farkuista

Osaisko joku kertoa, saako jostain L32 farkkuja? Siis että se lahkeen pituus on 32. 34 on mulle kai sitten liikaa. Haluan että farkut näyttää hyviltä - yhtä ihanan kireiltä kuin muilla. Miksei ne näytä!!! Nämä farkut, jotka ostin vähän aikaa sitten, alkavat jo olla löysät. Vyötärötuuma 24 ja lahkeen pituus 34. Ihan liikaa, ilmeisesti. Tahdon ettei farkut löpötä yhtään!
Mä en kaupasta löytänyt vyötärötuuma 24:ää pienempiä, joten oli pakko ostaa nämä. Samalla oli vähän thinspausta.
Äh vittu.

Kysely

Whii voi hyvä ihme tätä päivää.
Äiti pakotti aamulla sellaisen jogurttijuoman - piilotin sen. Mukaan tuo laittoi kokeeseen leipää - heitin koulun roskikseen. H2Ohin join, oli ihmeen hyvää.
Äiti pakotti välipalaksi omenan. Otin mahdollisimman pienen, ja juoksin portaissa sen kalorit tiehensä.
Äsken sitten iltaruoka. Tein sieniä ja vähän spagettia. Spagettia söin oikeasti vain pari suullista, herkkusieniä muutaman, oli niin kauheaa et oli pakko heittää roskikseen loput.
Joten toivon et ois joku 100 kcal päivä.
Illalla ehkä tulee vielä syötyä jotain. Esim. sokerittomia karkkeja.
Vittu ku en jotenki jaksais tämmöi jatkaa enää. Huomenna saankin mennä kavereiden kaa ulos, juomaan. No mähän en juo, kuten ei ilmesesti yks toinenkaan kaveri. Siel tehään pitsaa, mut väitän syöneeni jo kotona, kotona taas väitän syöneeni siellä. Aion juoda vaa jotain pepsi maxia, ettei tarvi syödä tai juoda alkoholia. Vaik toisaalta tekis mieli nollata, mut tiedän että ne kalorit = bad.

kopioin jostain:

Yleisesti

Ikä?-16.
Pituus?-157,2 cm (mitattiin siellä lääkärillä. olis tullut enemmänkin jos olisin pinnistänyt)
Paino? - vitusti liikaa. toivon että meidän vaaka näyttäis oikeaa, eli jotain 34:ää
Alin paino?- ai tämän pituisena? varmaan 33.7...
Korkein paino? -Tämän pituisena 46 kiloa
Minkä painoinen haluat olla?-... kun tietäisin! Tunteet tämän suhteen vähän risteilee.
Mikä SH sinulla on? -Anoreksia. Vissiin sitten.

Syvällisemmin

Kuinka monta kaloria syöt päivässä keskimäärin?-100-600. Sen yli ei enää oikein menekään.
Oksennatko ruokaasi ikinä?-Joskus, ihan siksi että se onnistuu nykyään, ja jos tulee turhan paha olo.
Haluatko näyttää supermallilta / näyttelijättäreltä?-En. Vaikka onhan ne kauniita, mutta en itse haluais näyttää sellaiselta... periaatteessa.
Onko sinulla jokin kouluajan ulkopuolinen liikuntaharrastus?-Ei enää, ennen tanssin.
Onko sinua kiusattu ikinä painostasi?-Kyllä, etenkin ala-asteella. Tai ehkä lähinnä itse kiusasin. Ja sitten myös anoreksian takia on kiusattu. että jes.
Oletko koskaan paastonnut? -kyllä.
Käytätkö laksoja päästäksesi eroon ruoasta / kaloreista?-En oikeen, ei meillä kai ole niitä hirveesti. Jos en oo viikkoon käynyt paskalla ni sit huolestuttaa niin et on pakko vetää laksoja.
Inspiroivatko mallit / näyttelijät sinua?-No ei hirveesti. Enemmän nää real-life ihmiset.
Oletko joutunut sairaalaan koskaan SH:si takia?-Joo, ekan kerran 12-vuotiaana.
Oletko koskaan käyttänyt oksetusjuurta oksentaaksesi? -En, mitä se on?
Oletko koskaan yrittänyt parantua SH:stasi?-joo, etenkin 12-vuotiaana, silloin sit kai parannuinkin jotenkin mut iskipä sitten takaisin pentele.

Kehonkuva kysymyksiä

Näetkö itsesi jatkuvasti lihavana, Vaikka muut väittävät ettet ole?-No en mä tiedä lihavana, mut tasapaksuna ja rumana. Etenkin vatsan syömisen jälkeen.
Mitä kehonosaa muuttaisit?-Pienempi pömppis, enemmän muotoja, isommat tissit, isompi perse, ohuet reidet, nätimmät polvet, kivempi luusto, kauniimpi naama ymsymsyms
Asteikolla 1-10, kuinka tyytyväinen olet kehoosi? -2-3
Tunnetko itsesi vähä-arvoiseksi painon / kehosi takia? -Todellakin. Tai lähinnä sen takia, että mun tarvii jatkuvasti vahtia syömistäni, ja silti oon tämmönen plösö. Jotkut ei vahdi ja on sit jotain malleja.
Oletko toisinaan masentunut painosi / kehosi takia? -Jatkuvasti.
Vertaatko kehoasi muiden kehoihin esim mallien / näyttelijöiden?-Liikaa.

Terveys/Ruoka

Syötkö mielestäsi riittävän terveellisesti?-En, en oo ikinä syönytkään. Syön liikaa tai liian vähän, liikaa hiilareita, sokeria, rasvaa, liian vähän kasviksia ja kuituja ja ja ja...
Oletko sairaalloisen pelokas syömään hiilareita?-En, vaikka kannattaisi.
Rasvaa?-Joo. itsehän en rasvasta välitä.
Kaloreita?-Aika lailla. Riippuu toki ruuasta.
Oletko usein väsynyt/uupunut? -Koko ajan. Lähes.
Tunnetko itsesi energisemmäksi syönnin jälkeen? -Toisinaan, en todellakaan aina. Useimmiten syömisen päälle iskee vain tappava kylmyys ja väsymys.
Syötkö lihaa?-Joo, vaikka en haluaisi, mutta ei vanhemmat tällä taustalla anna olla sitä syömättä.
Syötkö ruokasi tietyllä tavalla?-Joo. Joskus tulen tosi vihaiseksi, jos päivällä ei olekaan sitä ruokaa mitä haluaisin, tai jos en saa tehdä pastaa siinä kattilassa missä haluaisin. Tai jos ei ole tiettyjä lautasia tai ruokailuvälineitä, tai jos ruoka on tehty eri tavalla ja se on erilaista kuin aikaisemmin. ja tietyt ruuat pitää syödä tietyllä tavalla toki joo.
Sanovatko ihmiset, että näytät sairaalta / erittäin nälkäiseltä?-Kyllä, ja toisinaan olen itsekin sitä mieltä.
Oletko ikinä oksentanut verta? -En.
Onko sydämesi syke 49 yläpuolella? -Ei, vaan nimenomaan alapuolella.
Pyörryttääkö sinua vähäisestä syömisestä? -Joskus, tai oikeastaan en huomaa sitä enää tai edes välitä siitä. Ehkä mua pyörryttää koko ajan, niin ettei sitä edes ehdi huomioida.

Muuta

Onko media mielestäsi syypää syömishäiriöiden yleisyyteen? -Tietyllä tavalla on.
Mikä on mielipiteesi Pro-anasta?-Itse asiassa oon enemmän ja enemmän sitä mieltä et se on pelottavaa ja aika kieroutunutta, ja antaa väärän kuvan kaikesta, eikä sitä pitäis olla. Silti itsekin oon tällainen. Antaahan se tietyllä tapaa turvaa, kun tietää että on meitä muitakin.
Onko sinulla muita mainittavia häiriöitä (esim masennus)?-Paniikkihäiriö, ilmeisesti masennus.
Mikä on lempiruokasi?-Voi tähän voisi heittää niin paljon kaikkea. Ensimmäisenä tulee mieleen pasta, sitten pasta ja kalakastike, peruna ja lihapullat, carbonara ja pasta, jauhelihakastike... Tykkään niin kaikesta ruuasta, mutten saa voi pysty syödä!!!
Lempijuomasi?-Pepsi max, ollut aina ja tulee olemaan.
Toivotko usein ettei sinulla olisi syömishäiriötä?-Aina.
Haluatko parantua?-Voi sen kun tietäisi.

Paraneminenpas alkoi.. NOT!

Moi, eilen tuli syötyä:

- jugurtti aamulla
- kaksi ruisleipää koulussa
- yksi ruisleipä illalla
- pastaa
- lihaa ja spagettia
- vielä yksi ruisleipä
- jätskiä
- läkerolia
- kahvia

Tai niin mun vanhemmat luulee.
oikeasti söin: lihaa ja spagettia (ja oli muuten pieni annos), läkerolia ja vähän kevytjätskiä, jonka sit oksensin ulos.
Että näin, hyvin alkoi parantuminen! Ja oksentaminenkin oli kerrankin helppoa ja vaivatonta, hiljaista. Taidan oppia.

Mut toisaalta valehtelin siellä lääkärissäkin. "onks ollu oksentelua" - ei " onks kuukautiset jääny pois" - ei toki "juoksetko lenkkei tai jumppaatko iltaisin" - no en "syötkö koulussa" - toki!
JA sitten vielä mietin, miksi isä on niin vihainen ja väittää että valehtelen. koska tottahan se on, valehtelen kaikille asioistakin joista ei edes tarvitsisi! Kaikesta ja aina ja kaikkialla! Olen läpimätä ja paha, ilkeä ja kranttu. Miksi se silti sattuu, iskee kuin puukolla johonkin mun sisällä, kun isä sanoo että taas valehtelit meille silmät päästäsi. Vielä mietin!

Itseaiheutettua, kaikki on itseaiheutettua, miksi mulla on oikeus elää ja olla tällainen vitun paska. Tuli taas eilen illalla tapellessa uhattua että vedän niitä migreenipillereitä. Jo kahdesta tulee sydämeen oireita, mun sydän muutenkin toimii niin huonosti että pari kolme neljä ennen nukkumaanmenoa, ja aamulla en sitten heräiskään.
Aina oon ajatellut, etten oikeasti haluais tehdä itsemurhaa, kavereiden takia, oon miettinyt että voi ne on heikkoja ja itsekkäitä jotka siihen sortuu, ja mähän siis en ole kumpaakaan. Mutta kyl sen tajuaa. Ei mua juuri nyt hetkauta. Koska sittenpähän olen kuollut, ei tarttis kuunnella paskaa miltään suunnalta. Hetken kavereilla ois paha olla, ehkä, mut niiden elämä jatkuu eteenpäin. Miks tällainen heittopussi tarvitaan niiden elämään, tai mun perheen elämään. Mietin. Niiden elämähän ois hauskaa ilman mua. Ei tarvis kuunnella ruikutusta, ei tapella kenenkään kanssa, valittaa lattialla lojuvista vaatteista tai koulukirjoista, olohuoneen pöytää valtaavista kynistä tai piirroksista, ruuasta, voisivat käydä matkoilla ja syödä ravintoloissa ja kehtaisivat mennä kylpylään ilman että tarvii tämmöistä luuviulua siellä katella.

Ja oishan se rahanmenostakin pois. Nää varmaan rikastuis, kun en olis tuhlaamassa. Ei tarvis katsella mua nurkissa ja valittaa kaikesta mahdollisesta.

Mut silti, mä olen liian heikko ja pelokas tehdäkseni mitään. Entä jos se ei onnistukaan? koko yön vain joutuisin kestää kamalaa kipua, ja sitten herätä taas uuteen päivään kuin mitään ei ois tapahtunutkaan. Tai mitä jos ne löytäis mut koomasta, tai vaikka en oliskaan ehtinyt kuolla, veisivät sairaalaan ja viettäisin siellä aikaa. Oisko se sitten kivaa.

Vaikka se tässä on kai edessä. Isä sanoi eilen että ossallehan tästä mennään. Pakkosyöttöön ja silleen.
Ellen nyt valehtele oikein kunnolla. Selitä kaikkea paskaa, joo söin ja ihan hirveesti söinkin. Selitän niin että iskäkin uskoo, ja etten vain joudu ossalle. Ihmettelevät miksei paino nouse vaikka syön niin hyvin, selitän että no eihän se nyt vielä nousemaan ole lähtenyt, odottakaa vain.

Mutta tiedän että joskus repsahtaa, mutten tahdo sitä vielä.

Vaikka se taisi tapahtua jo.
Tänään olen, valehtelematta ja oikeasti, syönyt (häpeän näitä määriä, hyi!!!):
- 1,5 läkerol-askia (23 grammaa per aski)
- muutama kirsikkatomaatti
- ihan vitustim, helvetisti, norsun annoksen spagettia ja kalakastiketta

sitä oli oikeasti niin paljon sitä kastiketta ja sitä spagettia, että meinasin yrjötä! Miksi otin niin paljon, miksi helvetissä söin sen kaiken!! Ei mun olis kaikkea tarvinnut ottaa, joten miksi OI MIKSI minä sairas sen tein!! Miksi otin sen kaiken!
Koska oli hyvää, taivaallista, ihanaa, ja siitä oli vuorokausi kun olin syönyt mitään.

Mulla menee kaikki vuorokausittain. On aina 24 tuntia ruokailujen välillä, sitten ruokailu, kakskytneljätuntia, ruokailu... Aina se menee niin. On pirun epäterveellistä yms, mutta mitä enemmän mun ruokailuun kiinnitetään huomiota, sitä vähemmän oikeasti syön. Valehtelen enemmän, syön vähemmän. Eli paska juttu sekin, mutta ei sitä kukaan tajua, kaikki vaan vahtii ja vahtii ja vahtii enkä voi kertoa kellekään, koska muutenhan sitten käykin vielä pahemmin.

Ai nyt pisti kyllä sydämeen kun hengitin sisään.

Ai niin, äidillä on paniikkihäiriö. Se kävi tänään työlääkärissä sen takia, sai 2 päivää sairaslomaa plus sit viikonloppu päälle.
Ja sekin paska on vissiin sitten mun syytä. Vittu. Nyt se syö jotain lääkkeitä, maistuis varmaan mullekin.

Mut tänään en syö kyllä enää mitään, en yhtään mitään! Paitsi ehkä kahvia, jos sitäkään, valehtelen kaikesta lopusta, kuten aina sillä olenhan syntinen paska!

Huomenna syön:
- kokeessa H2Oh-sokeriton juoma
- kokeessa ehkä kirsikkatomaatteja (koska kauheinta on se kun vatsa kurisee hiljaisessa koehuoneessa ja kaikki kuulee ja yritän peittää murinan papereiden kahinaan ja erinäisiin niiskauksiin ja se on kauhean noloa!)
- ketsuppia ja herkkusieniä grillimausteella

Herkkusienistä tulee ehkä about 30 kaloria, H2Ohista taitaa tulla joku pari kaloria, kirsikkatomaateista korkeintaan 10.

Eli selviän alle sadalla, ellen
A: repsahda
B: repsahda
C: repsahda

tai ellei mua pakoteta syömään. Niin että ne ihan tuijottaa kun syön.

Pitää toki valehdella, että söin koulussa jotain herkkua. Mutta mitäpä siitä, sen tekisin joka tapauksessa.

... enkä toivo kuolemaa?

Ihme viikko taas ollut.
Viimeksi kirjoitin siitä kuinka on ollut helppoa syödä vähän. Ja sitten tietty karkasi mopo käsistä. Söin söin söin, söin minkä syömästä ehdin, ainakin siltä tuntui. Ja söin RUSINOITA. Olen oksettava.
En mä oikein muista viime päivistä mitään. Iltaruoat on lentäneet roskikseen, muovipussiin mun vaatehuoneessa. Pelottaa että ne keitot ja ranskalaiset alkaa haista siellä.
Ja mua alkaa huolettaa, koska juon niin paljon kahvia. Makeutusaineella, ilman maitoa. Pelottaa, että siitä tulee kamalasti kaloreita ja ties mitä paskaa.

Mut joo, tänään oli se aika lääkärille. Aluksi mietin että jes miten ihanaa, koulusta suoraan käydään siellä äkkiä, sitten tulen kotiin ja olen siihen asti ollut ihanasti syömättä. Ja kun vielä on koeviikko, niin saisin ihan rauhassa olla syömättä ja käydä vaa'alla ja juosta tai olla juoksematta. Olla ilman että kukaan kiinnittää minkäänlaista huomiota.

Mut lääkärillä tuliki sitten tuomiota toisensa perään.
Mun syke oli 41. Liian alhainen, kun ei ollut edes leposyke. Jouduin sit vielä johonkin sydänkäyrään siellä, sanoivat että vaarana on sydäri tai sydämen vajaatoiminta tai jotain ihmeen tykytyksiä etenkin yöllä.
Painoa oli omasta mielestä vaa'alla liikaa, mut se johtui varmaan siitä et se otti sen painon kaikki vaatteet päällä. Ja kaikenlisäks olin just kokeessa juonu puol litraa vettä, ja oli ihan mieletön vessahätä! Et mä toivon et se ois joku ees kilon vähemmän. Ei, pliis enemmän viel..
Epävirallinen diagnoosi anoreksia, vitun yllättävää. Menkkojen loppumista en onneks sanonu niille. Kuitenki oisivat laittaneet gynelle tai jotain, ja sit ois taas ollut koko perhe viel huolestuneempi.
Liikkakielto, kuukaudeksi. IHANAA. No ihan kuin oisin muutenkaan kamalasti liikkunut. Mut joo, ei reilua.
Sit verikokeisiin (maksa-arvot yms jotain paskaa). Ne tökki mua aluks vasemman käden taipeeseen, sitten oikean käden. Ei tullu verta mistään, mua alkoi jostain ihmeen syystä heikottaa. Käskivät mun sitten mennä lavuaariin lämpimän veden alla huuhteleen käsiä, että saatais veri kiertämään. No huuhdoin siinä sit joku pari minuuttia, sitten taas neulan alle. Ja nyt verikoe otettiin kämmenselästä, kun ei muualta ne suonet vieläkään näkyneet. Ja siitäkin tuli sitä verta tosi heikosti..

Uus käynti lääkärille ens viikolla. Sitä seuraavalla viikolla sit Ulfåsaan.. Taas tää rumba alkaa.

Sit kotiin. Isä soitti äitille ja kaikki oli taas ihan huolissaan ja pälä pälä. Mua pelottaa se kun ne on vihasia mulle. "Taas sai sitä tyttöä kyyditä niin etten töihin ehtiny". Mä syytän itseäni, tuntuu kamalalta. kaikki katsoo vihaisesti ja mä tiedän mitä ne ajattelee. Ja mä haluan vain kadota täältä!

Tänään oon sit syönyt ihan liikaa. Spagettia ja kalakastiketta, ruokalusikallisen muroja. Siinä se. Tuntuu kamalalta, ette arvaakaan nimittäin kuinka paljon vedin sitä kalakastiketta.
Ja äiti kun vielä ihanasti ilmoitti että joo, tänään sit syöt kunnon iltapalan. Eli toisinsanoen se varmaan vahtii että vedän jotain ruokaa alas. Muuten en kyllä aio, vien ruuat alakertaan ja piilotan.

Koska ei tää mua lannista. Vaikka mä en ehkä halua laihtua enää, koska jo nyt on kamalan kylmä (lääkäri sanoi että jaloissa ja käsissä on ihan sairaan huono verenkierto.), kaikki katsoo mua kuin sairasta lasta ja kohtelee samaten. Eikä ole kamalan hyvä olla. Mut mä en halua lihoa. Mä en halua normalisoitua, vaikka sitten toisaalta haluankin.

Toisaalta mä haluan normaalin elämän. Mä en halua sydänvikaa sen enempää kuin tällaista lääkärikierrehelvettiäkään. Ne sano siellä, et oon pahemmassa kunnossa kuin viimeksi sinne joutuessani, pituuspaino paljon enemmän miinuksilla.
Sit tänään tuli hetkellinen senspis, siks aikaa kun söin niitä muroja ja itsetehtyä sorbettia (fairly no calories) ja sit pari omenasipsiä (fairly no calories). Ja sit vielä söin enemmän sitä kalakastiketta, tai siis närvin jotain purjoja ja sipuleita sieltä pannulta.
Ja nyt on kauhee morkkis, miks söin niin paljon, läski!!!!

Vaik tiedän ettei näin voi jatkua. Ne sano että ossahan on sit kans vaihtoehto, nenämahaletkut yms. Ja se on viimenen mitä mä haluan! Niissä nenämahaletkuruuissa on jotain miljoona kaloria, eikä sitä voi säännöstellä ite eikä kukaan vittu tajua mitkä traumat se jättää!!!

Siinä sydänkäyräkoneessa tuli mietittyä sitten kaikenlaista. Se lääkäri sanoi, että syöthän sit nyt kunnolla. Teki mieli sanoa että NO IHAN KU. Tai siis, kun jotenkin se lääkärin toteamus oli sellainen että "hah saatiinko sut pelästymään, saatanan luovuttajapaska!".
Mä en halua luovuttaa, mutta en mä halua tätäkään.
Kertokaa mulle mitä mä haluan.

Elämä on toivotonta. Tässä ei oo enää mitään hauskaa, en pysty nauttimaan asioista joista ennen niin tykkäsin. Kaikki on sumeeta ja paskaa. Elän vain pääni sisässä, eksyneenä sinne jonnekin. Koitan sieltä huhuilla muita, jotka ei kuule ei vastaa ei halua vastata.
Silti pelkään lihomista, sitä että se menee överiksi, muutun siksi rumaksi siaksi joka olin ala-asteella, se ruma lapsi ja kaikkien kiusaama. Se oli kuitenkin aika hauska lapsi, sillä oli kavereita ja se jaksoi riehua ja sille elämä hymyili. Se kuuli kaikkialta miten iloinen se on. ja elämänmyönteinen.
Ja samaa kuuli se terve, vain vähän alipainoinen, lapsi joka olin vähän aikaa sitten, ehkä kesällä, ehkä vuosi sitten. Vaikka sekin lapsi tarkkaili syömisiään, se lapsi silti söi. Kaikki sanoi että se oli hyvännäköinen. Se sai kavereita, se oli tosi hauska ja mukava ja iloinen. Se oli omaperäinen.
Mikä tämä on, mikä nyt olen. Mä en tiedä. Ruma. Kalpea. Mä en pysty enää edes istumaan, se sattuu joihinkin perseluihin tai sitten vaihtoehtoisesti häntäluuhun. Ja selkään. Mä en jaksa pitää edes silmiäni auki. En jaksa puhua, en hengata muiden kanssa. En syödä en nukkua en mitään.

Kaikki katsoo säälien. Ja peläten. Mä tunnen monta, jotka on kaikonneet mun luota. Koska ne pelkää.

Mä vaan toivon että voisin aloittaa elämäni taas nollasta ja valita paremmin.

edit
taas näitä typeriä jälkiedittejä.
Mutta sanompa vain että meni viimesetkin parantumismyönteisyyden muruset.
Lauantaina ois ollu tiedossa menoa, kavereiden kanssa joita en oo aikoihin nähnyt, kun vanhemmat on kieltäneet menemästä. Sit kävin äsken kysymässä siitä, kun nyt kuitenkin luulin kaiken olevan ok.
Isä sitten sanoi että multa on nyt kaikki menot pitkäksi aikaa kielletty.
Arvatkaa huvittaako tässä edes yrittää parantua. Mun elämältä viedään pohja ja sisältö, vain ahdistus ja ruuat jää. Ei mun tee mieli tehdä muuta, kuin rypeä tässä paskassa. Miten ne luulee, että mä jaksan mitään ilman kavereita, tai ilman vapautta tai ilman sitä että saan edes joskus olla onnellinen ja päättää jostain itse!
Miten ne luulee, että voin ikinä olla normaali, kun en mistään näe normaalin mallia ja jään niistä ihanista normaaleista asioista jälkeen!
Sitten vasta kun kunto kestää saan mennä, sanoi isä.
Nyt tekee jälleen mieli vetäistä ne migreenilääkkeet kaapista. Sen sijaan taidan mennä suihkuun itkemään huonoa oloani lämpimään. Muuten on liian kylmä. Ja taidan jättää kokeisiin luvun väliin, koska mitä väliä silläkään enää on.

Miksi tämä on niin helppoa?

Niin, kerrotteko.
Johtuuko se kahvista, jota juon - kahvista, johon heitän mukaan vain makeutusainetta. Lipitän sitä pitkin päivää, tuleehan siitä jotain kaloreita mutta tuskin mitään kuitenkaan
Päivässä syön vain yhden lämpimän ruuan, siinä se.
Ja tätä on jatkunut jo ihan tarpeeksi pitkään.
En tajua miten tästä on tullut näin helppoa. Ei tee enää mieli edes mitään. En tajua miten joskus olen voinut syödä joku 500 kcal.. tai siis miten oon voinut syödä enemmän kuin kerran päivässä. Tai jotain leipää tai jätskiä. nyt se ajatus tuntuu niin kaukaiselta ja utopistiselta.

Ruokasaldo tänään:
pastaa sienikastikkeessa, about 100 grammaa - 90 kcal.
kahvia.
ja siinä se.

edit
aha. kävin vaa'alla, paino pysynyt ehkä samoissa, tai sitten laskenut hieman, kun ottaa huomioon et oon juonut tänään joku litran nestettä.
Nii.
Mutta menin sitten ahmimaan. Jätskiä ja vähän kaakaoo.
Menin suihkuun, suu täyteen vettä ja yrjölle.
Taisin saada ainakin kaiken kaakaon pois, ja varmaan kaiken jätskinkin. Go me!
Oon nyt sitten kai bulimareksikko, mutta mitä väliä.

Seesteisyys

Pelottavaa tämä hyvä olo. Mulla on ollut hyvä, paras mahdollinen, tai ei ehkä ihan mutta kuitenkin, olo oikeastaan koko ajan sitten joululoman. Ja se pelottaa - siksi että pelkään syöväni liikaa, pelkään ahmivani ja sortuvani ja pelkään lihovani!
MUTTA toisaalta taas, se hyvä olo johtuu siitä ettei mulla ole ollut aikaa syödä. Päivät olen koulussa, jossa ruokailu on helppo jättää väliin. Pakenen koulun kirjastoon koneelle.
Loppupäivästä ei tee edes mieli ruokaa, sinnittelen vikatkin tunnit. Pääsen kotiin, teen ruokaa tai syön isän tekemää. Sitten koneelle, ehkä kahvia tai teetä, ja loppuilta meneekin sillä. Eli syön kaloripitoista ruokaa tasan kerran päivässä.
Toisaalta se riittää mulle, toisaalta tuntuu silti kamalan paljolta ja liialta. Ei muut syö näin paljon.
Toisaalta mun tekee koko ajan mieli leipää. Näkkäriä. Pelkällä voilla. Äsken söin lihapullia, teki kamalasti mieli ottaa lisää, se oli niiiin hyvää.

Huominen ruoka stressaa, kaveri on tulossa meille ja lupasin tehdä sille kalakastiketta - mut en voi, se on liian hyvää ja sorrun aina syömään itse sitä liikaa. Enkä halua huonoa omatuntoa siitä että ahmin...

Tekee mieli jätskiä, mutta tiedän etten voi syödä.

Outoo kun on niiiin hyvä olo niin maan saatanan. Tunnen taas olevani oma itseni, ja terve? TERVE? En mä halua olla sellainen... sellainen.
Mä katsoin eilen vanhaa valokuvaa musta, kahden vuoden takaista, en ollut tunnistaa. En mä tolta näytä. En ole näyttänyt.

Oksensin suihkussa yksi päivä, olin syönyt vähän munavoita. Join pirusti vettä, sormet kurkkuun ja yrjölle. Aluksi oksensin vain sitä vettä, vatsalihaksilla. Sitten sain ulos vähän sitä munavoita, sitten tungin sormet syvälle ja pitkäksi aikaa, sitten vasta tuli läjä sitä. Mut siinä oksentaessa tuli taas se todellisuustsekkaus, "mitä mä oon tekemässä" ja kauhea epäilys, heräsin todellisuuteen enkä elänytkään enää sumussa. Sit ei enää onnistunutkaan mikään.

Auroran sairaala osasto 52

Näinpä, siellä näette mut johonkin kolmen viikon sisään. Että eikun morjenstamaan vaan.

Onnekseni en joudu sinne anoreksian takia. Vaan sen toisen taudin. Hengaan siellä kaikenlisäksi vain vuorokauden. Mutta pelottaa ne niiden sairaalamössöt, mitä lie kaloripitoista paskaa sekin on. Kertokaa miten selviän syömisistä.

JA jos ne huomaa että oon vähän laihtunut tai että olen alipainoinen. Ehkä ne ei voi aloittaa tai jatkaa niitä hoitoja sen takia. Mutta mä en halua olla siellä yhtään enempää tai lihoa tästä yhtään! Saatana!

Tänään oli taas kamala repsahdus, hävettää ja tekis mieli mennä oksentamaan. Koko päivänä en syönyt mitään, ennen kuin tulin kotiin. Sen jälkeen oonkin iloisesti vetänyt Pirkka-pastaa ja kevytjäätelöä ja kourallisen muroja. Ääh vittu mikä luuserin luuseri.
No onnekseni söin sitä pastaa ehkä korkeintaan 200 grammaa, huom. korkeintaan. Ja samaten sitä jätskiä korkeintaan 200 grammaa, tosin nää on MUN ARVIOINTEJA, eli toisinsanoen reippaasti yli meneviä, etten vain syö liikaa. Mutta siis näiden ruokien varjossa oon sitten syönyt rumasti joku vittu 600 kaloria emmä tiedä. Hyi saatana.

Tän päivän piti jäädä alle 200 kaloriin.

SAATANA. Ois nyt ees ollut alle 400.

Pakko se on sitten kai lähteä lenkille. Tai edes käydä vaa'alla jonkun kahden viikon tauon jälkeen. Jos paino ois yhtään laskenut, niin oisin iloinen. Tai edes pysynyt samassa, pliis!!!

Kun en oo saanut käyttää vaakaa, niin olen käyttänyt mittanauhaa. Vyötärö ohuimmasta kohdasta 53 senttiä, paitsi että tämä vitun turvotus....... äsken kun katsoin vatsaani peilistä, syömisen jälkeen, näytti aivan sairaan hirveeltä. Hyi, ihan kuin ylävatsani ois raskaana. Hyi saatanan saatana.

Pakko oksentaa. Pakko. Pakko opetella oksentamaan!

Päivän toinen posti

VITTU!!!!
Isä lätkäisi mulle Activian eteeni tähän koneelle. "Näiden parasta ennen-päiväys on huomiselle. Että vedäpä ensimmäinen". Muks, lusikka kulhon päälle.
Kuohahdus mun sisällä. Hyi mitä teen tälle. Hyi. En halua!
Isä käveli pois. Huusin perään että sitten en ainakaan syö sitä pitsaa. "SÄ SYÖT MOLEMMAT" "miksi?" "TÄSTÄ ON MEILLÄ KESKUSTELU TÄNÄ ILTANA"
Mä en halua keskustelua, en samanlaista kuin se vaakakeskustelu jossa revin olkapäästäni nahat irti.

Joten esitän kilttiä ja kippaan activiat kirjekuoreen sen hodarin kanssa. Sielläpähän mätänee ja homehtuu kenkälaatikossa. On sitä ällömpääkin nähty.

Maistan ehkä lusikallisen.

Edit:
Ai laiton kun oli hyvää. Ihanan kevyen makuista, vähän rahkamaista mustikkajogurttia. Maistoin pari lusikallista. Loput heitin siihen kirjekuoreen.

Siellä mun pienet salaisuudet nyt on. Unohdettuna vaatehuoneen nurkassa, Heposti-kirjekuoressa. Hot Dog paloiteltuna pieneksi ja säälittäväksi, mustikkajogurtti violettina sen päällä.
Siellä ovat unohduksissa, salassa, piilossa. Mun pienet salaisuudet.

edit2:
HYI oon iljettävä rasvasika!
Äiti alkoi tekeen pitsoja, menin ylös ja söin sitä pitsajuustoraastetta varmaan viis kiloa, tai ainakin kaksataa grammaa!! Vitun vittu. Ei tästä tuu mitään !
Mun piti olla syömättä ja lankeematta ja sitten meen vetään jotain rasvasta juustoa!!! Oisin ny ees porkkanaa tai viinirypälettä ottanu eiii vittu oon niin huono! Miksi se juusto oli nii hyvää, vaikka ei se ees ollut, ihan kauheeta, mut sen tekstuuri oli kiva verrattuna siihen makuun ARGHHH vittu! Luuseri luuseriiii LAME LOOOOOSEEEER !

Nyt en vittu ainakaan voi ees maistaa sitä pitsaa jonka tein!!

Ja muutenkaa en kyllä haluis, pelkästään siinä pitsapohjassa on 225 kaloria. Yli puolet mun tän päivän saldosta (SIIS ENNEN TÄTÄ SAATANALLISTA JUUSTO-ORGIAA!!). Plus sit ku miettii sitä paskaa jota siihe päälle laitetaan, ketsuppi-majoneesi-tomaattipyree, juusto (D:) ja kinkku....

Ei. Mä en edes maista sitä.

JA TÄMÄ LUPAUS SAATANA PITÄÄ!!

oon niin vihainen ittelleni et taidan lähtee juoksemaan.

Silly me

Öh, nyt on sellainen olo et voisin alkaa punnitsemaan itseeni vaikka.. joka viikonloppu tai aina tiettynä päivänä. Vaikka perjantaina, pääsen silloin koulusta aikaisemmin eikä kukaan huomaa jos käyn vaa'alla, kun ei täällä ole ketään kotona.
Ja kukaanhan ei saa huomata, muuten tästä lähdetään taas lääkärille ja Ulfåsaan aika nopeasti..

Kamala luuseripäivä, heräsin aamulla ennen päiväruokaa joten menin syömään pari kourallista muroja kuivilteen yläkertaan. Ne Kellogg'sit on vaan niin hyviä pelkälteen.
Ja sit tuli päiväruoka, keittoa, ajattelin että kerrankin pystyn syömään keittoa ilman että otan leipää.
Ja vitut. Otin sitten hapankorpun, nam oli hyvää, joten otin sitten vielä näkkärin. Ja ruuan jälkeen vedin napaani vielä toisenkin näkkärin.
Silly, silly me.

Mul on sekava fiilis. Toisaalta en pysty käsittää ana-liikettä, miksi houkutella nuoria ihmisiä tuhuoamaan koko elämänsä ruuan takia. Eikä ne kaikki thinspovideotkaan ole kivoja, näytetään vaan nälkäkuoleman partaalla olevia ihmisiä, tai sellaisia jotka on vaan luonnostaan laihoja, tai sitten muokattuja kuvia. Musta on osin surullista katsella niitä, voi nuoret naiset mitä ootte menneet tekemään. Musta on surullista katsoa, kuinka joku joka voisi olla iloinen ja vaikka bilettää kavereidensa kanssa, oksentaa kolme tuntia yksin vessassa ja itkee meikkinsä pitkin poskiaan.
Musta siinä ei ole mitään kaunista.
Mut silti tuntuu että olen itse osa sitä. Mutta enhän mä kaunis olekaan. Mutta siis.. mä silti katson niitä videoita, aina jos saan linkin johonkin uuteen niin on heti mentävä katsastamaan se.

Eilisillasta lähtien on ollu kamala senspis päällä! Sensepiration.
Mä itken, mä katson thinspiration-videoita ja itken, mä katson sensepiration-videoita ja itken, mä katson videoita terveistä ja iloisista ihmisistä ja itken.
Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Mä en kuulu mihinkään, mä en ole mitään, ikuinen väliinputoaja.
Mä katson surullisia musiikkivideoita, joissa sanotaan että sä olet kaunis, taistele anoreksiaa vastaan. Mä ajattelen, että mä pystyn siihen, koska mä olen vahva, haluan olla vahva ja olen sitä!

Mutta sitten iskee todellisuus ja alkaa itkettää lisää. Mä en ole vahva. Mä annan anoreksian ohjailla mun tekemisiä.
Normaali elämä, mitä se on?

Todellisuus iskee niin vahvana. Mä en voi syödä enemmän vaikka pakottaisin itseni. Siitä tulee kamala olo, eikä se vielä mitään, mä en halua lihoa. Enkä mä varmaan lihoisi, ehkä, mutta.. joku siinä käskee, joku sanoo että älä tee sitä, näytä muille että elät kolmella kalorilla päivässä, näytä näytä näytä todista kerro esitä.

Mä oon syönyt tänään reilusti alle 400 kaloria.
Mä en halua syödä enempää.
Mut se sensepiroitunut osa musta sanoo, että syö. Ota sellainen Activia-jogurtti joita pakotit isän ostamaan. Ne on odottaneet siellä viikon. Tai ota raejuustoa, edes vähän. Ota muroja. Ota kaakaota, tai vaikka jätskiä, sitä kevyttä, edes pieni siivu, 50 grammaa, tai vaikka 30, ei se lihota, sehän on kuin vain maitoa, se maitolasi jonka sivuutit ruualla, eiks niin, kyllä sä voit.
Ja hetken se ajatus tuntuu hyvältä.
Mutta sitten muistan. Ehkä äiti pakottaa illalla vielä syömään. Ja illalla on pizzaa, itsetehtyä. Mä en halua syödä. Mä voin piilottaa sen. Mutta mä närvin kuitenkin sitä juustoa siitä pussista, se on niin ihanaa, mutta ah niin kaloririkasta. En mä voi syödä mitään muuta tänään enää, kuin sitä juustoa, ja sitäkin ihan vähän ettei vaan tule liikaa.

Eilen illalla äiti ja isä yritti saada mut syömään. "Ota se Activia sieltä jooko" - EN. "Laitanko mä sulle leipää?" - ET. "Pidä huolta itsestäsi. Mä keitän sulle teetä." - ÄLÄ. "Mä voin tehdä munakasta" - ETPÄS.
Mä kieltäydyin kaikesta. Vaikka laskin, että vaikka oisin syönyt kaiken mitä ne ehdotti, olisi kalorisaldo ollut vain 250 - korkeintaan siis siltä illalta.
Mut mä en halunnut, ihan vain siitä periaatteesta että ne ehdotti.
MUTTA mä halusin kuitenkin. Mulla oli kamala nälkä, viimeksi olin syönyt keskipäivällä vähän. Mä toivoin että äiti vaan toisi vaikka näkkärin mun eteen ja vahtisi että söisin sen. Tekisin sen niiiiin mielelläni. Oisin tehnyt. Oisin nautiskellut siitä tai vaikka ahminut.
Mutta nyt kun ne oli huomannut etten syö, niin sittenhän minä en piru vie syö.
Poikkesin jääkaapilla ja hiplailin viinirypäleitä, irrotin yhden ja pudotin takaisin rasiaan. EI, minä en syö, EN, olin luvannut itselleni.

Mä en tiedä mitä tästä illasta tulee.

Kapinoinko mä vastaan kuin mikäkin pahainen teini tai murkkuikäinen kakara?

Taidan lähteä ulos selvittämään päätäni. ja tällä kertaa en poimi maasta tupakkaa (ehkä. ettei musta tule polttajaa. voisin poimia, että saisin ruuanhimon lakkaamaan.)

Vittu, olen sairas.

Toinen persoona

Hyi?
Luen tuota mun edellistä tekstiä.
Ei se tyttö ollut minä, se joka silloin kadulta poimi sen tupakan.
Ei se tyttö ollut minä ! Minä en tee tyhmiä!
Koko tuo teksti on kirjoitettu ihan eri äänellä, näen sen tekstin päässäni erilaisena, kuulen sen kertojan erilaisena, näen sen tytön tekemiset jonkun erillisen henkilön ideoina.

Olinko se sittenkin minä.
Mä en enää tajua mitä tämä on.

Sormissa tuoksuu tupakka..

Hyi minkä tein.
Tämä päivä alkoikin jo niin.. oudosti, ettei mitään rajaa.
Mun todellisuudentaju on .. no, lievästi sanottuna hämärtynyt. En erota totta unesta enkä unta totuudesta, menneisyyden tapahtumat sekoittuvat toisten kertomiin tarinoihin ja uniin ja ohjelmiin ja luettuihin kirjoihin ja ajatuksiin.
Aamulla heti herättyäni päähäni pälkähti täysin minulle kuulumaton ajatus. Ei, en minä ajattele sellaisia. Ikinä. Koskaan. Minä en ole sellainen. Tämä ajatus on jonkun muun.
Mutta minun se kai oli.
Mun teki mieleni tupakkaa.

Mä en ollut koskaan maistanut tupakkaa. Mä en ollut koskaan halunnut. Mulla on ollut tilaisuuksia, mulle on tarjottu, tuputettu, sanottu että ota nyt vaan se tekee hyvää. Mä oon ollut bileissä, juomingeissa, laivalla. Kaverit on polttaneet, mä olen katsellut kun muut polttaa. Ringissä, iloisesti, kaikilla on lämmin vaikka kädet jäätyy, sisältä on lämmin. Ja itse värjöttelen toppatakissani ja nostelen kinttujani kuinka kauan nuo jaksavat seisoskella täällä viimassa polttamassa.
musta tupakointi on ollut aina turhaa. Tai en ole keksinyt miksi polttaa, sehän tuhoaa luontoa.
Mutta aamulla, se oli ihan uusi fiilis. Mä olin kaikenlisäksi vähän aikaa sitten nähnyt unen jossa poltin - tosin pilveä, mutta kuitenkin.

Vatsassa oli sellainen jännittävä tunne, sellainen.. Että nyt alkaisi uusi luku, jotakin tosi uutta. Näyttäisin muiden mielestä kerrankin vertaiseltaan, enkä vain pieneltä sairaalta tytöltä jonka juttuja kukaan ei jaksa kuunnella. Mä en näyttäisi siltä että olen eksynyt junaan tai että tulen maalta enkä osaa käyttää keskustan metroa ja kulkea Rautatientorilta Itäkeskukseen tai Mellunmäkeen. Kukaan ei huutelisi mulle kadulla, kukaan ei katsoisi säälivästi. Mä saisin seistä rauhassa juna-asemalla ja polttaa vaikka viisi savuketta, pummata joltakulta tulta ja saada sitä, ilman että mulle nauraisi kukaan. Mä oisin, ehkä, kuten muutkin. Ehkä.

Mutta mistä mä saisin tupakkaa? Kukaan mun läheisistä ei polta. Kaikki mun kaverit on jossakin muualla, enkä mä niiltä yhtäkkiä kehtaisi pyytää tupakkaa. Ne tekisi siitä kamalan numeron, aijaa nyt se supertyttö haluaa tupakkaa, mikä ketjupolttaja susta on tullu! En mä kehtaisi.
Mä keksin. Mä lähtisin koiran kanssa ulos, poimisin maasta, ehkä bussipysäkiltä, puoliksi poltetun röökin. Tulisin himaan, sytyttäisin sen palamaan ja lähtisin ulos.

Ennen ruokailua istuin olkkarissa perhosia vatsassa. Ajatus ei kulkenut enkä ollut ihan hetkessä mukana. Söin ruokaa melko paljon, perunoita ja lohta, oli ihanaa. Siinä ruokaorgioissani lohen lopetettuani keksin että ai kun tuntui kivalta syödä, otanpa hieman viinirypäleitä. Otin niitä kolme, pesemättä niitä ensiksi, maistui vähän karvaalta mutta ah niin ihanalta.
Sitten pääsin syömisen makuun. Otanpa vielä raejuustoa MM! Tartuin purkkiin, ja sen sekunnin ajan kun epäröin kannattaakohan mun syödä sittenkään tätä ja keskittymiseni herpaantui, purkki putosi sormistani. Katselin tapahtumaa kuin hidastetulta filmiltä, raejuustopurkki läheni lattiaa, kansi aukesi, minä lamaannuin ja tuijotin. SPLÄTS, lattia täynnä vaaleita rakeita, purkista valui jotain epämääräistä vaaleaa nestettä. Jaahas, sinne meni, totesin, vaikka suuni sanoi jotakin EI VOI EI:n tapaista.
Laitoin lautasen ja haarukan pois. En minä enää halunnut raejuustoa, se hetken mielijohde oli nyt kuollut ja kuopattu, etenkin kun muut nyt sitten kiinnittivät ruokailuuni huomiota. Olkoon. Siivosin lattian, ja kaapin kyljet, laitoin raejuuston ehjään rasiaan ja menin pukemaan.

Lähdin koiran kanssa ulos. Nyt minä sen tekisin. Etsin kuumeisesti maasta tupakkaa, katseellani tietysti, en minä konttaamaan alentuisi.
Bussipysäkillä seisoi joku, kirosin mielessäni. Sieltä olisin ainakin saanut puoliksipoltettuja, jotka on äkkiä vain heitetty sivuun kun bussin onkin yllättäen kaartanut kulman takaa.
Toivoin, toivoin niin hartaasti että jokin maaginen voima johdattaisi mut sinne, mistä löydän sellaisen juuri sopivasti poltetun tupakan, mahdollisimman vähän vettyneen.
Ja sitten se oli siinä. Maassa, aivan jalkojeni juuressa. Poimin sen ylös ilman suurempia avemarioita, hivutin vaivihkaa taskuuni. Eihän kukaan nähnyt. Ei.
Se kiva tunne palasi vatsaani. Voi vitsit, saisin tupakkaa. Kiirehdin äkkiä kotiin, en muista loppumatkasta mitään, paitsi että olin ihan innoissani.

Kotona tarkistin ettei ketään ollut alakerrassa. Livahdin huoneeseeni ja yritin sytyttää sitä kolmasosaa tupakasta, jonka olin löytänyt. Tulitikuilla. Meni hetki, ennen kuin tajusin kuinka se tehdään. Se syttyi! ilo purskahti jossakin vatsassani. Vedin tupakansavua henkeeni. Kyllä, kyllä se oli syttynyt!
"Käyn pihalla!" huikkasin äkkiä, juoksin ovesta ulos ja.. minne? Minne voisin mennä, ilman että kukaan näkisi?
Jäin autokatoksen alle. En uskaltanut mennä muualle, ikkunasta minut voisi nähdä, tai sitten äitini ja siskoni tulisivat juuri autolla kaupasta ja näkisivät. Pelasin varman päälle.
Vedin tupakkaa henkeeni, aivan oikeaoppisesti. Eikä edes yskittänyt, kunnes vedin sitä niin kauan, että jossakin keuhkonpäässä poltti.
Hyvää se ei ollut, ei maistunut lainkaan siltä mitä luulin. Lähinnä vain poltteli. Ei tuoskunut siltä hyvältä savulta, jota sain muiden savukkeista nuuskia. Mutta jokin ihme vaikutus sillä oli. Yhtäkkiä tuntui.. jotenkin kuin adrenaliinia olisi virrannut suoniini. En tuntenut enää oloani kuolleeksi.
Vedin poskareita, koska se näytti siistimmältä. Sitten vedin henkeen, puhaltelin sitä ulos erilaisesti, mikä näyttäisi kivoimmalta. En osannut tehdä renkaita, mutta kokeilin eri kulmia, erilaista tapaa päästää savu ulos. Nopeasti, hitaasti, silmät puoliksi ummessa, välinpitämättömästi, arvokkaasti.. Ihan kuin leikkiä!
Minulla ei käynyt mielessäkään se, miten tämä vaikuttaisi vastikään keuhkokuumeesta toipuneisiin keuhkoihini...
Enkä tajunnut ajatella, että sen tupakanhan oli saattanut polttaa joku ällöttävä, haiseva ja hammaskarieksen omaava spusse, jolla on ties mitä tauteja ja loisia.

Syljeskelin. Nyt tajusin miksi tupakoijat tekevät niin. Savu ihan kuin tukki jotakin, piti saada se ulos.
Ja pian, ehkä liian pian, tuo hetki oli ohi. Tumppasin tupakan lumihankeen, en polttanut sitä ihan loppuun. Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt.
Tulin sisälle ja tajusin sen iljettävän faktan, että nyt sormeni, hiukseni, takkini ja hupparini, ehkä hattunikin, haisivat ihan tupakalle.
Paska, mitä keksisin selitykseksi.

Voivottelin isälle että ai ai kun se kaveri, muistatko se jonka kanssa olin kaupungilla vähän aikaa sitten, niin juuri se, se poltti aika paljon, ja nyt mun vaatteet haisi. Niin, ihan kauheeta.
Hengittelin sisällä ilmaa, pohdin kulkeeko se ulos ja sisään samalla tavalla.
Mietin, vaikuttiko tämä mitenkään mihinkään. Tuliko minusta nyt addikti, ketjupolttaja, pitäisikö minun saada samanlainen Mallu joka päivä, tulisiko tästä tapa, ihan niinkuin chew-'n'-spittaamisestakin? Mihin oikein olenkaan itseni sotkenut? Pitääkö minun kohta alkaa tuhlaamaan kahdeksan euroa siihen, että saan kummallisen haluni tyydytettyä?

Huomasin kummallisen jutun. Tupakan jälkeen mikään ei oikein ollut muuttunut. Paitsi se, että minun ei tehnyt mieli syödä, mitään.
Jes. Tämähän on .. hyvä ! Loistavaa!

Äiti keitti kahvia tultuaan kaupasta. taas vatsassani oli hassu tunne, kysyin saisiko kahvia ottaa. Kaadoin sitä kuppiin, heitin sekaan makeutusainetta ja join sen mustana. Äiti ihmetteli. Musta kahvi maistui ensimmäistä kertaa elämässäni hyvältä ! Ja kaikenlisäksi mustana.
Ihan kuin uusi sivu tässä surkeassa elämässä olisi kääntynyt.
Tänään mun on tehnyt mieli myös ottaa lävistys, se mitä olen jo jonkin aikaa suunnitellut.

Ja tosiaan, mä en ole syönyt tänään tuon tupakan jälkeen oikeastaan mitään. Tän päivän syönnit + juonnit:

- yksi peruna ja hieman lohta
- muutama jogurttirusina, muutama läerol-sokeriton nami, muutama viinirypäle

- tilkka kaakaota
- pikku kuppi kahvia
- lasi pepsi maxia

Hyi kun vaikuttaa paljolta kun sen kirjoittaa noin. Mutta mä veikkaan, että tästä tulee vain noin 500 kaloria, jos siis sitäkään.
TOSIN en ole tehnyt tänään yhtään mitään, paitsi käyttänyt koiran. Vois lähteä vielä nopskasti lenkille, juoksemaan, pakotan itseni taas siihen, nyt kun on hieman lämpimämpi enkä inhoa itseäni niin kamalasti.

Tosiaan, tupakan jälkeen oli sellainen hyvä olo. Hymyilytti, en inhonnut itseäni hetkeen. Eikä vieläkään tee mieli ruokaa. Jonka takia syömiseni loppuivatkin tähän, tänään juon enää kupin tai pari teetä. En muuta.

Äiti tosin teki äsken hodareita. Olin jo aiemmin päättänyt että mikäli mut pakotetaan ottamaan sellainen, niin heitän sen kirjekuoreen ja piilotan kirjekuoren kenkälaatikkoon. ja väitän syöneeni,kaiken tämän teen yksin ja salassa huoneessani.
Isä tosin sanoi että mun pitäisi syödä muitten kanssa, esitin ahdistunutta. Jos se olis pakottanut, oisin sanonut että en syö ellen saa tehdä sitä rauhassa, et mua muka ahdistaa kun ne katsoo kun syön, että salassa voisin syödä sen ihan kepeästi. Mutta ei se enempiä pakottanut. Revin sen itsetehdyn hodarin palasiksi kirjekuoreen, pistin kuoren kenkälaatikkoon vaatehuoneeseeni ja unohdin koko jutun. Mutsi haki äsken lautasen pois, iloisena ja asiasta tietämättömänä.

Hieman on kyllä voittamaton olo! Juhuu!

A A L L O N P O H J A

No, sieltähän se tuli, ihanan lyhyesti ja typerän ytimekkäästi.

Viime postauksessa, vai oliko se sitä edellinen, kerroin siitä kamalasta jutusta, mutsi soitti lääkärille ja sitä rataa.
Eilen sitten olin kaverin kanssa leffassa, ihana päivä, olin syönyt kotona hyvin pihviä ja sienikastiketta ja otin jopa jätskiä ja söin vähän piparitalon kulmaa ja vaaleaa leipää. Menin kaupungille, seura oli hyvää, leffa oli kiva, ostin Battery Strippediä, pitkästä aikaa, siemailin sitä siellä leffassa, vain 17 kaloria.
Kaikki meni hyvin hyvin hyvin, melko ihanasti, paremmin kuin hetkeen, oli ihanan sosiaalinen olo ja puhuin vieraille ja olin oikeasti hauska ja iloinen ja onnellinen.
Siihen hetkeen asti, kunnes astuin kotiovesta sisään.

En tajua, niin se vain meni. Heti kun sain kohmeiset käteni pois lapasista ja pääsin vessaan liruttamaan batteryt pois rakostani, tuntui kuin maailma räjähtäisi. Sisällä oli paha olla. Vanhemmat yritti selittää jotain, en muista mitä, en voinut kuunnella, se sisäinen ääni huusi liian kovaa, piti keskittyä siihen ja samalla en voinut keskittyä mihinkään, liikaa ääniä ja huolehdittavaa kaikkialta, teki mieli repiä hiukset päästä ja sydän ulos rinnasta ja huutaa huutaa huutaa niin kauan kunnes keuhkot olisi tuntuneet kahdelta rusinalta ja aivoista olisi loppunut happi.

Kaiken tämän sijaan minä ilmeisesti menin yläkertaan katsomaan telkkaria, jota en sitäkään pystynyt tekemään, keskittyminen herpaantui koko ajan ja pystyin ajattelemaan vain sitä, kuinka äkkiä ahdisti kamalasti. Muut meni saunaan, minä ryntäsin heti vaa'alle, toivoin näkeväni paria viime kertaa alemman lukeman, toivoin toivoin niin hartaasti. Lupasin, että jos sieltä näkyy jotain liian isoa, niin menen vessaan ja oksennan, minähän sen teen, ekaa kertaa ikinä, mutta tällä kertaa tungen vaikka koko nyrkin sinne kurkkuun, pakkohan sen yrjön on lentää!
Mutta en uskonut että joudun sitä oikeasti tekemään.
Ja mitä sieltä näkyi, jotain kamalan suurta ja isoa. Järkytys, sydän pamppaili. HYI. Enemmän kuin.. aikoihin !
Kamala ahdistus. Miksi vitussa olin mennyt juomaan sitä saatanan kaakaota. Tunsin kuinka se myllersi mun mahassa, ihanat sokerit ja kaikki, varmasti keräytyi läskiksi tai joksikin kamalaksi paakuksi, joka oli oksennettava ulos NYT HETI.
Joten vessaan, hiukset nutturalle, huppari pois ja sormet kurkkuun.
Ja eipä onnistunut. Vaikka tungin kuinka syvälle. Kaipa olen sen verran masokisti, ei tullut edes oksennusrefleksiä. Vaikka yritin.
Ja se kamala olo kasaantui mun sisällä, se kaakao se varmasti oli, siellä myllersi ja muuttui saatana sikiöksi.
Menin ja ahmin piparitalon jäänteitä, kamalasti, mutta en niellyt, kasasin ne suuhuni paakuksi ja chew'n'spittasin pois, suuhun jäi möhnäinen tunne, ihan kuin olisi syönyt vaikka tiedän etten ollut.

Äiti tuli saunasta, istuin sohvalla, kittasin teetä tyhjä ilme kasvoillani. Äiti kysyi että onko kaikki ok, alkoi itkettää ja nielin kyyneleitä, sanoin että joo ehkä, äiti kysyi että tapahtuiko kaupungilla jotain, johon tyhmänä vastasin että no eipä kai, vaikka olisi pitänyt vastata että JOO TAPAHTUI, oisin välttänyt seuraavana näytellyt kohtaukset.
Itketti kamalasti, en nähnyt mitään, en pystynyt juomaankaan ja vihreää teetä läikähti sinapinkeltaiselle paidalleni. Se oli viimeinen tikki, epäonnistuminen jopa epäonnistumisessa, pyyhkäisin sitä talouspaperilla ja huokaisin äidille että EI ONNISTU minkä jälkeen puhkesin kyyneliin. Löysin sitten itseni kyyhöttämästä keittiön lattialta. Perimmäisestä nurkasta, silmät nauliintuneena vastapäiseen kaappiin. OIkea käsi oikean reiden päällä jokseenkin kuolleen näköisenä, itkin vain solkenaan ja yritin hengittää vaikka ahdisti niin etten ollut varma että pystyn.

Isä tuli keittiöön, normaali reaktio = JA TAAS ON KAIKKI KAAPINOVET LEVÄLLÄÄN. Nyt tajusin katsoa ympärilleni. Olin ahdistuksissani jättänyt jokaisen keittiön kaapin lenkalleen, auki, raolleen, selälleen. Ja itseasiassa mun olo oli juuri sen mukainen. Kaikki ovet päässä auki.

Nousin ylös, ahdisti, kysyin että saisko lähteä ulos ilman koiraa. Sain luvan, kun äiti ei halunnut että katson itsemurhasta kertovaa ohjelmaa. Ja lähdin ulos liian vähissä vaatteissa, kesälenkkareissa, koska minähän juoksisin, saatana minä juoksisin sen pahan olon pois, sen möykyn sieltä mahasta, minä kävisin vittu metsässä oksentamassa sen paskan ulos, sen minä tekisin!
Juoksin juoksin juoksin, alkoi oksettaa lisää, olin taas pyörtyä ja piti lopettaa, itku sumensi silmäni ja vasta nyt tajusin että kadun toisella puolella oli bussipysäkillä tyttö, se katsoi mua hätääntyneenä, mä esitin juoksevani jotain karkuun ja käännyin äkkiä metsään vievälle tielle, tarkistin ettei se tyttö seuraa, ei seurannut.
Mä juoksin mun turvapaikkaan, metsään. Juoksusta tuli helpompaa, vaikka mukulakivet oli liukkaita. Juoksin johonkin pimeään paikkaan, pissatti, mutta tungin sormet kurkkuun ja yritin oksentaa. Tuloksetta. Yritin ja yritin ja kyyrin siinä, joku varmasti näki mutta ei saanut haitata, oksentaisin vaikka verta ja suolenpätkiä taikka norsun, ihan sama kunhan jotain tulisi ulos.
Mitään ei tullut, epäonnistuin ja rääkkäsin itseäni juoksemalla loppumatkan kotiin.

Tulin himaan, mutsi taas kyseli vointia, kysyi voiko auttaa, sanoin että etpä kai, menen nyt suihkuun. Olin siellä pitkään, pesin itsestäni kaiken saastan pois, tahdoin että vesi vie pahan olon, tahdoin olla siinä pitkään ja unohtaa huomisen koulun ja kaiken muun, kaikki kasaantuneet läksyt ja pirun rästitehtävät jotka piti tehdä mutta joita en ikinä saisi aikaiseksi.

Tultuani sieltä äiti halus sitten jutella. Juteltiin tosi pitkään, kerroin kuinka mua ahisti kamalasti, niin paljon ettei missään ole enää järkeä, ei koulussa ei missään, kaikki tuntuu lähinnä tyhmältä ja tasapaksulta ja maistuu puulta. Mä en saa henkeä, kun ahdistaa, mua oksettaa siksi kun ahdistaa. Mä lamaannun, kun ahdistaa.
Kyyhötin siinä mun peiton kanssa ja itkin.
Kello tuli ykstoista tai jotain, isä tuli alakertaan, sanoi niitä sen taikasanoja joita se aina sanoo, niitä todella kannustavia, todella masentavia, sellaisia susta ei oo mihinkään -lauseita, sellaisia herää jo oot sairas-lauseita.

Sit se keksi. AHAA HAEN VAA'AN, HOIDETAAN HOMMA KERRALLA KUNTOON. Mä en tajua mikä muhun meni, kai olin niin väsynyt ja väsynyt taistelemaan ja vänkäämään, väsynyt kaikkeen, väsynyt itkemään. Mä aloin hyperventiloida. Huusin ja huusin, ei isä ei eie i ei ei ETTE TE VOI MUA PAKOTTAA TE ETTE VOI. Itkin hulluna, katsoin äitiä paniikissa kai sä nyt tajuat mua auttaa äiti kiltti auta pelasta isä on paha se pakottaa ETTE TE VOI MUA PAKOTTAA ÄITI JOS TE PAKOTATTE MÄ LÄHDEN OIKEESTI TÄÄLTÄ MÄ JUOKSEN TOSTA OVESTA ULOS JA KATOAN TE ETTE VOI!!!!
Mutta iskä oli jo alhaalla, vaa'an kanssa, muistin kuinka se oli päivällä näyttänyt kauheesti, itketti ja hyperventiloin lisää. Purnattiin siinä kamalan kauan, isä ei auttanut asiaa, meinasin pyörtyä siihen paikkaan kun olin niin väsynyt. Tajuamattani raavin itselleni olkapäästä nahat irti, en huomannut, tuntui vaan hyvältä ja parantavalta, nyt ei tunnu enää, kamala jälki siihen jäi ja kirvelee ja polttaa.

Tunti siihen meni, isä sanoi että SUN KOULUNKÄYNTIS LOPPUU TÄHÄN tää on kynnyskysymys, joko meet tohon vitun vaa'alle tai huomenna ossalle. Mulla on jo sinne paikka, periaatteessa, on varotettu et saatan joutua sinne. Mä sanoin, että mä luulin että tää paikka ois vasta kolmen viikon kuluttua, tää hirveä paikka, silloin oisin osannut varautua, ees jotenkin, nyt en voinut ja kaikki tuli äkkiä ja kaiken sen ahistuksen päälle, mut kukaan ei kuunnellut, tietenkään. Ei en halua millekään vitun ossalle, se on paska mesta ja tiiän sen, siellä pakotetaan syömään ja sit joudun olee koulusta kauheasti pois ja en halua sitäkään, miksi tähän pitää niin vitusti huomioida!
Iskä sanoi että jos sen auto on rikki, niin se vie sen korjaamolle. Jos mä oon rikki ni mut viedään lataamoon. Sinne mä kuulun, kuulemma, ei mua voi pitää enää kotona. Äiti sanoi et ihan sama et mun koulunkänti loppukoon nyt jos en sitäkään jaksa, ihan sama kunhan saadaan mut kuntoon, mitä järkeä käydä koulua jos on sisältä rikki, niin se sanoi ja mua alkoi itkettää. Vihdoin ne tajusi että mä oon sisältä paskana. Isä sanoi et masennuslääkkeet voi auttaa, mä sanoin että joo antakaa niitä, jumalauta.
Tilanne on kuulemma kriittinen, jos paino on alle 45 ja mielialat tälläsii. Meidän perheessä on kuulemma luottamuksen puute, ollut jo silloin kun mä olin kolme, oltiin kuulemma samassa tilanteessa jo silloin. Isä pyysi mua hyppäämään kiipelistä sen syliin, en voinut en pystynyt en uskaltanut, pelotti, ja oltiin samassa tilanteessa, mä en luottanut, en itseeni enkä isään, koko maailma romahti ja lamaannuin. Olin nyt samassa tilanteessa. Ja mä muistan sen tilanteen kolmentoista vuoden takaa, vahvana, se oli kamalaa, sain kuulla siitä pitkään sen jälkeenkin.

Isä sanoi et ei oo väliä mitä mä painan, se vaan haluaa nähä et pystyn kiipeemään vaa'alle ja voittamaan pelkoni. Ja nythän oli jo nähty et mun päässä on vikaa.
Joten menin vaa'alle, tunnin suostuttelun jälkeen, väsyneenä, ei mun jalat kantaneet enää ja pää oli jossain muualla,p yörrytti. Sain mennä siihen peiton kanssa, tein sen mieluusti, edes vähän lisäpainoa.
Ja se paino oli jotain niin kamalaa että ahdisti vain lisää.
Tehtiin sopimus, että kaikki jatkuu ennallaan, syön miten syön ja milloin syön ja mitä syön, vanhemmat sanoo milloin ois hyvä mutta mun ei oo pakko.

Sit äsken, äiti rikkoi sen sopimuksen. Pakotti jo aamulla mut syömään, nyt pakottaa lettuja. En vitussa ota. Oon syönyt tänään pastaa, ruisleivän, näkkileivän ja vähän piparia. Korkeintaan 600 kalsua.
Mua ei voi kuulemma pitää enää kotona. Sairastutan muutkin.
Haluun pois.
Kamalat huudot, äiti herppaa että nyt syöt saatana sut viedään sairaalaan vaikka heti sul on sinne paikka.
Ihan sama en jaksa välittää. Tauti sumentaa mut kokonaan.
En saanut ees viettää kaverin kanssa aikaa kaupungilla, kun piti tulla tänne himaan notkumaan ja tekemään läksyjä joita en jaksa edes katsoa!

Ja nyt mulle todettiin vielä borrelioosikin. Mä en tajua miten se on tullut, saati sitten että mistä. Se selittäis mun keuhkokuumeen ja silmätulehduksen ja oudot nivelkivut ja päänsäryt. Se selittäis kaiken, verikokeilla se saatiin selville. Joudun ehkä sairaalaan aloittamaan hoidot suonensisäisillä, sit kotihoitoon ja pitkälle antibioottikuurille.
Tosin ei olla varmoja voidaanko hoitoja aloittaa, kun oon näin huonossa kunnossa.
Toivon että mulla ois joku aivokalvontulehdus, ja tää kaikki johtuis siitä. Ja lopulta saiskin viedä mut jo hautaan.

Nukuin viime yönä huonosti.
Mä tuun joutumaan sairaalaan tän anan takia.
Tarttisin senspistä, mut se ei tunnu auttavan.

Kävin aamulla vaa'alla. Paino oli 33.7 kai, laskenut siis, pieni ilo heti. Mut nyt se on taas jotain läskiä, turvottaa sairaasti.
Aamupaino antoi mulle ees pikkasen toivoa, mut samalla kamalan olon. Kuihdun pois. Ei elämä oo tän arvoista.
Mutta en halua lihoakaan, etenkään kun siitä on nyt taas saatu aikaan sairas numero.
En tiedä enää mitään. lopetan ennen kuin teen itsemurhan tässä tekstissä.

Pikalisäys

Piti vielä lisätä tämä, kun tekee mieli kirjoittaa.

Huomasin yksi päivä, kun paino taas laski (silloin se oli 34.1, tuskin enää niin vähän, turvottaa, toivon että tämä kaikki olisi jotain nesteitä tai kamalaa harhaa tai edes jotain mikä lähtee äkkiä pois!), että aina kun se laskee, sallin itseni herkutella hieman. Tai jotenkin elän jossakin typerässä kuvitelmassa, että kun se on laskenut vaikka .. vähän alle kilon, niin ssaan sitten sinä päivän ottaa sen yhden kourallisen enemmän muroja tai vaikka vähän jätskiä tai jotain hyvää hieman enemmän - eihän se siitä voi nousta eihän?
Niin, kuvittelen. Tässäkin kun se oli noin alhaalla yhtenä päivänä, niin päätin antaa itseni herkutella raejuustoa ja pari ranskalaista, ei ei ei.

Mun selässä on taas selkärangan jättämä mustelma. Kun nojaan johonkin, siitä se tulee.

Aineenvaihduntani on nollilla, tarvitsisin sille hieman potkua, mutta en kehtaa mässätä, kun olen syönyt melko paljon viimeaikoina. Ei tästä pysty laihtumaan kun aineenvaihdunta on näin huono, mutta pysyisi nyt edes samassa tuo paino.
Vihreä tee hieman auttaa, vessassa tulee ravattua sen juomisen jälkeen.

Huomasin yksi päivä, että näen taas vatsalihakseni. Treenasin siinä sitten hieman enemmän, nyt ne näkyy jo kiitettävästi, mutta on kamalan paksu ja turvonnut olo. Etenkin tuo keskimmäinen sikspäkin osa, miksi sitä sanotaankaan, aiheuttaa päänvaivaa, näyttää kamalan tukevalta ja ulostyöntyvältä. Vai onkohan siinä vatsalaukunkin kohta?

Tekisi mieli paastota, toisaalta taas ei.

Pitkästä aikaa voisi kirjoitella kuulumisia.

Vaikka oikeasti siitä ei edes ole kauan kun viimeksi kirjoitin, mutta tuntuu ikuisuudelta, tässä parissa päivässä on ehtinyt tapahtua niin kamalasti.

Ja mitähän kaikkea? Olen muunmuassa syönyt, aivan sairaasti, kamalasti, hirveitä määriä. Muroja, leipää, itsetehtyä sorbettia (joku oli sen lasiluurangon foorumilla vinkannut, ja päätin kokeilla. Nam, tuli tosi hyvää! Tässä vielä resepti:
Vatkaa pari munanvalkuaista vaahdoksi. Lisää joukkoon makeutusaine, vatkaa hieman lisää. Lisää sitten vielä marjoja (ja vatkaa mikäli haluat ne sinne sillain kivasti sekaisin) ja laita koko seos pakasterasiassa pakkaseen. Sitten vain lusikoimaan tätä herkkua, jossa kaloreita ei ole juuri nimeksikään! <3), läkerolia, kaikkea koko ajan ! Ihan sama onko siinä nolla kaloria vai sataviiskytkuus kaloria, ihan sama, mutta se fakta että mässytän koko ajan suussani jotakin, ei voi olla hyvästä ! Nyt mässytän toki nolla kaloria sisältäviä pastilleja, mutta odotas vaan, viiden vuoden kuluttua mässytän kahdeksansataa kaloria sisältäviä viinereitä! Pitäis oppia hillitsemään.

No selvä, tänään otin itseäni niskasta kiinni, suusta on mennyt alas vain vähän kinkkukiusausta ja leivästä närvittyjä reunoja. Mutta auta armias kun mutsi tulee himaan, täällä pitää ahtaa navasta sisään vaikka mitä vielä. Ainakin pastaa. Menen sitten huoneeseeni syömään ja kippaan sen roskikseen. Ainoa mitä voin itselleni tänään enää sallia on kevytjäätelö, sellainen pieni siivu sitä, ja tietysti teetä. Mikäli päivä menee siis hyvin. Jos ei mene, niin sitten en tietenkään salli itselleni näitä ylellisyyksiä. Paitsi sen teen. Jota olen vihdoin oppinut juomaan! Sinne kun laittaa tarpeeksi makeutusainetta, niin ai että, nam. Vihreä minttutee, voi rakkaus, join eilen sitä kaksi kuppia.<3

Mutta, eipä kovin hyvä juttu tämä. Juttelin mutsin kanssa eilen. Käytiin kaupoilla, sain kahdet farkut ja takin, olin ihan iloinen. Sitten tultiin kotiin, söin liikaa, alkoi ahdistaa kamalasti. Mun piti maksaa toiset niistä farkuista sitten takas mutsille. Siinä rahaa vaihtaessa tuo katsoi mua ja sanoi että onks kaikki hyvin. Vähän tyhmänä sit sanoin että joo, kuinka niin. Se selitti että olin näyttänyt siltä ku joku ois huonosti. No kerroin sitten että ahdistaa, kamalasti.
Puhuttiin sitten mun edellisestä sairaalakierteestä, toisinsanoen ajasta josta en kovin paljon mitään muista. Oon nyt vissiin hoikemmassa kunnossa kuin silloin.. Vaikka nykyään en itse enää edes näe sitä. Oon alkanut mittaamaan itseäni mittanauhalla aamuisin ja iltaisin, vatsan kohdalta. Illalla se tuntuu kamalan täydeltä ja isolta, ehkä senkin takia että iltaisin vedän sen kaksi jättikuppia teetä..

Mutta. Käytiin äidin kanssa sitten lenkillä (ei, tällä kertaa en juossut. olin pakottanut itseni juoksemaan pariin otteeseen tässä viime viikolla, kylmässä säässä. Toisella kerralla tulin kotiin juuri ja juuri tolpillani, näkö sumeni ja päästä heitti. Hoipuin yläkertaan teekupin ääreen,olin oksentaa, en pysynyt pystyssä. ), juteltiin asioita. Tuo sanoi, että mun pitäisi käydä kotona vaa'alla (valehtelin etten ollut käynyt vaa'alla varmaan vuoteen..) ja sitten mun painoa alettaisiin seuraamaan. Alkoi ahdistaa. Äiti sanoi että sekin kävisi että mut vietäisiin sairaalaan punnituksiin. Ajattelin, että sehän passaa: mutsi ei saisi tietää painoani, eli en saisi kuulla siitä joka päivä. Ja asia olisi vieraiden käsissä. Se ei olisi enää mun salainen ongelma, ei ongelma jota pitää piilotella mutsilta, ei ongelma jota isä yrittää korjata lisäannoksilla munakasta.

Tänään äiti soitti mulle äsken. Sanoi että oli tilannut ajan. 27. tammikuuta. Kello 13. Siellä tutussa sairaalassa, tutussa paikassa, tutut lääkärit, tutut naamat, tutut tuoksut ja vihreäkuviolliset sohvat. Tuttu puntari. Sinne siis. Mutta mitä ne voi sielä sanoa? Että sun paino on alhaalla, rupea syömään? Vai että ala käymään täällä useammin, sulla on ongelma? Vai sanooko ne taas sen, mitä mun psykiatri silloin - JUO PUNAISTA MAITOA.
Mä en ole ikinä juonut punaista maitoa, enkä ikinä juo. Sanoin sen sillekin, se väitti vastaan, joten lupasin sitten yrittää.
Paskat meillä edes tunneta käsitettä punainen maito.

Mä en tiedä mitä ajatella tosta sairaalajutusta, toisaalta helpottaa ja toisaalta ahdistaa entistä kamalammin. Mutta kai mä selviän. Ja siihen on vielä kolme viikkoa - ehdin laihtua, toisaalta hyvä toisaalta huono.

Mulla on kamalan kylmä. Toisaalta hyvä, kehoni kuluttaa jatkuvasti energiaa. Toisaalta kamala olo. En pystynyt edes istumaan tuolilla, kun luihin sattui. Mä en tiedä enää mitä mä haluan tältä elämältä. Mä oon viimeaikoina miettinyt sitä kamalasti. En tämä ole minä, mutta mä en taida tietää tai muistaa kuka mä loppujenlopuksi olen.

Mä olin kaupungilla pari päivää sitten, erään entisen hyvän ystäväni kanssa jonka kanssa aletaan taas lähentymään. Mutta kamalaa tässä on se, että en muista miltä mun ystävä näytti. En muista sen ääntä, en kasvonpiirteitä. En muista mitä kaikkea tehtiin ja mitä sanoin, muistan vaan että mun oli aika paha olla, ja sitten taas muistan sen että loppujasta tuntui kuin leijuisin, kun olin juonut vain kevytbatterya enkä syönyt mitään sinä päivänä. Kamalaa tämä itsekeskeisyys, tai lähinnä tän sairauden aiheuttama energiavaje, kaikki energia kohdistuu niihin tärkeisiin ja välttämättömiin asioihin.

Äh, ruoka-ahdistus, en pysty ajatella kunnolla, tekee mieli syödä mutten aio, tämä kuulostaa kamalalta vinkumiselta joten lopetan ja kirjoitan toiste lisää.

Tarvitsen kavereita.