Pariisin Oulu

Pariisin Kevät kaivaa reikää sieluuni johonkin sydämen kohdalle.
Oulussa oli ihanaa.

Junassa ohitse kävelee kolme poikaa, niillä on värikkäät vaatteet ja hiipat hupuissa, minä oon ihan varma että ne tulee kanssa samaan paikkaan kuin minä, asemalla tunnistan heistä yhden, kun astumme ulos junasta. Seisomme neljistään Oulun vilpoisessa ilmassa, harmaata ja kovaa. M tulee vastaan, se on ihan erilainen kuin mitä netin perusteella olen kuvitellut, se onkin pieni ja suloinen ja lämmin ja puhuu oulunmurteella lempeän leppoisasti. Vaihdamme halauksia, miten ihmiset pohjoisessa ovat niin lämpimiä, kauniita sanoja kuiskautuu korviin, sydämet suurina.

Taivas hämärtyy, ilma viilenee, kaupasta ostamme tomaatteja ja perunoita ja bataattia ja kaalia. Miittipaikka on pieni ja söpö kattohuoneisto, ensimmäiseksi huomaan akvaarion jossa uiskentelee sentinmittaisia katkarapuja. Sohvilla istuu vielä vieraita kasvoja, lämpimät halaukset kuitenkin murtavat jään. Istun lattialla ja soitan soivaa kulhoa, tunnen jo nyt yhteyttä, patja on pehmeä ja ulkona pimeää, sisällä soi musiikki ja tuoksuu ruoka, lattialla on kulhossa karkkeja, joiden päälle kaadamme popcornia, keskelle istutamme kukkakaalin. Kauniit ihmiset syövät, jokainen on omannäköisensä, vaihdamme hymyjä ja katseita.

Menninkäinen astuu ovesta sisään, sydämeni hypähtää. Sieltä se tulee, yhtä loistavana ja lämpimänä ja leppoisana kuin ennenkin, se hymyilee silmilläänkin ja oikestaan koko olemuksellaan, se jakaa rakkautta kaikille.
Se tulee ja halaa, leijona, se sanoo. Lämmin. Olikin jo ikävä. Se istuu taakseni ja hetken siinä olemme vain me kaksi, tuijotamme toisiamme silmiin, hymyilemme, tämä on aitoa iloa ja onnea ja autuutta, voiminä toivon että se hetki jatkuisi ikuisesti mutta tiedän että mun pitää päästää irti, ja minä päästän, koska minä arvostan ja rakastan, eikä hiekka pysy kädessä jos sitä pusertaa nyrkkiin.

Ja kohta hetki on mennyttä.

Mutta kiitos että sain kokea.

Ovesta astuu sisään tyttö, kaikki muu maailmassa hämärtyy. Voi miten se on niin. Se hymyilee silmänsä viiruiksi ja suunsa kirjaimellisesti korviin, ja se jakaa lämpöä kaikille, se halaa lämpimästi vaikkemme ole koskaan nähneet, minä tunnen yhteyttä, sitten se halaa menninkäistä ja minun sydämeni on räjähtää, nuo kaksi ihmistä ovat lämpimimmät keitä olen koskaan tuntenut, noilta kahdelta riittää rakkautta jokaiselle, arvatenkin myös toisilleen, toisaalta haluaisin rikkoa sen hetken, menninkäinen on minun, vaikka tiedän ettei ole. Hymyilevät kasvot, kaksi. Minä tunnen menettäneeni ihmisen elämästäni. Mutta annan hänen mennä, vaikka sydämessä tuntuu pahalta, nyt se katsoo jotakuta muuta samalla tavalla kuin se joskus katsoi minua, nyt se koskee toista ihmistä siten kuin minua vähän aikaa sitten.
Minä en halua inhota enkä olla kateellinen, mutta joudun lähtemään keittiöön, tilanne sattuu liikaa.

Istumme ringissä ja jaamme tunteita, kaikki tuntuvat yhdeltä perheeltä, minä voin katsoa ketä vain ja tuntea sellaista rakkautta, mitä en ole tuntenut tässä maailmassa useinkaan.
Mutta ei se olekaan tämä maailma.
Nurkassa istuu vieras poika, en ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Katseemme kohtaavat. Tuntuu kotoisalta. Siltä että näin on hyvä. Hymyilemme. Kohotamme kulmakarvojamme ja nyökkäilemme. Mitään emme sano, mutta tiedämme kyllä.

Matka käy ulos, kohtaan jälleen menninkäisen silmät, tuijotamme. Pitkään. Hymyilemme. Mekin nyökkäämme. Se se on, sanoo menninkäinen. Kyllä, sanon minä. Tämä on oikein, tuumaamme. Nyt se löytyi. Mä näen, sanon. Mä tiedän.

Mun on pakko nousta aina välillä leijumaan ihastuksessa ja flowssa. Näin on hyvä. Elän hetkessä, kellun. On hyvä, hyvä, hyvä. Äänimaailma kietoo kuin verkkoon. Katseet kohtaavat ihmisten kanssa. Vieraspoika tuntuu tutulta. Istahdan hänen viereensä, silitän päätä, hetken olemme vain hiljaa.

Ulkona menninkäinen taiteilee tulella, muut seisomme ringissä, kylmä hiipii iholle ja tunnen kuinka paljaat sormeni kangistuvat, Oulun pimeys ympäröi mutta ihmisten valo ja lämpö loistavat, teemme yhdessä halauspiirin ja tulee lämmin, keksimme laittaa musiikin päälle ja katulamputtomassa metsässä alkavat vuosisadan reivit, jalat tamppaavat maata, hiekka ratisee kivasti jalkojen alla ja saa aikaan efektejä, musiikki soljuu vartaloiden läpi. Jokaisella on oma tyyli. Rastat heiluvat, hiippahuput vilahtelevat silmien ohi, hetki menee ja hetki tulee ja hetki on.

Vieraspoika joutuu lähtemään, en meinaa huomata, ainoa jolle hän huutaa moikat on minä. Katson häntä kaukaisuuteen. Hän menee, kuka hän on, huudat lämpimästi hei. Tunnen kuinka osa minusta loittonee. Tule takaisin. Oli ihana nähdä, se sanoo vielä kaukaa. Olisi tosi kiva jos juteltaisiin vielä, se muistuttaa. Kyllä, olen samaa mieltä. Teemme yhdessä vielä namaste-tervehdyksen, luonnollisesti ja automaattisesti, syvä kunnioitus ja rakkaus kaikkea kohtaan, poika poistuu pimeyteen ja minä puolestani kerrostalon lämpimään kellertävään hohteeseen.

Tyttö menee menninkäisen mukana niille nukkumaan, hetken tunnen piston sisälläni, mutten kauaa, olkoon, miksi minä rajoittaisin rakkautta, minäkin tunnen sitä ja voin jakaa sitä ja kaikki voivat.
Yö on epämiellyttävä, lattia on kova ja vieressä nukkuu kuorsaava hipinretku, tahtoisin paeta keittiönpuolelle mutta siellä ei ole ainoatakaan patjaa lattialla, luihin sattuu ja välistä tekisi mieli vain kadota.

Aamu alkaa ajoissa, muut nukkuvat, miten hyvältä tuntuukaan nousta pois hikiseltä patjalta keittiöön, jota katselin koko yön. Selkä on jumissa, istun tuolille ja avaan mandariinin, olen ainoa hereillä. Katselen ulos, sumu peittää maisemaa, harmaata, ihan kuten kuvittelinkin Oulusta.

Päivä on rento ja hiljainen. Ihmiset lipuvat kaupunkiin. Minä en jaksa lähteä. Kuuntelemme musiikkia, omiamme kuin muidenkin, jotkut polttavat parvekkeella, jääkaapin oveen ilmestyy piirroksia, lampun paikalla katossa roikkuu pehmoleluaurinko. Tutustun ihmisiin lähemmin, nojaan, selkää hierotaan.
Lähetän vieraallepojalle foorumin kautta viestin. Tulisi takaisin. Jotakin jäi kesken, niin tunnen.
Odotan vastausta.
Odotan.
Ja sitten se tulee, illalla, suuni venyy korviin ja silmät muuntuvat viiruiksi, hyvä, pehmeä olo täyttää minut, se vastasi sittenkin, laittoi numeronsa, tallennan sen oranssin, vanhan puhelimeni muistiin ja halaan puhelintani innoissani.

Illalla reivaamme jälleen, pimeyden turvin, katsekontakteja, soljuvaa liikettä ja musiikkia, oikein tanssiminen on helppoa, ei ahdista vaikka muut katselevat, tunnen energiatason nousun. Juomme mateeta ja keitämme kahta eri keittoa, tyttö tekee sen, hän tuntuu pehmeältä ja rakastavalta, ajaudumme ovenpieleen sylikkäin, hän on lämmin ja hyvä, pörröinen, hymyilemme nenät vastakkain, nautimme toistemme läsnäolosta, painaudumme toisiamme vasten ja sivelemme toistemme kasvoja.
Lopuksi hymyilemme pitkään. Emmekä sano mitään, vain pehmeitä pieniä kuiskauksia.
Illalla valvomme muutaman pojan kanssa keittiössä, he ostivat kaupasta pomelon ja nyt avaavat sitä, minä otan yhden neljäsosan pomelonkuoresta ja asetan sen päähäni, pojat tekevät samoin, me neljä istumme keittiössä pomelonkuoret päässämme ja keskustelemme kaikesta tähtitieteellisestä ja ylihilseenmenevästä ja kaikki tuntuu oikealta.

Ja yöllä yksi pojista onkin kadonnut, alkuillasta lauloimme hänen bändinsä kappaleita, minä, tyttö ja kitarasäestys lauloimme scandinavian music groupia, e esittää oman kappaleensa, musiikki vaihtuu reivistä rauhallisempaan.

Lähtöpäivä.
En tahdo.
En pääse edes halaamaan menninkäistä. Tyttöä pääsen. Vieraspoika lähettää viestiä, tulisinko kahville, sydän loikkaa, mitä! Mutta emme ehdikään nähdä ja kaikki jää kesken, kotimatka on pitkä ja nukun kaksi tuntia, herään siihen kun joku haluaa istua viereeni, nostan tavarat pois viereiseltä penkiltä. Juna halkoo kilometrejä pilkkopimeässä. Muistot kaivertavat merkkejään. Miksi piti lähteä. Miksei voinut jäädä.

Kaikkea ei voi edes sanoin kuvata, mutta se on jäänyt johonkin syvälle mieleen, kaikki katseet ja tunnelmat ja muistot, kullattuina, ei makeaa mahan täydeltä ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta rakkaus jää, sitä ei saa pois, minä rakastan rakkaudentunnetta. Se on tärkeää. Näin on hyvä. Me tapaamme vielä, sanon vieraallepojallekin niin, ja muille, minä haluan tavata vielä.

Aamulla herään kamalan myöhään ja huomaan varpaassani olevan rakon puhjenneen, sattuu hirveästi ja jään kotiin.
Vaikka ikävä sattuu ehkä enemmän.
Mutta minä menen kohti uutta seikkailua, tunnen sen. Eivätkä he katoa, me olemme saman taivaan alla ja katselemme samoja tähtiä ja hengitämme samaa ilmaa, rakkaus toimii kauaskin.
Yhdessä on kuitenkin hyvä. Parempi. Paras.

Kiire Ouluun

Mihin noilla on niin kova kiire.
Minä seison Kampin edessä, kylmä tuuli puhaltaa ja nostan hartioita korviin, lokkeja kaartelee taivaalla ja seuraan niitä katseella.
Harmaa massa valuu pikavauhtia ohitseni, kenkien kopsetta, kännyköitä. Mutta minä odotan. Mihin tässä on kiire.
Mies juoksee suojatien yli ja kiristää tahtiaan. Autoja sinkoaa ohitse. Minä seisahdun liikennevaloihin.

Mihin mulla olisi kiire. Onko mulla kiire. Mulla on kiire. Onko mulla pakko olla kiire.

Mulla on kiire nähdä kaikkea. Ja elää. Miks. Kun kuitenkin tätä kestää jonkin aikaa enkä varmaan näe elämässä sen enempää kuin mitä mun on tarkoitus nähdä. Tämä on tavallaan tosi hassua, ajattelen aivoni joka kerta solmuun ja sitten availen sitä solmua illalla selkäkipuisena peiton alla käppyrässä.
Tekisi mieli itkeä kun sattuu.

Käyn Taiteilijapojan kanssa ensiksi kahvilla ja sitten leffassa. Hän ehdottaa, menemme katsomaan piirrettyä, nauramme kippurassa ja pidätämme hengitystä kun päähenkilö on pudota leijuvasta talosta.
On hauskaa, vaikka selkään sattuu kamalasti ja tuntuu kuumeiselta, silmät on vaikea pitää auki ja on kylmä ja kuuma samaan aikaan.
Hän saattaa minut junalle, näemme jälleen, ensi viikolla.

Mä en enää uskalla lukea teidän blogeja kauheasti, siellä on sellaista juttua jolta yritän nyt suojella itseäni, sellaista kaikkea mitä viime vuonna tuli käsiteltyä näihin samoihin aikoihin, siellä on jotain sellaista mistä luulen osin kasvaneeni ulos, osin onnekseni ja osin harmikseni. Joten anteeksi kauheasti, tässä ei ole mitään henkilökohtaista, yritän vain suojella liikaakokenutta itseäni ja kehoani, ehkä se ansaitsee hetkisen lepoa, ehkä sillä on oikeus olla hetken aikaa sellainen kuin se on, ilman kauheaa kuritusta ja pakottamista ja ahtamista.

Ei siitä sitten enempää.

Viikonloppu on jälleen liian ihana. Rakastun elämään koko ajan uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Perjantaina lähden kotoa kahden kassin kanssa, toisessa vaatteita ja hammaspesutarvikkeet, toisessa työkamat ja viitta. Lähden kaupungille, pyörin, en keksi tekemistä, törmään työkavereihini, he ovat kaikki minua paljon vanhempia, tai ainakin luulen, mutta kahteen heistä koen ihan erilaista yhteyttä, ovathan muutkin ihania, mutta nuo kaksi ja etenkin se toinen niistä, minusta tuntuu että se on sellaista molemminpuolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Hiljaista yhdessäoloa, nyökyttelyä, hymyjä ja samantien ymmärrettyjä huonoja vitsejä, kyseenalaistamattomuutta.

Perjantaina minä saan taas ennaltatuntemattoman pojan numeron. Pyydän häntä kaveriksi facebookissa. Kaunis ja mielenkiintoinen.
Töiden jälkeen kaksi tuntia kaupungilla, kauniita ihmisiä, mies kehuu tyyliäni ja hänellä on pyöreät john lennon-lasit, keskustelemme pitkään maailmanpolitiikasta ja kehitysmaiden tilanteesta.
D kääntää pääni keskellä rautatientoria, katso tuota rastatukkaista poikaa, kuka se on, onpa suloinen. Katson häneen merkitsevästi. Hän katsoo takaisin. Vilkutan. Hassuttelemme. Joku porukastamme tuntee hänet, hän esittäytyy, vaikuttaa mukavalta, katoaa sitten ja löytyy uudestaan tupakkapaikalta. Keskustelemme jotakin, räplään hänen vauvarastojaan, letkeää.

Jeesustelijat yrittävät käännyttää, minä pysyn rauhallisena, he huutavat minulle kasvot punakkaina, vastaankulkijat katsovat minua säälien, shh, sanon, shhh rauhoittukaa antakaa kun selitän. Ei suunvuoroa. Sinä oot viisas tyttö usko jeesukseen niin pelastut. Ja minä sanon että minä oon jo onnellinen näin, tämä toimii minulle, minä löydän onnen rakkaudesta, mutta se on saatanan valhe, he sanovat, sun sydämestä puuttuu jotain.
Mutta mä tiedän että mun sydämestä ei juuri silloin puutu mitään.

Miksi se voisi olla väärin, jos se toimii mulle.
MULLE se on totuus. Heille joku toinen on totuus. Hare krishna-munkkikaverini liittyy keskusteluun, totuus on hänen kulmastaan jälleen erilainen, totuus on niin subjektiivinen käsite, kukaan ei ymmärrä kun sanon että jokaiselle totuus voi olla eri asia, ettekö te näe, pohjimmiltaan me kaikki haemme kuitenkin samaa, pohjimmiltaan puhumme samasta asiasta eri käsittein ja nimin.
Mutta he eivät kuuntele, enkä minä jaksa enää välittää.

Torstai-perjantai yönä näen unta jossa rakastun sokeaan palavasti. Meidän suhteemme on terveempi kuin koskaan kenenkään muiden. Hän koskettaa kasvojani. Hän on hellä ja ymmärtäväinen. Hänellä on valkoinen keppi ja minä rakastan kaikkea hänessä, jo hänen läsnäolonsa tuntuu lämpimältä säteilyltä, minä rakastan häntä puutteistaan huolimatta, oikeastaan sokeus tekee hänestä vain täydellisemmän, hän ilmaisee itseään, hän on syvä kuin ikuinen kuilu, monisyisempi kuin ainiaan jatkuva fraktaali.
Hän tuntuu hyvältä.
Aamulla on kurja herätä. Toisaalta tuntuu puhdistavalta. Silmiä avaavalta. Minä voin rakastaa.

Töiden jälkeen hyppään bussiin, neljäkymmentäviisi minuuttia ajoa, peltoa, tummaa taivasta ja maata, pelkoa siitä että pysäkki meni jo.
Mutta ei, osaan jäädä oikealla.
Velhoteemaisissa juhlissa on tarjolla neljää eri pitsaa ja sipsejä ja vadelmaveneitä ja tummia ja vihreitä viinirypäleitä. Ovella vastaan loikkaa pupunkorvainen tyttö pienessä hiprakassa. Pysäkiltä samaa matkaa kanssani kävelee punaiseen sonnustautunut luurankonaamainen poika. Hän selittää jotakin kuolleista variksista, minä tajuan, sehän on A, leiriltä muutaman vuoden takaa, kerron sen hänelle, olemme kuin ällikällä lyötyjä, miten tämä on mahdollista.
Kummaa sattumaa.

Kerron eteisessä työpäivästäni, takahuoneesta tulee joku, en kiinnitä huomiota.
Terve, se sanoo. Käännyn.
Edessäni seisoo pienessä ja sotkuisessa oviaukossa se rastatukkainen poika. Käteni nousee suuni eteen, muu unohtuu, kiljaisen hämmästyksestä, mitä, nauramme yhteen ääneen. Mä asun täällä, poika sanoo. Ihmettelen. Miten ihmeellinen maailma onkaan, miten sattumanvaraisesti tällaista voi tapahtua.
Silloin huomaan että kukkaruukussa istuu muumipehmolelu ja että kissa yrittää kiivetä pyöräilykypärään, hattutelineellä on kiinalainen riisinpoimijan hattu ja vessa on vihreä.
Juttelemme pojan kanssa, tuntuu lämpimältä, hänkin on ihmeissään, miten tämä on mahdollista, mieti me tavattiin vasta tänään ja nyt jo tulin sit teille yöksi, sanon, hän nauraa, koska sehän on totta.

Ulko-ovi käy, sisään astuu enkelinhiuksinen poika.
Osoitan häntä sormella ja kiljaisen jälleen. SINÄ. Poika katsoo minuun, kyllä, minä. Minä näin pojan pari päivää sitten rautatientorilla, hän kiinnitti huomioni heti, käskin greenpeacen feissariystävääni feissaamaan hänet, hän onnistui, kyllä minä tunnistan tällaiset ihmiset.
Puhun enkelinhiuksisen pojan kanssa pitkään, tuijotamme toisiamme silmiin ja nauramme, syömme kilpaa vadelmaveneitä ja viinirypäleitä, poika kietoutuu viittaani.

Sisällä istuu shamaaniksi pukeutunut tyttö, sulkia päässä ja säkkikankaasta tehty asu, hän esittäytyy, juttelemme niitä näitä.
Puhe siirtyy Värttinään.
Hän on ollut keikalla. Niin minäkin.
Tajuamme että näimme joskus puolitoista vuotta sitten, minä panin hänet merkille koska hän oli lisäkseni ainoa joka osasi sanat ja joka oli innoissaan, muistan hänen punaisen tukkansa, ja sitten käy vielä ilmi että hän on kaverini ensirakkaus, naispuolinen sellainen, syy miksi kaverini tuli kaapista.

Linkittymistä tapahtuu enemmän kuin on laillista.

Enkelinhiuksinen poika nukkuu viitassani kauniisti, me molemmat käperrymme säkkituoleille ja nukumme koko yön kasvot vastatusten, aina välillä heräämme, toisinaan yhtä aikaa ja katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme, alakerrassa joku käy suihkussa ja kuuluu kolinaa, illalla kaikkia naurattaa kamalasti, minä en edes juonut mitään.
Koska ei minulla ole intressiä sellaiseen, boolia oli tarjolla suuressa vadissa ja kaikilla oli useampi tölkki juotavaa.
Tanssimme ja kuuntelemme psykeä. Syömme niin että räjähdämme.
Aamu alkaa vadelmaveneillä ja uuninpelliltä löytyneillä pizzanrippeillä, kaavin sipsikulhosta murusia. Kissa saalistaa nukkuvan kaninkorvatytön jalkaa, A kuorsaa kääriytyneenä punaiseen lakanaansa, osa nukkuu vielä pitkälle iltapäivään, senkin jälkeen kun minä jo lähden kohti keskustaa.

Keskustassa näen vallattoman kauniita ihmisiä.
Ja tuttuja, rastahiuksia, feissareita.

Suunnistan kohti seuraavia juhlia kahdeksalta, astun sisälle oranssiksivalaistuun kommuuniin, ulkona sataa ja sisällä on lämmin, sohvalta hymyilee tuttuja kasvoja, työkaveriporukkani, jopa se kaikkein rakkain, täällähän te olette, istun lattialle heidän eteensä ja syön mustikkapiirakkaa ja suklaakakkua ja dominokeksejä ja sipsiä ja popcornia ja karkkia ja pähkinöitä ja rusinoita.
On hieman tylsää. Ympärillä kuhisee vieraita aikuisia. Alkoholi virtaa. Joku polttaa terassilla. Naurua, hymyjä, vieraita katseita, kuitenkin lämpöä. Pieni kommuuni on tupaten täynnä ja puheensorina valtaa mielikuvituksellisesti sisustetun asunnon. Olohuoneessa on pesukone, jonka sisällä diskopallo pyörii värikkäänä. Suitsuke palaa.

Työkaverit lähtevät. Tulee orpo olo. Istun sohvalla ja katson hauskaapitävää porukkaa, hetken tunnen irrallisuutta, kuitenkin sivustakatsojan rooli on välillä nautittava olotila.
Viereen istuu poika, alkaa kääriä sätkää. Juttelemme, hänen silmänsä vaeltavat, lähdemme terassille muiden tupakanpolttajien sekaan, savu tunkeutuu päähäni ja hetken tuntuu että pyörryn, istahdan holtittomasti alas ja tuijotan terassilta ulos, seurue lähtee, minä jään, paikalle tulee muita, keskustelemme jostakin kummasta, keittiössä leivotaan pullaa.
Menen sisälle, ehkä pää kestää sittenkin, syön rusinoita. Olo on hyvä. Lämmin, rento, yhteenkuuluva, puhun magiasta joidenkin ihmisten kanssa, toisten kanssa vääntelemme käsiämme, minä osaan kaiken ja he ihmettelevät, mutta minusta ne jutut ovat aina olleet helppoja, en minä tajua.

Katseeni osuu jälleen viereeni istuneeseen sätkäpoikaan. Hymyilemme toisillemme nyökytellen rennosti.
Emmekä vaihda sanaakaan.

Juhlat alkavat hiipua, kysyn saanko jäädä yöksi, kotiin en tähän aikaan saa mennä. Istun ihmisten kanssa ringissä, miehellä on pahvimuki korvassa ja mukin pohja toisessa, mun lasini on pohjaton, seurue nauraa. Väsynyttä. Musiikki alkaa soida, fiilistelemme, hallissa ihmiset alkavat soittaa kitaraa ja laulaa, mietimme miksi kaikki halusivat nyt samaan aikaan musisoida.

Soittajapoika vierestäni lähtee ja liittyy hallin orkesteriin, hän soittaa kitaraa, joku toinen paukuttaa tarjotinta kuin rumpua, punatukkainen nainen laulaa itsekeksimiään sanoja omalla sävelellään, taitamattomat soittavat marakasheja ja melodicaa, nokkahuiluja ja rumpua ja banjoa, kaikkki sointuukin yhtäkkiä kauhean hyvin yhteen. Minä soitan purkkia, joka on täytetty jollakin kivasti rahisevalla.
Punatukkainen laulajanainen tuo huoneestaan tiibetiläisen soivan kulhon. En saa siitä silmiäni irti. Alan soittaa. Muut hiljenevät. Miten se tuon tekee. Kulho soi kovaa ja täyteläisesti ja värisyttää sieluani, ehkä muidenkin, tästä lähtee uusi melodia, jokainen improvisoi jotakin, kaikki kuulostaa mielettömän hyvältä. Äänet soivat yhteen. Ykseyttä.

Soitamme näin varmaan kaksi tuntia. Kunnes kaikki muut ovat lähteneet tai nukkumassa, kello on neljä yöllä. Viimeisetkin pitsat ja pullat on syöty. Alkoholit juotu. Ääntelemme vielä kuin linnut, soitamme rauhallisia sävelmiä.
Kirjoitamme jääkaapin seinälle runoja.
Hyvää yötä, sanoo soittajapoika. Hyvää yötä, sanon minä.
Päädyn hallin sohvalle paksun peiton alle ja nukun sikeästi puoli kahteentoista aamulla.

Kättelen erästä kommuunin asukkaista, autan heitä siivoamaan muiden nukkuessa, juon teetä ja istun yksin ahtaassa keittiössä.
Loma meni ohi niin nopeasti. Ehdin tekemään kauheasti kaikkea. Tuntuu hyvältä.

Ensi viikonloppuna seikkailen ehkä Ouluun. Sinne meno tuntuu rintalastassa ihanalta, värisevältä ja vähän haikealta, samalla kauhean innostavalta, ei yhtään raskaalta.
Ensi viikolle on joka päivälle hommaa, maanantaina näen pientä rastapäistä ystävääni ja lahjoitan hänelle vaatteita, tiistaina ehkä käyn avohoitotapaamisessa ja tapaan toista ystävääni iguanassa, keskiviikkona on töitä, torstaina. Tulee olemaan kivaa. Perjantaina lähden Ouluun.
Sinne on pakko päästä.

Mulla on aivan mielettömän läski olo. Läski läski läski paksu paksu paksu.
Naamani on varmaan sarvikuonon takapuolen levyinen. Vatsassa näkyy sata makkaraa ja vähän päälle.

Mutta minä en jaksa huolia. Ihan sama. Minä syön vain lisää jätskiä ja pastaa ja luomuspeltti-hunaja-leipää ja näkkäriä ja omenoita ja karkkia. Ihan sama. En minä välitä. Näin minä olen onnellisempi.

Vai olenko? Illalla tulee niin huono olo, että on pakko oksentaa vähän jäätelöstä pois.

Mutta minä tapaan ihan mielettömiä ihmisiä. Monet sanovat että minusta säteilee energiaa ja lämpöä ja sellaista, he halaavat minua ja katsovat syvälle silmiin.
Minä pysäytän kadulla söpöjä hippejä, ihania rastapäitä, maailman kauniimpia ihmisiä, loikkaan heidän eteensä ja vilkutan, voi miten sulankaan heidän edessään. He ovat ihania ja jäävät juttelemaan, toisin kuten oravanpyörässäjuoksijat, he viipottavat ohi ja näyttävät kättään, en minä nyt jouda, on kiire kiire kiire. Mutta minne?

Perjantaina minä sulan hippipojan eteen vahaksi, olemme molemmat minuutin hiljaa ja katsomme toisiamme silmiin. Hän on ihana ja rauhallinen.
Enkä minä tunne häntä.

Messuilla minä tapaan miehen, jonka energia säteilee kaikkialle, hänellä on suuret silmät ja kaulassa helmiä, hymyilen ja hän katsoo takaisin, törmäämme monta kertaa ja aina sama energia täyttää minut ja ympäristön. On hyvä olla.
Pysähdyn. Ostan kaulakorun. Mies tulee takaisin. "Kuka sinä olet?" se kysyy. Vastaan, juttelemme.
Minä kysyn, kuka hän on.
"Minä olen sinä" hän vastaa.
Sisälmyksissä kääntyy ja vatsanpohjaa kutittaa, hymyilen ja uppoan miehen silmiin, kaikki muu sumentuu.
Miten jännittävää!
"me tapaamme vielä"
Ja minäkin olen siitä ihan varma.

Tapaan toisenkin energiaihmisen, keskeltä ihmisvilinää, hän suorastaan säteilee, minä katson häneen ja huomaan hänen katsovan minuun, alkaa naurattaa ja hänkin hymyilee, kierrämme eri suuntiin ja repeämme nauruun, menen hänen luokseen.
Juttelemme kauan ja avaudumme elämästämme.
Istumme sinisillä penkeillä muiden lipuessa ohi. Hän tuntuu hyvältä ja rauhalliselta.
Halaamme, hän halaa vahvasti, läsnäolevasti, minä halaan takaisin. Halaamme kolme kertaa, ja joka kerta tuntuu edellistä paremmalta.
Vaikken minä häntäkään tunne, mutta saan hänen numeronsa, mekin tapaamme varmasti vielä.

Pysäytän kadulta sirkustaiteilijan, asunnottoman, köyhän, ulkomaalaisen, alaikäisen. Voi miten minä rakastan tätä työtä, aivan mieletöntä, saan tutustua ihmisiin ja saada uusia kontakteja, minun energisyyteni huomataan ja se on hyödyksi, rakastan työkavereitani, lauantaina on erään työkaverini kommuunissa bileet ja minut on kutsuttu, kerrankin. Nauramme työkavereiden kanssa, vitsailemme, hymyilemme, tsemppaamme toisiamme, me olemme kuin perhettä, kaikki jakavat samoja mielipiteitä.

Tiistaina minä hypin jälleen keskustassa, kansio ja kynä kädessä, tutisen kylmästä ja välillä kipristelen naurusta, työnteko sujuu.
Ja ainiin perjantaina minä poseeraan hel-looks-naiselle, minun kuvani on nyt siellä jossain, en minä tiennyt että miun aamusella sattumanvaraisesti valitsemani vaatteet niin hienoja olisivat.
Tiistaina Poika pyytää minua kahville. Tai oikeastaan minä pyydän häntä liittymään Unicefiin. Olen oma itseni ja energinen ja avoin. Hän ei pysty, ei ole rahaa, hän on alaikäinen.
Mutta sitten hän tulee takaisin.
"Mä ajattelin pyytää sua kahville tai jotain"
Okei, tietysti lähden, totta kai! Juttelemme pitkään pitkään, vaihdamme numeroita, nauramme, puhumme kavereideni kanssa, meillä on hauskaa. Hän on hauska, Kaunispoika, sanoo R, onhan hän ihan kauniskin, ei siinä mitään.

Ja minä tutustun uuteen tyttöön jonka luulen olevan kaksikymmentä mutta hän onkin neljäntoista, töiden jälkeen kiertelen hänen kanssaan kaupungilla ja juon halpaa teetä viidelläkymmenelläsentillä, jäädymme ulkona ja sulamme sisällä ja käytämme finnkinon vessoja.
Ja tänään sain häneltä housut ja kiertelimme Kierrätyskeskuksessa ja otin ilmaiseksi mukaani paidan ja huivin ja kengät ja toisista kengistä maksoin kaksi euroa.

Viimeyönä näin pelottavaa unta.
Minä varastin kaupasta omenalimpparia ja omenamehua ja laitoin avatun omenamehupaketin laukkuuni ja sitten se kaatui ja sitten se piippasi ja sitten oli kauhean noloa ja sitten minun huoneeni oli maalattu siniseksi ja vaihdettu siskoni kanssa ja tapetit oli revitty irti ja me asuimme vanhassa kodissa ja minä itkin ja sain paniikkikohtauksen.

On ihanaa herätä taas tästä minun ihanasta punaisesta huoneestani. Lämpimästä. Kiireettömänä. Paniikkikohtauksettomana. Terveenä.

uraohjus

Minulla on töitä, sen takia minä vietän kaupungissa nykyään pidempään kuin ikinä. Minulla on tekosyy katsella kivannäköisiä ihmisiä, perjantaina minä näin sellaisen söpön rastapään ja minä juoksin sen eteen ja vilkutin ja sitten juttelin sille vaikka se väitti että sillä oli kiire, mutta se jäi siihen juttelemaan, se oli oikein kivan oloinen.
Perjantaina mä en tiennyt mitä tehdä, kun N lähti ja minun piti mennä niille yöksi, minä jäin kaupunkiin ja kohtasin kaikkia tuttuja ja roikuin niiden kanssa iltamyöhään

Tuunasin itselleni paidan jostain Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta ottamastani mekosta, tästä tuli tosi kiva.

Tänään töihin kutsuu 4H ja huomenna menen koulutukseen, minä sain vihdoin töitä.
Miun tekis mieli muuttaa pois.

Viikonloppu kummittelee vieläkin mielessä. Kuuntelen musiikkia ja itken. Katson M:n kuvia ja itken. Katson H:n lähettämiä kuvia ja itken ja nauran. En tiedä miten reagoida. En tiedä mitä tehdä. Ihmiset, te olette elossa, miksette te näe sitä, miksi minä näin sen viikonloppuna niin hyvin!

Tuntuu kauniilta. Kauhean hyvältä.

Koko viikonlopun vietin pienessä kellarihuoneistossa neljänkymmenen hipinretkun kanssa.

Mun sydän räjähtää kohta. Mua itkettää. Mua naurattaa. Mun tekee mieli juosta alasti pellolla. Mun tekee mieli syleillä maailmaa ja nauraa ja huutaa ja rääkyä. Ja mun tekee mieli istua sylissä. Mun tekee mieli silittää ihmisten päitä ja tuntea se ykseys ja onni ja se hyvä olo ja se kaikki ja voi ei nyt itken oikeasti.

Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla kotona.
Mä itken pitkästä aikaa ja se tuntuu aika vitun hyvältä. Mun on tehnyt mieli itkeä eilisestä alkaen ja nyt se kaikki tulee ulos ja loppuukin kuin seinään ja jatkuu taas kohta.

On niin hyvä olla että sattuu ihan kamalasti. Sattuu ja koskee ja tekee kipeää ja tuntuu että sydän pyrkii ulos ja sitten seuraavassa hetkessä tuntuu että sydämen kohdalla on iso läjä tyhjyyttä, jokainen niistä ihanista ihmisistä vei musta palan mukanaan

Nyt mä tiedän millaisia ihmisiä mä haluan lähelleni. Mä haluan Oikeita Ihmisiä, enkä niitä joita näin tänään metrossa ja bussissa ja junassa, en niitä harmaita polviintuijottelijoita, niitä jotka katsoivat kamalan tuimasti kun minä hymyilin ja fiilistelin elämän ihanuutta.

Samalla tuntuu kamalan toivottomalta.
Voin sanoa että tunsin viikonloppuna ihan oikeaa rakkautta. Mä olen kokenut sitä ehkä kerran aiemmin, ehkä, en ole varma. Mutta tästä mä olin varma. Se oli Yhteyttä ja Ykseyttä ja Rakkautta ja Hiljaista Ymmärrystä. Se oli pitkiä silmiinkatsomisia, perhosia siellä missä sydän ennen on ollut, pään rapsuttamista, vienoja hymyjä, käpertymistä saman villatakin alle yöllä. Käsi mun kyljellä. Se kosketus tuntui hyvältä.

Mä olen niin sekava ihminen. Silloin kun tuntuu hyvältä, sattuu kamalasti. Silloin kun tuntuu paskalta, tuntuu oikeastaan ihan kamalan hyvältä ja oikealta. Mun tekee mieli itkeä aivoni ulos tällä nimenomaisella hetkellä.

Miksi mun tarvitsee olla niin nuori. Mä en tule toimeen omanikäisteni kanssa. Mä tulen toimeen Ihmisten kanssa. Sellaisten värikkäiden. Sellaisten, joiden kanssa voi halia pienessä opiskelija-asunnon keittiössä. Kokki on puolialasti ja H nostaa minut tiskipöydälle. Meitä on halissa varmaan kuusi. Tuntuu hyvältä.
Sellaisten, joiden selän taakse saa hiipiä, joiden päätä saa hieroa, ilman että sanoo sanaakaan. Joita saa koskea. Joita saa halata pitkään ensinäkemisellä. Joita saa suudella ja joiden korvaan saa laittaa nenänsä jos haluaa. Joiden sielun tuntee omassaan.

Itkeminen pitkästä aikaa vapauttaa.

Viikonloppu oli täynnä pitkiä syleilyjä täysikuunpaisteessa metsässä. Kasvisruokaa. Rastapäitä. Tanssia ja laulua. Yhteismeditaatiota ja ääniörinää. Hallittua kaaosta.

R A K K A U T T A.

Mä en ole koskaan kokenut noin paljoa rakkautta samassa huoneessa. Nyt mä koin. Mä haluan takaisin.
Minä sain kiehnätä, minä sain kehrätä. Minä sain osoittaa rakkautta. Minulle osoitettiin sitä, ehkä liian vähän, minä en saa siitä koskaan tarpeekseni, mutta minä koen että minun kuuluu jakaa sitä kaikille. Tuntui ihanalta istua keskellä hämyistä huonetta ja olla puheensorinan ympäröimänä. Tuntui ihanalta alaselässä.

Villasukkiin tuli molempiin päihin reiät.
Ne on kamalan hienot.
Housuihin tarttui maalia isosta yhteispiirroksesta. Samoin käsiin.
Maalasin vahingossa käsivarteeni lisää luomia.

Reppu on vieläkin pakattuna.
Minä tahdon takaisin.
Ihmiset, minä rakastan teitä. Tulkaa takaisin.

Ja samalla tiedän - he ovat minussa, muistot ovat tärkeintä, minä sain irti kaiken mitä universumi halusi antaa.
Pelkkää voittoa.

Niin hyvä olla että itken vielä hetken lisää.
Yritän selvitä ilman lääkkeitäni.