Kiitos ihanan lämpimistä kommenteista, edes ajatus siitä että kohta saan tehdä itse lämpöä hohkavaa glögiä ei tunnu yhtä pirskahtelevan kuumalta sisällä, kuin teidän kommenttinne, kiitos niistä!

Minä olin taas viikonlopun Oulussa, ja olen oikeastaan aika varma että olen sekaisin, jollakin tavalla sisäisesti vinksahtanut, ja tietäähän sen.
Kiitän maailmaa.
Siitä, että minä silloin joskus kesän taittuessa syksyksi satuin surffailemaan suomi24:ssä. Satuin lukemaan kirjeenvaihtopalstaa ja törmäämään maailman ihanimpaan tyttöön, kirjoitin sille sähköpostia ja se vastasi ja joka kerta kun avasin meililaatikkoni, tunsin kihelmöintiä selässäni ja innon sisälläni, olisikohan se taas vastannut.
Ja kun se oli, vietin tuntikausia näpytellen sille sanoja ruudulle, sitten painoin lähetä.
Ja sitten me näimme, muutaman kerran, hän tutustutti minut Foorumiin.

Ja sitten minä menin Espoon miittiin, ihania ihmisiä ja Menninkäinen, rakastuin siihen heti, siihen lämpöön ja suudelmiin metsän pimeydessä.
Seurasin sitä Oulun tapaamiseen.
Vaikka tiesin, ettei se enää pitäisi minusta.
Onneksi menin, törmäsin Häneen, tunsin sen heti kun näin sen. Ja nyt me kai olemme jotain, en minä osaa äidille vastata kun se kysyy, onko Hän poikaystäväni, en minä tiedä enkä välttämättä haluakaan, oli mitä oli mutta minusta sen kanssa on ihana viettää aikaa.

Viikonloppu kuluu taas nopeasti, suudelmia ja halauksia ja hänen vartalonsa vasten omaani, helliä sanoja ja lauseita ja katseita, mieletöntä yhteenkuuluvuutta.
Tajusin, että hän ehkä täyttää sen sisälläni ammottaneen tyhjän onton aukon, en tiedä täyttääkö hän sitä kokonaan, mutta ainakin todella hyvin. Mitä lähempänä hän on minua, sen paremmalta minusta tuntuu. Hänen sydämensä vasten omaani, välissä vain vähän lihaa ja jänteitä ja verta ja rintalastaa.
Tuntuu hyvältä enkä jaksa huolehtia.

Sisustan huonettani uudelleen, jouluvalot suihkulähteen ympärille, punaiseksi värjättyjä lehtiä oksineen, seinälle kangas ja sen keskelle itse tekemäni buddhan kasvot.
Suitsuke, sain sen joulukalenteristani, tuoksuu hyvälle.

Minä oon löytänyt kanssa Yhden Toisen. Minä en tiedä siitä oikeastaan mitään.
Senkin tapasin Suomi24:n kautta, huomasin miten ihana ihminen se oli ja sitten lähetin viestiä, se vastasi, odotus tuntui taas samalta kuin silloin alkusyksystä. Nyt olemme viesteilleet jonkin aikaa, hän tuntuu koko ajan ihanemmalta. En tiedä hänen nimeään, en miltä hän näyttää, mutta tiedän hänen ajatuksensa, tuntuu että tuntisin hänet, tuntuu että olemme tavanneet.

Tavallaan tuntuu että hän on minussa.
Niinkuin Hänkin, Poika.
Tuntuu että minut on jaettu kolmeen, yksi osa minulle, ja yksi Hänelle ja yksi Toiselle.
Eikä se haittaa. Minua.

Minulla olisi vaikka miten kaikkea kaunista kerrottavaa, aina siitä lähtien kuinka junassa näin ikkunaan tipahtavan lumihiutaleen, kuinka Hänen kanssaan uppouduimme jälleen toisiimme, kuinka sivelimme rikki mennyttä ihoamme bepanthenilla. Kuinka minä tunnen ihmisiä kohtaan kauheasti hyvää, enkä paljon yhtään mitään pahaa.
Paitsi aina välillä.

Poika hokee aina jotakin numerosta kaksi, en ymmärrä aluksi. Ei hänkään.
Kerron syntyneeni kello 22:22. Jännittävää, hän sanoo syntyneensä kello kaksi ja jotakin.
Olohuoneensa seinän taulusta luen, hän on syntynyt kello 02:22.
Tuntuu että tämä olisi tarkoitettu.

---

Tuntuu hassulta.
Aloitin tämän blogin kai vuosi sitten, melko tasan.
Vuoden aikana olen kasvanut. Hirveästi. Oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana olen kasvanut henkisesti enemmän kuin ikinä.
Kiitos.

Huomenna on joulu, minua oksettaa, ei tee mieli syödä mitään, enkä tiedä miksi.

En tykkää: siitä että äiti juo. Edes vähän, silloin se muuttuu kamalan "hauskaksi" ja "vitsikkääksi" ainakin omasta mielestään, minuu lähinnä ahdistaa, samoin kaikkia muita, me siskon kanssa paetaan usein alakertaan, äidistä tulee kamalan utelias ja se haluaa tietää kaiken ja vetää omia johtopäätöksiään asioista ja jää jumittamaan kaikkeen jo viisi vuotta sitten käsiteltyyn.
Ehkä viini - alkoholi - ei vain sovi sille, en minä tiedä, enkä edes halua. Minä en halua nähdä. Minun ei tarvitse, ja se on hieno tajuta.

Mie olin taas Oulussa.
Se paikka kutsuu mua jollakin ihmeellisellä taajuudella jolle mun pää on ollut virittynyt jo jonkin aikaa. Ehkä Menninkäisen tapaaminen, siihen luuppautuminen, oli tarkoitettu. Muistanette, viimeksi tapasin Vieraanpojan, sen jonka katseeseen jumituin ja jonka kanssa hymyilin hiljaa. Sen.
Ouluun lähdin sen takia, seitsemän tuntia junassa, miksi viimeiset puoli tuntia tuntuu aina kamalan hitaalta ja kiduttavalta, tuntuu että junamatkan viimeinen puolituntinen kestää paljon kauemmin kuin se kuusi ja puoli tuntia joka on jo matkustettu.
Juna-asemalla Vieraspoika tulee vastaan, halaamme pitkään Oulun kylmyydessä, eräs toinenkin olisi tulossa minua vastaan mutta me lähdemme kahville, hän polttaa tupakkaa kahvilan pihalla ja henkkareiden puuttuessa meidät heitetään ulos, lähdemme toiseen kahvilaan ja istumme siellä, hiljaa, katselemme toisiamme. Mie tunnen niin paljon samalla kertaa etten pysty edes kertomaan.

Me kierrämme Oulua kävellen ja vähän busseilla, on kylmä ja vedämme huivejamme kasvojemme suojaksi, nauramme yhdessä ja hän polttaa tupakan bussipysäkin kulmalla, mieleni tekisi niin kovasti halata häntä, leikkiä kissaa ja puskea päätäni hänen kylkeään vasten, mutten viitsi. Istumme nahkasohvalla ja oikea kissa loikkaa väliimme, se puskee minua ja tunkee syliin, Vieraspoika katsoo ja siitä tulee hyvä olo, kissa on sen.

Minä saavuin Ouluun viideltä, kello kymmenelta me istutaan pienessä yksiössä, kaapit ja sängyt täynnä graffiteja, lattialla patjoja ja keittiössä valo, koneelta kuuluu musiikkia ja pehmeitä rytmejä, pysähtynyt tunnelma, alkaa nukuttaa, Vieraspoika ja minä nukumme lattiala patjoilla käsi kädessä, yöllä herään siihen kun hän käyttää minua tyynynä, nukahdan pian taas onnellisena.

Seuraava päivä menee kolmeen asti pelkässä jumiutuneessa olotilassa, jokainen nuokkuu omiaan, kun vihdoin pääsemme ylös, huomaamme ettemme ole syöneet vuorokauteen mitään, matka kylmässä Oulun arktisessa ilmastossa kohti pizzeriaa tuntuu pitkältä ja turruttavalta, viima käy jalkoihin ja hetkellisesti tuntuu jopa lämpimältä. Kasvisruukku maistuu hyvältä vaikka nenäni on jo niin tukossa, etten haista mitään.
Ostamme karkkia ja suklaata ja purkkaa.
Kävelemme parisen kilometriä Vieraanpojan kanssa kohti toisten kavereiden majataloa. Me tahdomme hotelliin, saimme idean edellisyönä kun yritimme vuokrata yksiötä siksi yöksi. Toisilla kavereillakin tunnelma on pysähtynyt ja ihmiset tuijottelevat toisiaan rauhallisina lootusasennossa istuen, kaksi hieroo naamojaan yhteen, miten kaunista, minä nojaan Poikaan, ei se ole enää Vieraspoika, se on Poika, se on Hän.

Me lähdemme joskus ehkä kahdentoista maissa kävelemään keskustaan, kuutisen kilometriä, ehkä, en minä muista, on kylmä mutta matka ei tunnu kamalan pitkältä. Hotelleissa ei ole tilaa, epätoivo, menemme seuraavaan pizzeriaan ja syömme vegepitsalla vatsamme täyteen, makaamme pöydällä väsyneinä, etsimme vielä hotellia kylmässä tarpoen, löydämme yhden josta olemme varmoja, että pääsemme sisään, Hän ostaa tupakkaa ja minä karkkia, täytämme lappuset ja pääsemme hotellihuoneeseen numero 203, siellä on kolme sänkyä joista kokoamme yhden suuren, telkkari toimii vain puoliksi ja syttyy ja sammuilee itsekseen, Hän käy suihkussa ja minä vaihdan päälleni keltaisen häneltä saamani paidan. Makaamme sängyillä kolmen peiton ja usean tyynyn kasassa, minä Pidän Hänestä Paljon.

Ja sitten se tapahtuu, yöllä joskus neljän jälkeen, raukeina ja väsyneinä katseltuamme kaksi päivää toisiamme silmiin ja upottuamme niihin.
Hänen huulensa vasten omiani.
Pehmeys.
Sisäinen lämpö. Sisäinen solarium.

Valvomme oikeastaan koko yön toistemme vieressä, heräämme aamulla puhelinsoittoon hotellin aulasta, huone olisi pitänyt jo palauttaa, puemme äkkiä pakkasenkestävät varustukset päällemme ja sinkaudumme ulkoilmaan, kävelemme kahvilaan ja makaamme sen pehmeillä penkeillä muutaman tunnin toisissamme jumittaen ja suudellen aina välillä.
Mie taidan oikeasti rakastaa sitä, vähän pelottavaa ja toisaalta taas kauhean helpottavaa, tuntuupa hassulta kun sekin vissiin sitten tykkää minusta.

miten voi ihminen mennä sekaisin.

Ei onnellisuutta mitata kiloissa? Mitä enemmän pois, sitä enemmän jää, niinkö, loogista? Katselen kauniita naisvartaloita, miten ne ovat niin sopusuhtaisia, puulämmitteinen sauna lämpiää ja kissa mouruaa jaloissa. Mikkelin ilmapiiri on sopuisa ja ehjä.
Istumme pimeässä saunassa lauteilla, joku heittää löylyä, laulamme muinaissuomalaisia lauluja. Hiki virtaa ja paljas iho koskettaa toista. Jokainen huokuu rakkautta ja lämpöä ja valoisuutta, saunan jälkeen keskustelemme siitä kuinka aina jonkun astuessa sisään saunan ovesta olisi voinut tokaista "voi miten kaunis sinäki oot".
Viikonloppu vietetään rauhaisissa tunnelmissa, Mikkelin viileys pitäytyy yksiön ikunoiden toisella puolella, sisällä soi ka so re, t laittaa ruokaa kuin emäntä, pitkässä mekossaan ja shaalissaan, vauva iteke ja jokeltaa ja me maalaamme toistemme kasvoja.

Mikkelistä

Terkkuja Mikkelistä, pien pimiä kaupunki ja kivoi ihmissii, mutkikkaita pikkuteitä joita ajellessa voi helposti eksyä.