Poskesta vuotaa verta

Minua melkein itkettää tätä kirjoittaessa. Ja ei, ei siksi, että kaikki olisi mennyt pieleen. Vaan siksi että olen niin liikuttunut. Ja syynä olette te. Saatte mut tuntemaan itseni edes hitusen tärkeäksi, on niin ihanaa että edes joku jaksaa välittää tai edes lukea tai on edes ihan pikkiriikkisen kiinnostunut elämästäni. Nimittäin te teidätte synkimmät salaisuuteni, ehkä se saa minut tuntemaan itseni niin läheiseksi teidän kanssa.

Edellisen postauksen kommentit olivat ihania, suuri kiitos jokaiselle <3>välittää. Olette minulle kuin turvaverkko, kuin parhaita ystäviä, tunnette minut paremmin kuin minä itse, kuin kukaan niistä jotka todella luulevat tietävänsä mitä ajattelen. Tiedätte kaiken minusta, ja silti hyväksytte, ja se saa minut todella onnelliseksi.

Onnesta puheenollen, olen viimepäivinä kokenut uusia tunteita.

Viikonloppuna menemme kenkäkauppaan, tuntuu keväiseltä, maassa makaa musta kassi joka ei ole kenenkään ja isä laukoo siitä typeriä vitsejä. Löydän kolmet kengät, kahdet niistä eivät maksa juuri mitään ja yhdet ovat niin kalliit että sujauttaessani eriparisukkaiset (toinen vihreä ja toinen tummanpinkki) jalkani niihin tiedän etten saa pitää niistä. Mutta ne tuntuvat jalassa niin hyviltä, niiden korko lisää pituuttani ainakin viisi senttiä, ne kopisevat ihanasti keltaista lattiaa vasten ja saavat minut tuntemaan itseni kerrankin ikäisekseni. Minä haluan nämä kengät, sanon isälle ja äidille, he katsovat toisiinsa, isä sanoo että kengät tosiaan näyttävät hyviltä jalassani ja lisäävät pituuttani kivasti, lasken katseeni kainosti tuijottamaan kenkien siniharmaamustia pyöreitä kärkiä. Äiti sanoo ettei idea ole mahdoton, kerron hänelle kenkien hinnan ja voin melkein kuulla kuinka hänen sydämensä jättää yhden sykäyksen väliin. Ei nuo kengät ehkä ole ihan sun tyyliäsi, pelkään että ne jää sit kuitenkin käyttämättä.

Mutta eivät ne jää. Äiti ja isä kehuvat kotona että osasin kerrankin ilmaista mielipiteeni ja tehdä päätöksen. Olen käyttänyt niitä kenkiä ahkerasti lähes joka päivä, vaikka ne ovat ensimmäiset korkokenkäni, osaan mielestäni kävellä niillä oikein kivasti, kops kops kops pitkin sairaalan sinistä shakkilattiaa, kops kops kops hirrrmuisen nopealla tahdilla, ja rits rits rits soratiellä, tasaisella tahdilla eikä yhtään hajarytmiä tai virhettä biitissä.

Kengät ovat ihanat ja kivat ja sirot ja kokoa 36, kävelen ne jalassa taksiin päiväosastokäynnin jälkeen, ilmoitan kuskille osoitteen ja juttelen hänen kanssaan melkein koko matkan, ihmeen avoimesti jopa uskallan. Ja luulen että hän uskoo minun olevan vanhempi kuin mitä olen, olen aistivinani pieniä ehdotteluja siellä täällä, mutta ehkä se olikin vain hänen luonteensa. Hän kertoo minulle elämästään ja siitä kuinka hänestä piti tulla k-kauppias mutta kuinka ollakaan hän ajaa nykyään taksia ja työskentelee DJ:nä ja on työskennellyt ties missä muuallakin, ja ainiin hän on myös markkinoinut energiajuomia. Hän pitää enemmän yötöistä, karkasi Helsinkiin vanhempiaan ja kertoo minulle, ettei pidä murehtia turhia, ja että elämästä pitää osata ottaa kiinni, eikä hän arvaakaan kuinka sisälläni myllertää ja mieleni tekisi halata häntä niin lujaa, kuinka ne sanat tulivatkaan tarpeeseen, kuinka ne tulivatkaan oikeaan kohtaan ja osuivat kuin tikarit juuri oikeaan alueeseen elämässäni, kuinka se onkaan mahdollista. Kuvittelen salaa että hän on kuin jonkun lähettämä, ehkä kohtalon ehkä jumalan en minä tiedä minkä, mutta kuinka tämä olikaan kuin tarkoitettu. Kiitän häntä kotipihassani, niin kyydistä kuin elämänohjeistakin, hän sanoo perääni että tee kuten haluat mutta ole hyvä vain, mieleni on kepeä ja kenkien kopsekin sen mukainen.

Lisää uusia tunteita pulpahtaa pintaan. Puhun vieraillekin ihmisille, uskallan kertoa omahoitajalle viiltelystäni ja kamalista ajatuksistani, kenkäkaupassa puhun myyjälle kuin vanhalle tutulle. Kotona syön jäätelöä ja ruokaa kiltisti, hetkeen en murehdi, tuntuu siltä kuin auringon ensi säteet paistaisivat risukasaani, seronilin pehmittämiin aivoihini, ehkä lääke vihdoin tehoaa, sillä ensi kertaa elämässäni tai ainakin ensi kertaa kuuteen vuoteen tunnen hetkittäin aitoa onnea ja huolettomuutta, sellaista ettei tarvitse huolehtia maailman asioista tai omista asioista tai mistään, vaan voi vaan elää hetkessä ja olla oma itsensä, ei tarvitse murehtia siitä mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan tai mitä kohta tapahtuu tai miten ihmiset reagoivat siihen mitä sanon tai kerron tai mitä olen, vaan minä olen juuri se kuin olen ja sellaisena tulen ihmistenkin eteen, ehkä he hämmentyvät jopa enemmän kuin minä, ja minua pelottaa nämä onnellisuudenhetket. Tuntuu kuin kaikki luovuuteni olisi mennyttä niiden mukana, kaikki syvälliset pohdinnat ja mielenliikkeet, kaikki mielenkiintoiset ja vääristyneet havaintoni. Kaikki mennyttä, jäljellä vain se muotti mihin ihmiset yleensä kasvavat, tasainen ja sileä ja kirkas, eikä yhtään värikäs tai rosoinen tai utuinen tai suuntaamuuttava tai yhtäkkiä katoava tai häilyvä, ei yhtään ailahteleva tai epävarma tai epäluotettava tai -uskottava.

Hetkellisesti tunnen olevani elossa, hetkellisesti tunnen että tämä on todellista, totta, tämä hetki on tässä ja nyt.

Mutta toisaalta myös ahdistuskohtausteni laatu vain pahenee pahenemistaan. Eilisilta oli jälleen vallan ihana.

En oikeastaan edes muista mistä kaikki alkaa. Ilmeisesti kuitenkin teen iltapalaa, syön pienen punaisen omenan, kuten aina, ja se kuuluu aina syödä ensimmäisenä ja kuorineen, pieni pala kerrallaan. Kuori maistuu oikeastaan paremmalta kuin sisus, yritän pitkittää leipieni syömistä, en halua. Päälläni on äidin punainen aamutakki, tietysti sen takia että siinä on suuret taskut ja sen fleecekätköihin voi piilottaa ruokaa mielin määrin. Isä vahtii iltapalaani sohvalta, teen taktisesti ja otan leipää suuhuni ja mussutan sitä niin kauan kuin isä katsoo minuun, kun hän kääntää katseensa sylkäisen leipämössön punaiseen ristikkolehtiesitteeseen, teen niin yhdelle ja puolelle leivälle, puolet joudun syödä sillä äiti vahtii. Ristikkoesite lilluu sylissäni, tunnen kuinka leipämössöä valahtaa reidelleni. Paketoin esitteen leipineen nyytiksi talouspaperin sisään ilman että kukaan huomaa, valmistaudun tunkemaan sitä punaisen fleeceaamutakin taskuun.

Taskua ei löydy.

Yritän tehdä kaiken muiden huomaamatta, he katsovat telkkaria mutta näen kuitenkin kuinka heidän silmänsä vaeltavat aina välillä katsomaan touhujani. Yhtäkkiä keskitynkin vain taskun löytämiseen, se on pakko löytää, tässähän se on aina ollut, en kai istu sen päällä, ei mihin se on kadonnut!

Yhtäkkiä havahdun, isä sanoo maailman pelottavimmalla äänellä noni anna tänne se nyt, sydämeni muljahtaa ainakin kahdesti ympäri ja kiertyy keuhkoihin ja läskeihin ja ties mihin, isän käsi on ojossa ja kasvojen uurteet yhtä syviä kuin grand canyon, äiti herää ja tulee huoneestaan nukkumasta, ei en halua tehdä tästä kohtausta!

"Ne aamutakin taskut on ommeltu kiinni" sanoo isä, kokeilen taskua ja tosiaan tunnen pienet ompeleet, tämähän on vieläkin sairaampaa kuin anoreksia! Miksette kertoneet suoraan, miksette sanoneet että tiedätte minun piilotelleen ruokaa, MIKSI? Miksette sano sitä silloin kun pienet käteni livauttavat leivän pöydän alle ja siitä vaivihkaa housuntaskuun niin että koko tasku on voista märkä.

"Yrittikö se peikko taas piilottaa ruokaa" sanoo äiti, hän tarkoittaa peikolla anoreksiaa, syytän itseäni, sillä olen varma että hän laskee vain leikkiä, ivailee ja vittuilee päin naamaa, ei hän itsekään voi uskoa että se on minun sairas puoleni joka tekee näitä asioita, en minä, minä olen vain välikappale ja ruumis, ana on saastuttanut minut muuten.

Tunnit kuluvat hämärässä, pöydän ääressä itkien, ristikkolehdelle ilmestyy kuvia joita yritän analysoida. Suurin osa niistä on laatikoissa, viivoja joka puolella, palloja, symmetriaa ja tasaisuutta, säännöllisyyttä, sulkeutuneisuutta. Ahdistusta, se näkyy, teräviä kulmia ja pikkuisia ukkoja. Äiti sanoo että koko ristikko on pilalla, pillahdan taas toivottomaan itkuun, voi ole jo hiljaa. Minut pakotetaan juomaan nutria, ei hätää, tuumaan, olenhan korvannut sen jälleen vedellä, ja sekös minua jälleen surettaa ja itken varmaan kolme tuntia putkeen.

Hei taas kaikki!

Täällä taas istun, natisevassa tuolissani ja lonkkaluihin porautuvissa farkuissani, omassa, ikiomassa huoneessani, en enää osaston rumassa, valkoisessa ja omituisenmuotoisessa huoneessa numero 5.

Palataan vaikka keskiviikkoon, 1 huhtikuuta. Ilta. Minun pitäisi pakata, kello alkaa lähestymään puolta yötä, huomenna aamulla pitäisi olla osastolla, iltapala pitäisi syödä. Lämmitän vihreää kauratyynyä mikrossa, tuijotan eteeni lamaantuneena. Mieletön ahdistus. Äiti ja isä patistavat pakkaamaan, minuutit mikron näytöllä kuluvat verkkaisesti, näkymätön hirttosilmukka puristuu kurkulleni.
Ja sitten en muista mitään.
Löydän itseni äidin sylistä, kauratyyny vatsallani. Pää äidin reisien päällä, alan palaamaan taas tähän maailmaan. Vapisen, itken hervottomana, ahdistus kiristää ja kuristaa ja puristaa. Tuijotan eteeni, en saa ajatuksiani pysähtymään, isä katsoo minua peloissaan, äiti kai silittää minua tai jotain, en muista. Raavin kai kasvojani tai olkapäätäni, en muista kumpaa, enkä muista edes sitä kipua, mutta sillä hetkellä se helpotti, sai minut palaamaan tähän maailmaan ja pois ahdistuksen kynsistä, sillä hetkellä se muistutti että minä elän, se nosti minut takaisin ja sai tuntemaan taas.
Pakkaaminen ei luonnollisestikaan onnistu, aamulla heitän muutamat vaatteet ja hygieniatarvikkeet musta-vihreään reppuuni, saa kelvata nyt hetkeksi.

Illalla päässäni napsahtaa vielä kerran. Sain osastolta mukaani kirjekuoren, johon oli tungettu lääkelistani ja ruokasuunnitelmani. Se ruokasuunnitelma, johon juuri lisättiin jugurtti ja kauheasti muutakin. Sydämeni pamppailee, tiedän mitä tehdä. Minä vedän siitä jotakin yli!
Mutta keksinkin paljon nerokkaamman suunnitelman. Vaihdan tilalle vanhan ruokalistani, joka on vielä keittiön pöydällä. Juoksen yläkertaan, nappaan listan mukaani, vaihdan sen kuoressa olevaan listaan, jonka piilotan lipastoni alle. Tiedän, että saan kuulla tästä vielä, tiedän että joudun tästä vaikeuksiin, mutta nyt se tuntuu hyvältä ja juuri oikealta, vaikka ahdistaakin, huokaan helpotuksesta ja vaivun kummalliseen uneen.

Menemme vanhempien kanssa osastolle torstaina. Matkasta mieleeni ei jäänyt mitään. Ensimmäinen mielikuvani on siitä, kun isä painaa osaston ovikelloa. Ding-dong, ja toiseen kertaan sama, summeri ovessa pärähtää soimaan ja astumme kerrostalomaiseen rappukäytävään. Kerros ylemmäs, osasto löytyi, uusi ovikello. En muista kuka avaa, mutta muistan mitä näen ensimmäiseksi. Aamupalapöytä. Hoitajia ja nuoria, kaikki pitkän pöydän ääressä. Mieleeni tulee esikoulun aamiainen. Jokainen kauhoo jotakin suuhunsa, puheensorina halkoo ilmaa, keittiössä häärii apulainen ja puurokattilan vieressä on vino pino lautasia. Nuoret tarkastelevat minua, mieleni tekee kadota. Pelottaa, mitähän nämäkin minusta ajattelevat.
Aamiaisella jätän puolet nutrista juomatta, mittaan muroja selkeästi alakanttiin, maitoa laitan ehkä lorauksen, leivän syön kokonaan mutta laitan siihen niin vähän voita kuin mahdollista.

Osastolla tunnen kuinka päälleni lankeaa uusi identiteetti: anorektikko.
Anorektikko on laiha. Hän hyppii x-hyppyjä huoneessaan, huonetoveri nukkuu rauhatonta lääkeuntaan kädet ristissä rintansa päällä. Anorektikko kuluttaa kaloreita, hän ei istu, hän seisoo, hän haluaa avata ikkunan, hän ottaa hupparin pois päältään jotta hänen elimistönsä joutuisi tuottamaan edes hieman lisää lämpöä ja käyttämään energiaa. Anorektikko järjestelee kaappinsa hyvin, kaikki on siellä missä pitääkin ja hienossa rivissä, toisin kuin huonetoverin tavarat, jotka lojuvat kasoissa pöydällä, keksit, koulukirjat, pillimehut ja eiliset vaatteet, kaikki samassa kera hattujen ja hanskojen. Anorektikko ihailee kätensä luita ja ottaa kännykkäkamerallaan kuvia, hän käy vessassa ja hyppii sielläkin, tekee punnerruksia ja lihasliikkeitä, hän on hiljainen ja kuuliainen ja kiltti, muttei hymyile. Hän istuu kärsivästi selkä hieman köyryssä, laihat käsivarret puserrettuina kylkiluihin kiinni, hän katsoo ruokaansa inhoten ja ottaa kaikkea niin vähän kuin vain voi, hän näyttää ahdistuneelta eikä uskalla puhua muille nuorille, hänellä on ongelmia eikä hän pelkää näyttää niitä.
Hän ei noudata ruokasuunnitelmaansa ruualla sillä kukaan ei vahdi, kukaan ei tue häntä. Hän ei ota välipalaa, koska kukaan ei muistuta. Hän ei ota jälkiruokaa, koska kukaan ei sitä tuputa.

Ahdistun, mielettömästi. Täälläkö viettäisin kaksi viikkoa, minähän lihon, mutta samalla haluan sitä ja normaalin elämän. Samalla en. Siksi noudatan anoreksian sanelemia sääntöjä, hypin huoneessani vaikka huonetoveri nukkuu.
Ruuan jälkeen huonetoverini raahataan eristyshuoneeseen. Hän ei syönyt tarpeeksi ja kieltäytyi nutrista. Katselen näkyä kauhulla. Hän potkii ja huutaa, päästäkää mut päääästäkääää! ja kaksi hoitajaa raahaa häntä käsistä ja kolmas työntää selästä, muiden nuorten ilmekään ei värähdä. Näinkö minuakin täällä kohdellaan, raahataanko minutkin eristykseen jos en syö, mitä siellä tapahtuu, tiedän että siellä on lepositeet. Pian tytön huuto lakkaa, ilmeisesti hän saa lääkkeitä, ehkä nutrin. Menen huoneeseeni tunnin kuluttua ruokailusta, eli kun tarkkailuaikani on ohitse, hypin hieman ja ahdistun. Hoitaja tulee ja keskustelemme, saan vaihtaa huonetta, huonekaverillani menee todella huonosti enkä olisikaan kestänyt katsella sitä.

Kännykkäni merkinnässä tuolta päivältä lukee: "oksu".
En muistanutkaan, että oksensin jo ensimmäisenä päivänä.
Sen jälkeen siitä tuli tapa.
Oksensin osastolla joka päivä. Jokaisen ruuan jälkeen. Heti sen jälkeen, kun tunnin tarkkailuaikani oli kulunut. Minua ja muita ruokavammaisia tarkkailtiin, jottemme oksentaisi, meidän piti istua sinisillä sohvilla muiden nähtävillä, minä tein ristikoita ja näpräsin keltaisten villasukkieni nukkaa.
Kun kaksi viikkoa alkoi olla lopuillaan, olin jo voimaton. En jaksanut enää oksentaa. Kaksi viimeistä päivää meni melko lailla oksentamatta, tai no jaa, en vain jaksanut panostaa. Muina päivinä oksensin kamalasti. Lukkiuduin vessaan vähintään viideksitoista minuutiksi jokaisen ruokailun jälkeen ja oksensin niin paljon kuin sain ulos. Vatsassani on siitä mustelma, ja iho navan ympäriltä on kulunut. Sillä painelin alavatsaani oksentaessani, että sain mahdollisimman paljon tavaraa ulos. Lohta oli inhottava oksentaa, se maistui kamalalta ja käyneeltä ja oli vaaleanpunaista. Jäätelö ja kasvissosekeitto sen sijaan olivat kivoja oksennettavia, samoin oikeastaan lähes kaikki jälkiruoka, paitsi marinoitu hedelmäsalaatti! Se oli kamalaa ja meinasin oksentaa jo siitä mausta.

Ja tosiaan, toisena päivänä osastolla syön mielestäni kamalasti, oikeastaan ruokasuunnitelmani mukaan, siksi kolmas ja neljäs päivä menevät itkiessä ja ahdistuessa, itken jopa ruokapöydässä ja häpeän itseäni kamalasti, ruokailussa kuluu tunti enkä saa kaikkea alas, alan taas piilottaa ruokaa ja oksennella entistä enemmän, mutta kukaan ei huomaa.

Paitsi sen, kun oksennan roskikseeni. Ja senkin vasta päiviä myöhemmin, siivooja löytää oksennuksen ja kertoo omahoitajalleni, hän puhuttelee minua ja olen kuolla häpeästä ja itkusta ja sairaudentunteesta. Kuitenkin kiellän kaiken, hän kysyy että joku nuoristako sinne sitten on päässyt, sanon etten tiedä mutta minä se en ole, melkein itken kun ajattelen mitä vanhempani sanovat, melkein itken kun ajattelen että nyt kaikki saavat tietää. Mutta omahoitajani sanoo uskovansa minua, vakuutan hänelle etten ikinä valehtelisi tälle, ja samalla oloni tuntuu kamalan kurjalta, minähän valehtelen nytkin, tekee mieli repiä loputkin hiukset päästäni ja puhkoa silmäni, minä olen inhottava ja kiero kiero kiero, miksen sano vain suoraan että minä se olin, saisin ainakin apua, muttta minä en halua sitä, haluan pitää oksentamisen pakokeinona, jos olen syönyt liikaa, ilman että kukaan oikeasti epäilee että pitkittyneet vessareissuni ovatkin pitkittyneitä oksennusreissuja!

Tämän takia on kuin kohtalon ivaa, että päästessäni yhden yön kotilomalle suljetulta, saan vatsataudin. Tosin se puhkeaa vasta osastolla, perheeni sen sijaan oksentelee kun olen kotona. Makaan osastolla kaksi päivää vuoteenomana, oksennan aamiaisnutrini ja -muroni. Siinä ensimmäisen päivän ruokani, vaikka minulle kyyditään huoneeseeni koko ajan lisää nutreja, en kuitenkaan juo niitä vaan kaadan pois, vaikka olo on kamala. Sydän hakkaa itsensä irti, en saa henkeä ja kaikkialle sattuu, alaselkään sattuu ja oksettaa. Oksennan vettä ja fosfaattia ja sappinestettä, koska vatsalaukussani ei ole muuta. Seuraavana päivänä olen ok, mutta liioittelen hieman, ja saan pysyä vielä sängyssä. Minulle tuodaan nutreja, en juo ainuttakaan, nutreja lentää ikkunasta ulos ja vessanpöntöstä alas ja sitten roskikseen. Syön vain yhden omenan ja vähän jälkiruokaa. Siinä kaikki. Tänä aikana painoni putosi kilon, olin onneni kukkuloilla.

Menin suihkuun ja löin pääni, sillä minua pyörrytti, vieläkin on kuhmu päässä, pelkäsin silloin että tulee verta, onneksi ei tullut. Pesin hiukseni, tai sen mitä niistä on jäljellä. Nekin hylkäävät minut, joka kerta kun edes kosken tukkaani sieltä irtoaa kauheita tuppoja, aina kun pesen hiukseni käteni ovat täynnä tummia suortuvia, kun harjaan hiukseni tyttöjen vessassa lavuaarin ympärys täyttyy hiuksistani.

Osastolla en liho lainkaan.
Kaksi viikkoa siellä vain pahensi oloani. Tällä hetkellä tosin tuntuu siedettävältä, sillä sain tänään kolmet uudet kengät ja olen vihdoin kotona, olen saanut piilotettua aamiaiseni ja lounasleipäni.

Osastolta minulle annetaan kuusi nutria viikonlopuksi, neljä niistä pitää juoda viikonlopun aikana ja kaksi on varalle. Eilen illalla päässäni naksahtaa jälleen, ja hiivin jääkaapille kun kaikki ovat nukkumassa. Tungen nutrit verkkareideni suuriin taskuihin, pillit ratisevat ja jääkaapin ovi rusahtaa, toivon ettei kukaan herää. Hiippailen vessaan, kaadan nutrit vessanpönttöön, huuhtelen pullot ja täytän ne vedellä. Sinne meni yhteensä 1800 kaloria, suoraan vessasta alas. Korvasin ne nollakalorisella vedellä. Hienoa työtä. Samalla tunnen onnistuneeni, mutta kuitenkin jokin osa minusta tuntee pettymystä. Petin isän, äidin, kaikki osastojen hoitajat. Miksi jatkan tätä, miksen jo luovuta ja parane, sillä se minun täytyy tehdä jotta pääsen osastolta ikinä pois.

Jonotan paikkaa kahdelta eri osastolta, toinen on ulfåsan osasto ja toinen joku muu. Huoh, pääsen kuitenkin päiväosastolle takaisin, mutten tiedä miten pitkäksi aikaa. En halua kokovuorokautiselle takaisin, sen tarkoittaa vain lisää oksentelua. Tosin ulfåsan osasto olisi kiva, siellä olisi samanhenkisiä ihmisiä ja kuin pieni yhteisö, mutta en minä sinne pääse, se on ääriään myöten täynnä ja paikkoja liikenee vasta sitten joskus kolmen kuukauden kuluttua jos silloinkaan.

Näen osastolla rauhatonta unta jossa syön suklaalevyn, herään yöllä ja huokaan helpotuksesta, ihanaa se olikin vain unta. Vaivun kuitenkin takaisin uneen ja tajuan siinä unessa, että se on ihan sama syönkö ne kalorit yöllä vai päivällä, ne hyökkäävät kehooni joka tapauksessa.
Siltä minusta nytkin tuntuu.
Epäloogiselta.
Ristiriitaiselta.

Ristiriidoista puhumme joka päivä ihanan omahoitajani kanssa, hän näyttää saksanpaimenkoiralta ja yllätyn positiivisesti kun hän sanookin omistavansa sellaisen.
Minä haluan parantua, haluan normaalin elämän, MUTTA en halua lihoa, haluan olla hoikka, haluan pitää hoikan vatsani mutten ehkä näitä lapsenkäsivarsiani, jalkani ovat ehkä juuri sopivan hoikat, samoin poskeni, miksen kelpaakaan muille? Haluan pystyä elämään normaalisti ja olemaan hoikka. Toisaalta haluan olla sairaalassa ja olla sairas, toisaalta haluan olla kotona ja muiden kanssa terveenä. Tiedän ettei se onnistu, ellei painoni nouse sitten sairaalassa, mutta sairaalassa en anna sen nousta, mikä johtaa vain uuteen sairaalakierteeseen.

Eilen. Ahdistaa. Itken kotona ruokapöydässä ja mietin juuri tuota, en näe elämässäni enää mitään, ei ulospääsyä, kaikki tiet johtavat samaan umpikujaan ja ainoa ratkaisu on kuolema. Katson illalla dokumentin viiltelevistä naisista ja halu tarttua partaterään vain kasvaa, illalla kuitenkin leikin vain hieman hakaneulalla enkä tee edes lihassarjoja, mikä saa oloni tuntumaan siltä kuin kylkiluuni hukkuisivat viiteensataan metriin läskiä.

Isä sanoo hoitokokouksessa, että ei ole terveellistä että minua pidetään syöttöporsaana, hän haluaisi että kasvattaisin lihaksia. Tuntuu pahalta, katson omahoitajaani ja hän näkee paniikin silmissäni. Sinäkö isä minua pitääkin. Syöttöporsaana, josta tulee nyt läski. Ja niin tuleekin, kyllä minä tiedän, ihanaa että sen vihdoin sanoo joku muukin. Hoitajat eivät kuitenkaan usko vaan sanovat että seuraavan kerran kun menen pediatrille isäni saa tulla mukaan, en halua että hän tulee koska hän on silloin aina kiireinen ja kireä ja vihainen, hän ei halua tietää totuutta.

Äiti väittää, että sairastumiseni johtuu siitä että olen pelannut spiritismiä. Hetken se tuntuukin oikelta, jee syytetään vain jotakin muuta. Mutta en minä voi tästä ketään muuta syyttää. Vaikka tietäisin ettei tämä ole syytäni, ei masennus päästä kouristaan vaan sanoo että haluan vain USKOA ettei tämä ole syytäni, ei ole vastuullista uskoa siten ja syyttää aina jotakuta muuta!

Menen nyt 'syömään' välipalaa, otan ehkä leivän ja piilotan sen, omena on pakko syödä, juon myös nutrin joka siis on vain kaksi desiä nutripulloon lirutettua vettä, mutta sitähän eivät muut tiedä, isä suostui jopa ostamaan lempivoitani (kevyintä) koska se on ainoa mitä uskallan käyttää ja mistä oikeasti pidän, vaikka isä ihmettelee miksi ruuan maku on niin tärkeä kun kuitenkin inhoan syömistä enkä nauti siitä, vaikka tosiasia on se että nautin nautin nautin LIIKAAKIN.

Äh anteeksi pitkää ja sekavaa, nyt on pakko mennä, kirjoitan taas mahdollisimman pian, mutta kun kaksi viikkoa piti tiivistää tällalailla niin ei minusta saa mitään irti muuta kuin kilometrin paskaa!

Vielä viimeisen päivän kunniaksi

Kiitos kommenteista, piristivät! Jaksamisia kaipaankin! :)

Osastopäivä alkaa, astun sisään ruokahuoneeseen aamupalatarjotin epävakaana käsissäni, tytöt kääntyvät katsomaan ja kyselevät milloin tulen takaisin, vaikken ole edes kertonut vielä lähteväni. En tiedä tulenko takaisin, vastaan, ja kohtaan pettymyksen jokaisen kasvoilla. En minä tiennyt että täällä minusta välitettiin näin paljon.

Otamme yhteiskuvia ja laulamme singstarilla lempilaulujani, koska on viimeinen päiväni osastolla. Tuntuu oudolta, ehkä tämä onkin minulle kuin toinen perhe. Ehkä kuulunkin tänne.

Välipalalla ahdistus on niin kova, että käteni ja jalkani tärisevät, sydän hakkaa ja ääni värisee ja muuttuu etäiseksi. Liikaa syötävää. Huijaan ja jätän puolet nutrista ja jugurtista ottamatta. Oksettaa oksettaa oksettaa, menen vessaan mutten uskalla oksentaa, oksennan vasta kotona ja tiedän etten saanut kaikkea ulos. Paha olo. Päätän, etten huomenna osastolla syö näin paljoa, eivät he voi pakottaa, eivät he voi sitä ruokaa minun naamastani sisään tunkea, eivät he ensimmäisistä kerroista nenämahaletkuun laita, eiväthän!

Seronil-annostustani päätetään nostaa, lääkäri on erittäin huolissaan itsetuhoisista aatteistani, hän kyselee raivostuttavia asioita liian pitkäveteisesti, kuvittelen hänen silmänsä ja kasvonsa irtonaisiksi ja ääni jää soljumaan huoneeseen, en enää kuule mitä hän puhuu mutta nyökkäilen ja hymähtelen aina silloin tällöin.
Hän sanoo, että jos kaksi viikkoa osastolla ei riitä, niin aikaa voidaan pidentääkin.

Minua pelottaa, koska en tiedä painoani. Jokin sanoi minulle eilen, että jos teen kaikki lihassarjat ja hypin 15 minuuttia salaa vaatehuoneessani keskellä yötä, olen tänään kevyempi. Niin se jokin minulle uskotteli. Sopimukseen kuului vielä aamuiset lihassarjat, jotka suoritin.
Voisiko se jokin nyt tulla ja kertoa, että olen kevyempi. Haluan keveyttä. Juon tänään vielä monta kuppia kahvia ja rutistan viimeisenkin nestepisaran tästä kehostani. Ennen osastoa minun täytyy olla kevyt, täytyy täytyy täytyy - mutta en minä sitä lääkäreille ole kertonut, en vaikka muuta typerää möläyttelenkin.

Minun pitäisi pakata, mutten jaksa aloittaa. Minun pitäisi kirjoittaa kesätyöpaikkaani, etten pääsekään tulemaan. Minun pitäisi minun pitäisi ja pitäisi. Mutten tee mitään.

Kestäkää kahden viikon tauko, kestäkää. Lupaan tulla takaisin ja kirjoittaa kaikesta, osastolla kirjoitan päiväkirjaan kaiken ja kopioin sen vaikka sitten tänne! Ja jos en kahden viikon kuluttua palaa, olen luultavasti toisella osastolla. Mutta sen pystyn ehkä tulla kertomaan jossakin välissä. Edes vaikka kännykkäni netin kautta.

Olen liian addiktoitunut tähän bloggaamiseen, anteeksi.