Uuden elämän toinen päivä

Sillä on päässä kivat rastat, miten sä nämä teit, hän on ommellut ne, hän on kiehtova ja hauska ja juttu luistaa heti, matka taittuu Piritorilta puistoon, askel toinen kolmas, portailla huojuvat spusset väistävät horjahtaen. Päässä soi reggae ja linnut laulavat puissa, on vihreää ja hiekka on kuumaa ja penkillä istuminen harvinaisen mukavaa, me olemme samalla tasolla, minä vaistoan, minä tiedän.

Minä en tiedä enää mikä eilisestä on totta ja mikä unta ja mikä jotakin aivan muuta, kaikki tuntuu niin absurdilta ja hassulta ja ... randomilta, miten tätä voi sattua minulle, voi minun arkeni on todella mennyt uusiksi.

Istumme puistonpenkillä, joku tulee kysymään sätkäpaperia, ei ole. Sitten se tulee takaisin, antaa meille kukan, katsomme toisiimme silmät pyöreinä, juuri tästähän me puhuttiin äsken, voi kiitos kiitos kiitos, hän alkaa murskaamaan kukkaa ja tuntematon katoaa, tulee kohta takaisin ja kysyy saksia, ei ole. Tuntuu hyvältä, välipala laukkuni pohjalla ei tunnu viholliselta, kaupassa hyllyt eivät vaikuta enää silmiinhyppiviltä kaloreilta, alkoholiosasto, voi miten paljon siellä on kaloreita pullossa, voi jos ne kaikki pääsisivät vapaaksi, mitä tapahtuisi, kalorimeri, mitä tapahtuisi.

Tuntematon jää seuraamme, on kivaa ja piirrämme pinkillä geelikynällä polviimme ja voikukanlehdille, tapahtuu kaikkea mitä ei voi uskoa tapahtuvaksi, keksimme paljon käyttöä limupullolle, folionpalalle ja kynän hylsylle, en minä tiennyt että tämä on näin helppoa, tätä elämää minä olen kaivannut.

Lisää kavereita liittyy mukaan, olen ainoa tyttö mutta se ei tunnu häiritsevältä, ei, minä olen tottunut, ja me istumme puskassa ja pojat polttavat, siirrymme aurinkoon ja puhumme bajamajoista, minä koen valaistushetkiä ja kaikki nauravat, tuntematon soittaa kännykkänsä numeroita läpi, kuka menisi hänen kanssaan naimisiin.

Isoseni soittaa minulle, tule hengaamaan keskustaan, shoppaillaan paitoja ja kenkiä ja sitten mennään nurmijärvelle, minä suostun, hän ajaa vihreää autoa ja hänelläkin on rastoja päässä, mukaan tulee myös V ja hän halaa minua niin että selkä naksahtaa, sen hän tekee joka kerta, joka kerta minä kiherrän ja hän saa selkäni raksautettua. Kierrämme kauppoja, äitiltä tulee viesti, olen menossa nurmijärvelle vastaan, vaikka olemme vielä kaupungissa, mutta anteeksi on helpompi saada kuin lupa.

Ostokset hoidettu, istumme autossa ja reggae soi, isonen säätää bassoja kovemmalle ja ikkunat särisevät, ilta-aurinko osuu V:n naamaan jossakin Espoon perukoilla, hän tökkii minua kylkeen ja saamme koko auton tärisemään, syön vielä myslipatukan, tuntuu lihavalta ja pallolta ja normaalilta mutta en jaksa välittää, olkoon, näin on kuitenkin parempi.

Nurmijärvellä käymme taloksi, isältä tulee viestiä, kannattaisi tulla takaisin ensimmäisellä kotiin tulevalla välineellä, pelästymme kaikki ja isoseni lupaa ajaa minut takaisin, ellen saisi jäädä yöksi, ja minähän haluaisin, me pelaamme sata vuotta vanhaa tietokonepeliä ja nauramme kippurassa, me keksimme uusia biisejä ja revimme tiramisu-suklaan paperikäärettä palasiksi, jotka muistuttavat teroitusroskaa, syömme leipää ja muroja ja juomme kahvia ja minä lisään joukkoon sokeria, nauramme ja laulamme puoleenyöhön, jonka jälkeen lähdemme kohti kotia.

Nämä päivät ovat niin ikimuistoisia etten haluaisi niiden loppuvan ikinä. Minä olin valmis jäämään yöksi, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kassissa huppari ja aurinkolasit ja vihko, mutta en minä muuta tarvitse, äiti ei anna lupaa, isä sanoo että jos olen sairas niin ansaitsen sairaan kohtelun, kerrankin ymmärrän heitä enkä jaksa suuttua, olkoon, näinhän asia kai sitten on, mutta minä otan viimeisestäkin kaiken ilon irti.

Pojat saavat minut suostuteltua leirille, mieli on kevyt eikä askel paina, porvoossa syön pehmiksen ja puoli litraa battery strippediä, ostan keltaiset kengät kirpputorilta.

sincerely, ana: kerrohan minulle sähköpostisi tai tai tai joku josta sinut saa kiinni, minä haluan auttaa sinua sillä suorastaan tunnen kuinka haluat elää jaja ja kyllä sinussa on se liekki mutta se tarvitsee vain hieman happea, ja minä haluan puhaltaa siihen kevyesti, siten että se roihahtaa ja että sen keskus muuttuu siniseksi ja reunat kultaisiksi, minä haluan pelastaa.

Kiitos jälleen kommentoijille, ilman teitä päiväni olisi ollut kaksin verroin kurjempi<3

Valaistus

Olen pettänyt teidät.
Minun piti kertoa siitä kuinka hirveää elämä on, kuinka vaikea sitä on elää, kuinka paljon helpompi olisi heittää kaikki hukkaan.
Mutta en minä enää pysty.

Syömisten kanssa meni kotona vähän huonommin, sukanvarret pullottivat leipää ja aamiaismuroja kilahti lautaselle vähemmän kuin piti, jugurtiksi sitä kaikkein kevyintä, leiväksi kevyintä, kinkuksi kevyintä, juustoksi kevyintä, kaikki sitä mahdollisimman K E V Y T T Ä.

Kunnes koin valaistuksen.
En voi kertoa kaikkea siten, kuin haluaisin, mutta voin kertoa kaiken siten, kuin parhaaksi näen. Älkää ymmärtäkö väärin.

Aloitetaan tarina siitä, kuinka usein psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset tulevat uskoon, samoin kuin vankilassa, samanlaisten kaltereiden takana, ääriolosuhteissa, yksin itsensä kanssa, mutta miksi se kaikki menee näin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän että niin käy.
L tuli uskoon, hän oli viettänyt anoreksian takia osastolla puolisen vuotta. Ystävä toisensa jälkeen, kaikki kumartavat jotakin suurempaa, minä näytän kieltä ja keskisormea, ei mua kiinnosta, mä en tuollaiseen usko.

Porissa on ihanaa, J on ihana ja hänen veljensä vieläkin ihanampi, kaikki kauniit kukat kukkivat ja reggae soi taustalla, en edes muista olevani syömisvammainen, se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, minä syön karkkia ja suklaata, levyn ja kaksi pussia, J sanoo kahdelta yöllä olevansa nälkäinen, Yllätysmies nuokkuu sohvalla iloinen virne naamallaan, J keittää pastaa kotinsa ainoassa, kukallisessa kattilassa jonka pohja on jo kulunut. Minä istun lattialla, kovalla matolla, syön suklaata, katselen huoneessa leijuvaa mystistä savuverhoa, voi miten kotoisalta kaikki tuntuu, tämä on minun kotini ja tänne minä kuulun.

Sinä iltana mietimme liikaa tärkeitä asioita, uppoamme elämän peruskysymyksiin, siihen miten kaikki jakautuu kolmeen, siihen miten elämä on kuin juna, jäädäkö tällä asemalla vaiko seuraavalla, luovuttaako vaiko päästää irti, kuinka mieli on kaiken silmät. Sukellamme syvälle omiin elämiimme, menneisyyteen, minä mietin typeriä asioita ja tajuan kuinka lapsellista tämä on.

J ja minä puhumme kauan, pitkään ja hartaasti, katsomme kaksi elokuvaa joista toinen jää pauhaamaan kun me jo nukahdamme, aamulla heräämme tietokoneen surinaan, kaikki pelko on mennyttä, kaikki epätoivo ja suru, tuntuu uudelta alulta, minä tajuan tärkeitä asioita, emme meikkaa ja istumme keittiössä ja juomme teetä, syömme karkkia ja lämpimiä voileipiä.

J:n veli tulee paikalle, minä voisin samantien kapsahtaa hänen kaulaansa, voi mitkä silmät, mitkä kauniit kauniit silmät ja sitten hän katsoo minuun ja olen sulaa, minä näen hänen viisautensa ja syvyytensä ja ajatuksensa, hän vilkaisee minuun aina vaivihkaa ja vahingossa juuri samaan aikaan kuin minä vilkuilen häneen, joka kerta kun katseemme kohtaavat sydämeni värisee, tuntuu hassulta, hetket leijuvat eteenpäin pikavauhtia.

Ja sitten hän lähti ovesta.
Minä vilkutin, hän vilkutti, katseemme sulivat hetkeksi yhdeksi.

Tuntui tyhjältä.

Isä pyytää meidät teelle, menemme, hän on hauska ja näyttää vanhoja kuvia, juomme teetä ilman makeutusainetta ja puhumme menkoista, tunnen itseni ulkopuoliseksi mutten välitä.
Lähdemme takaisin J:lle, isä tulee mukaan, hän ei jaksanut vaimoaan, kierrämme siwan kautta, mieli on kevyt ja askel rullaa, jos siellä ei oo sitä niin sit mä en ota sitä koska sit se on kohtalo ja sitten kaupassa on sitä ja minä otan kaksi kappaletta.

J:llä on jälleen hauskaa, isällä on hyviä juttuja ja hän kertoo elämäntarinaansa, taustalla soi Soul Captain Band ja on hämärää, isä kehuu minua ja tuntuu hyvältä, alkaa naurattaa, minä leijun, huojun edestakaisin musiikin tahtiin, voi ihanaa, soita J sille sun veljelles, kerron hassuja juttuja ja rohkaistun, J soittaa veljelleen, voi hän tulee tänne!

Ja veli tulee.
Ja minä sulan jälleen.

Onko toi meidän poika susta hyvännäköinen, sano rehellisesti, ja minä vastaan rehellisesti, nyökkään heti, Veli on vessassa ja vaikka hän olisi tässä niin ei minua siltikään hävettäisi.

Loppuilta on liian ihana ollakseen totta. Keksin typeriä juttuja keltaisista teepussihiiristä jotka pyörivät mielessäni, kyhnään Veljen kainalossa, Yllätysmies tulee käymään yllätyksineen, on aivan liian kivaa, voi tällaistako on elämä, tätä minä haluan! Me olemme värikkäitä ja laulamme musiikin tahtiin, nukahdamme sotkuiseen huoneeseen ja heräämme aamulla siihen että musiikki on vieläkin päällä, Yllätysmies nukkuu sohvalla, J keittiössä, minä ja Veli patjalla kaiken rojun keskellä, hymyilemme ja nauramme, menemme keittiöön teeveen ääreen, nauramme typerille onnettomuuksille.

Ja sitten minun pitää lähteä.
Ja sydämeni kohdalle jää aukko joka aina välillä muistuttaa itsestään värisemällä ikävästi.

Minä haluan takaisin.

Ja minä pääsenkin.

Kotona syöminen menee yhtä hyvin kuin muuallakin, syön suklaata silloin kun tekee mieli, enää mitään ei mene piiloon. Tällä hetkellä on aivan sama vaikka painaisin 45 kiloa. Aivan sama, minä en välitä, sisin on tärkein eikä se temppeli jossa se asuu.

Ja niin minä tunnen olevani aivan eri tasolla ihmisten kanssa, heidän kanssaan joiden kesken minä vielä muutama päivä sitten puhuin ja jaoin ilot ja surut ja murheet, mutta nyt olen eri tasolla, ymmärrän asiat eri tavalla, tuntuu niin kovin hyvältä, pitkästä aikaa.

Kiitos.<3

Muistatko miltä tuntuu

... juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta.

Tapaan hänet ensimmäistä kertaa. Hän on ihana ja lyhyt ja hänen silmänsä näyttävät niin kauniilta ilman meikkiä ja hänellä on ihana tyyli.
Hetken aikaa minä haluan olla normaali.

Istumme Alppipuiston kalliolla, ilta-aurinko paistaa silmään ja musiikki pauhaa niin että joudumme lähes huutamaan vaikka istumme aivan vierekkäin varpaat sateesta märkää sammalta vasten.
Ja on hetkiä kun olemme hiljaa emmekä puhu mitään. Ei tunnu ahdistavalta.
Tapamme keltamuurahaisia puutikuilla ja puhumme osastoelämästä ja kommuunissa asumisesta ja taiteilijaelämästä ja teatterista ja tunnit kuluvat ja kohta aurinko ei enää paista silmiin puiden takaa.
On oranssia ja lämmintä ja saan maistaa elämää, ruoka ei pyöri hetkeen mielessä, syön iltapalan kokonaisuudessaan jopa omaksi yllätyksekseni.

Minua vaivaa nykyään se kun en osaa oksentaa.
Miksi muut osaavat. Minä ehkä hieman kaipaan sitä tunnetta kun pitää peitellä vessaa ja suihkun viemäriä ja tuvonneita punaisia silmiä. Haluan nähdä vatsani sisällön mieluummin vessanpöntössä, kaipaan sitä näkyä vaikka se onkin kamala ja oksettava, silti jotenkin niin kaunis ja tyyni, hienoa nyt se on tehty ja minä onnistuin, hyvästi äsken minussa ollut paska.

Tekee mieli kuolla.
Nyt minä olen ajatellut sitä ihan tosissani. En sitä miten sen teen, vaan mitä sen jälkeen tulee.
Minua ei pelota, vaikken tiedä mitä siitä seuraa. Minua ei harmita, vaikka missaisin niin paljon.
Minusta on tullut tyyni. Omaksi yllätyksekseni en enää osaa itkeä kun minua sätitään, minulle ei tule edes huono olo tai paha mieli vaan minä hymyilen ja tuntuu että asioiden pitääkin mennä näin, hyvä tämä on oikein, näin elämän kuuluu olla, minun kuuluisi loukkaantua ja loukkaantuminen tuntuu hyvältä.

Äiti sanoo ettei jaksa vahtia minua kuin pikkulasta, isä sanoo että olen nupistani niin sekaisin ettei minua voi päästää mihinkään, äiti kertoo muruvanasta joka kulkee keittiöstä aina farkkusortsieni taskuihin, mikään ei hätkäytä tai tunnu siltä kuin ennen vatsanpohjassa, mikään ei tunnu, sydän ei sykähdä ja ilme ei värähdä.

Ulkona sataa ja minun tekee mieli kokea jotain pelottavaa.

Maha pömpöttää enkä saa enää käsiäni reisieni paksuimman kohdan ympärille, en saa peukaloita ja keskisormia yhteen. En saa vasemman käteni peukaloa ja keskisormea enää käsivarteni kohdalta ympäri. Enää ei ole kuolonkylmä, ylähuuli ei tunnu jäätyneeltä.

Lämmitän pitkästä aikaa kauratyynyn mikrossa, voi se tuoksuu niin hyvältä, tulee mieleen talvi ja sairaimmat ajat, päivät jolloin en syönyt mitään, olin koneella ja lämmitin itseäni kauratyynyllä, tulee mieleen pepsimax-päivät ja läkerol-päivät ja lääkkeet ja huijaaminen ja fosfaatti.

Minä en osaa oksentaa.
Minulta se ei suju, se on rankkaa. Minulla ei ole kakomisrefleksiä, olen tunkenut sormet niin syvälle kurkkuun niin monet kerrat, minä tunnen kurkunpääni ja raavin sitä sormillani, tyhmä tyhmä tule jo ulos suklaa tule. Mutta ei se tule, sormiin tarttuu vain limaa ja kurkkuun alkaa sattua. Mutta ei okseta.

E on meillä yötä, me nukumme teltassa ja sattuu kaikkea kivaa, mutta hän syö liian vähän, nektariini ei ole hedelmä eikä kevyttuotteita saisi syödä, minä sätin häntä ja sujautan aamiaisleivät pöydän alle piiloon. Miksi, osaan minä muita auttaa mutten itseäni.

L omistaa oman kämpän ja siellä on maalattuna kirsikkapuu ja muutama kaluste ja keittokomero ja L leipoo kroissanteja ja pöydällä makaa mansikoita ja herneitä ja minä istun ikkunan viereen katsomaan ulos, nuoret leikkivät piirissä norjalaista, tuntuu hauskalta, minua ei ole, ei ole missään, minä en ole, katsokaa minun ohitseni, minä näen teidät mutta te ette minua.

Sivullinen.
Silti läsnä.

Puistossa tapahtuu tarinoita, romanssit alkavat ja päättyvät ja voisin istua siinä vaikka kolme päivää ja yötä putkeen, nuoria ja vanhoja ja osa vain piipahtaa ja toiset pysyvät pitkään, osa huutaa ja osa kuiskii ja osa ei sano mitään.

Minä en sano mitään.
Pidätän hengitystä.
Tätäkö on elämä.
Toisten elämä.
Minun.

Värjään hiukseni lähes mustiksi ja väriä roiskuu kasvoille ja näytän kamalalta mutten välitä, otan smiley-lävistyksen ja hetken tuntuu kivalta, saan olla vapaa ja kierrän hietalahtea, kirppiksen läpi ja ympäri ja lävistäjälle ja takaisin, maksan kortilla, minä olen iso, minä osaan suunnistaa, kävelen hietalahdelta keskustaan, voi miten hyvältä tuntuu.

ÄLÄ KALASTA SITÄ LIENTÄ SIELTÄ TAI MÄ VEDÄN SUA KORVASTA

tai mä vedän sua korvasta vedän korvasta vedän korvasta vedän korvasta

NO TEEPÄ SE.

ja mitään ei tapahdu.

Enemmän kuin eilinen

Karkaan jälleen veljeni koneelle ja istun oranssissa valkokukallisessa koon 38 - eli aivan liian suuressa - vintage-t-paidassani lastenhuoneen punaisella pikkujakkaralla, tieltä kuuluu autojen melu ja taivas on sininen, ikkunassa pörrää kärpänen ja jätän heti näpyttelyn sikseen, nousen varpailleni punajakkaralle ja kurkotan, en saa kärpästä kiinni ja seuraan sitä katseellani, isken jälleen ja vielä kerran, kärpänen jaa sormeni alle ja ikkunaan tulee tahra, minä nappaan kärpästä takajalasta ja kiikutan sen lihansyöjäkasvilleni, haluaako vaavi ruokaa, tästä saat noooin nam nam, ja vilkaisen samalla telkkaria josta siskoni katsoo ma vie en rosea.

Silmät tuntuvat hitailta ja raskailta, leffan teeman mukainen ajatus sykkii päässäni.

Aamulla äiti vihjaa seksuaalisen suuntautumiseni - jota minä en itsekään osaa enkä halua määritellä sillä sellaiset päätökset ovat aivan liian vaikeita - johtuvan dissosiaatiosta, tekee mieli lyödä äitiä biologiankirjalla, eikö hän millään usko, aluksi hän sanoi että se on okei, mutta kuulen koko ajan enemmän katkeria kommentteja ja vihjailua, jota en halua kuulla.

Eilen tuli taas tapeltua.

Isä on kai lukenut taas blogiani, terveiset sinne jos nytkin silmäsi hyppivät tämän tekstin yli, kuvittele minut vilkuttamassa irvistys naamallani, te olette niin läpinäkyviä että oikein koskee.

Isä aloittaa illalla keskustelun, sinun pitäisi, pitäisi joo, en saa, tästä tulee jälleen saarna. Minä en saa olla osastokavereideni kanssa, heidän pitää olla vain kavereita eikä mitään muuta, ongelmaisten ihmisten seura ei tee minulle hyvää. Silmäni täyttyvät kyynelistä väkisinkin, ihan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa muutenkin.
Ja sitten se tulee, henkilökohtainen loukkaus, nää sun ongelmat johtuu vain murrosiästä eikä sulla ole mitään masennusta ja itse keksit tuon anoreksiankin, etkö nyt vaan voi päättää että kaikki on hyvin.

Voi kun tätä ei voi tajuta ellei tässä itse elä.

Kerron äidille miten paljon helpompaa olisi jos minua ei olisi, jos minun annettaisiin päästää itseni päiviltä, voi miten lapsellista, äiti toteaa, kuulostaa siltä kuin oisit joku 12-vuotias etkä pian 17.

Otan seroquelin ja istun sohvalla, lyökää nyt vielä lyötyä, ja niinhän ne tekevät, saarna jatkuu ja jatkuu ja minä kerjään verta nenästäni, voi satuttakaa lisää lisää lisää minä haluan tietää kaiken minä haluan että kaikki on kurjaa kurjaa! Ja uppoan maailmoihini, uppoan punaisen sohvan sisuksiin ja pääni sisään.

Ja nyt en muista sen jälkeisistä tapahtumista enää mitään. Minua ei kiinnosta, tämä on minun elämäni eikä heidän, antakaa minun epäonnistua ja kompuroida ja yrittää, tarpeeksi tuskaista tämä on jo muutenkin.

Ellen olisi ottanut seroquelia olisin varmaankin jälleen tahtonut tuntea terän ihollani, mutta ai niin senkin minä olen vanhempien mukaan kopioinut muilta.
Eihän mikään tässä ole minun omaani, joten voinpa saman tien päästää irti, niin he yrittävät minulle uskotella. En minä tällä yksilöllisyyttä hae, tämä on sairaus, mutta ai niin isähän sanoi etten voi loputtomasti piiloutua sairauden taakse vaan minun pitää ottaa vastuuta.

Selvä, kaikki on minun syytäni, uskon ja uskokaa tekin.

Päivällä onnistun vielä suututtamaan kaverini, hän tahtoo nähdä mutta minulle on tulossa toinen vieras ja kaiken lisäksi minua ei edes kiinosta nähdä Kaveria, hän kinuaa koko ajan seuraa ja hyväksymistä ja minä en jaksa sellaista, kerroin hänelle siitä kuinka haluan vapautta enkä siksi uskalla seurustella ja hän sanoi että ymmärtää, mutta nyt hän kuitenkin toimii sitä vastoin. Minua ahdistaa kun minut pakotetaan nurkkaa vasten, minua ahdistaa kun en pääse pois kettujen kaivamaa takaovitunnelia pitkin, minua ahdistaa kun on vain yksi vaihtoehto, tai kun pitää satuttaa jotakuta.

Kolmelta menen alakertaan, hiukset nutturalle, taivutan ripset ja laitan maskaraa, pieni sipaus meikkivoidetta ja kajalia, voilá, olen valmis kohtaamaan maailman eikä kukaan näe kuinka sieluni on repeytynyt kahtia ja siitä vielä kahtia ja siitä miljoonaan pieneen osaan jotka liihottavat kaikki erisuuntiin harmaan betoniviidakon lomassa, minun värikkäät palaseni jotka värjäytyvät likaisiksi ja muuttuvat tylsiksi.

Isä ostaa uuden saippuakuplasetin minun pyynnöstäni, istun pihalla pikkutuoleilla ja puhallan jättisuuria kuplia.