestä päälle kaksikymppisissä on jotakin vikaa, jos he pitävät minusta.

Se saa minut miettimään, pitääkö minusta kukaan.
Ei.
Olenko saanut mitään hyvää aikaan. Miten pelottaakaan. Miten toivottomalta tuntuukaan, saa tuntua. Saan itkeä lohduttomasti. Jos olisin saanut päivällä käteeni aseen, olisin ampunut luodin ohimostani sisään.
Mutta isällä olikin vain ilmapistooli.

Tuntuu että elämäni on pilalla, saisikin olla, mutta kun se ei edes saa olla pilalla.
Minä pystyisin elämään sen kanssa jos se olisi tällainen, vanhempani eivät.
He sanovat että ovat epäonnistuneet kasvatuksessani.
Elämäni ei kuitenkaan saa olla pilalla. Vaikka minä pitäisin siitä niin. En pidä siitä että minun pitäisi kasvaa kuten he haluavat.


Pelottaa pelottaa pelottaa.
Mitä mistään tulee.
Ei ollut kivaa nähdä sitä epäluottamuksen määrää omasairaanhoitajani kasvoilla. En ikinä olisi halunnut satuttaa häntä. Meillä oli yhteisymmärrys.
Muttei ole enää.

--

Ainiin, lääkäriltä tuli kirje.
Mulla on osteoporoosi.
Jalkaan särkee ja jalkapöytä tuntuu murtuneelta. En jaksa mennä kouluun tekemään psykologian esitelmää.

--

Äiti vittuilee siitä, kun "pyöritän niin montaa jätkää".
Mutta minä en koe että mun tarvitsisi valita vain yksi. Tai ketään.
Tunteet on monimutkaisia ja mä koen rakkauden olevan lähinnä aistimus, sitä voi aistia kaikkialla, joskus toisissa ihmisissä.
Mun teki perjantaina mieli suudella joitakin tuntemattomia, jotka tulivat puhumaan kun olin töissä.
En voinut.
Kai?

Kuuntelen Asan Pojat teki soppaa, jo pelkästään sen rytmin kuuleminen saa pelottavan tunnekuohun aikaan, tätä biisiä minä kuuntelin silloin, silloin kun tuntui kovin hyvältä, Poika istui sängylläni ja katseli tarkkaavaisin silmin tietokoneen näyttöä, tunsin itseni niin kiireettömäksi, olo oli turvallinen, vähän niinkuin viime viikonloppuna Oulussa, heti kun Poika tuli paikalle tunsin oloni turvatuksi, mie pystyin vain kellumaan siinä, nauttimaan tilanteesta ja olemaan hetkessä.

Pari päivää sitten töissä pysäytin vanhan miehen.
Se alkoi kertoa elämäntarinaansa.
Aluksi ajattelin sen olevan taas vain sellainen, se aloitti kertomuksensa siitä kuinka sen isä hakkasi sitä ja äiti oli harras kristitty, sen silmät olivat rauhallisensiniset ja olin aika varma että se haluaa käännyttää minut.
Se keskustelu kesti pitkään, se mies kertoi paljon asioita. Se sanoi ettei se ole uskovainen, sen mielestä on olemassa se yksi palo, jolle on vain monia nimiä, vaikkei sillä nimellä pitäisi olla väliä, ja silti sen nimen takia soditaan. Se kertoi pyöräilleensä kymmeniätuhansia kilometrejä, ihmiset kysyivät siltä miten se jaksaa, se sanoi vastaavansa että tuntee olevansa aina perillä. Se kertoi viisaita asioita elämästä, miten kannattaisi elää kädestä suuhun, miten valtavirta on eri mieltä, miten se on elänyt asunnottomana ja veistellyt puusta enkeleitä ja puukkoja.
Sitten se sanoi että sen pitää lähteä, ja että tässä kohtaamisessa oli myötätuntoa.
Miten vapauttavalta se tuntuikaan.
Teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, en tiennyt kumman tekisin joten en kai tehnyt kumpaakaan vaan kieriskelin tuhannen euforioissa ja hymysin niin että poskiin sattui.

Tänään minä tapaan sellaisen kivan tytön kehen olen tutustunut.
En tiedä mitä laittaa päälle. Samalla mietin, miksi edes yritän. Miksen laita päälle sitä, mitä minä aina laitan.
Ja sen teenkin loppujenlopuksi, kuitenkin tuntuu hieman hölmöltä, entä jos en ole tarpeeksi sitä tai tätä tai tuota.

---

sunnuntaina:

Lauantai oli rennoista rennoin.

Minä ja S istumme Ärrällä, Ärräpoika tuo meille ilmaiseksi suklaata ja limua ja hymyilee nätisti niin että iloisuus näkyy sen silmistä asti, me kikatamme ja piirrämme paperiin jäniksiä ja koiria.
Meillä ei ole yöpaikkaa, suunnittelemme että menisimme katsomaan Kauko Röyhkää Lauttasaareen, mutta maailma on eri mieltä.
Kuten perjantainakin, silloin minun piti mennä töihin, työkaveri sanoi olevansa krapulassa ja vittuuntunut, joten menimme kahville, istuimme siellä hetken aikaa, tapasin rakkaan ystäväni.
Kävelimme, joimme kahvia, yritimme päästä baariin.
Jumituimme vegemestaan, jossa meille tarjottiin eilen ilmaista teetä, se myyjä oli ihana.
Piti mennä synttäreille, mutta metrossa törmäsin poikaan jonka kanssa vietimme kesällä aikaa, M, se pieni poika. Se sanoi menevänsä Satamaan, siellä olisi bileet, maailma veti minua mukaansa, oli pakko mennä.
Ja voi keitä siellä olikaan.
Kaikki.
Pitkään kaivatut naamat, kiljun ja halaan vanhoja ystäviäni, onni tulvii lävitseni kun silmäni osuvat tuttuihin silmiin ja uppoavat niihin, tutustun uusiin ihmisiin ja ostamme erään tytön kanssa pussillisen karkkia viimeisillä rahoillamme, nauramme ja toistelemme samoja lauseita, minä olen ainoa joka on koko paikassa selvinpäin.

Yöllä tulen kotiin, vanhemmat eivät lähettele viestejä eivätkä edes herää, saan kävellä bussipysäkkienvälejä kahdelta yöllä, kylmässä ilmassa, mutta silti tuntuu ihanan vapaalta.

Lauantaina menen työkaverilleni syömään pitsaa, teemme neljä erilaista ja koristelemme ne paprikoilla ja sipulilla naamoiksi, asettelen kapriksia ja herkkusieniä ja oliiveja finneiksi.
Ja niistä tulee tosi hyviä, syömme kolme kertaheitolla ja viimeisestäkin pizzasta osan, kolmas pitsa paloi rumaksi mutta maistui keskeltä vielä ihan hyvältä.
Pojat viilasivat ja kiillottivat kynsiään ja samalla vähän omenoitakin, ikkunaan oli jäätynyt kiteitä ja taivas oli liukuvärjätty sinisestä oranssiksi ja puut näkyivät taivaanrannassa siluetteina, enkä siksi päässyt lähtemään ajoissa.

Jälleen uusi vuosi

Ja on ollut aivan liikaa tekemistä.
Voisin kopioida tähän pari viestiä joita olen viimaikoina lähetellyt,
koska muuten menisi ikuisuus kertoa mitä minulle kuuluu.

"Olen viimeaikoina muutenkin ollut jokseenkin vainoharhainen, puhelimeni piipatessa kun yritän soittaa, toisinaan olen varma että äiti on soittanut poliiseille ja sanonut että vahtikaa tätä tyttöä, onneksi en sentään luule sitä aivan niin tosissani kuin voisin.
Aina kun näen jotakin kaunista, bussin penkin selkämyksessä lukee, "Moi, oot söpö" ja muuta sellaista, minun tekisi mieli heti kertoa sinulle.
Voisin kertoa lintuparvista Oulun taivaalla, ne lentävät hienosti kuin hätäiset kalat, muodostelmaluistelijat. Oulusta on aina niin ikävä lähteä, se murre on ihanaa ja kylmät ja lämpimät väreet vuorottelevat selkäpiissäni joka kerta kun kävelen sen kylmän kaupungin harmaita katuja, ne tuntuvat kuitenkin harvinaisen kotoisilta.
Tahtoisin kertoa Helsingin pilvistä ja märistä varpaista lumisateessa, kuvaussessioista kaverini kanssa. Mutta on paljon muutakin, niin kovasti että yksityiskohtien kirjoittamiseen menisi ikuisuus, siksi haluaisin kertoa niistä aina kun ne tapahtuvat.

"Mä nään miten mun aivopuoliskot tappelee" huokaisen spontaanisti Flle, joka tekee aaltoliikettä käsillään, minä näytin sen sille.
"Mikä se verbi oli?", hämmentynyt katse, pieni hymy.
"Nähdä"
En tajua asian outoutta kuin vasta hetken kuluttua. Oikea aivopuolisko näyttää punaiselta, vasen vaalealta, F istuu keskellä, kuin jumala tai jokin, oikean aivopuoliskon kuvat lentävät kauemmas, pystyn pyörittämään niitä ympäri ja lentämään lähemmäs, kauemmas, ees taas, kohti vasemman aivopuoliskon valkeutta, T tanssii vieressäni, ja samassa näen kuinka hänen hahmonsa kasvaa asteittain jättisuureksi, maailma muuttuu siniseksi ja Tn tanssi vaikuttaa tirehtöörin viittoilulta, yritän ymmärtää sanoman.

Se ilta oli mitä avaavin, lauantaina seikkailemme pois.

Maanantaina on jälleen uudet bileet.
Olen menossa töihin tiiminvetäjämme kanssa, se ei haluaisi. P sanoo että lähtekää baariin. Tiiminvetäjä sanoo että joo, minäkin tahtoisin.
Kallio kutsuu.
Joku räkälä, aivan sama mikä, istumme, minä ja pojat, baarissa, mukaan tulee lisää porukkaa ja vaihdamme paikkaa, P haluaa laulaa karaokea.
Kummallista, joukossa on kaksi oululaista, tunnen vetoa molempiin, jonkinlaista kovin jännänlaista, en tiedä.
Menen toiselle heistä yöksi, toinen on sen toisen kämppis.
En saisi jäädä yöksi, tiedän sen, mutta jään kuin vahingossa. Join vähän, ehkä enemmänkin, pussailin molempien oululaisten kanssa ja toinen antoi minulle rautalangasta taitellun kihlasormuksen, toinen pyysi treffeille, joille menisimme salaa, ja minä saan pitää Nyyrikki-nimistä käärmettä kädessäni, se on heidän, saisin pitää Kustaa-tarantellaakin, jos pojilla olisi adrenaliinipiikki, Kustaa on myrkyllinen, Nyyrikki ei, ja silti se puree toista pojista sormeen niin että tulee verta.
Tuntuu toisaalta kovin inhottavalta, miten pystyn pussailemaan saman illan aikana molempia, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä, näin asioiden pitäisi mennä, ei turhaa stressiä.

Tiistaina piti mennä kouluun, en päässyt ylös.
Jumitimme sängyllä ja katselimme koneelta American Dadia ja Nikke Knattertonia, iltakymmeneltä saavun jälleen kotiin, vanhemmat ovat vihaisia, syystäkin, mutta sanon että antakaa minun mokata.
Niin minä haluaisin asioiden menevän. Että he eivät stressaisi, antaisiat minun oppia kantapään kautta ja mokata ja turhautua ja joutua pulaan, en kuitenkaan voi joutua niin hirveään pulaan etteikö siitä pääsisi koskaan.
Toisaalta tarvitsin jälleen tänään äidin rahoja, sanoin että laittaa tililleni kolmekymppiä, kun ostin Vihreä Käsi-kirpparilta parillakympillä vaatteita ja unisiepparin ja lokerikon ja ties mitä kaikkea kivaa, ihanan vihreän hameen ja toisen retrohameen jossa on vihreää ja oranssia.
Vanhemmat poistivat koneeni bassokaiuttimen, sanoivat että seuraavasta töppäyksestä lähtee koko kone.
Ja oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ehkä minä olen vähän liian huoleton. Sinänsä ymmärrän vanhempieni huolen, olenhan minä vielä ainakin ulkoisesti melko pieni, heiveröinen, minä tiedän että toisinaan näytän siltä kuin voisin mennä hetkessä rikki, toisinaan olen liian hyväuskoinen, eihän minulle voi mitään tapahtua.
Ehkä miulle ei siksi tapahdu ihan kauhean pahoja asioita.

Isä suuttuu kun saa tietää että olen ollut baarissa, "SE ON LAITONTA" se huutaa, jankuttaa, vaikka kuinka yritän perustella, kummallista miten on helppo turvautua siihen perusteluun.
Se ei käy koska se on laitonta.
Koska se on laitonta.
Koska se on laitonta laitonta laitonta.
LAITONTA.
Tajuatko, ei saa, kiellettyä, vaikka mitään ei tapahtuisi tai olisit kiltisti tai et tekisi mitään sinänsä väärää.
MUTTA SE ON LAITONTA.
Mutta valehtelu on laillista vaikka minusta se on moraalisesti enemmän väärin, ymmärrän että osa ongelmistani johtuu siitäkin, tunnen valehtelvani liikaa, vanhemmilleni tai joillekin, kelle tahansa, enkä haluaisi pelata elämää kuin jotain Kimbleä tai Monopolya, juonittelupeliä, "ei elämä oo peli vaan lahja, ota vastaan" sanotaan siinä yhdessäkin biisissä, ja se on niin totta.

Torstaina saan tietää lähteväni Ouluun Fn kanssa, työkaverini, se haluaa sinne.
Töissä joku uusiseelantilainen haluaisi kanssani treffeille, en kuitenkaan anna numeroani, vaikka hän kysyy että do you have a boyfriend ja kun vastaan ettei minulla ole, se sanoo että do you want one.
Nauran ja kysyn, olisiko hän vapaaehtoinen.

Perjantaina loikkaan Punaisen ristin varainkerääjän eteen, hän pyytää minua kaljalle, sanon tulevani kunhan pääsen Oulusta kotiin.
F lähtee Ouluun kanssani vain kitaran kanssa. Sillä ei ole edes pankkikorttia, onneksi minulla on.
Junamatka kestää pitkään, sen aikana ehdimme muunmuassa pohtia elämän tarkoitusta, sitä mistä elämä koostuu, sitä miten hiidenkirnut syntyvät, ja F soittaa kitaraa ja laulaa ja minua alkaa väsyttää, piirrämme yhdessä vihkooni ja nauramme ja syömme VR:n Mariannekarkkeja, ne on paketoitu hopeakääreisiin mutta ne maistuvat ihan marianneilta.
Matkan aikana yöpaikkamme peruuntuu, samoin varayöpaikka ja kolmatta tuttua en saa edes kiinni, sovimme nukkuvamme juna-aseman rakennuksessa, löydämme sieltä laukkujensäilytyslaatikoita, haluaisin nukkua sellaisessa, mutta lähdemme baariin.
Emme pääse 45:een sisään, siellä kysyttiin henkkareita ja sinne maksoi paljon päästä sisään.
Menemme Snookeriin, sen ulkopuolella joku poikaporukka huutelee, he ovat tupakalla ja käskevät meidät sisään, yksi sanoo minua ehkä söpöksi, en ole varma enkä kehtaa kysyä kuulinko oikein.
Istumme sisällä pari tuntia, tapaamme kaksi taidemaalaria jotka kerjäävät tupakkaa, valomerkin jälkeen suuntaamme ulos ja F polttaa tupakan.

Ne huutelijat tulevat jälleen juttelemaan, selittävät jotakin Haukiputaasta, josta ovat kotoisin.
Kysyn tuntevatko he Poikaa, se ihana oulupoika joka on käynyt meillä ja jota minä olen ehkä hetken aikaa katsellut ja jonka kanssa olemme olleet aika tiiviisti aina sillointällöin. Viime aikoina se tosin alkoi hieman kylmäksi.
"Ai ***** ****, älä oo sen kanssa missään tekemisissä", kysyn miksi, sitten pojat tajuavat, "Sä oot se sen muija! Sä oot se M!" ja yhtäkkiä hirveän iso lauma poikia hymyilee, kaikki haluavat kätellä minua, en ole edes tajuta että olen jossakin toisella puolella Suomea, ja yhtäkkiä kahdelta yöllä minut tunnistetaan, se tunne on mitä oudoin.

Oulussa on kivaa, kadunkulmissa haisee pistävältä ja pizzeriassa jonottaa jurrisia ihmisiä, baarin aulan patteri tuntuu ihanan lämpimältä yön pikkutunteina, suuntaamme yöksi satunnaisille ihmisille ja heitämme juutalaisläppää, pojat polttavat älystä mutta minä olen koko viikonlopun selvinpäin ja tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, ei vaan tee mieli.
Sunnuntaina F lähtee liftaamaan kohti Helsinkiä, yrittää saada minut mukaansa mutten tahdo mennä. Toisaalta olisin halunnut, mutta olin aivan liian väsynyt ja sumussa ja tiesin että äiti saisi hepulin jos tulisin liian myöhään kotiin. F lähtee keskustaan ja minä pari tuntia perässä, soitan hänelle juna-asemalta ja hän vastaa olevansa jo matkalla Helsinkiin, se sai kyydin Vantaalle asti ja päiväni paranee samantien, voi miten ihana, huudan puhelimeen ja hymy leviää kasvojeni poikki."

Ostin Levykauppa Äxästä Nopsajalan Villi inkkari-mixtapen, se kuulostaa tällä hetkellä aika tosi hyvältä.
Suunnittelen uusia seikkailuja ja reissuja ympäri Suomea ja ehkä maailmaa tai ainakin Eurooppaa, kavereiden kanssa ja vähillä rahoilla ja vähillä matkatavaroilla.
Sellainen olisi unelma.
Vailla suunnitelmia ja rajoja ja mitään.

Vähän aikaa sitten minullakin oli sellainen olo, että minun tarvitsee kauheasti todistaa asioita muille.
Vaatteilla, aatteilla, hiuksilla ja ulkonäöllä ja kaveripiirillä ja jutuilla. Minä en ole ihan tavallinen, minä olen tällainen.
Nykyään en enää. Pukeudun siten kuin tekee mieli, Ulfåsan hoitajan käynnillä se sanoo että "etkö sä olekaan enää hippi" kun päälläni on vihreä 70-luvun hame ja oranssi 70-luvun liian iso t-paita, en edes vaivaudu vastaamaan. Minä olen mitä ikinä, toisinaan jotain ja toisinaan jotain muuta, ja siksi en määritä itseäni miksikään, en vain pidä siitä.
Mielenkiintoista olisi tietää miten muut ihmiset minut näkevät. Millaisena.
Minä ainakin tykkään katsella muita ihmisiä, toisinaan alemmuuskomplekseihin vajoten, tuo on paljon enemmän hippi tai boho tai hieno ihminen tai omantyylinen tai itsevarma tai kaunis, tai mitä milloinkin. Mutta tajusin, että itsensä kanssa pitäisi viihtyä. Ehkä itse pitäisi olla itsensä paras kaveri. Sellainen, että itsen kanssa on kivaa. On kiva hengailla, että on itsestään aivan täydellisen cool tyyppi.
Ei kuitenkaan sellaisella narsistisella tavalla, kuitenkaan. Se on inhottavaa. Itseriittoisuus.

"Katsoin eilen illalla kolme jaksoa Sinkkuelämää, söin klöntiksi jäätyneitä pakastemansikoita äidin kanssa.
Mietin, paljon asioita.
Sitäkin, kuinka toisinaan olisi ihana rakastua, antaa vain mennä, hetken huomioida vain yksi ihminen maailmassa. Mietin, miten muut siihen pystyvät, miten he voivat olla katselematta muita, sokeutua yhden ihmisen virheille, omistaa itsensä täysin. Carriekin valehteli, että hänen poikaystävänsä on flunssassa, kun se ei ilmaantunut paikalle, oikeasti he olivat vain riidelleet.
Mutta olisi jotenkin tylsää, en ole koskaan tajunnut sellaista normaalin parisuhteen arkea. Tai siis lähinnä sitä, mitä silloin 'kuuluu' tehdä, juosta elokuvissa ja istua puistoissa käsi kädessä ja käydä kavereilla ja istua sielläkin vain sylikkäin. Hihitellä ja ostaa Intersportista samanlaiset urheilutopit.
Ehkä minä vain odotan liikoja, haluan jotakin jännittävää ja hauskaa ja kutkuttavaa, yhdistän nämä piirteet asiaan, joka ei voi niitä olla - vai voiko, voihan, eikö niin!

Minä en koskaan ole oppinut pitämään hiihtämisestä, sen sijaan luistelu on avartavaa. Saa kiitää jäällä. Mutta en ole luistellut aikoihin, ehkä siksi kun jossain elämävaiheessa sekin muuttui yhtä tylsäksi kun uiminen. Kukaan ei enää leikkinytkään kentällä hevosia, ottanut kisaa siitä kuka tömähtää ensimmäisenä reunalla olevaan lumivalliin. Yhtäkkiä luistelukin oli vakavaa. Vain pelkkää eteenpäinmenemistä tai ympyrääkulkemista, temppuja ja sirklausta ja kukkoliukuja. Hyi.
Minä en pidä asioiden vakavuudesta.
Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka ihmiset luulevat asioiden olevan vakavia.
Onneksi sinä et luule. Kun sinä kirjoitit luistelemisesta, minunkin tekee mieleni mennä kirpeään pakkasilmaan, tarpoa lumihangessa läheiseen puistoon, sitoa luistimet jalkaan ja kuunnella musiikkia ja antaa kehon hoitaa tehtävänsä. Purr!

Instrumentaalimusiikki, ah. Kuinka monet eivät sitä(kään) ymmärrä. Sanoja ei vain aina tarvita.

Minä ajattelin mennä keskiviikkona ehkä pulkkamäkeen. Se on jokin tempaus, kai, ja oikeastaan se kuulostaisi ihan kivalta.

Minunkin pitäisi ehkä käydä myymässä osa vaatteistani kirpputoreilla. Välillä tuntuu, etten raaskisi luopua tavaroistani, "ehkä tälle löytyy käyttöä x ajan kuluttua?". Toisinaan innostun ja poistan elämästäni kaiken turhan, jolle ei ole sillä hetkellä käyttöä.
Äiti sanoi että vanhat koulukirjat ovat turhia, toisaalta olen samaa mieltä ja voisin vaikka heittää ne kaikki menemään. Toisaalta on ihana lukea ensimmäisellä tai kolmannella luokalla tekemiään kirjoituksia. Miten maailma oli erilainen, retki Korkeasaareen oli täynnä ihania eläimiä ja lelukäärmeitä, joilla pystyi leikkimään bussissa.
Eikä niitä surumielisiä tiikereitä, jotka vain makaavat häkeissään kun eivät muuta keksi.
Haluaisin nähdä eläintarhan taas kuten lapset, mutta ehkä on totta, että tieto lisää tuskaa. Tiedostan, että mie katselen niitä eläimiä, ne ovat siellä vain minua varten näytillä. Eivätkä ne oikeasti ole niin pehmeän kilttejä ja rauhallisia, ei niiden kuuluisi olla.

Kolmasluokkalaisen havainnointi oli ihanan raikasta. Yksinkertaista, yksityiskohtaista, vain tärkeisiin asioihin paneutuvaa. Voi kun sen osaisi vieläkin, siihen minä tähtään, jollakin tasolla.
Haluan löytää maailman joka päivä uudestaan!

Haluaisin tehdä miun huoneestani juuri semmoisen aarreaitan, mistä sinä kerroit. Sellaisesta kodista minä unelmoin, sellaisesta huoneesta. Kai tämä on jo aika lähelle, tosin haluaisin vielä lisätä sitä ja tätä ja tuota, mutta toisaalta en näe tarvetta, sillä pidän tätä jokseenkin väliaikaisena ratkaisuna, toivon kohta jo pääseväni tästä eteenpäin.
Toisaalta sellainen alkukantaisuuskin on hienoa. Että on vain oikeasti tärkeitä asioita.

Haluaisin istua kahvilassa. Hämyisessä, kaakao edessä höyryämässä, penkit pehmeät ja hyvää seuraa ympärillä, pöytä olisi tumma ja ikkunoista näkisi kadulla kävelevät ihmiset, tuoksu olisi pehmeän kahvinen. Siellä voisi viettää tuntikausia, sellaisen paikan haluaisin löytää. Ja kanssa sellaista seuraa.

" Minusta tuntuu,
että olet jotain haurasta ja särkyvää mutta samalla kuitenkin niin kovin vahvaa ja voimakasta."
<3
Tämä tuntuu.
Voisin sanoa samaa sinusta, enkä yhtään ihmettele. Mutta sitä ihmettelen, meidän samankaltaisuutta.
Ja onneksi sekin ihmetys on ihanan positiivinen tunne."

Minä oon ehkä rakastunut, ja lähinnä kai maailmaan ja siihen rakkaudentunteeseen, joka tulee tietyistä ihmisistä, joiden huulet voi tuntea omiaan vasten ja joiden silmiin voi upota, osaa en ole nähnytkään ja niiden viesteihin voi vain vajota, niiden ihmisten kanssa kuuluu seikkailla ja soittaa kitaraa ja ostaa kirpputorilta tavaraa ja silitellä tukkaa, voisi kai lukea kirjaa.

"Eilen, ennen iltakeskustelua, minut vallitsi suunnaton epätoivo.
Kiertelin kauppakeskusta, huomasin kasvojeni valuvan peruslukemille, en enää kiinnittänyt huomiota ympäristöön, kuljin kuin tunnelissa ja rintalastassa painoi, tuntui samalta kuin joskus silloin vuosi sitten. Havahduin. Ei tämä näin saa jatkua, ostin batterya ja join sitä junassa, Huopalahden ja Rautatientorin välissä ajatukset alkoivat selkiytyä.
Vaikka mikä olisi pielessä. Mitä minä ajattelen. Kaikki on kuitenkin hyvin. Loppujenlopuksi ihmiset stressaavat itseään pienillä asioilla, isoihin muutoksiin vain tottuu ja niiden mukana soljuu, pienet asiat ovat niitä vaikeampia. Yhtäkkiä paino nousi rintalastani päältä ja tuntui että katseeni kirkastuisi, avartuisi.
Hymyilin, jälleen, suuntasin kaupunkiin ja nauroin itselleni, hymyilin matkalla vieraille, jälleen. Tuntui taas hyvältä, kaupunki, Helsinki, ihanaa. Kaikki se harmaus ja karuus ja busseistamyöhästyminen, ja silti, kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Kuitenkin, sekin tuntuisi hyvältä että aloittaisi aivan uudenlaisen elämän jossakin muualla.
Lähtisi vain, siitä minä unelmoin. Löytäisin itseni koneesta tai laivasta tai junasta, matkalta jonnekin. Eikä kukaan soittaisi poliiseja perääni tai ilmoittaisi viranomaisille, tai ainakaan minua ei löydettäisi, saisin mennä. Katsoa mitä siitä seuraa. Millaista on löytää aivan toisenlainen elämä, uusia mahdollisuuksia. Aloittaa nollasta, se minua kiehtoisi kauheasti.
Ja se on mahdollista, mikään ei periaatteessa estä minua tekemästä sitä. Mutta kuitenkin, pelkään, ehkä eniten sitä, mitä siitä seuraa, vaikka sellaisesta ei pitäisi murehtia laisinkaan, mutta silti. Pelkään ongelmia, sitä että minua ei kohdeltaisi kuten täysjärkistä - ja eihän se ole minun syyni, eihän, eihän?

Kuitenkin miusta(kin) nerous ja hulluus kulkevat käsi kädessä, hyvin vahvasti. . He pitävät itseään neroina, tavallisina, normaaleina, kunnon ihmisinä, näkevät minussa hullun ja epäkelvon - vaikka minä olen melko varma, että tiedän maailman menosta jotakin, mitä he eivät, että olen käynyt jossain, missä he eivät, että olen valmis avartavaan maailmaani.
Henkistä kasvua ei ole ilman henkistä kasvua, sanoo isä aina.
Kuitenkin, nero voi seota neroudestaan. Ja mitä kuitenkaan on hulluus, katsommeko me jotakuta, joka on mielestään aivan varma esimerkiksi siitä, että ufot ovat käyneet täällä, katsommeko me häntä kuin hullua. Osa meistä kyllä. Mutta mistä me voimme tietää, ehkä hän onkin vain nero.
Siksi minua hieman pelottaakin kaikki psyykkiset sairaudet, sekin kun vietin osastolla aikaa. En minä tiennyt, ketkä sieltä olivat oikeasti sellaisia kuin olivat, jotkut vaikuttivat minusta ihan sekopäiltä, mutta ehkä he tiesivätkin enemmän, ehkä he olivat oikeassa. Tai entä jos minä en nähnyt omaa sekopäisyyttäni, entä jos en näe vieläkään, entä jos olen ulkopuolisen maailman mielestä aivan kahjo, ja niinhän välillä tunnun olevanikin, minä luulen että näin on hyvä, muut ovat sitä mieltä että olen vain niin sairas, että luulen niin.

Huh, pelottavat ajatusket voivat nopeasti sekoittaa pään, ehkä siksi niitä ei tarvitse aina ajatella. Kaikkea ei tarvitse, sitten kun ei enää tunnu hyvältä.
Vähän niinkuin sekosin siitäkin, kun mietin että yhteiskunta yrittää saada meidät omanlaisikseen, ja me kamppailemme vastaan, mutta mitä jos yhteiskunta onkin oikeasti oikeassa ja me vain väärässä, mitä jos vain sulautuisimme siihen, mutta sehän sitten vahvistaisi yhteiskunnan halun ja muokkaisi yhteiskuntaa sellaiseksi kuin se on kuvitellutkin tulevansa - eikä tässä pyörittelyssä ole mitään järkeä, koska minkäänlaiseen tulokseen ei ole pystytty pääsemään, kai, eikä ehkä tarvitsekaan!

Minäkin mietin välillä, että ehkä millään ei olekaan mitään merkitystä. Ehkä ihmisaivot vain luovat meille sellaisen kuvan, saavat ajattelemaan kaikkea tätä, luomaan mielikuvia, ehkä se on lajityypillinen ominaisuutemme, usko siihen että olemme osa jotakin suurempaa. Mutta onko silläkään loppujenlopuksi väliä, koska se ei muuta lopputulosta sittenkään. Ehkä elämän tarkoitus onkin vain nauttia siitä elämästä, mikä meille on annettu, muita vahingoittamatta, sitä mietimme sen kaksikymmentäseitsemänvuotiaan piripään kanssa silloin joskus puoli vuotta sitten.
Mutta olemmehan me osa jotakin suurempaa, Gaiaa?
Vai haluammeko me vain olla? "

Kaverillani on kai syömishäiriö, se kertoi siitä tänään, tekisi mieli ottaa se seikkailuille mukaan ja sanoa että kaikki on kuitenkin hyvin.
Mun tekisi mieli vuodattaa tähän nyt kaikkea, mutta en vain jaksa kirjoittaa. Olen kai jotenkin loppu. Konekirjoitukseen. Nykyään soitan mielummin kuin tekstaan.