Ananakset eivät kasva puussa

"Ootpa sä kevyt" se toteaa, kun jalkani irtautuvat Rautatientorin pinnasta, se tuoksuu hyvältä ja hymyilee punaviinilasillisen jälkeen onnellisena.
"Niinhän ne keijut ovat" sanoo sen ystävä, värisen pelkästä innosta ja suuntaamme kaikki yhdessä metroa kohden, jalassani kilisee tuttu kulkunen.

Viikonlopun aikana olen tanssinut yhteensä 15 tuntia, vähintään.
Aamubussissa kaikkien silmät roikkuvat väsyneinä (paitsi Tn silmät). Sain siltä tänään sellaisen uskomattoman lahjan, etten uskalla edes avata sitä pientä kääröä.

Ne kasvavat maassa.

VASTAUKSIA

Ihmiset, ihanaa kun kysyitte miult kaikkee, sain vähän ideoita että mistä tänne voi postailla, tai siis jos en aina jaksa vaikka kertoa että miul on kivaa, mitäteillekuuluu.
Vastailen nyt joihinki (ja saa kysyy lissää, se ois ihanaa! Ja toivomuspostauksia joo!)


Paras takana oleva vuosi? 
Lapsuusvuodet. Ne oli aina parasta aikaa kuitenkin, miten vuosi pystyi kestämään niin pitkään. En minä mittään tiettyä vuotta ehkä osaa määritellä, mutta joskus silloin kun minä olin viiden tai kuuden, silloin oli siisteintä. Hyppiä pomppulinnassa (Puuhamaan kuplalinnat tuntuivat kovin isoilta), silittää pieniä kilejä, leikkiä tunteja putkeen pehmoleluilla, itkeä sitä kun en koskaan saakaan koiraa kun se ei tapahdu nyt. Pelätä sitä että sängyn alla asuu mörkö. Suuttua siitä, kun naapurinpoika sanoo ettei miun poni osaa lentää kun sillä ei ole siipiä.
Viime vuosi oli kanssa sinänsä aika kiva, melko käänteentekevä. Sillain, että löysin itseni, ehkä, tai sit hukkasin entistä tarkemmin.
Vaikea sanoa, vuodet muuttaa minua, vuosi vuodelta erilainen, ja eihän miussa ole edes yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta sitten! Voinko minä oikeesti olla sama ihminenkään..

Suurimmat ilot kun pystyt nauttimaan elämästä? 
Eiks miun blogit oo näitä täynnä!
Se, että pystyn tanssimaan tunteja putkeen. Se, että saan hymyn jonkun huulille, saan jonkun katsomaan minua silmiin ratikassa, saan jonkun ajattelemaan. Se, että saan olla ystävien seurassa, se että voin olla oma itseni ja ihan riittävä.
Suurinta iloa tuottaa nimenomaan se, kun saan jonkun hyvälle tuulelle miun olemisella. Se on ehkä tärkeintä, siltä tuntuisi. Tilanne, kun näen hymyt ystävien kasvoilla, kun onnistun jälleen yllättämään heidät. Tai vielä parempi, hymyn vieraan kasvoilla.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös mitä parhainta. Uusiin paikkoihin meneminen, uusien asioiden löytäminen ja opettelu. Itsensä haastaminen ja yllättäminen. Spontaanius!
Suurimmat ilot tulee pienimmistä asioista.


Suurimmat motivaation aiheet, jotka pitävät sinut terveessä elämässä?
Öh..
 Se, että jaksan. Se, että miun jaksamisella on merkitystä muiden elämään. Se, että haluan kasvaa aikuiseksi, omistaa oman kämpän ja tehdä omia valintoja, elää omaa elämääni, ilman että kenenkään tarvitsee vahtia. Se, että saan olla oma itseni, ja oppisin vielä joskus pitämään sitä henkilöä kauniina.
Erilaiset ihanat tapahtumat, joissa voin unohtaa sen, että oikeasti voin toisinaan olla aika rikkikin. Kun saa luvan kanssa olla iloinen, huolehtimatta siitä, miltä näyttää.
Se, että miusta ihmiset näyttää paremmilta, kun ne voi sisäisesti hyvin. Sisäiseen hyvinvointiin pyrkiminen tuntuu tärkeältä.
Se, etten jaksa enää olla sairas ja kuunnella sitä puolta itsestäni. Että välillä pelkään, että  kehoni pettää. Haluan olla sille lempeä, suhtautua siihen niinkuin kaikkeen muuhun, lempeydellä ja anteeksiannolla, hymyillen, nauraen, ei niin vakavasti välttämättä.
Antaa asioiden olla ja katsoa mitä tulee.
Minä oon aina halunnut olla kuin kaikki muutkin, en välttämättä enää kauheasti, mutta toisinaan se voisi olla ihan kivaa, tietyiltä osa-alueilta elämästä etenkin.


Kerro siun taide-elämästä! Mitä taidetta teet ja mistä tykkäät. 
Minä teen melkeen mitä vaan, minkä voi luokitella taiteeksi. Oikeastaan minä kuvailen usein, että miun elämä on taidetta, oon aika pitkälle sitä mieltä että niin se menee. Mitä tahansa teenkin, se muuntuu taiteeksi, tai taide muuntuu siksi, tai jotakin!
Mut noin yleensä ottaen minä piirrän ja maalaan, paljon ja aina ja kaikkialla. Ja kirjoitan, kuten olette ehkä huomanneet.
Nykyään myös kehollinen ilmaisu on tullut tärkeämmäksi. Tanssi ja liike ja improvisaatio, teatteri ja larppaus, näytteleminen.
Minä kans sisustan paikkoja ja valokuvaan, stailaan ihmisiä ja voi meikkitaiteilu on niin siistiä, vaikken itse ennää meikkiä oikein käytäkään (tänään miulla oli ripsiväriä ja tuntui tosi hassulta).
Ja installaatiot on hienoja, me ollaan koulussa edelleen tekemässä sellaista yhden tytön kanssa, siihen tulee vessan lavuaari ja yksi video joka me kuvattiin.
Minä tykkään monenmoisesta taiteesta. Vaik oikeasti en edes seuraa mitään suuria taiteilijoita, vaan lähinnä sellaisia elämäntapataiteilijoita. Paljon kavereita. Ja osaa ihailen muuten vain.
Ainoa taide, mitä en voi sietää, on : ___. En keksikään. Onkohan semmoista.

Miksi et ole vegaani? Voisitko olla? 
Minä oon aika pitkälti vegaani. Ainoa, mitä käytän, ovat maitotuotteet, toisinaan myös kananmuna. Maidosta luopuminen on kyllä helppoa, vegaaninen juusto on AH taivaallista, alpro soya maistuu paremmalta kuin mikään maito, vegaaninen jäätelö mmmh. En oikein tiedä, miksen jaksa lopullisesti siirtyä vegaaniksi. En kuitenkaan osta itselleni juuri koskaan mitään epävegaanista. En ole syönyt liivatteellisia karkkeja aikoihin. Oikeastaan miun periaate on lähinnä se, et kunhan en itse ostamalla tue eläinkunnan tuotteiden käyttöä, niin mää voin esimerkiks syödä karkin jos joku kaveri tarjoaa (ja jos miun pää antaa myöten).
Mut lihatuotteisiin en silti koskis. Tuntuu vaan tosi ällöltä.
Mut kun minä vain tykkään Levi-nimisestä margariinista, siinä on kyl maitoa. Ja kevytjäätelöstä, vegaanisia tuotteita ei kauheasti ole kevyinä.. Siis jotain jätskejä.
Hm, voisinhanm minä olla. Oikeastaan oon aika viimeisessä vaiheessa siirtymässä, aika näyttää siirrynkö kuitenkaan. Ei tunnu sillä tavalla kauhean merkittävältä tällähetkellä.

Mitä ajattelet muiden ihmisten finneistä? 
Riippuu finneistä ja ihmisistä, toisille ne sopii, oi! Toiset on niin suloisia.
Semmoiset puhkeamaisillaan olevat pelottavat on vähän ärsyttäviä muidenkin naamoilla, mutta ei ne minua häiritse silti kamalasti. Oikeastaan ne tuo kaikki ihmiset vähän lähemmäs maantasoa. Tyyliin:
Kuvitelkaa, Tarja Halonenkin käy vessassa!

Ketä ihailet?


Vahvoja naisia kuten: Frida Kahlo, Pikku Myy, Mariska.
Omaperäisiä naisia.
Arjen löytöretkeilijöitä, kuten Meiju Niskalaa ja Keri Smithiä. Näin Meijun muuten tänään, se pyöräili miun bussin ohi ja sillä oli keltainen kypärä jossa oli lelueläimiä kiinni.

Pelkoa ja Inhoa Miun Päässä

(Tän postauksen jälkeen voisin painua huoneeseeni, netti ei toimi ennää siellä, ja katsoa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, en oo vieläkään nähnyt sitä ja miust tuntuu että just nyt ois sen aika.)

Maailma on jännä paikka.
Olen tänään ja eilen syönyt ihan kauheasti. Tai ei, en ole kyllä ihan varma eilisestä, ei se tainnutkaan olla eilen vaan aamulla. Tai en mä tiedä söinkö eilen paljon vai en, en muista, se tuntui silloin paljolta mutta nyt kun ajattelee se ei ole mitään.
Olen potenut huonoa omatuntoa about viikko sitten syödystä ben&jerry'sistä, puoli viikkoa sitten syödystä pasta-annoksesta, toissapäivänä tyhjäksi kaavitusta kevytjäätelökulhosta. Siitä, että oikeasti söin eilen purkkaa. Siitä, että aamulla join pepsiä ja uskalsin koskea muroihin.

Sitten tänään tapahtui kaikkea ja taas yksi miun kulisseista sortui, maailma, sä olet kiva paikka kun teet näin aina toisinaan.
Yhtäkkiä mulle iski kauhea surukohtaus. Olin tavannut ihmisiä, olin tuttujen keskellä. Oli miulla jo aiemmin ollut sellainen olo, että kaikki ei ole kohdallaan, kurkussa tuntui pahalta ja olin vähän poissa itsestäni, en huomioinut enää kastetta nurmella enkä oransseja lehtiä maassa, en hymyillyt aidosti sydän lepattaen kun näin maanantaina maailman kauneimman auringonlaskun, en enää vajonnut kaihoisaan melankoliaan kuunnellessani Pariisin kevättä, en silloinkaan kun minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni tai olisitko haavoittumattomana onnellinen vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä.

Viime päivinä olen murehtinut lähinnä sitä, miten hiuksenim ovat, miten en näytä itseltäni, miten sitä ja miten tätä ja tuota, ostanut porkkanoita ja pepsi maxia.
Tänään alkoi surettaa, menin aika lukkoon. 
En pystynyt sanomaan oikein mitään, en aidosti ainakaan, jokin tukki jotkut kytkökset miun sydämen ja sanojen välillä, katse kiersi seiniä ja vähän uloskin. Mekaaniisesti olen juossut paikasta toisiin, nähnyt kavereita tuntematta sitä aitoa onnea siitä kun oikeasti näen jonkun, käynyt baarissa ja hymyillyt väkinäisesti. Pelännyt syöväni liikaa.
Ja nyt se kaikki ilmestyi, typerinä ajatuksina, suljettuna sydämenä, pistoksina omassatunnossa.

Istuin 550:ssa vihaisena itselleni, surullisena kaikesta, poissaolevana ja aivan helvetin muualla. Musiikkia korvilla, mutta kun sekin oli vain harmaita sanoja eikä niitä loistavia värejä. Ihmisten katseita minussa, mutta en ollut niistäkään onnellinen, vaikka sillä yhdellä pojalla oli paidassa hieno kuvio.
Kävelin kotiin ja päätin ylittää itseni.
Ja nyt olen syönyt kauheasti - ja se tuntuu musta aivan saatanan hyvältä!


HUH!

Mikä tunne, oikeesti.
Kävin tänään vaa'alla ja se lukema vähän pelästytti. Alhaisuudellaan, tai oikeestaan en tuntenut oikein mitään siitä mutta joku osa mussa sanoo silti etät siitä pitäis huolestua.
Ja nyt oikeasti tsemppasin.
Lupasin äsken itselleni, että huomisesta lähtien annan itseni syödä silloin kun nälkä tulee. En voi enää rääkätä tätä kehoa, olen yrittänyt sisäistää sitä viime aikoina, mutta edes Rainbowssa murtuneet varpaat eivät kertoneet sitä, ei kylmydessä sinertäväksi värjäytynyt naama, ei heikot jalat ja tutisevat ranteet. Se, että syön normaalisti, ei tarkoita lihomista, välttämättä. Ja mitä jos tarkoittaakin, olenhan minä kieltämättä vähän kulahtanut ehkä.

Vaikka toisaalta tuntuu kamalan paksulta tietyissä kohdissa ja --- - -- - -
En tiedä kauanko tätä tsemppiä kestää.
Mutta nyt ei tunnu epäonnistuneelta ja kamalan lihavalta, vaan nimenomaan hyvältä.

Tyytyväisyyttä ja 10 tuntia reivejä

Jestas että olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni (no en ihan, viimeaikoina näitä hetkiä on ollu taika paljonkin) tyytyväinen itseeni! Ja aina tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys: olen vihannut itseäni niin syvästi, ollut sitä mieltä ettei musta ole mihinkään, tuntenut olevani vain täytepala muiden joukossa.
Mutta nyt tunnen toisin. Minä jopa arvostan itseäni.

Eilen oli ne reivit. Niiden piti olla tänään, mutta päivää ja paikkaa muutettiin muutaman tunnin varoitusajalla. Ei se haitannut, eilen oli menofiilis.
Seisoin Rautatientorilla ja odotin Ttä, ohitse käveli tummaihoinen mies ja huikkasi "waiting for me?", hymyilin ja näytin sille käsilläni että mikäettei, se tuli luokse ja puhuimme aika pitkään, se oli Kamerunista ja kertoi että on tosi hienoa kuinka minä uskallan näyttää itseltäni (do you feel like being yourself?) ja että hänen kotimaassaan ajateltaisiin että minä olisin lost it, sanoin että ehkä oonkin ja sitten se nauroi.
Se oli ihan ihana, se sanoi että se juttelee paljon ihmisille tällä lailla spontaanisti, kerroin miten hienoa se on mielestäni. Ja se oli opetellut paljon suomalaisesta kulttuurista, se sanoi että suomalaislta tytöiltä ei kannata perjantai-iltana pyytää puhelinnumeroa koska ne menee juomaan eikä huomenna kuitenkaan muista.

Ja sitten T tuli paikalle.
Tapasin sen ja sitten Un Rautiksella, määränpäänä Pasilan Galleria eli toisinsanoen hylätty rautatietunneli jossakin Mäkelänrinteen uimahallin lähellä.
Emme osanneet mennä paikalle.

Kävelimme edestakaisin, olin turhautua. Jos olisimme kulkeneet vielä yhden tien harhaan, minä olisin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin.
Matkalla tapasimme muitakin, jotka näyttivät siltä kuin etsisivät bileitä. Minä huutelin niille, että onko ne menossa Expeditioniin, kysyin tietääkö ne mihin mennä, eivät tienneet joten sanoin aina että liittykää retkikuntaan. Lopulta meitä oli varmaan yli kymmenen. Koin olevani vastuussa.
Olin sosiaalinen ja loin kontakteja. Tunsin, että miulla pyssyy homma hanskassa.

Galleriatunnelin häämöttäessä kaikki huolet unohtuivat. Psykejumputus kantautui korviin, vihreät valot tunnelin seinällä hypnotisoivat. Junatunnelin terävillä kivillä kävely oli vaikeaa, T otti tukea minusta ja minä tiirailin kännykänvalossa maata, pelkäsin koko ajan astuvani huumeneulaan.
Kävelyä kesti varmaan kilometrin tai ikuisuuden.
Paikalla olimme kello 22:30, ehkä.
Tunnelin reunoilla istui porukkaa, osa poltti kukkaa ja toiset tupakkaa, joku oli jo sammunut vaikka bileet alkoivat kymmeneltä. Minä en malttanut olla paikoillani, avasin nopeasti hohtotikku-korvikseni ja väänsin niin että vihreä aine raksahti ja alkoi hohtaa ja katsoin Ttä innoissani ja hypin ylös ja alas ja sivuille ja se kai näytti ihan hyvältä.
Maalasin kasvoihini UV-väreillä, minusta tuntuu että hukkasin nekin jo.
Maalasin myös muiden kasvoja ja käsiä ja vartaloita. Ttä väsytti ja se sanoi että sen pitää saada jostain piriä, minä sanoin että aijaa.

Ensimmäinen DJ oli ihana. Pompin eturivissä innoissani ja sekin huomasi sen, minä elin niin siinä musiikissa. Ja niin eli sekin, meillä oli yhteinen kupla. Siinä vaiheessa tanssilattialla oli vain minä ja kourallinen muita, joitakin ärsyttäviä teinejä jotka heiluivat siellä kaljapullot käsissä ja kaatuilivat aina välillä minua päin ja varmaan muitakin, mutta ei se kamalasti haitannut sillä siellä oli minä ja musiikki kahdestaan. DJ loi katsekontaktin, tiesin mitä se tarkoittaa.
Hullu nousu.
Milloin se taas alkaa, se basso, milloin, kohta, ei vielä, diuuuuuuuuuuuu sanoi levari, miun silmät suureni ja kädet nousi ylös ja vispasi ja odotti ja PUMMMM dagadagadagadaga DJ ja minä heitimme kädet yhtä aikaa etuviistoon iskien, samalla mie pomppasin ja aloitin ihan hullun joraamisen. DJ nauroi, kumartui pöydän alle ja tuli sitten taas ylös, mie katsoin sitä hölmistyneenä, se osoitti paidassaan ollutta bongin kuvaa.

DJ-pöydän takaa myös toinen poika loi katsekontaktin, se tuli tanssilattialle ja vispasimme käsiämme samaan tahtiin, ilmeilimme ja elimme sitä tunnetta.
Katsoin ympärilleni.
Ihmisiä oli tullut paikalle lisää (kuulin että parhaimmillaan meitä oli 500?), minä eturivissä. Tuntui vähän pöhköltä, minä olin melkeinpä ainoa tällainen, hiukset takuilla ja naama UV-maaleilla ja otsassa bindi ja puhvilahkeiset housut (jalassa) ja itse menninkäistyyliin leikelty vihreä nahkahame, kolme vyölaukkua ja ruskea nahkainen keijukaispaita. Ja miusta minä olin kyllä aika hyvä tanssimaan. Ei ne kaikki osanneet, hytkyivät kännissä edestakaisin. Toisaalta musta oli ihanaa olla niinkin uniikki. Se buustasi jotain miun kadonnutta itsetuntoa, wau mähän oon ihan siisti tyyppi (oisin ehkä halunnut itse tutustua itseeni jos oisin nähnyt miut siellä. kuulostaa varmaan aika tyhmältä). Tuntui, että tosi monet katsoi minua silleen Jotenkin.
Tai sitten se johtui niistä UV-maaleista, niitä tultiin kehumaan paljon (wau miten siistii kun sä katsot tonne taakse ja noi värit vaan... loistaa..).

Vieressä heiluva jätkä yritti epätoivoisesti iskeä minua koko ajan. Ärsytti. Mie tulin tanssimaan enkä hankkimaan peräänkuolaajia, ainakaan tuommosia. Se oli epätoivoinen ja ruikutti koko ajan että miksi me ei puhuta. Sanoin että jumalauta ole hiljaa, mä tanssin. Se ei ollut yhtään miun tyyppiä vaan semmonen kauhea joka yritti iskeä kaikkia jotka sen mittapuun mukaan näytti helpoilta. Ainakin se meni jotain heittelemään siinä vatkaavalle pinkkipaitaiselle lissullekin.

Siinä vaiheessa kun Sienis aloitti (kello puoli kolme), T ei ollut löytänyt mistään piriä, eräs retkikuntaan liittynyt tyttö ei ollut löytänyt mistään pilveä ja minä hukkasin itseni tanssilattialle.
Sienis oli ehkä vähän pettymys, tai ainakaan se ei ottanut kontaktia niinkuin muut DJt, mutta se musiikki HUH oli kyllä hyvvää.

Eräs ihan hauskannäköinen poika luuli minua joksikin toiseksi, mut sit mie menin juttelemaan sille ja tutustuin siihen vähän. Juttelin muutenkin aika monelle tai ainakin otin katsekontaktia, loikin eturivissä ja katsoin taakse ja jos huomasin ettei joku tanssi, mie katsoin siihen ja tein käsillä semmoista liikettä ettei siihen voi olla lähtemättä mukaan.
Joskus puoli neljältä aamulla väsytti hirveästi. En olisi jaksanut millään tanssia, mutten voinut pitää taukoa, tiesin että jos istun hetkeksikään niin sitten minä jämähdän. Keikuin vieläkin eturivissä (kuten koko illan ajan loppuun saakka), nostelin jalkoja, ai sattui.
DJ-pöydän takana kekkuloivat ihmiset tarjosivat miulle juissia, minä tanssin ja söin samalla porkkanaa (se oli ihmisistä kamalan hauskaa). Ja ne katsoivat minua, olen varma siitä.

Reivasin 10 tuntia putkeen, bileet saatiin lopetettua aamukahdeksalta. Siihen mennessä tanssilattia oli tyhjentynyt ja uutta porukkaa oli tullut kehiin ja minä olin ehtinyt pyörittämään poita. En pitänyt taukoa tanssimisesta hetkeäkään, jälkeenpäin kehuttiin hyvästä sparrauksesta, "Sai tehdä oikein töitä että pysyi sun tahdissa".
Ja minä olin aivan vesiselvinpäin. Vaikkei sitä moni varmaan siellä ainakaan uskonut, mutta minä join illan aikana pepsi maxia ja söinm porkkanoita tanssilattialla.

Damage: Klta synttärilahjaksi saamani rannekoru meni rikki, bindi katosi (putosi kai maahan), jalkoihin tuli kolme rakkulaa ja nilkat ovat kipeinä ja reidet tuntuvat pökkelöiltä.

Tänään yksi niistä deejiistä pyysi minua kahville. Hui! Tutustuin oikeastaan kaikkiin niiden bileiden järjestäjiin, tai ainakin sillä lailla että nyt voisin mennä puhumaan niille koska hei minähän siellä keikuin koko sen kymmenen tuntia niin!!!
Ja osa niistä sanoi että meidän pitää puhua. Olipas hauskaa kun sain kerrankin loistaa, hiihi. Oon mää kai aika hyvä tanssimaan sittenkin, tai ainakin mulla oli koko ajan sellainen olo, tiedättekö, kun ei edes ajattele mitä tekee vaan se musiikki vain muuntuu liikkeeksi.
Miuta pyydettiin varmaan viisille eri jatkoille, mutta ei kiinnostanut. Halusin kotiin syömään muroja.

Aamu alkaa Luomuhapolla

Maailman paras syysaamu.
Ulkona on harmaata. Taivaan sininen maalautuu kuin kankaalle pilvien taakse, kuinkahan suuri se kangas on, ja kuinkahan kaukana. Välillä selkään osuu aurinko. Värittää pepsimax-lasillisen ruskeaksi, vaikka tiedän että se on mustaa, vai onkohan, ainakin se väreilee ja poreilee.

Eilen illalla pelkäsin pitkästä aikaa.
Vaatehuoneesta kurkisti mörkö ja se katseli miun jalkaa himoiten, jalka oli peiton ulkopuolella enkä uskaltanut liikuttaa sitä, ettei mörkö kävisi kiinni.
Sitten laitoin kädenkin peiton ulkopuolelle uhmaten. Eikä miulle käynyt mitään, kai.

Aamulla pyöräilin lähikauppaan J:n huppari päällä.
Päivät ovat tuntuneet aika tyhjiltä ilman sitä. Tai sitten ne ovat olleet tyhjiä muutenvaan. Mutta kun ajattelenkin sitä, että se saa olla Portugalissa ja tanssia itsensä tainnoksiin aavikolla, miut valtaa hirveä  ikävä ja halu päästä tekstaamaan sille, tiedän etten voi, tai kyllä voin mutta ainakaan se ei voi vastata.

Istun keittiön pöydän ääressä. Join batteryn, nyt juon pepsi maxia, aiemmin söin lautasellisen muroja, niihin hain alpo soyaa kaupasta (aiemmin se epäilytti minua mutta sitten sain kuulla miten se valitsee soijansa eikä se enää olekaan niin pelottavaa, välttämättä).
Oon syönyt tänään myös 4 karkkia joiden tiesin olevan vegaanisia.

Pikkusisko tuli koulusta ja oli aluksi tosi ilkeä, minä istuin tässä ja se söi minun ostamaani jäätelöä ja juomia ja nyt se syö karkkia, mutta minä istuin vain hiljaa ja naureskelin facebook-päivityksille, niistä hupini on koostunut jo parin päivän ajan.
Sitten juttelimme hetken ja tuntuu että saan taas soittaa musiikkia ilman että se valittaa,  Maalatkaa Tekin Maisemanne Tällä.

On taas energinen olo ja voisin jaksaa raahautua ihmisten ilmoille.
Mulla ei ole koulua tässä jaksossa ollenkaan perjantaisin, se tuntuu tosi hyvältä.

En pysty seisomaan, käveleminen on yhtä tuskaa.
Laitoinpa suuhuni mitä tahansa (paitsi porkkanaa), tulee se heti läpi. Ja kun en jaksaisi edes kävellä vessaan.

En haluaisi syödä mitään, jokainen suupala tuntuu aivan turhalta. Ei mun tarvitse.
Tänään olen saanut alas lautasellisen muroja ja pastaa. Samalla kuitenkin pelkään, että laihdun vain lisää, mitä en siis halua. Ruokapäiväkirjojen mukana näin käy, mikäli jatkan tällä tahdilla. Mutta miten paljon tässä sitten pitäisi syödä!? Minä en kai vain osaa, joten tyydyn rouskuttamaan porkkanaa.
Sitä paitsi olen jo muutenkin varma, että lautasellinen muroja ja pastaa saa minut lihomaan (vaikka järki sanoo ettei se voi saada, vai hetkinen, sanooko sittenkään..)

Odotan innon- ja kauhunsekaisin tuntein perjantain ja lauantain bileitä. Haluan mennä ja tanssia itseni tainnoksiin psytrancen ja reggaetonin ja dubstepin tahtiin, mutten tiedä pysynkö tolpillani.

En ole jaksanut hoippua kouluun. Kävin siellä eilen, kaksi tuntia meni sumussa ja mielitekojen parissa, minun oli pakko saada syödä kuivattua varrasruisleipää.
Nyt olen vain maannut kuolinvuoteellani sängyssäni ja odottanut, että tulee ilta, jotta voin taas nukahtaa.
Ja ettei vain tarvitsisi syödä enää.

K Y S Y M Y K S I Ä

Lukion kolmannen vuoden ensimmäisen koulupäivän kunniaksi pyytäisin teiltä, rakkaat lukijani, kysymyksiä, joihin vastailla.
Mitä tahansa, saa laittaa myös kommenttia ja pyytää mua kertomaan jostain.

Vatsassa tuntuu oudolta.

Syntymäpäivä

Tänään minä täytän kahdeksantoista kello 22:22.

Tähän asti ajatus siitä on tuntunut kamalan hyvältä. Sadat ystävät ovat onnitelleet, mummi toi lahjaksi pyyhkeitä joita olin pyytänyt, äiti toi Tallinnasta tuodun intiaanipatsaan. Sillä on pitkä tukka ja kädessä vesipiippu.
J lähti eilen Portugaliin psykefestareille, annoin sen mukaan 75 euroa jotta se ostaisi mulle sieltä vaatteita.
Eilen istuimme omenapuiden alla ja soitimme akustista kitaraa, B laulaa ja minä ja R liitymme mukaan, saan kaveirni poikaystävältä syntymäpäivälahjaksi tölkillisen karhun 3-olutta, en ole avannut sitä vielä vaan odotan oikeaa hetkeä, jos sitä koskaan tulee.
Koska ei alkoholin juominen oikeastaan kiinnosta minua. Tunnen silloin itseni vain niin loputtoman tyhmäksi, selitän kauheasti (vaikka teen sitä muutenkin) ja alan ärsyttää  itseäni, sitten istun vain hiljaa ja katson kun muilla on kivaa.
Onneksi en avannut sitä eilen. Eilen sydämessä väreili niin kauheasti, että minä vain istuin hiljaa ja katselin taivaalle (viikko sitten siellä näkyi tähdenlentoja) omenapuiden lehtien välistä ja kuuntelin ääniä.
Pyöritin hetken aikaa ledivalo-poitani. Huikkailin vierestä kulkeville pojille, että istuisivat mukaan kuuntelemaan kitaraa. Niillä oli ilmapalloja mukana ja ne hymyilivät kiltisti.

Ehdin viimeiseen bussiin joka lähti tasan kaksi minuuttia ennen yötaksan alkua. Leimasin lippuni kiireesti.
Tänään heräsin onnittelutekstiviesteihin.
Isä antoi minulle nipun papereita, ne olivat häneltä ja vahemmiltaan ja kummitädiltäni ja -sedältäni. Niissä kaikissa kehotettiin vain uskomaan jeesukseen ja parantamaan tapani, luin kirjeet hompsien ja pelkäsin että aivopeseydyn, isän kirje oli kamalan tyly, siitä näki että se oli jo silloin joskus varautunut siihen että kuolen.
Isän kirjeessä sanotaan, että hän luovuttaa minun elämäni ilomielin minulle, vihdoin.
Tavallaan kirje on kamalan ahdistava, suunnittelen itkemistä mutten sitten jaksakaan, näpyttelen läppärillä www.eroakirkosta.fi ja lähetän lomakkeen, vihdoin se on tehty!

Isä antoi minulle vihdoin takaisin myös joskus ammoisina aikoina takavarikoimansa Stalinin lehmät-kirjani sekä topallisen tupakkaa.
En aio polttaa sitä, lahjoitan siitä aina niille, jotka tarvitsevat.

Joskus sitä muistaa paikkansa maailmassa.
Silloin, kun matkustaa satoja satoja kilometrejä pohjoiseen. Siellä on aina tuntunut hyvältä, Suomen pohjoisessa. Niin nytkin. Sen tajusi jo junassa, odotin sydän pamppaillen Lahtea, silloin J astuisi junaan ja voisimme istua vierekkäin ja syödä karkkia ja porkkanaa ja odottaa että juna saapuisi Kuopioon, josta jatkaisimme matkaa yön hämärässä liftaten.

J astuu junaan.
 Katseemme kohtaavat ja hymyilemme. Vaellamme junan päästä päähän ja etsimme sopivaa paikkaa.
Minun lippuani ei koskaan tarkastettu.

Asiat ovat aika hyvin kohdallaan. J syö karkkia ja minä porkkanaa. J juo mehua ja minä pepsi maxia.
Liftireissulla peräämme soitetaan poliisit, moottoritien varrella liftaaminen on laitonta.
He miettivät, pitäisikö heidän heittää meidät sinne, minne matkamme suuntasi. Eivät heittäneet. Sen sijaan törmäsimme kävelymatkallamme kuopiolaiseen osastotyttöön, joka oli juuri karannut, ilman kenkiä ja mukanaan vain laukku ja sen silmät näyttivät itkeneiltä.

Perillä pystytämme teltan, kuuntelemme ihmisten rummutusta, emme huomanneet naapuriteltan valoja kuin vasta sen jälkeen kun oma telttamme oli jo pystyssä.
Sisustimme telttamme kivaksi. Halasimme yön pimeydessä. Ihanaa olla vihdoin kotona.

Istuimme joka ilta Chai-keittiössä kuunnellen ja laulaen lauluja. Hymyilimme uuden perheemme kanssa. Halauksia, poskisuudelmia, suudelmia suulle.
Ensimmäisenä iltana kaunissilmäinen poika iskee minulle silmää, minä tanssin rumpujen tahtiin.

Viiden päivän aikana opin uusia liikkeitä poilla, tutustun naapuriteltan ihmisiin, joista eräs tulee nukkumaan minun ja J:n päälle telttaamme, vaikka me yritämme nukkua.
Tanssin paljon, rummutan vähän, soitan munniharppua ja pyöritän poita tulella. Adrenaliini virtaa ja sydämeni hakkaa.

Syön julmetusti karkkia.
Ja muita herkkuja, ja ruokaa, ja suklaata, mätän naamaani sillä vannon ettei tästä tule tapaa, ja että heti kun pääsen kotiini niin normaali tahti jatkuu jälleen.
 Vatsani menee sekaisin, niin muidenkin.
Kotona palaan jälleen salaattiruokavaliooni. Tänään söin kyllä pastaa vähän.

Nukun yön kaunissilmäisen pojan teltassa. Kovalla maalla, selkä vasten teltan nahkeaa lattiaa.
Muut yöt nukun J:n vieressä, poltamme suitsukkeita ja kynttilöitä ja napostelemme kuivattuja omenoita ja banaaneja, lahjoitan ne viimeisenä iltana ihanalle tytölle, jonka tapasin pitkästä aikaa, viimeksi näin sen T:n luona evakossa, nyt se oli täällä ja meillä oli sen kanssa ihanaa, se oli puhjennut kukkaan.

Viimeinen ilta oli ihanin.
Menimme, minä, J, kaunissilmäinen poika ja T, Chai-keittiöön, siellä ei ollut ketään joten sytytimme sinne kynttilöitä ja minä tein uuniin tulen ja keitin siinä kaakaota, istuimme tuijotellen tuleen ja huikkailimme ohikulkeville perheenjäsenille: "Hey sister, take some hot chocolate! Brother, there is hot chocolate on the stove!"
Eräs Rainbow-veli pantomiimi-liftaa paikalle. Sillä on hassuja juttuja ja nauramme kippurassa.

Liftasimme J:n kanssa takaisin, saimme suoran kyydin Kuopio-Espoo alle viidessä minuutissa.
Kotiin palatessa pelkään lihoneeni suunnattomasti, vaikka oikeastaan näin on aika hyvä, olen unohtanut pelätä ja huolehtia, ja silti voin vain palata takaisin salaattiannoksiini ja yöllisiin seikkailuihini Helsingin sykkeessä.
Tapasin eilen illalla erään Rainbow-veljen Helsingin keskustassa. Se käveli tyynen rauhallisesti vastaan, minä olin tulossa kännisten punkkareiden luota. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme yhteenkuuluvuutta.
Meissä on jotain samaa, mitä muissa ei. Me olemme perhettä.

Paljon on tapahtunut

On taas niin paljon kerrottavaa. Ehkä se on tämä viilenevä sää, joka saa minut tuntemaan oloni jälleen itsekseni. Ihana, maadoittunut olo, ei laisinkaan leijuva tai etäinen, vaan sellainen että Minä Olen Tässä.
Ostin Pariisin Kevään uuden albumin, kuuntelen sitä nyt ensimmäistä kertaa ja tuntuu että se kuuluu tähän syksyyn, niin kuin se ensimmäinen levy kuuluu viime talveen. 

En edes tiedä mitä kaikkea pitäisi kertoa, kai jälleen jotakin typeriä seikkailuja. Hymyjä bussissa, pitkälle aamuun jatkuneita jatkojen jatkoja. Vain porkkanalla ja läkeroleilla kitkutettuja päiviä. Silti on ollut kauhean hyvä olla.
Olen palannut itseeni, yksi päivä kasvoni muuttuivat sinisiksi liiasta kylmyydestä, tänään ne ovat varmaan helakanpunaiset liiasta kuumuudesta.

Toissapäivänä ne olivat varmasti punaiset ihan toisesta syystä, kävelin alppipuiston asfalttitietä, olin menossa tapaamaan Viuhtia. Se on suloinen tyttö, tunnen tosin oloni sen seurassa usein kovin miehiseksi ja pökkelöksi, tälläkin kertaa aluksi, kun istuimme mutterikatoksessa ja hätistelimme ampiaisia auringonlaskuun.
Vaihdoimme paikkaa aluksi neljä kertaa, missään ei ollut hyvä.
Viuhdilla on maailman ihanin iho, niin kimmoisa ja sellainen että tekee mieli koskea, ja niin sen kehokin on sellainen, minä sain sen hiuksetkin vähän aikaa sitten, kun se leikkasi takkunsa pois. Aion ommella ne omaan päähäni lähitulevaisuudessa.

Pian kävelimme käsikädessä Rautatientorilla, ihmiset viheltelivät ja katsoivat perään, HYI huusi joku, "you're the best couple in Helsinki" huusi toinen. Kai me näytimme ihan hassuilta, molemmat tällaisia ihmisenpuolikkaita, kävelimme paljain jaloin, haaremihousut jalassa, Viuhdilla oli huivi päässään kuin Neitsyt Maarialla ja minulla taas oli huivi käärittynä hupuksi kuin muslimilla.
Ostimme liianm kuumaa teetä ja liian kalattoman lohisämpylän.
Eksyimme vahingossa yön pimeydessä johonkin autotapahtumaan, katselimme ympärillemme ja huomasimme hienoja autoja kaikkialla, sitten olimmekin jo niiden keskellä. Spottasimme kolme hippipakua, sekä rekisterinumerot 12 ja 13, sarjani alkaa olla täydellinen.
Näimme myös auton, jossa oli vain yksi paikka. Äänemme nousivat kimeiksi ja osoittelimme sitä innoissamme, voi katso miten söpö avaruussukkula!
Viuhti sanoi, että olisi halunnut vietellä minut, valehtelin ettei se ollut vielä onnistunut. Emme suudelleet.

Matkustin sitten taas monia monia kilometrejä vain yhden pojan takia, ja ehkä vähän siksikin että oli keskiaikamarkkinat.
Se poika on aika ihana. Tuntuu erilaiselta kuin yleensä. Ei sellaiselta loikkaukselta, uhkarohkeudelta, kipinöinniltä. Vaan luottavalta, tasaiselta, vakaalta. Siltä että voin pyöritellä sen kanssa poita yhdessä, katsoa välillä silmiin ja jatkaa tietäen, että kaikki katsovat ja tulevat kyselemään, puhuvat meistä kuin yhdestä henkilöstä, eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu hyvältä tuntea jonkun kädet silmilläni, pehmeät ja vähän arkailevat, ne peittivät katsekontaktini yhteen ihan hauskannäköiseen poikaan.
Tuntuu ettei mun tarvitse piirittää sitä, olla mitenkään Kiinnostava ja Mystinen ja Hieno. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, kikatamme kesäteatterin penkeillä kun ne kiikkuvat epätasaisina ja taikapulloni korkki lentää oluen voimasta ilmaan, ihmiset katsovat paheksuen mutta minä voin nojata häneen vaivihkaa tuntematta oloani nyt vihatuksi.
Meidänkin askelemme tahdittuvat yhdeksi. En edes tajua katsella muita sinä aikana, kun sekoilemme pikkukaupungin kaduilla. Hämmästytämme ihmisiä jatkuvasti rastoinemme ja kummallisine pukeutumisimme, availemme vyölaukkujemme nyörejä ja unohdamme tulikeppimme R-kioskiin. Menemme paikallisiin lauantaitansseihin, meitä ei kuitenkaan kiinnosta humppa vaan laitamme ulos pienestä kovaäänisestä psykeä soimaan ja alamme pyöritellä poita ja tulikeppejä.
Joku mies heittää meille euron.

Joku nainen pyysi meitä taiteiden yöhön esiintymään.
Suunnittelimme muutenkin kaikkea kivaa yhteistä, minun synttäreitäni (jotka ovat viikon päästä, tasan) ja matkaa Amsterdamiin. Tänään lähdemme yhdessä Rainbow Gatheringiin, minulla olisi kyllä protu mutta jätän sen väliin. Extempore-matkailu on kivempaa. Saan nukkua teltassa ja tehdä mitä ikinä lystään (ja syödä niin vähän kuin jaksan) ja saan olla hänen kanssaan. Ja muidenkin. Oikeastaan se tuntuu nimenomaan kamalan hyvältä, se että siellä on muitakin ja sitten minä ja se ja meillä on jokin yhteys.

Lähdin pikkukaupungista bussilla, valehtelin täyttäväni kohta kuudentoista jotta sain alennuksia. Bussissa kaverit soittivat minulle, Alppipuistossa oli taas reivit ja minä olin matkalla bussissa, perille päästyäni kaikki meininki oli jo loppu, minut pyydettiin Pasilaan ja pyörin levottomana paikallani Rautatientorilla, kaksi poikaa katseli paljaita varpaitani ja keskiaikareleitäni mielenkiinnolla.
En välittänyt vaan leikin mukana. Vedin uuden hiippahuppukeeppini hupun päähäni.
Törmäsin tyyppeihin ja pyörimme hetken yhdessä, junassa tapasin taas ne pojat, rullaportaissa ne jo puhuivat minulle, pyysin niitä mukaan kemuihin.
Ne lähtivät.
Taiteilimme tiemme pimeää polkua pitkin Pasilan siltojen ali, terävät kivet tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa ja kantamukset painoivat, mutta en välittänyt sillä kehoni halusi jo tanssia. Ratapihalla soi dubstep ja näin monta ihanaa nutturapäistä poikaa, ja rastapäistä ja muutaman hattupäisenkin, ja yhden vallan ihastuttavan neidon, se kyllä oli aineissa.
Hattupääpoika hymyili minulle ja sydämeni vavahti, hymyilin takaisin ja näytin sille parhaat muuvini. Rastapääpoika hymyili, tein samoin. Toinenkin hattupää hymyili.
Nutturapääpoika ei koskaan hymyillyt minulle. Se näytti ihan Oulupojalta ja hetkeksi minut valtasi taas se tunne, kaipuu ja ikävä ja raastavuus, se sellainen tunne etten ole oma itseni vaan että minun pitää näyttää sille, pitää tehdä jotain jotta se huomaa minut.
Onneksi tajusin sen pian. Lopetin. Nauroin nutturapään mukana, eikä tuntunut kamalan pahalta. Tanssimme vierekkäin toisistamme välittämättä aamuneljään. Polvet olivat tulessa ja paljaat jalkapohjat naarmuilla, dubstep ja reggae ovat vaikeita tansseja kun pitää heilua ylös ja alas eikä väsymystä huomaa kuin vasta sitten kun pitäisi kävellä 10 kilometriä kotiin.

Otin taksin, istuin eilisen aikana yhteensä kolme kertaa taksissa. Sain kaikista kerroista vähän alennusta, koska taksikuskit tuntuvat olevan kivoja.
Se naiskuski tosin alensi vähiten.

Tanssiminen oli ihanaa, ne väristykset joita musiikki aiheuttaa kehossa, muuttaa kaiken väkisinkin liikkeeksi, ah se basso ja voi ne ihmiset jotka katsoivat innoissaan kun pyörittelin poita ja tanssin monta tuntia putkeen, en tuntenut sieltä ketään joten minulla ei ollut mitään syytä lopettaa, söin porkkanaa ja join vettä tanssien, kuinkahan moni luuli että olin vetänyt essoja tai piriä.

Olin tänään kirpputorilla myymässä vaatteita ja koruja, kukaan ei huolinut venytyskorujani, monet kyllä kyselivät niistä, mutta sitten kun kerroin, ne totesivat että hyi.
Tuumasin, ettei heidän ehkä kannata katsoa sentin kokoisiksi venytettyjä korvareikiäni. Toisessa niistä on simpukka koruna.

ruoKALORI

Tytöstä

Rullaportaissa tyttö käärii hihansa ylös, paljastaa kulmikkaat kyynärluunsa, nostaa kesänvaalentamaa tukkaansa jotta niskanikamat hymyilisivät loisteputkivaloille.
Toinen tyttö varoo katsomasta, suojatakseen itseään. Katsoo kuitenkin, salaa, eihän tyttö vain huomaa. Ja hänestä tuntuu lihavalta, vaikka hän samalla yrittää hyväksyä itsensä, samalla hän on iloinen ettei ole tuollainen anorektisen laiha, samalla hän tirkistelee tytön hameen paljastamia reisiä, miksi omansa ovat näin paksut.

Bussissa nainen painaa STOP-nappia, poskensa painuneet kuopiksi ja käsissä verisuonia.
Toinen tyttö katsoo vaivihkaa, onkohan tuo samassa tilanteessa, ollut, onkohan vieläkin. Ja sehän on päässyt eteenpäin, se on vahva, hyvä, tajuaisipa sen.

Kiasman nurmella tyttö asettelee kuihtuneet reitensä kauniisti, silottaa mekkoaan laiharanteisella kädellään, verisuonet pinnassa pullottaen, kaulalla sykkii suoni ja kurkkunsa on ruodoilla.
Toinen tyttö katsoo tahallaan, se sanoo toiselle tämän laihtuneen, niin vastaa tuokin takaisin. Ja he istuvat nurmella molemmat, vierekkäin, katseet kiertäen toistensa kehoja, kumpi on laihempi ja mistä.

Toinen tyttö sinnittelee päivänsä salaatilla ja pepsi maxilla. 
Hänen ei tarvitse syödä. Nälkä tuo hänelle turvaa. Paluu itseen, tyttö löysi sen jälleen, tässäköhän hän on. Ehkä hänen ei kuulu syödä. 
Ehkä hänen kuuluu muistaa syödä silloin, kun keho valittaa heikotusta, kun hän aamukuudelta palaa alppipuistosta kotiinsa tanssittuaan koko illan ja yön. 
Hänelle syöminen on turhaa. Hän pärjää ilmankin. Hän juo pepsi maxia ja syö läkeroleja, säästää niitä yöllä repussaan aamuksi. 
Hän tuntee jälleen pystyvänsä keskittyä, puhua ihmisille, solmia suhteita, hän tuntee jälleen pystyvänsä todella nauttimaan. Tuntemaan ruohikon tuoksun ja kuulemaan kesän ensimmäisen kunnon ukkosen ikkunan takana. Sydämessä väpättää ja tuntuu kuin kaikki olisi elämää suurempaa, jälleen. 

Hänestä tuntuu hyvältä, paitsi silloin kun pitäisi syödä. 
Valintoja täynnä.
Ottaako salaatti vaiko vain läkeroleja, vai juodako nälkäänsä teetä.
Tyttö tarkastelee itseään peilistä eikä usko laihtuneensa. Eikä hänen tarvitse, kunhan hän ei liho. Kunhan hänen ei tarvitse syödä. Kunhan hän pysyisi aina tällaisena, nyt on hyvä. Tai ehkä vasta kohta?

 Tyttö tuntee olevansa suuri. Hän tuntee leukansa menevän makkaralle ja vatsansa pullistuvan istuessa. Hän näkee käsivarsissaan löysää ihraa ja nilkkansa paksuiksi kuin norsun jalat. Hän haluaisi leukaperiensä erottuvan ja solisluiden näkyvän, hän haluaisi lapaluunsa jälleen sellaisiksi että niistä saa kiinni kuin kiipeilyseinästä.
Tyttö on 157-senttinen.


Hän ei tiedä, miten "normaalit" ihmiset syövät, miten ajattelevat ruuasta. Hän haluaisi tietää.

Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa minä istuin Ruttopuiston kesänvihreällä nurmella, pitkästä aikaa tunsin sen huumaavan kesän tuoksun, pitkästä aikaa oli niin rauhallista kun voi vain istua ja kävellä pitkälle kauas kauas ja etsiä R-kioskia.

Ja pitkästä aikaa minä näin T:tä.
Me olimme olleet riidoissa liian pitkään, ja aina hän tuli kaikesta mieleen, ja kaikkialla mieleen, liikennevaloissa ja jalkakäytävillä, kesäisissä juhlissa ja yön pimeässä, toisten silmissä ja yksin iltatulilla. Se oli tullut juttelemaan minulle aiemmin, sovimme, näimme jo samana päivänä, minä annoin sille anteeksi oikeastaan jo ennen kuin se ehti edes sanomaan mitään.
En minä halua sen kanssa tapella.

Minä näin sen Kolmen sepän aukiolla, sillä oli violetti paita ja vihreät housut ja kun minä istuin sen viereen, se tuoksui muistoilta ja lempeydeltä.
En uskaltanut heti katsoa sen taivaansinisiin silmiin.
Me puhuimme niinkuin ennenkin, äänessä vähän käheyttä, poika poltti tupakkaa ja minä katsoin vierestä, odotimme kärsimättöminä liikennevaloissa Stockan kulmalla.
Huomasin askeltemme liikkuvan samaan tahtiin.
Minua ei ahdistanut vaikka olimme kahden.

Minua ei ahdistanut vaikka se kertoi asioita, joiden olisi pitänyt ahdistaa.
Se kertoi asioita siitä miten sillä on ollut ikävä, miten se ei ole pystynyt ajattelemaan selkeästi, miten minä olen ihana ja miten se pelkäsi menettävänsä minut lopulta.
Toisinaan olen tuntenut samoin, pelännyt etten voi enää koskaan soittaa hänelle ja kertoa miltä maailma tänään tuntuu, ettemme voisi koskaan jakaa surujamme ja uneksia paremmasta maailmasta.
Ilmeisesti voimme sittenkin. En kuitenkaan tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, aina kun olemme erossa, en saa häntä päästäni, nyt taas tuntuu turvalliselta, kun tiedän että hän on tuolla jossakin.

Me emme sovi yhteen.
Se on maailman vaikein ihminen ja niin olen kuulemma minäkin, se sanoi kuvailleensa minua kaverilleen, "se on itsevarma mutta itsestään niin epävarma", ja se osui niin oikeaan että teki mieli itkeä. Minussa on liikaa mutkia niinkuin siinäkin, me tunnemme liikaa samoja ihmisiä ja teemme liian samoja asioita, se on tekemisissä liian pelottavien asioiden suhteen, sen pää on liian hajalla niinkuin minunkin, enkä usko että se tekee kummallekaan meistä hyvää.
Silti pidin siitä, kun kävelimme Eiran läpi kohti Tuomiokirkkoa, ostimme kahvia ja jäätelöä pienestä mutterinmuotoisesta kioskista, suunnittelimme benji-hyppyä ja yhteisiä retkiä, istuimme puunjuurella. Minä sain läpsytellä paljain jaloin ja sillä oli ne hienot kengät joissa on vähän pinkkiä.

Se kysyi mitä mieltä olen siitä, enkä osaa vieläkään vastata.
Mitä minä tunnen, ihan kuin tietäisin, tuntuu että minä olen vain sata sirpaletta ilmassa, vaikka yksi niistä ajattelisi jotain niin toinen voi olla toista mieltä, eikä niistä oikeastaan saa edes selvää.
"Sulla ei ole enää edes mahaa" sanoo se, katson alas ja totean että eipä kai, sanon ettei kyllä silläkään, mihin se vastaa että eipä ihme.

Halaamme pitkään ennen kuin lähden bussilla kotiin.