Illalla kävelemme metsässä, minä, isä, pikkuveli ja koira. Minulla on päälläni haaremihousut ja keijuhame ja koruja ja sandaalit, minulla on hyvä olo ja otan kameran mukaan, on aurinkoista, ilta-auringon kaunis oranssi sävy paistaa metsän puiden lomasta.
Käymme tunnin lenkin, minä ja pikkuveljeni hyppelemme edellä, minä huomaan rastaanpoikasen ja hämähäkinseittejä, kiipeämme veljeni kanssa kahden kiven väliin ja isä ottaa kuvan, istumme kalliolla ja ympärillämme leijailee voikukanhaituvia kuin sadussa, aurinko paistaa takaamme kuin sadussa, olemme iloisia ja värikkäitä kuin sadussa ja isä ottaa kuvan.

Ja minä otan kuvan rastaasta ja pienestä metsäpolusta.

Kotona on epätodellinen olo. Ei ahdista, ei tunnu miltään, en tunne mitään. Siskoni pisteliäät kommentit jäävät kaihertamaan takaraivooni, poukkoilevat pääni sisällä törmäillen aivosoluihin ja aiheuttaen levottoman olon. Mikään ei tunnu todelta, tuntuu että voi sattua mitä vaan eikä sillä millään ole väliä, kuin unessa jossa voi lentää ja pudota korkealta ja kuolla ja sitten vain herätä ja jatkaa taas olemistaan lentämättä ja putoamatta korkealta.

Minä haluan ulos kello 22:37, on vielä valoisaa ja taivaanranta on hailakankeltainen ja on ihanan hiljaista ja pysähtynyttä, mutten saa mennä, olen vankina.

Makaan sängylläni enkä saa unta, ei tunnu miltään. Raavin seinää, raavin verillesheivattujen jalkojeni rupia, raavin kämmenselkääni. Raavin, jotta tuntisin jotakin, edes kipua, edes vihaa. Mutta en tunne, se ärsyttää, enkä saa itkettyäkään.
En, kunnes äiti tulee huoneeseeni.


Minä itken itken itken ja kyynel valahtaa korvaani ja tuntuu ärsyttävältä mutten välitä siitä, minä haluan olla vapaa ja mennä kuten ikinä haluan, minä haluan lähteä ulos keskellä yötä ja tuntea yön tuoksun ja illan hämärän ja kostean nurmikon, minä haluan tehdä virheitä ilman että kukaan muistuttaa siitä, minä haluan epäonnistua ja olla tekemättä mitään, minä en halua velvollisuuksia, isä sanoo että minusta pitää tulla yhteiskuntakelpoinen ja että minun pitää uskaltaa syödä friteerattuja perunoita, mutta minä en halua yhteiskuntakelpoiseksi, se on tavallisille enkä minä halua olla tavallinen ja tylsä, minä haluan rikkoa normeja enkä minä halua vastuuta, minä haluan olla impulsiivinen enkä järkevä ja kaavoihin kangistunut!

Ehkä siksi ihmiset kysyvät, että miksi minulla on anoreksia.
Ei tämä olekaan järkeenkäypää. Mutta kai minulla on tarve kontrolloida edes jotain, jotain mitä pystyn, jotain jotta tunnen että minäkin pystyn.

Yön itku maistuu samalta kuin anoreksiani ollessa pahimmillaan, samalta kuin viime talvena ja alkukeväästä, samalta karvaalta ja yhtä hyvältä, ja se maku tuo mieleeni liikaa muistoja samoin kuin läkerolin sokeriton salmiakin ja päärynän maku, se maku saa minut muistamaan miten kauheaa oli seisoa citymarketissa toppatakki päällä ja kahdet pitkikset ja farkut jalassa ja silti palella, kuinka en saa ylähuultani liikutettua kun se on niin jäässä, ja kuinka se kaikki tuntuikaan silloin juuri oikealta ja hyvältä.

Yöllä tuntui hyvältä rauhoittua seroqueliin ja ranteen viiltävään kipuun.


Avaan silmäni ja huomaan tuijottavani auringon valaisemaan vesilasiini, sen seinämillä on pieniä vesikuplia ja se näyttää kirkkaansiniseltä ja taianomaisen kiiltävältä ja samalla ummehtuneelta.
Muistan kuinka äiti sanoi eilen, että hoitsut ovat huomanneet että tulen jokaiseen ruokailuun aina lökärit jalassa, en minä edes ole ajatellut asiaa mutta tottahan se kai on, ehkä minun pitää tulla seuraavan kerran alasti ja piilottaa ruokaa kainaloihin ja napaan, niinkö!

Avaamme kesän käymällä kirpparilla, istun autossa ja katselen sinisellä taivaalla lentävää lokkia suurten aurinkolasieni kehyksen ja sangan välistä, lokki istuu siihen kuin nakutettu, ja samalla ajattelen kuinka meidän perheessä ei voi edes kasvaa terveeksi, kuinka pikkuvelikin eilen hyperventiloi kun isä huusi ja äiti syytti kun veljeni ei tahtonut lähteä naapurintytön lakkiaisiin, vaikka ei hänellä ole mitään velvollisuutta, ja kuinka siskoni huomauttaa jokaisesta asiasta ja tiuskaisee lukemaan opettelevalle veljelleni ettei se saisi lukea ääneen, kauheaa rajoittamisa ja kaavoittamista ja veljeni totesi eilen että sanokaa mitä sanotte sille lakin saavan tytön äidille, ei hän välitä.
EN MINÄ VÄLITÄ sanoi pieni veljeni, minun pieni ja eloisa veljeni jonka pitää välittää, ja hänen äänensä värähti ja hän kiipesi kerrossänkynsä laidalle ja katseli kaihoisana ulos, kyynel täytti hänen silmänsä ja minä istuin hänen viereensä ja sanoin että ymmärrän täysin, ja minua itketti myös, sillä minä haluan että veljeni on vapaa ja iloinen toisin kuin minä, minä en halua että veljeni haaskaa lapsuusvuotensa samalla tavalla kuin minä.

Mutta voiko näistä geeneistä edes kasvaa tasapainoisia ja järkeviä ja yhteiskuntakelpoisia eli malliin sopivia ja ryhmän etua ajattelevia työläismuurahaisia, voiko näistä masentuneista ja vääristyneistä geeneistä kasvaa mitään hyvää, mitään muuta kuin mieleltään mustia soluklönttejä.

Äiti sanoo meinanneensa tehdä itsemurhan, minä istun terassin pöydän ääressä ja yritän upota kalakeittoon, mietin kuolisinko jos hyppään terassinkaiteelta.

Kaikki saivat koulutodistuksensa, keskiarvo yhdeksän ja päälle, kaikki hymyilivät ja oli kesäistä ja linnut sirkuttivat puskissa ja taivaalla ja naapurista raikui ylioppilaan nauru ja vieraiden äänet ja viinilasien kilinä, ilma lellui paikoillaan pysähtyneenä kirkkaansinisen taivaan ja eloisanvihreän maan välillä, kaikki oli niin täydellistä niin täydellistä.

Ja mitä tein minä.

Istuin kotona kulahtaneenruskeassa yöpaidassani, rinta paljaana, nenä kiinni kirjassa, pepsi max -lasi huulilla. Hiukset rasvaisina, revin ponnarin irti ja hiukset jäivät juuri siihen asentoon missä ne olivatkin, samalla lähti irti tukko hiuksia ja jokaisella koskemiskerralla toinen samanmoinen.

Minä en saanut todistusta. Minä en käynyt koulua.

Minä olin tyhmä ja hukkasin elämäni ja parhaat vuoteni tähän.

Viime viikolla tapasin uuden pediatrin, se sanoi painotavoitteeksi 43 kiloa.
Tällä hetkellä painan paljon vähemmän, vähemmän vähemmmmmän.
43 ei ole paljoa, sanoo aivoni, mä tiedän, koska painaessani 43 kiloa tunsin itseni kutakuinkin hoikaksi, jos järjellä ajatteli.

Jos taas tunteella, niin eiköhän tunne ollut kutakuinkin sama kuin nyt.

"Turvallisempaa tuntea itsensä läskiksi 43-kiloisena kuin 33-kiloisena" sanoi joku joskus, en muista kuka koska silloin ahdisti, koska tajusin että se on totta.

43 kiloa, eihän se ole paljoa, eihän? Onhan se juuri sopivasti? eihän se saa vatsaani läskiksi? Voihan sen painon saada lihaksilla?

Pelottaa.
Miten joskus pystyin syömään vain yhden ruuan ja sokerittomia karkkeja.

Nykyinen ruokarytmini on varmaan ihan päin persettä.

Nousen aamulla puoli kahdeksalta, eilisillasta on vain hämäriä, unenomaisia muistikuvia seroquelin ja ahdistuksen takia, päässä heittää ja silmissä sumenee ja silmiä liikuttaessa maailma vilisee ja omituisia haamuviivoja viljeltyy joka puolelle, huoneeni punainen sohva ja raidallinen matto ja tumma seinä yhtyvät yhdeksi sekasotkuksi, mutta saan raahattua itseni yläkertaan.

Ensimmäinen ajatus: mitähän sitä söisi.

Ruokasuunnitelmani nököttää keittiön tasolla, enkä minä edes tarvitse sitä, muistan kaiken ulkoa vaikka väitän muuta. Perjantaina väitän ravitsemusterapeutille etten muista syödä kaikkea. Terveisin tyttö joka ahtaa housuntaskunsa täyteen milloin laatikkoruokaa ja milloin leivänkannikoita, minä teen sen niin taidokkaasti, sekunti kun kukaan ei näe ja sormeni ovat jo sivaltaneet leivästä suuren palan pois yhdellä pienellä ninjaliikkeellä', ja toisella samanmoisella leipä makaa taskussani, salaatti ja kurkut ja kinkut roikkuvat ilman päällä, mutta eihän sitä kukaan huomaa eihän? Eihän kukaan voi huomata, että aamiaisella kaadan lautaselleni vain pienen kinoksen muroja ja syön vain salaattia ja hieman leipää ehkä, 'unohdan' ottaa hedelmiä vaikka tosiasiassa muistan sen varsin hyvin.

Ja iltapalalla unohdan tietysti jugurtin.

Sitä samaa peliä joka päivä. Samaa samaa peliä, mutta miten olen joskus pystynyt syömään yhtään vähempääkään.
Nytkin kotona tuntuu että syön koko ajan. Aamiainen, tarkasti, sillä vanhempani vahtivat, ja kotona syöminen tuntuu kivemmalta, saa valita ja on all braneja ja sitä tiettyä hyvää leipää ja saa laittaa leivälle hyvää voita ja purjoa ja juuri sitä leikkelettä kuin haluaa. Aamiaisesta tunnin kuluttua syön jugurtin, perustelen sen sillä että korvaan näin lounaan maitoni....

Aina minä korvaan, etukäteen, ja minua pelottaa että ruokarytmistäni tulee entistä epätasaisempi, ahmin vain kaikennälöistä aina kun tekee mieli, korvaan päivällisen jälkiruokani jo ennen lounasta ottamalla ison vadelma-salmiakki-pääkallokarkin, nam se on hyvää ja voisin imeskellä sitä vaikka tuntikausia, mutta syön sen melko nopeasti ja mieleni hamuilee jo toista.

Ja samalla pääni sanoo EI.
Ja samalla se sanoo KYLLÄ.

Torstaina J tulee käymään osastolla, J, tuo rakas päiväosastokaverini. Hän sanoo etten ole lainkaan muuttunut.
Tekisi mieli näyttää hänelle, VOI KATSO NYT J, enhän minä saa edes luisevia sormiani enää käsivarteni ympäri, katso! No kyllä minä juuri tuosta nivelen yläpuolelta, mutta en lihaksen kohdalta, en enää ymmärrätkö!!!

Ja minä yritän perustella että kaikki johtuu siitä että teen osastolla joka toinen ilta vessassa, sinisellä vessan lattialla ja vaaleammansinisellä nukkamatolla, kolmekymmentä vatsalihasliikettä ja kymmenen miesten punnerrusta, tiedän että pystyn parempaan mutta tuo pieni määrä on se mikä minun on pakko pakko pakko tehdä, en varmaan saisi unta jos en tekisi, tai tuntisin oloni harvinaisen lihavaksi jos en tekisi.

Syön lounaalla kiltisti tasan sen mitä pitää, ahdan parsakaaleja nopeasti suuhuni, samoin jauhelihakastiketta, minä nautin ruuasta toisin kuin muut sairaat, ja sekin pelottaa minua.

Minä olen liian normaali, olenko?

Isä huuda vielä lisää.
Isä satuta minua, kiltti.

Äiti tekee ruuaksi jotain outoja perunoita, hän sanoo tekevänsä kanaa mutta yhtäkkiä uuninpellillä makaakin ranskalaismaisia perunapyörylöitä, MINÄ EN NIITÄ HALUA, minä en uskalla, olen muutenkin syönyt niin hyvin eikä tällaisiin yllätyksiin varauduttu, minä luulin että ruokana on kanaa eikä rasvaa.

Isä huutaa, viedään sut osastolle takaisin.

Arvasin, ei minua täällä(kään) kukaan kaipaa.

Uskallan syödä, ajattelen että ruoka on viimeiseni.
Minä haluan
olla
mennyttä.

Mitä hyötyäkään minusta on, en minä ole edes kehittynyt mihinkään, saan kamalan itkukohtauksen kun isä sanoo että pitää syödä kuten muutkin, hän sanoo etten voi aikuisenakaan mennä töihin jos en osaa, minä sanon itkunvärisevällä äänellä etten edes tahdo, lähden pöydästä ja istun sohvalle.

Mua ahdistaa, sanoo äiti, tekee mieli tökätä häntä haarukalla silmään, hänellä ei ole aavistustakaan paljonko MINUA ahdistaa.

TÄÄLLÄ EI VOIDA AINA SYÖDÄ SITÄ MITÄ SINÄ HALUAT.
Kyllä minä tiedän, syytän itseäni kaikesta, jopa siitä etten tajunnut sanoa etten halua niitä perunoita, jopa siitä että edes tulin kotiin, siitä että olen olemassa, siitä että kevät tuli näin myöhään ja äiti joutui käymään kaupassa minun takiani ja osti kaikkea minulle, minä syytän itseäni siitä että äiti saa potkut töistä ja me emme saa tarpeeksi rahaa, voi kuinka olisikaan helpompi elättää kaksi lasta ja koira kuin kaksi lasta, syömisvammainen ja koira. Voi kuinka helpompaa. Äiti voisi ylpeänä sanoa että meidän lapset, he voisivat mennä ulkomaille ja kesälomalle ja olla miettimättä kellonaikoja ja syömistä ja käydä ravintolassa.

Syön huonokuntoiset kynteni tyngiksi niin että ihoon sattuu, en tiedä mitä tehdä, ahdistus kasaantuu palloksi kurkkuuni eikä sitä saa kakomallakaan pois, saati sitten itkemälläkään, mikään ei auta, en uskalla ottaa seroquelia koska sitten vain nukahtaisin ennen kuin ehdin isän kanssa kauppaan, vaikka en edes tiedä uskallanko mennä, sillä isän silmien päällä on taas vihainen uurre ja hänen kasvonsa ovat jännittyneet ja punaiset ja heti jos istun hänen viereensä autoon alkaa saarna jota en jaksa kuunnella.

Enää en jaksa miettiä vaatteita tai meikata osastolla, jokaisen vierailijan tulo ahdistaa enkä halua tai jaksa mitään.

Menen syömään, toivottavasti tukehdun pariisinperunoihin tai kanapaloihin.

Keijuaatteita

Viime viikon sunnuntai, saan äidin houkuteltua Maailma Kylässä-festareille. Puen päälleni siskoni tyllihameen, otan sen pois ja laitan takaisin päälleni, en osaa päättää ja olen ahdistua, vaihdan varmuuden vuoksi jalkaani vihreät housut ja keijuhameen, sitten lilat pussihousut ja violettipunaisen keijuhameeni, ei ei ei mikään ei käy, laitan jalkaani pillifarkut ja tyllihameen ja siihen päälle keijuhameen, rutistelen tyllit kasaan ja suihkutan niihin hiuslakkaa siinä toivossa että ne pysyisivät kauniin tuuheina, laulan Disneytä ja siskoni kysyy että onko minusta hauskaa olla outo, tekisi mieli vastata että kyllä kyllä kyllä, mutta tyydyn vain hymähtämään ja suihkuttamaan hiuslakkaa valkoisen tyllihameen tylleihin.

Minusta näytän kivalta, festareihin sopivalta, meikkaan silmäni keijunsilmiksi ja kysyn äidiltä onko meillä kotona keijunsiipiä, sellaisia pinkkejä edes tai vihreitä, äiti sanoo ettei ole ja minä sanon että lähden vaikka heti ostamaan, äiti kysyy tarvitsenko taikasauvankin.
Näen taivaalla pääskysiä, pääskysestä ei päivääkään, ja minulle tulee kamalan haikea olo. On kesä, ja mitä minä teen, olen osastolla, minä en rusketu, muut ovat mökeillä ja rannalla ja minä osastolla, muut syövät jätskiä ja suuria pehmistötteröitä joita he ostavat keskustan pienistä jäätelökioskeista, minä mussutan joka päivä samaa, salaattia ja leipää ja voita ja riisiä ja aina saman kaavan mukaan, toisinaan otan illalla teetäkin. Minä istun aina samalla paikalla, näen joka päivä samat naamat ja kökötän liikuntakieltoisena sisätiloissa oransseilla tuoleilla ja kokoan tuhannen palan palapeliä, ikkunasta kuuluu lintujen laulu ja ulkona ihmiset kävelevät sortseissa ja miehet ilman paitaa, tunnen oloni aivopestyksi ja täysin yksinäiseksi.

Vaikka painoni on noussut jo kahden ketsuppipullollisen ja yhden mansikkahillopurkin verran, äiti ei anna minun lähteä ulos hameessa, vaikka minä kuinka vakuutan ja tunnen itsekin kuinka reiteni ovat paksummat kuin ennen ja kasvoni pyöreämmät kuin aikoihin.

Juna-asemalla tuulee, vaikka aurinko paistaa, siskoni osoittaa otsallani riippuvaa korua toi näyttää siltä ku sulla ois koru päässä. Toi näyttää siltä kun sulla ois rusetti päässä, sanon nopeasti ja nyökkään siskoni pään päällä komeilevaa rusettia kohti, huomaan taustalla junaa odottavan naisen katsovan minua hymyillen, hän keikuttaa lastaan rattaissa ja minä hymyilen takaisin. Se on rusetti vastaa siskoni ja nostaa toista kulmaansa kuin asia olisi itsestäänselvyys, minä teen saman ilmeen ja tokaisen NO SE ON KORU. Äiti nauraa, ehkä, en ole varma, sillä minua itseäni naurattaa paljon enemmän.

Festareilla on ihanaa, värikästä, ihania ihmisiä, kaikki niin erilaisia. Minä katson heitä täysin uusin silmin, kuinka he voivat olla niin kauniita ja itsevarmoja ja tyytyväisiä itseensä, niin monen muotoisia ja erikokoisia, miksen minä nauti elämästä vaan kidutan itseäni näin, minä haluan tuntea nämä kaikki ihanat ihmiset joiden hiukset ovat rastoilla ja vaatteet ostettu Uffista ja Kierrätyskeskuksesta tai tehty itse. Huomaan keskustelevani myyjien kanssa, viime vuonna mietin puoli varmaan tunnin uskallanko ostaa sen keijuhameen joka minulla on nyt päälläni, nyt puhun myyjille ilman syytäkin, minä osoitan jotakin outoa pakkausta ja kysyn mitä ne ovat, intiaaninnäköinen mies sanoo huonolla suomella pillejä minä ja osastokaverini huokaamme yhteen ääneen aijaa.

Osastokaverinikin voi paremmin, hän on saanut painoaan nostettua mutta näen silti hänen ajatustensa sairaan kiertoradan, hän syö välipalalla vain yhden kiivin vaikka niitä pitäisi olla kaksi, minä näen kuinka hän nauttii sairaudestaan ja sairaista ajatuksistaan, minä syön tikkaria ja osastokaverini äiti sanoo että hänen tyttärensä saisi myöskin tehdä noin, katson kaveriani ja hän katsoo pistävästi takaisin, minä tiedän ettei hän halua eikä uskalla.

Kotona pyydän äidiltä lupaa saada rastat, voi saanhan saanhan saanhan, äiti sanoo kyllä, mutta muistaa sitten viemärin hiustupot ja jokaisesta käyttämästäni kammasta löytyvät takkupallerot ja sanoo, että vasta sitten kun hiukseni pysyvät päässä, kuvittelen rastapatukoiden putoilevan yksi kerrallaan päästäni, minä kaljuunnun ja se on noloa.

Minä haluan tummanruskeat hiukset ja lävistyksen ja tatuoinnin ja rastat, minä haluan normaalipainon ja jännittävät vaatteet, selkeät ajatukset ja filosofiset pohdinnat, minä haluan että ihmiset ajattelevat minun olevan mielenkiintoinen eikä sairas.

Ja silti tämä kuvitelma tuntuu vain utopialta, joltain kaukaiselta fantasialta jota ei voi saavuttaa vaikka lentäisi lähes pilvilinnojen tasolla pinkeillä keijunsiivillä. Tuntuu että kaikki on saavuttamattomissa, minä olen minä enkä tästä muutu, minä olen aina tällainen pallopää, minulla on aina ruma hymy ja vamma syömisen kanssa, minulla on aina ihmeellisiä ajatuksia ja liian löysiä farkkuja, minä haluan muuttua mutten uskalla, MIKSI KAIKKI ON NIIN VAIKEAA.

Sinä et minua hylkää

Osastolle tulee Poika. Hän on kaunis ja komea ja söpö, hänellä on siniset koiranpentusilmät ja lyhyt tukka ja hieno ulkomaalainen köyrynenä, hän puhuu hauskasti ja muistuttaa erästä kaveriani, hän hihittää ja hänen huulensa värisevät, hän on jännittynyt ja minä pidän siitä, salaa minä pidän hänestä, minä todella pidän pidän pidän.

Yritän tutustua häneen, juttelen ja hän juttelee takaisin, hän on hermostunut ja sanoo ettei oikeasti osaa olla ihmisten kanssa, minä arvostan häntä ja me puhumme vaikeista asioista.

Minun huonekaverini tulee väliin.

Hänkin pitää Pojasta.

Hän on taitava sosiaalisissa tilanteissa, hän tietää kaikesta kaiken ja etenkin kaikesta Pojalle tärkeästä, hän puhuu ja puhuu ja naurattaa Poikaa ja puhuu, minä luen Tieteen Kuvalehdestä juttua jättiläiskukasta ja vilkuilen aina välillä huonekaveriani, anna jo olla sinähän seurustelet jo, jätä minullekin jotain, edes rippeet tai vuoro sanoa yksikin sana, mutta ei, hän houkuttelee Pojan mukaansa ja he puhuvat ja Poika kikattaa ja minä joudun istumaan oransseilla sohvilla vielä tunnin ruokailun jälkeen, minuutit kuluvat madellen eikä Tieteen Kuvalehti kiinnosta, voitan osaston pojat biljardissa eikä aika siltikään ole kulunut loppuun.

Illalla jutteeme kakki ringissä palapelin ympärillä, pojat heittelevät pelikortteja ja meluavat, Poika istuu minun ja huonekaverini välissä, mutta huomaan selkeästi kuinka hän on paljon kiinnostuneempi huonekaveristani ja tämän toimista ja punaisesta paidasta ja vilkkaista sormista jotka aina jotenkin löytävät tiensä Pojan tukkaan ja pörröttävät sitä, minäkin haluan mutten edes uskalla kokeilla, minä en uskalla koskea häneen, minä en halua, minusta tuntuu että se olisi vain teennäistä ja Poika tuntisi olonsa ahdistelluksi tai häirityksi, hän pitäisi minua tyhmänä aivan kuten minäkin pidän itseäni.

Istun lamaantuneena ja tuijotan typerä virne kasvoillani palapelin kokoamattomia, täysin identtisiä paloja, tummia kohtia ja lehtiä, eihän noita saa ikinä koottua, Poika kikattaa jälleen ja nojaa huonekaverini olkapäähän, minun tekee mieleni itkeä.

Yritän sulkea koko ajatuksen pois mielestäni, yritän kuvitella ettei Poika edes ole osastolla, mitä jos hän ei olisi lainkaan tullut enkä minä olisi siis tavannut häntä. Suljen ajatuksen kuten tein jo kymmenvuotiaana polveni rasitusvammalle, aina kun tunsin kipua polvessa, jokaisella askeleella, ajattelin sen olevan ystävä, minä muistan kuinka tarvon puoleensääreen yltävässä paksussa lumikerroksessa kohti koulua ja polveni on pettää allani, sattuu kuin joku yrittäisi irrottaa polvilumpiotani veitsellä, jokainen askel on tuskaa ja matka taittuu hitaasti, mutta samassa tajuan että voin ajatella kivun ystäväksi, minä hymyilen sille, joka kerta kun sattuu minä hymyilen ja toistan mielessäni ihanaa kipu-ystäväni, sinä tunnut taas, sinä olet läsnä ja pidät minusta huolta, sinä et minua hylkää, sinun läheisyytesi sattuu, anteeksi että tunnen sen kipuna vaikka sinä haluat vain sanoa olevasi aina mukanani.
Ja silloin minä totuin kipuun. Minä totuin olemaan yksin ja siihen että minua kiusattiin, minä totuin elämän murjontaan, aina niin henkisen kuin fyysisenkin kivun tuntuessa minä ajattelin sen olevan ystävä.

Ja niin ajattelen nytkin, minä en vain enää välitä, kuuntelen kaukaa Pojan kiherrystä ja keskityn piirtämiseen.
Minut on tarkoitettu yksinäiseksi, minut on tarkoitettu tällaiseksi, minut on tarkoitettu hyljeksityksi, minusta ei kukaan välitä. Kaikki on minun syytäni, vika on minussa, en minä muita syytä. Minä en vain ole tarpeeksi, ikinä ja koskaan.
Minun on tarkoitettu istuvan yksin aneemisenvihreää pöytäliinaa tuijottaen, käsivarteni hennot karvat nousevat pystyyn.

Minä haluan kuolla, minä en kestä.
Vaikka kuinka ajattelen kivun olevan ystävä. Mutta en minä ansaitse ystävää, en edes sellaista joka on aina läsnä ja pitää aina huolta.

Minä en ole tarpeeksi, tarpeeksi mitään.

Vaikka kaikki vakuuttavat että elämässä on kaikkea hyvää edessä, ja ehkä onkin, tuntuu sekin vaikealta kuvitella, ehkä siellä joskus on jotakin hyvää mutta onko se sen arvoista, elänkö koskaan niin pitkälle.
Se hyvä ei ole tarpeeksi hyvää.

Kietoudun sairaalan toukanvihreään peittoon illan hämärässä, tutisen kylmästä huoneen sinisessä hämyssä. Huonekaverini sanat saavat minut naurahtamaan, sänkyni narahtaa ilkeästi ja saa minut tuntemaan itseni entistä lihavammalta.

Ahdistaa, kosken oikealla kädelläni alavatsaani peiton alla ja tunnen kauhean pehmeän alueen, ei luita vaan pelkkää pehmeyttä ja pulleutta. Mul on läski olo sanon, huonekaverini puolestaan naurahtaa, ai sullako senkin pieni, koita ajatella et se on vain olo.
Mutta kun mä haluan siitä eroon.

Kääriydyn entistä tiukemmaksi paketiksi toukkapeittooni, toivotan huonekaverilleni hyvät yöt ja yritän olla välittämättä naamaani kutittelevista tummista hiuksistani ja vatsassani vellovasta ruuasta ja läskistä olostani. Mutta se on mahdotonta, ahdistaa ja ajatukset kietoutuvat entistä tiukemmin muodostaen hirttosilmukoita ja omituisia aatteita.

Pohdiskelen parin tunnin ajan sitä, kuinka tehdä itsemurha. Näen jo itseni, paksun paksun tasapaksun ja pullean itseni, partaterä kädessä, oikeassa kädessä uppoamassa vasemman ranteen suonten keskelle. Minä tiedän kuinka helppoa se olisi, suonet ovat ihan pinnassa ja pullistelevat aika ajoin turkooseina ja sinisinä vaikka ovat sisältä kauniinpunaisia. Ja kyllä minä tiedän, se sattuisi hetken, mutta sitten tajuaisi että kohta kipu on ohi ja kohta on jossakin ihan ihan muualla. Näen itseni haaleanrosan vannamme yllä, amme on puolillaan vettä ja minä viillän ranteitani auki, upotan käteni veteen ja annan veren valua vuolaana. Kohta pyörryn, pääni notkahtaa alas ja pulpahtaa pinnan alle. Eikä nouse enää ikinä.

Niin helppoa se olisi. Ajatuskin tuntuu hyvältä.

Mutta koska on yö, enkä ole lähelläkään partateriä tai ammeita tai vettä tai mitään muutakaan, nousen nopeasti ylös, niin nopeasti että silmissä sumenee ja joudun hetken istumaan ja huohottamaan sänkyni laidalla. Vedän keltaiset, kantapäästä ja päkiästä rikkinäiset villasukkani jalkaani, avaan huoneemme oven, nappia naamaan vai kysyy huonekaverini ja minä sanon joo, seroquelia. Yöhoitaja on juuri kierroksella, pyydän seroquelia ja hän kysyy miksi, minä kerron että ahdistaa, mutten kerro itsemurha-aatteistani. Hän ojentaa minulle pienen vaaleanpunaisen tabletin lääkehuoneessa, nielaisen sen nopeasti ja yritän olla ajattelematta ranteitteni punaista verta samalla kun yritän saada kiinni sekavasta unesta.

Aamuherätys tuntuu pahalta, labratäti tulee ja pistää oikean käteni kyynärtaipeeseen todella ilkeästi, osuu varmaan hermoon ja suonta särkee hetken aikaa. On vaikea edes kuvitella pysyvänsä hereillä, mutta osastolla pitäisi vielä siivota, minulla olisi fysioterapia ja minun pitäisi pitää aamukokous ja pakata kotilomaa varten ja pääsisin lähtemään vasta päivällisen jälkeen. Ahdistaa vieläkin hieman, mutta upotan sen hienosti imurin hurinaan ja radion pauhuun.

Nyt olen kotona, tuntuu pahalta. Pahemmalta kuin aikoihin.
Tuntuu lihavalta, hirveältä möykyltä, tunnen olevani kaikille vaivaksi, kaiken pahan alku ja juuri ja syypää kaikkeen. Minä en halua olla minä, minä en halua olla mitään, tulevaisuudessa ei ole m i t ä ä n, tai on siellä jotain mutta ei se mitään haittaa koska minä epäonnistun kuitenkin! Tapahtui mitä tahansa, vaikka opiskelisin hienosti ja kulkisin pää pystyssä ja rinta rottingilla, niin silti minun elämästäni puuttuisi jotakin, silti kaikki olisi pielessä enkä pitäisi itsestäni taikka siitä mitä minä teen.

Tuntuu syrjityltä ja yksinäiseltä. Vaikka koko perheeni on kotona, tuntuu ettei kukaan välitä. Ei kukaan halua vahtia että tungen salaatti-kinkku-ruisleivän suuhuni enkä housuihini, kukaan ei halua puhua tai lohduttaa kun sanon että tuntuu läskiltä. Isä syö vastapaistettua patonkia ja sanoo ettei pitäisi tuntua läskiltä, sitten hän katoaa olohuoneeseen muiden kanssa katsomaan telkkaria, ja minä saan selvitä yksin ahdisdtuksineni. Siskoni sanoo ettei jaksa kuunnella vääntöä ruuasta tai sen korvaamisesta, tuntuu pahalta koska minähän näitä ongelmia tuon, tuntuu että kaikki on ruusuista ja hyvää kun minä olen poissa ja heti kun minä tulen kuvioihin niin kaikki repeää käsiin ja äiti stressaantuu ja isä suuttuu ja siskoni ärsyyntyy. Koirani sentään on innoissaan ja veljeni jaksaa tulla seroquel-unisten silmieni eteen esittelemään lukutaitoaan, Tupu Hupu ja Lupu hän tavaa Aku Ankasta ja minä hymyilen ja haluan olla hänen kanssaan ja katsella hänen eloisia silmiään ja hymykuoppiaan, haha mä fuskasin ja katoin toiselta sivulta miten tässä käy hän sanoo leikkisästi ja hymykuopat ilmestyvät hänen virheettömälle lapseniholleen ja minä nauran mukana.

En varmasti tunne enää kylkiluitani vaikka kuinka yritän tunnustella, vaikka muistan että kun painoin tämän verran olin hoidoissa ja tunsin oloni laihaksi ja kylkiluuni näkyvät selvästi, mutta nyt ei enää tunnu siltä, lainkaan, ja se on pelottavaa.

Nyt aamulla avaan isän koneen ja tulen muiden luokse olohuoneeseen, istahdan punaiselle upottavalle tuolille ja nostan jalat olohuoneen pöydälle vaikka niin ei saa tehdä. Veljeni leikkii ympäri huonetta star wars-hahmoilla, siskoni valittaa kaikesta, äiti on hiljaa ja isä syö. Isä sanoo että painoni ei nouse tarpeeksi, että sen pitäisi nousta nopeammin ja lisää ja paljon ja äkkiä ja heti pian kuuletko! Ahdistaa kun tunnen itseni jo valmiiksi kauhean paksuksi ja epäonnistuneeksi, mutta minun pitää epäonnistua lisää ja enemmän!

osastolla eräs anorektikko ei edes halua parantua kokonaan, hän haluaa vain selvitä.
Silloin minäkin alan epäillä. Haluanko tosiaan päästää tästä irti, vai haluanko olla vielä sairas, haluanko vain oppia selviämään tämän kanssa, koska onhan tämä minule tärkeää.

Ehkä minä voin laihtua kesällä, kun pääsen pois osastolta, jossa painoni on noussut. Sitten laihdun taas ja laihdun ja laihdun ja olen taas syksyllä osastolla, mistä äitini jo varoittelee ja mitä isä pelkää ja mitä minä en toisaalta halua mutta mitä toisaalta taas kaipaan, haluan tuntea itseni laihaksi jälleen!

SMG - Casablanca

Makaan sairaalahuoneeni sinisellä patjalla, vihreän lakanan päällä. Katse tuijottaa katossa risteilevää viivaa, ajatukset laukkaavat kesäisillä laitumilla.

Päivä on upea
Teen piruetin
Se on totta

Minä taidan kasvaa, ihmisenä. Ulos anoreksia-ajattelusta, niin sanoo fysioterapeuttikin, jonka kanssa minulla on tunnin terapia-aika josta käytämme varmaan yli puoli tuntia pelkkään jutusteluun. Hän sanoo, että minä olen aina ottanut kaikista vastuuta itselleni ja esikoisena halunnut olla se iso tyttö, ja joutunut olla se isotyttö, joten nyt haluan olla pieni ja heiveröinen. Ehkä, ehkä.

Taidan kasvaa minuksi. Käytän sellaisia vaatteita, joista pidän, keltaista ruutupaitaa ja liloja sukkahousuja ja jättisuuria aurinkolaseja, äiti sanoo että huonekaluostoksilla joku mies katsoo minua hyvin pitkään. Miksi, kysyn, ja äiti naurahtaa, ehkä sä näytit niin parishiltonilta en tiedä loukkaantuako vai ottaako se kohteliaisuutena. Katson itseäni Kodin Tyylin suurten ikkunoiden heijastuksesta, ja minä tykkään siitä mitä näen, minä tykkään laihoista jaloistani ja korkeista koroistani ja oranssin huivini alta näkyvästä kaulastani, josta paistaa läpi henkitorvi tai joku, en minä tiedä mikä se on.

Lasikaupan edessä
Kompastun sinuun
Lähden kahville

Löydän kaupasta pienen ja kevyen buddha-patsaan, kolme euroa, minun on pakko saada se pakko pakko pakko, rakastuin siihen ja sen pulleaan vatsaan ja kullattuun päällykseen jonka alta paistaa mustaa kuin ruostetta. Hymyilen myyjälle ja tunnen oloni rohkeaksi, juttelen hänen kanssaan ja vastaan kysymyksiin, aivan kuin silloin osastolla vastasin valkotakkisen labratädin juttuihin, ja hän kysyi onko minun huono olla, ja minä vastasin ettei tietenkään, kerroin hänelle että enhän minä mikään mies ole, hän nauraa ja sanoo että kolmekymppisetkin miehet pyörtyvät verikokeeseen, minä hymyilen raukeana ja painan kyynärtaivettani tupolla.

Haaveilen salaa kirjailijan ja kuvittajan urasta, ja näyttelijän ja nuorisotyöntekijän, minä haaveilen magentansävyisistä kesäpäivistä magentansävyisten aurinkolasieni läpi, taivas näyttää kirkkaalta ja auringonpaiste pehmeältä ja heinäkuiselta, vaikka on vasta toukokuu ja taivas on kovan sininen, lähes valkoinen. Lakkaan kynteni pinkeiksi ja meikkaan silmäni vihreällä, syöminen sujuu siinä sivussa kuin rutiini, nutrit korvaantuvat suklaalla joka katoaa tottuneesti, en edes kuvittele sen piilottamista tai siitä luistamista, minusta se on hyvää. Imeskelen muumitikkaria ja salmiakkitikkaria jälkiruuaksi, olen tyytyväinen, yhteensä ne tekevät vain 60 kaloria joten minulla on vielä joustamisen varaa, minä voin sallia itselleni pepsi maxia ja kahvia.

Olen itkeä keskusteltuani isän kanssa tärkeistä asioista, kyyneleet kihoavat silmiini tahtomattanikin. Puhumme maailmankatsomuksesta, tämä on outoa sillä yleensä olemme riidelleet näistä asioista, hoitokokouksissakin puhumme aina että kotona riidat voivat johtua siitäkin, mutta tällä kertaa me olemme asioista samaa mieltä, on helpottavaa huomata että me olemme läheisempiä kuin olen luullutkaan.
Mustarastas lentää pihamme mäntyyn ja räpyttelee tummia siipiään, minä kuuntelen scandinavian music groupin uusinta levyä, jonka ostin eilen citymarketista.

Tahdon mennä ulos ja puhaltaa saippuakuplia.
Saan kävellä koiran kanssa pienen lenkin, en löydä koirani oranssia pantaa enkä jaksa edes etsiä, laitan sille harmaan pannan ja katoamme ulos, minä vihreässä takissani ja liian lyhyissä farkkusortseissani, tulee kylmä ja teemme hirrrveän pienen lenkin, mustat kenkäni lonksuvat jalassani ja ovat pudota jokaisen askeleen jälkeen. Laulelen ja puhun ääneen, enkä edes välitä vaikka joku kuulisi, kuten en kaupassakaan välitä kun kurottaudun pienessä ruskeassa tunikassani ylimmälle hyllylle, olen aivan liian lyhyt lyhyyyytt mutta yritän rohkeasti vaikka aiemmin olisin vain lähtenyt paikalta, nyt minua ei hävetä vaan kurotan niin kauan että ulotun all bran-pakettiin ja saan sen napattua mukaani.

Päkiöitä särkee ja ripset liimautuvat yhteen, mietin milloin voin maistaa ben&jerry'sin cookie dough-jäätelöä jota kaikki ovat kehuneet jo varmaan kolme vuotta mutta jota minä en ole syömisvammaisuuksissani koskaan saanut aikaiseksi maistaa.

Äiti sanoo että näytän paremmalta, se tuntuu hieman pahalta ja vihlaiseen jossakin sydämen ja pallean välissä. Paremmalta = läskiltä? Turvonneelta, tanakalta, tasapaksulta?
Yritän perustella sen sillä etten ole oksentanut... yhdeksään päivään, enkä varmaan oksenna enää ikinä.
Tai sitten olen lihonut.
Mutta perustelen sen itselleni sillä, että minun on pakko.

Kotilomalla

Jälleen kerran. Viikot hahmottuvat selväksi rytmiksi, seitsemän viikkoa, seitsemän seitsemän seitsemän, tai enää oikeastaan kuusi, eihän se nyt niin paljon ole eihän.

Maanantaina päätän etten oksenna enää, olen siihen jo niin väsynyt ja tympääntynyt, ja tunnin ruokalevon jälkeen kaikki maistuu itseasiassa vatsahapoilta, suorastaan tuntee kuinka märehditty ruoka polttaa reikiä kitalakeen ja hampaisiin ja purskahtaa kohta varmaan nenästäkin.
Kuitenkin kulkeudun ruuan päätteeksi vessaan, juon kaksi lasillista vettä ja painelen vatsaani. Alkaa oksettaa, kumarrun pytyn ylle. Päätäni särkee kauheasti, silmissä pimenee ja suustani valahtaa ulos vettä. Nousen takaisin pystyyn, tunnen kuinka silmäni vettyvät ja pullistuvat päästä. Ei, tämän kerran jätän oksentamatta, tämän kerran. Minä lupaan.
Sinnittelen maanantain oksentamatta. Huomaan kuinka paljon aikaa minulle jääkään, ehdin piirtää ja lukea ja rentoutua ja katsoa telkkaria ja pelata guitar heroa ja koota uutta palapeliä muiden nuorten kanssa, eikä minun tarvitse miettiä missä järjestyksessä syödä jotta ruoka tulee parhaiten ja helpoiten ulos, suorastaan helpotus.

Tiistaina sama kuvio kuitenkin toistuu, suoraan vessaan ja vettä naamariin, pytyn ylle. Päätä särkee taas, mietin hetken oksennanko vai enkö. Yhtäkkiä taistelutahtoni herää, suorastaan revin itseni ylös ja yhdellä sormenpainalluksella vedän vessan. Anoreksia lysähtää polvilleen ja takoo päätään seinään, EI EI EI MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ, mutta minä hymyilen sille salaa ja sanon ei tänään pikkuinen, nyt saat sen mitä haluat, SINÄ SAAT KUIHTUA POIS.

Motivaationi on hukassa. Oksentaminen olisi helppoa, tuntuu kamalan terveeltä olla oksentamatta, tuntuu lihavalta pullalta, siltä etten edes kaipaa mitään hoitoa, minähän olen ihan normaali, katsokaa nyt kuinka voin kulkea lyhythihaisissa ilman että näytän sairaalta.
Vai enkö vain itse näe sitä?

Kaverini huomaa galleriaan lisäämäni kuvan, sellaisen seepianvärisen kamerakännykällä otetun hauskan. Luen kommentin silmät pyöreinä mä oon susta huolissani, mä en haluu että sä teet itsellesi näin, mun sydän itkee verta kun nään sun laihat ranteet. Mietin, ovatko ne oikeasti paljon laihemmat kuin ennen. Ovatko?

Kerjään äidiltä lisää motivaatiota, voi äiti osta minulle vaikka lihansyöjäkasvi taikka fretti tai hamsteri tai gerbiili, voi äiti lupaa minulle jotakin ihanaa jos nyt olen oksentamatta, lupaa lupaa lupaa! Äiti kuitenkin sanoo, että parantumisen pitää tulla minusta, eikö normaaliin elämään palaaminen muka ole tarpeeksi motivoivaa.

Kunpa tietäisit, en minä ole ikinä elänyt normaalia elämää, en minä tiedä mitä se on! Alle nelikymmenkiloisena en saa yhtikäs mitään hauskaa, sillä neljänkympin toiselle puolelle vanhempani ovat jo keksineet ties mitä motivaattoreita.
Mutta alle nelikymmenkiloisenakin haluan että parantumiseni näkyy, haluan että siitä seuraa muutakin kuin loputon ahdistuksen kuilu ja lihava olo, kiristävät vaatteet ja turvonnut naama. Ihan vain siksi, että jaksan taistella, tarvitsen jotakin mukavaa joka pitää mielenkiintoni yllä.

Äiti lupaa minulle kultakalan.
Ilman akvaariota.

Repeän nauruun ajatellessani kultakalafileitä. Mutta äiti on kai tosissaan.

Motivaationi ollessa hukassa kirjoitan listan sairauden hyvistä puolista. Listaa tulee ehkä neljäsosan aanelosestani. Seuraavat listat ovat sairauden huonot puolet ja parantumisen hyvät puolet. Punakynä sauhuaa innoissaan, paperille muodostuu sanoja, hyvä kun yksi sivu edes riittää.

- kireät pillifarkut
- lävistys, tatuointi
- pääsee kavereiden kanssa ulos
- kukaan ei katso kaupungilla mua ihmetellen onko mulla syöpä vai anoreksia
- kesä, jäätelö, voi syödä normaalisti, ei tarvitse oksentaa
- pääsee ensimmäistä kertaa maistamaan OIKEETA ELÄMÄÄ!!

Lista on pitkä, sairauden hyviä puolia on vain muutama, ja nekin tuntuvat kovin pinnallisilta ja turhilta, laihuus, osastolla oleminen, kuka niitä tarvitsee. Vain yksi pistää silmään tärkeänä ja kirkkaana, saa olla sellainen kuin on.
Mietin, miksen normaalioloissa saa olla sellainen kuin olen.

Kai sairaus antaa minulle tilaa kasvaa ja miettiä, tunnenkin kasvaneeni jo melko paljon tämän sairauden aikana. Opin uutta ja ilmaisen itseäni, en murehdi turhia. Kai minä tarvitsen etäisyyttä normaalista maailmasta ja ystävistä ja ihmisistä, kuin perhosen toukka joka koteloituu, ja sitten kuoriutuu ulos täysin erilaisena. Sellaisen kotelon minäkin tarvitsen, mutta minulla on vain tämä sairaus ja kotelona sairaalan valkoiset seinät. Täällä minä voin muuttua, kaikessa rauhassa ilman että kukaan miettii että miksi yhtäkkiä muutunkin erilaiseksi tai käyttäydyn eri tavalla.

Ensimmäistä kertaa vuosiin minä syön karkkia ja suklaata, otan rennosti jäätelöä, en mieti kaloreita hetkeen, olen oma itseni ja kerron vanhemmillenikin kaiken.

Mutta ehkä haluan kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, maistaa oikeaa elämää. Minä haluan haluan haluan, oikea elämä kuulostaa mielenkiintoiselta, se että voin murehtia vain jostakin mistä minun pitää, eikä kantaa koko maailmaa harteillani.

Osastolla teemme hoitosopimuksen, minä en saa piilottaa ruokaa tai oksentaa, jos teen niin niin minun vapauksiani rajoitetaan, kotilomat lyhenevät ja omahoitajien ilmeet kiristyvät ja ääneen tulee metallinen sävy.
Minä en oksenna.
Mutta minä piilotan ruokaa.

En paljon, vain vähän. Ja painoni on sitä paitsi noussut.
Tai sitten se johtuu siitä, että kävin yöllä juomassa kaksi lasillista vettä. Ilman että kävin vessassa.
Enkä käynyt vessassa aamullakaan.

Mutta sentään en oksenna, se on jo edistystä. Hoitosopimus toteutuu, jos ei, niin joudun pakkohoitoon kokovuorokautiselle. Minua ei enää valvota tiukasti, minulle annetaan omaa vastuuta, olen vastuussa ITSELLENI. Siksikään en voi oksentaa.

Olen myös päättänyt, etten enää koskaan valehtele.
Se on vaikeampaa, mutten välitä. Minä yritän rohkeasti, kerron vain totuuden vaikka se olisikin epämiellyttävää. Ja tämä tekee minusta avoimen ja rohkean, ja minä pidän tästä uudesta tunteesta.

Omahoitajani koputtaa huoneeni oveen kun olen meikkaamassa, omassa rauhassani oman huoneeni sinisenhämyisessä sävyssä. Hänen ruskeat silmänsä tapittavat minuun luottavasti, hän ojentaa fosfaattijuomani. Olen varma, että hänellä on mielessään jotain muutakin.
Tyttöjen vessasta löytyi ilmeisesti oksennusta. Onko se sun?
Ei, ei ei ei ei ei ei ei. Isä kieltää äitiä kysymästä minulta, olenko oksentanut, vaikka vastaus olisi ilmiselvä, hän kieltää siksi ettei minun tarvitsisi upota valheiden verkon mukana epärehellisyyden meren pohjaan.
Puntaroin vastausta hetken. Kyllä, oksennus on minun, minä tyhjensin pyttyyn vanhan oksennuspussini, viimeviikkoisen, joka haisi ällöttävästi kanelilta ja ananakselta ja aprikoosilta ja oli ruskeaa ja lilluvaa ja vetistä ja hyi kamalaa. Mutta minä EN OLE OKSENTANUT TÄLLÄ VIIKOLLA.

Ei se taida olla mun.
Omahoitajani katsoo minuun huvittuneena, pieni heltta hänen leukansa alla värähtää söpösti, hänen suunsa kääntyy nauruun ja silmät vinoiksi. Sä tiedät että me nähdään kaikki noista labrakokeista. Mä toivon että meillä olisi luottava suhde.
Niin minäkin toivon, ja tämä on viimeinen valhe jonka sanon, lupaan sen itselleni. Labrakokeista ei voi näkyä mitään, eihän. Paitsi tietysti vanhat oksentamiset, ph-arvon heittelehtiminen, jos he päättävät syyttää minua niin sitten päättävät.

Enää minä en oikein välitä.

joko tai

Miksi joka kerta tapahtuu näin, aina kun tänne kirjoittaa jotakin mitä ei ole aikoihin sattunut, niin sitten se sattuu taas. Unohdin koputtaa maalaamatonta puuta.

Tällä hetkellä päällä on jälleen ahdistuskohtaus.
Sydän tuntuu oudolta, ihan kuin se haluaisi hypätä pallean läpi ulos, en saa henkeä, oksettaa. Olen levoton, minun on pakko pakko pakko tehdä jotakin. Revin kynsistäni ranskalaiset manikyyrit irti tasaisena mattona, tuijotan eteeni ja annan kyynelten valua vuolaina, en saa ajateltua selkeästi, nyyhkin ja pyyhin nenää hihansuihin.

Miksen vain voi syödä lisää suklaata ja oksentaa sitä sitten pois.
Enkä minä edes tiedä, mikä tällä hetkellä ahdistaa. Se alkoi vaivihkaa, hiipi päälleni kuin jokin näkymätön, ja siihen se jäi, jämähti paikoilleen.

Miksi minun maailmani pitää olla mustavalkoista. Miksi minä haluan ahdistuskohtauksen tullen joko syödä syödä syödä aivan hirveästi, tai olla täysin syömättä ja tuntea sen puhdistavan tunteen kun vatsa sanoo NÄLKÄ.
Miksi minun maailmani on niin hirveän kaunis tai hirveän ruma, miksi se on joko niin hirveän hyvä tai hirveän huono. Miksi tulevaisuus näyttää joko ihanan valoisalta tai kamalan synkältä. Miksi jokin on joko liian korkea tai liian matala, liian kova tai liian pehmeä. Miksi minä olen joko liian lihava tai liian laiha. Miksi minä haluan syödä koko ajan tai en koskaan, miksi minä joko olen koneella koko päivän tai sitten en ollenkaan, miksi minä joko olen aktiivinen tai hyvä jossakin tai sitten täysi nolla.

Kaikki on aina liikaa, kaikki on turhaa ja miksi edes teemme mitään kun ei millään kuitenkaan sitten loppujenlopuksi ole väliä. Tätä mietin tänään äidin kanssa ahdistuslenkillä, kävelin niillä uusilla kengilläni koska niistä tulee hyvä mieli, ja lenkin ajan olikin ihan hyvä olla. Mutta ennen sitä ja sen jälkeen ei.

Otin jopa kaksi seroquelia muttei tunnu missään, vaikka siitä on jo tunti.

Minä en ilmeisesti tunne keskiarvoa tai normaalia, kaikki heittelee kahden ääripään välissä, joko tummat farkut tai vaaleaksi pestyt, ei mitään siitä välistä. Minä ehkä inhoan välitiloja, inhoan sitä tietämättömyyttä, normaaliutta. Minä haluan aina liikaa tai liian vähän, ehkä minä haluan tuntea että jotakin puuttuu, tai että on varaa heilahtaa suuntaan tai toiseen, ehkä pelaan varman päälle ja jätän kaikkeen hieman kasvu- tai kutistumisvaraa.

pitäkää minusta kiinni, rajoittakaa.
älkää antako ottaa liikaa älkääkä liian vähän.
Miten te muut tiedätte mikä on tarpeeksi, minä en tiedä.
Käsken isää ja äitiä huolehtimaan, etten koskaan ahmi tai ota mitään liikaa, he lupaavat, vaikka minusta tuntuu etteivät he kuitenkaan valvo sitä, hehän olisivat innoissaan jos söisin kauheasti.

Ahdistus raastaa rintaa, yritän hämätä itseäni ja keksiä jotakin tekemistä, mutta mikään muu kuin kynsinauhojen repiminen ei tunnu miltään tai häiritse minua tarpeeksi.

Lopetan kynsinauhojen repimisen vasta kun molemmista nimettömistäni tirskahtelee verta, joka tahrii vaaleanturkoosin paitani hihansuut.

Isä katsoo minua rauhallisenharmain silmin ja sanoo että on alkanut vihdoin ymmärtää sitä, että minulle ruuassa maku on tärkeää.

Minä en ymmärrä, eikö hän ole tajunnut sitä aikaisemmin. Maku ON tärkeää, minä rakastan ruokaa ja syömistä ja ruuanlaittoa, samalla inhoan sitä ja pelkään, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvata. Koko päivän minä odotan sitä hetkeä että saan ruokaa, illalla ajattelen mitä syön huomenna, mutta kun saan ruokaa eteeni ruskealla lasilautasella, mietin kuinka siitä pääsee eroon lihomatta. Minä rakastan makuja, mutta inhoan lihomista. Minä rakastan syömistä, ja siksi pelkään. Rakastan sitä ehkä liikaa, jos sallisin itseni syödä kaiken sen mitä haluaisin, minusta tulisi jättisuuri ihrapallo, joka veteen heitettynä kelluisi pinnan tuntumassa, vaikka olisikin yhtä painava kuin sinivalas. Sitä minä pelkään, en minä pelkää makuja tai sitä että nauttisin ruuasta tai sanoisin että se on hyvää, ei, voin minä myöntää että on ihanaa syödä, minä odotan sitä aina. Mutta pelkään kontrollin menettämistä, sitä että sallin itselleni liikaa ja olen liian hyvä, sitä että hymyilen vahingossa itselleni ja avaan konvehtirasian ja syön siitä mielin määrin, ei ei ei. Pelkään repsahtamista.

Vaikka kontrollihan on mennyt jo aikoja sitten, se meni heti silloin kun sairastuin. Vasta nyt alan käsittää, että tämä on sairaus. Vaikka minä sairastuin jo nuorena, ala-asteella. Mutta silloin minä luulin, että se on minun syytäni, luulin että valitsin sen itse. Luulin että se olen minä. Vanhempani sanoivat että lopeta jo se pelleily ruuan kanssa, syyllistin itseäni, syyllistän yhä. Ehkä minä olin jo silloinkin masentunut, en tiedä.
Mutta vasta nyt tajuan, että olen ollut sairas kaikki nämä vuodet. Kuusi vuotta. Masentunut ehkä kauemminkin, mutta syömishäiriöinen kuuden vuoden ajan.

Kerran minä paranin, tai luulin niin. Saavutin normaalipainon alarajan, mieleni huusi että lihava lihava lihava, en syönyt normaalisti, en syönyt koulussa, en sallinut itselleni herkkuja, söin epäsäännöllisesti ja huonosti, tätä jatkui aina viime vuoteen asti. Kunnes uusi romahdus, paino jälleen alemmaksi kuin ikinä, sairaus vakavoitui siinä samassa.
Ja vasta nyt alan tajuta, että tämä kaikki voi muuttua.

Minä voin syödä karkkeja ja herkkuja, mitä säännöllisemmin syön sitä paremmin pystyn kontrolloimaan tätä kaikkea, sitä paremmin kestän elossa, hoikkana, normaalipainossa. On tärkeää syödä monipuolisesti, sitä minä en ole tehnyt ikinä, minä nirso nirso huono lapsi, minä olen jättänyt vihannekset syömättä ja pyöritellyt keitettyjä herneitä pitkin lautasenreunoja, irvistellyt tuoreutta tihkuville salaateille ja nyppinyt suolakurkkuja servetille, olen rajoittanut rajoittanut rajoittanut, tajuamatta että mitä enemmän rajoitan ja rajaan, sitä pienempään tilaan ja ahtaammalle minä itseni ajan.

Tänään on hyvä päivä, aurinko paistaa ja olen syönyt huomaamattani, vaikka aina hetkittäin tuntuu paksulta ja häiritsevältä että oksentaminen on jäänyt, tuntuu silti siltä että elämäni voi muuttua, voin todella kääntää uuden lehden. Tai ehkä tämä johtuu auringonpaisteesta, joka häikäisee silmiä terassin lipan alta. Tänään minä pääsen ulos, raahaan pienet puiset terassikalusteet maasta puskevalle nurmelle, istun siellä piirtämässä ja syön punaista omenaa.

On äitienpäivä, mutta minä annoin lahjani peloissani jo ennen osastolle joutumista, silloin todella luulin etten näkisi tätä päivää, sanoin äidillekin että minun on annettava tämä lahja jo nyt, sillä en tiedä olenko elossa enää äitienpäivänä.
Olen minä.
Silloin en olisi uskonut. Silloin oli niin lähellä, niiiin lähellä. Mutta nyt ei, ainakaan hetkeen.

Hetkittäin on hyvä päivä. Hämäävän hyvä.

Ikä on vain numeroita ja nimet identiteettejä.
Minä haluan voittaa.
Minä en halua rajoittaa itseäni, haluan tehdä tutkimusmatkan elämään, minä haluan olla rohkea ja katsoa mitä tuleman pitää.

Vaikka kaikki tämä murenee silloin, kun astun vaa'alle ja numerot ovat isompia kuin kuukausiin. Tai silloin, kun jonkun silmä välttää ja pääsen livauttamaan jotakin taskuuni tai vessanpönttöön.

Kotona ei enää ahdista, sillä saan kaiken puhuttua vanhempien kanssa, he vahtivat syömisiäni eikä minun tarvitse ahdistua siitä, että minulla olisi ollut mahdollisuus piilottaa ruokaa tai jättää syömättä, mutta söin 'vapaaehtoisesti'. Ei, sitä mahdollisuutta ei enää edes ole, on vain alistuttava syömään, ja toisaalta kuri tuntuu hyvältä. Tuntuu ettei minulla ole liikkumavaraa, ei ole varaa liikkua ja sotkeutua omiin ajatuksiin ja jäseniin, ja se tuntuu hyvältä, helpottavalta, joku huolehtii asioista minun puolestani eikä minun tarvitse ajatella mitään.

Kiitos kommenteista jälleen oi ihanat, en jaksa vastata niihin nyt yksitellen, joten sanon näin kollektiivisesti suuren kiitoksen. Olen koukussa teiltä saamaani energiaan ja tsemppiin.

Ja anonyymisti kirjoittaneelle Maryannille jättisuuri kiitos, aloin nimittäin itsekin miettimään asiaa kun vanhempani lukaisivat tämän, ja kommentti blogistani ja jutuistani ei kiinnittynytkään niin kovasti sairaisiin ajatuksiini tai typeriin paljastuksiin, vaan siihen kuinka hienosti osasin heistä kuvailla ja käsitellä näitä asioita, ja kuinka hyvin osasinkaan kirjoittaa.
Aloin nyt ihan oikeasti miettimään tätä. Ehkä kaiken tämän saisi käännettyä sittenkin voitoksi Maryannin ehdottamalla keinolla?

Sunnuntaina palatessani osastolle tuntuu kuin palaisin kotiin. Kaikki on niin tuttua, pojat pelaavat pleikkaria punaisilla tuoleilla, avaan huoneeni oven ja heitän ylitsepursuavan täyden kassini sängylleni, menen olohuoneeseen ratkomaan ristikoita ja tuijottamaan telkkaria. Ilta sujuu kuten aina ennenkin, tuntuu kotoisalta palata takaisin tuttuun rytmiin.
Sunnuntaina tuntuu kuitenkin oudolta, terveeltä. En ole oksentanut neljään tai viiteen päivään.

Maanantaiaamuna paino on noussut lähes kilon siitä mitä se oli torstaina taikka keskiviikkona, ahdistun kamalasti ja päätän että näin ei saa jatkua, tai ainakin se pieni anorektikko jossain pääni sisällä sanoo niin. Siispä se oksentaa jokaisen ruokailun jälkeen, aamulliset nutrit ja murot ja taskuihin piilotetut leivät lentävät kaaressa valkoiseen vessanpyttyyn, minun huoneeni vessaan, voi mitä tekisinkään ilman tuota pientä huonetta.
Joka lukitaan saman päivän iltana. Ahdistun hetkeksi, kunnes keksin etten edes tarvitse vessaa oksentamiseen. Istun puoli tuntia sohvilla ruokailun jälkeen, kipaisen vessaan ja imen vatsani täyteen vettä, menen huoneeseeni ja oksennan kaiken Akateemisen kirjakaupan pussiin, jonka piilotan roskikseeni. Tuntuu hyvältä, hetken, kukaan ei arvaa että oksennan, tunnen taas olevani askeleen muita edellä, tunnen kuinka painoni ei ainakaan nouse, toivon sen salaa tippuvan.

Keskiviikkoiltana pääsen jälleen kotiin, tosin vain ruokailujen välissä. Isä hakee minut punaisella autollaan, laitan uudet aurinkolasini silmilleni ja maailma värjäytyy kesäisen oranssiksi, puiden lehdet näyttävät jättisuurilta ja asfaltti kiiltää kuin hiekkarannan dyynit, hetken tuntuu että olen elossa, radiosta raikaa keväisiä rytmejä, tunnen että tämä hetki voisi jatkua ikuisesti, en edes tunne ahdistusta siitä että perunapurjososekeitto ja vaniljavadelmajäätelö lilluvat vatsassani, yritän vain unohtaa sen kaiken ja keskittyä hetkeen. Kotona puhun isän kanssa kuin silloin ennen, tuntuu että vanhempani tietävät nyt kaiken eikä minulla ole mitään peiteltävää, saan olla juuri niin häiriöinen kuin olen ja puhua niin suoraan kuin vain haluan. Tuntuu vapauttavalta.

Perjantaina on hoitoneuvottelu, heti aamusta, mikä tarkoittaa sitä että ehdin juuri ja juuri oksentaa edes osan nutreista ja muroista ulos ja heittää lököhousujeni taskuun piilottamani leivät roskikseen tai vetää ne vessasta alas. Tulen huoneestani ulos muina miehinä, ilman jälkeäkään oksentamisesta, ainakin uskon ettei kukaan huomaa.
Neuvottelun tuomio on karu, 7 viikkoa samalla osastolla. Siihen asti, kunnes osasto sulkee kesällä. Siihen asti. Seitsemän viikkoa. Lasken nopeasti päässäni, jos lihon vaikka viisisataa grammaa viikossa, sehän tarkoittaa vain jotakin korkeintaan neljää lisäkiloa. Sitten hoitoni olisi kestänyt viisi kuukautta, ja olisin silti alipainoinen. Eikä mukaan edes ole laskettu takapakkeja, oksentelun ja jumppaamisen ja ruuan piilottelun mukanaan tuomaa painon paikallaan jumitusta.
Tuntuu että kesä on ikuisuuden päässä, paraneminen viidensadan ikuisuuden päässä ja normaali elämä vain heijastus peilissä, pieni aavistus jostakin, jota en ole koskaan kokenut.

Ravitsemusterapeutti tekee luokseni yllätyskäynnin, näen hänen takkinsa osaston naulakossa ja olen panikoida. Tiedän mitä tämä tarkoittaa, lisäystä ruokalistaani. Mieleni tekee piiloutua vessaan tai huoneeseen sänkyni alle, lukemaan sängyn pohjaan kirjoitettuja tekstejä, tarviin piluu oon puutes, mutta olen rohkea ja kohtaan ravitsemusterapeutin yllättävän rentona.
"Mikä näistä ruokailuista on sellanen helppo mihin voisin lisätä jotakin"
EI MIKÄÄN EI MIKÄÄN EI MIKÄÄN huutaa pääni, sanon sen kerrankin ääneen. Yhtäkkiä suustani vuotaa sanoja vuolaana virtana, kerron piilottelusta ja oksentelusta, anorektisen puoleni silmät leimahtavat ilmiliekkeihin ja harvat hiukset nousevat pystyyn, se syöksee suustaan tulta ja liekkejä ja nuolia ja ruuantähteitä ja huutaa korviavihlovalla äänellä, EIIII ÄLÄ TYPERYS SINÄ PILAAT KAIKEN EII NYT ME EMME LAIHDU!! TEET VIRHEEN HUOMAATKO SINÄ JOUDUT LIHOMAAN JA SAAT VAIN ÄLLÖTTÄVÄN OLON, KUUNTELISIT MINUA SENKIN ILJETYS. Yritän hiljentää anan typerän äänen, hetken tunnen olevani vahva. Minä pystyn tähän, kuuntelen linnunlaulua ikkunan toiselta puolelta enkä ole kuulevinani sairaan puoleni vastalauseita.
Ravitsemusterapeutti sanoo, että ruokaleponi vaihdetaan puolesta tunnista tuntiin, etten vain pääsisi oksentamaan. Nyt paniikki iskee. Hän sanoo, että aina kun syön vieressäni istuisi joku hoitajista, etten vain pääse piilottamaan. Ei, tämähän tarkoittaa vain järkyttävää lihomista, kerron hänelle huolestani, siitä että ruokalistani on liian iso, ja kuinka en ole koskaan noudattanut sitä, kuinka vaikea sitä on enää edes yrittää uskaltaa noudattaa, kuinka pelkään että painoni nousee ainakin kolme kiloa viikossa. Hän rauhoittelee minua, jos se nousisi niin paljon niin hän kyllä vaihtaisi sen pienempään. Huokaan helpotuksesta, hymyilen, tunnen jälleen olevani elossa.
Poikkeuksellisesti en oksenna perjantaina enää ollenkaan. Erävoitto anoreksiasta, tämänhetkinen tilanne 666-3, anoreksian hyväksi, mutta minä olen jo saanut muutaman pisteen.

Vaikka perjantaina sorrunkin piilottamaan leipiä taskuihini ja jopa ruokaakin, kippaan sitä lautaselta yhdellä nopealla kädenliikkeellä vasempaan kämmeneeni ja samassa tungenkin jo kaiken taskuun, tuntuu iljettävältä, kuin olisin pissinyt housuun tai jokin mätänisi vihreänkeltaiseksi mössöksi reittäni vasten, yritän olla välittämättä ja yritän kuvitella, ettei taskuni pullottaisi pahasti ja paljastaisi minua, ja ettei se vain tuoksuisi lainkaan ruualta.

Kukaan ei näytä huomaavan.

Pelaan pleikkaria, saan hoitsulta luvan, hän sanoo olevansa yksin ja kertoo ettei siksi voi vahtia minua ruuan jälkeen, sairas puoleni alkaa hurrata ja hymyillä korkeat poskipäät korvissa, se kuiskii minulle sanoja joita en viitsi edes muistella, se kuin tahtoo ohjata minut vessaan, vaikka terve puoleni lupaa ja vannoo hoitsulle etten mene vessaan tai huoneeseeni, pysyn osaston puolella ja pelaan.
Uusi erävoitto. Istun tunnin pleikkarin ääressä, vaikka sairas puoleni kiljuu koko ajan ja osoittaa luisevalla sormellaan vessan suuntaan, minä liimaan luisevan ahterini punaiseen tuoliin ja ohuet käteni kiinni Guitar Heron kitaraan, MINÄHÄN SOITAN NYT JA SINÄ ANOREKSIA OLET HILJAA. Vilkaisen kelloa, viisitoista minuuttia mennyt, nyt puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia, tunti. Huokaan helpotuksesta, hienoa, nyt minun ei tarvitse enää istua tässä, nyt kaikki ruoka on imeytynyt ja on turha oksentaa ja kiduttaa itseään sillä, sillä pakkohan se on myöntää, se on rankkaa ja kuluttavaa ja inhottavaa enkä minä halua tehdä sitä.

Pääsen kotilomalle, juon koko illan pepsi maxia, syön iltapalan kiltisti enkä edes mieti oksentamista, tuntuu jälleen hämäävästi terveeltä. Isä sanoo, että saan ottaa tatuoinnin sitten kun vointini alkaa olla parempi, paranemismotivaationi kasvaa jälleen pienen nykäyksen. Katson telkkaria ja nautin vapaudesta valvoa ja olla kotona.
Kello 23:24 painun nukkumaan. Kello 00:14 herään ensimmäisen kerran, sitten herään hieman yhden jälkeen, hieman kahden jälkeen, kaksikymmentä yli kolme. Silloin en saa unta ennen kuin pakkoliikun, konemaisesti menen makaamaan kirjavalle matolleni ja teen vatsalihassarjan, jonka jälkeen saan hetkeksi kiinni levottomasta unesta, jossa saan paniikkikohtauksen. Herään jälleen tunnin välein aina puoli yhdeksään saakka, silloin nimittäin kapuan yläkertaan aamupalalle.
En tunne levänneeni lainkaan, paniikkikohtausuneni ei poikkea päivästä mitenkään, en saa unessa rentpuduttua hetkeäkään.

Perheeni päättää lähteä katsomaan äidille uutta autoa, minulle tulee meille kaveri. Isä sanoo, että minun pitää syödä välipala täällä kahdestaan kaverini kanssa. Koska syön kotona muuten niin hyvin, söin jopa veljeni karkkeja, sellaisia pieniä ja värikkäitä ja joitakin tutin muotoisia, päätän kuitenkin jättää välipalan väliin, pyydän mielessäni anteeksi isältäni ja kaikilta muiltakin. En minä parane koskaan.

Äiti haluaa puhua kanssani koulusta, mutta minä en halua, ahdistaa jo ajatuskin, en halua palata kouluun, ymmärtäkää, minua masentaa eikä minua huvita ollenkaan, minä en halua istua niillä typerillä penkeillä tai tuntea sitä uusien kirjojen tuoksua, minä en halua kuunnella opettajia ja esittää että kaikki on hyvin, minä en halua edes muistella liian pitkiä ja puuduttavia oppitunteja, en nyt, nyt minä olen sairas ja keskityn siihen että pääsen ehkä joskus eteenpäin, ja vasta sitten joskus saan miettiä koulua. Nyt en halua.

Veljeni suuttuu pelilleen ja katoaa kerrossänkynsä taakse nyyhkyttämään, minä yritän lohduttaa mutta hän potkii ja raapii naamaani, en jaksa välittää. Veljeni on kuin paniikkikohtauksessa, vien hänelle paperipussin ja kerron hänelle pyörtymisestä, saan hänet suostuteltua hengittämään pussiin, pelkään että hän todella pyörtyy. Veljeni ei kuitenkaan osoita kiitosta, hän puskee kylkiluitani ja potkii säärtäni, käsken hänen purra jalkaani ja hän suostuu, en tunne lainkaan kipua vaan hymyilen. Veljeni kohottaa kätensä ja tarttuu minun tekemääni savityöhön, pieneen ruskeansiniseen kuppiin, hän kerää voimia heittääkseen sen päin otsaani. Hetken jo valmistaudun iskuun, selvä, anna tulla, sen minä ansaitsenkin, mietin jo kuinka savityö kolahtaa vasemman silmäni päälle ja tekee siihen kauniin lommon ja pienen verijäljen, josta vuotaa punaista nestettä silmälleni.

Äiti nappaa saviesineen veljeni kädestä. Minä menen maistelemaan isän paistamaa jauhelihaa ja sipulia.

Miksei kaikki voisi vain olla helppoa. Miksi kaiken täytyy kestää niin pitkään.
Miksen minä voi olla normaali.

Ensimmäinen askel

Tai jotakin, en minä tiedä.

Minua pelottaa kamalasti pettää anoreksiaa näin, taistella sitä vastaan, kuin luulisin olevani sitä vahvempi. Korvaan nutrit yhdeksällä palalla fazerin sinistä, kolmesataa kaloria sanoo ana, bulimiapuoleni sen sijaan sanoo lisää lisää lisää ota vielä, tämä on hyvää ja maistuu hyvältä oksennettaessa mutta terve puoleni sanoo.. niin mitä se sanookaan? Ei se sano mitään, se on hiljaa ja istuu varmaan jalat ristissä sydämeni päällä meditoiden, se ei edes avaa silmiään, ikään kuin se haluaisi minun taistelevan tätä ristiriitaa vastaan - miten on mahdollista että samaan aikaan en halua syödä mitään, ja haluan syödä kaiken ja vielä enemmänkin, niin kauan että vatsa räjähtää ja hampaat jumiutuvat toisiinsa kiinni suklaanruskealla tahmalla.

Illalla ahdistaa niin että nappaan seroquelin, vähän ajan kuluttua pyydän toisen, ahdistus ei laannu eikä lääkkeen vaikutus tunnu missään, menen nukkumaan vaikka kello on vasta seitsemän illalla ja ulkoa kuuluu lintujen laulua, en saa unta vaan kääntyilen levottomana ja nousen ylös itkemään, pyydän vielä lisää seroquelia. Muistikuvat illalta ovat unenomaisia, ihan kuin ne olisivat tapahtuneet kauan sitten tai jossakin sekavassa unessa, muistan kuinka selitän äidille jotakin harvinaisen sekavaa siitä kuinka laitan hiukseni aina iltaisin ponnarille.

Yöllä näen unta siitä, kuinka haen jääkaapista nutreja ja korvaan ne vedellä, otan jääkaapista pullon kerrallaan, pesen ne puhtaaksi ja täytän vedellä, ja juuri kun olen saamassa pulloa täyteen, kuulen vanhempieni askelet olohuoneesta, yritän säheltää pulloa kiinni ja jääkaappiin mutten onnistu siinä millään. Sama uni toistuu varmaan kolmesti, joka kerralla täytän nutripullon eri lailla, joskus kaadan sinne maitoa ja joskus mansikkamehua, joskus kahden desin mitan kautta ja joskus vain suoraan.
Aamulla herätessä olo ei ole lainkaan levännyt.

Illalla pikkusiskoni karkaa kotoa, oikeasti hän kysyy isältä luvan mutta sitähän äiti ei tiedä, minä ahdistun asiasta vain enemmän, tiedän että hän lähti siksi että minä tulin kotiin, siksi että täällä ei nyt muusta puhutakaan kuin ruuan määrästä, oksentelusta, painosta ja ahdistuksesta, minä tiedän ja haluan pyytää häneltä anteeksi mutten osaa.

Olo on kamala siksi että menee niin hyvin.
Petän anan. Ja jos nyt minulle haetaankin kokovuorokausipaikkaa, niin tunnen vain itseni terveeksi, tunnen vieväni paikan joltakulta toiselta, tunnen että selviän kotoakin. Samalla kadun käyttämättä jääneitä tilaisuuksia, sitä kun äiti sekuntin ajan ei katsokaan iltapalaleipääni jonka päällä komeilee salaattia ja purjoa ja kaksi leikkelettä, sitä kun kukaan ei hetkeen kysykään missä olen enkä olekaan mennyt vessaan oksentamaan vaan istun kiltisti punaisella sohvalla suuret silmäni television ruutuun nauliutuneena.
Samalla tiedän että olen kaukana terveestä, ajatukseni ovat kierompia kuin koskaan ennen, vaikka mielialani on kutakuinkin hyvä, sairaat ajatukseni valtaavat pääni. Minä toivon takapakkia, toivon oksennustautia ja tilaisuutta yrjötä, toivon tilaisuutta huijata, toivon tilaisuutta tehdä mitä haluan ilman että kukaan välittää, toivon tilaisuutta laihtua siihen kuntoon että kehtaan mennä osastolle.

Ja ruokasuunnitelmanikin on varmaan liian iso minulle, isä sanoo että olen ampunut itseäni nilkkaan oksentamalla ja huijaamalla, minun on pakko myöntää että se on totta, olen tiennyt sen koko ajan mutten koskaan ole saanut sanottua sitä kellekään. Tällä vauhdilla lihon varmaan kolme kiloa viikossa

- ja samassa saan osastokaveriltani maailman ihanimman viestin. Siinä lukee tsemppaavia sanoja, kuinka kesä tulee ja haluamme molemmat vapaiksi, kuinka olemme molemmat mielummin 'rumia ja lihavia' mutta vapaita, kuin 'laihoja ja kauniita' ja ikuisesti osastojen vankina ilman että pääsemme edes nauttimaan siitä kauneudestamme. Tunnen täysin samoin, hetken on sellainen olo että voisin syödä vaikka kuinka paljon suklaata ja vaniljajäätelöä ja kaikkea hyvää ilman pienintäkään katumusta.

Tänään illalla menen taas osastolle, en tiedä kauanko siellä olen. Viikko, ainakin. Päiväosastolle minulla ei ole kuulemma asiaa, tuskin kotiinkaan, eiköhän se siis tarkoita että kokovuorokautisessa oleminen jatkuu, en vain tiedä millä osastolla. Tällä hetkellä se ajatus ei edes tunnu niin pahalta.

Pakkaan mukaani nahkalaukullisen vaatteita, kiinnitän oranssin huivini laukun hihnaan ja kietaisen siihen vielä pinkin perhoskorun, huomaan että meikkilaukkuni jäi ulkopuolelle ja joudun ottamaan mukaan myös punaisen kangaskassin. Meikkilaukku on harvinaisen täynnä, aiemmin en edes välittänyt meikata osastoille, mutta nyt tuntuu siltä että tulen viettämään siellä hieman kauemminkin aikaa, ja siksi varustelu onkin tarpeen. Meikkilaukun pinkki sisus täyttyy kaikesta hyväntuoksuisesta, käsissäni kilisee kymmeniä käsikoruja ja päälläni on vaatteet joita en koskaan missään käyttäisi, mutta juuri nyt ne tuntuvat hyviltä.

Juuri nyt olen ehkä tyytyväinen itseeni.

Ja siksi se onkin niin häiritsevää, etten saa olla tällainen. Mutta minun pitää muuttua ja ehkä tottua siihen.
Samalla inspiraationi valuu käsistä kuin hiekka, kauniit oman maailman ajatukseni repeytyvät riekaleiksi ja alkavat muistuttaa enemmän tätä oikeaa maailmaa, minulla ei ole sitä kaunista maailmaa johon paeta, elämäni värit ja pilvilinnast muuttuvat tasamaaksi ja harmaan eri sävyiksi, kaikki taiteellisuus katoaa, enkä minä halua tätä, minä haluan elää värikästä elämääni, niitä ihania värikkäitä raitoja joiden seassa on aina välillä kauheita repeytymiä ja mustia kausia ja kuiluja.

Isä avaa yläkerran tukkiutuneen viemärin, josta pullahtaa rotankokoinen kasa hiuksia, minun hiuksiani, äiti pyytää minut yläkertaan katsomaan näytelmää. Tuostahan saisi peruukin, äiti sanoo, ja minä en sano mitään muuta, kuin että onpa mukavaa olla kalju.

Hei, ja hyvää vappua

Älkää säikähtäkö rakkaat, kun kerron tämän. On tapahtunut niin paljon kaikkea alle kahdessakymmenessä neljässä tunnissa, etten itsekään vielä miellä aivan kaikkea.

Ensiksi kerron että olen pahoillani. Minun piti piti piti tulla päivittämään tätä ja kommentoida teille ja kertoa kuinka voin. Minun piti kertoa perheterapiasta, terapeutin kilisevästä kultakäsikorusta ja naksuvista nasaaliäänteistä, foliopäällysteisestä tuuletinaukosta ja vanhanaikaisesta hissistä. Mutta minä en ehtinyt, kaikki oli liian sekavaa ja elin ikiomassa valheessani. Minä kirjoitin kaikesta tästä blogimerkinnän, luullakseni, en ole aivan varma, taisin olla silloin tarvittavien lääkkeideni vaikutuksessa, seroquel-väsymyksessä, en oikein muista. En jaksa kertoa aivan kaikkea, kerron vain mitä eilen tapahtui.

Tai no, aloitan siitä kun viime torstaina sain tietää, että kokovuorokautiselta vapautui paikka. Äiti sanoo, että minun kuuluisi olla kokovuorokautisella, hän haluaa minut sinne. Minä en halua. Juuri kun isä lähti työmatkalle ja kotona oli mukavaa. Juuri kun sain kaiken piilotettua hyvin, hymyiltyä äidille kiitokset, väitettyä että söin tietenkin kaiken. Juuri kun sain takaisin rytmistä kiinni.
Perjantaina menemme kokovuorokautiselle tutustumaan, äiti sanoo että minun pitäisi pakata tavaroita mukaan. Mutta minä en pakkaa, todellakaan, eiväthän ne silloin voi pakottaa minua jäämään. Eikä minua voisi muutenkaan pakottaa jäämään, hoito on vapaaehtoista ja minä en mene sinne vapaaehtoisesti, minä olen niin vanha että saan varmaan itsekin jo vaikuttaa.
Neuvottelu, äiti ja omahoitajani vaativat minua jäämään osastolle. Itken, aivoni lyövät lukkoon, tuntuu että olen kuin pieni häkissä kasvanut naali, joka nyt pakotetaan nyljettäväksi, pakenen häkin nurkkaan ja painaudun sitä vasten, irvistän ja sähisen ja itken ja puolustan itseäni niskavillat pystyssä. "Mä haluan olla tämän viimeisen viikonlopun kotona" sanat ryöpsähtelevät suustani itkun seasta, lääkäri ja omahoitajani katsovat minuun anelevin silmin, samassa jo kadun sanojani mutten pysty enää lopettaa, toistan lausetta koko ajan, tai ainakin muistelen niin. Hoitaja sanoo, että en ole päätöskykyinen, päätös tehdään puolestani ja minut pakotetaan osastolle, anelen äidiltä että hän tekisi jotakin asian hyväksi, itken ja tartun hänen käteensä vapisevin sormin, äiti pelasta, tee asialle jotain äiti anele niiltä äiti tee se äiti TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ TAJUATKO ja äiti varmaan tajuaa mutta hän sanoo että nyt on parempi että jään osastolle, kyllä minäkin sen joskus tajuan. Itken, syön välipalaa väkisin, ahdistun ja järki sanoo että nyt on tarvittavan seroquelin paikka, pakko laannuttaa tämä ahdistus. Otan kaksi pientä vaaleanpunertavaa pilleriä, oloni tulee raukeaksi ja nukahdan pieniksi hetkiksi osaston huoneeseeni sinisen fleeceviltin sisään.

Tuntuu että voisin tappaa itseni.

Osastolla on kivoja nuoria, eikä siellä edes ole kauheaa, kun siihen vain tottuu. Osasto on kodikas, huonekaverini mukava, tunnen oloni sosiaaliseksi ja hyväksytyksi porukkaan, osasto alkaa tuntua kuin omalta kodilta.
Oksennan joka päivä, sillä tarkkailuaikani on vain puoli tuntia. Lähes jokaisen aterian jälkeen, ehkä siksikin tuntuu ihanalta, hei tämä osastohan on kiva paikka kun täällä pääsee oksentamaan. Kaikki sujuu niin helposti, en tarvitse edes tarvittavia ja tunnen olevani askeleen edellä muita, minä pelaan täysin omaa peliäni ja täysin omassa liigassani, olen kuin voittamaton ja minulla on valtaa, kaikki on minun käsissäni, pelaan niin taitavasti että parilla juonenkäänteellä saan koko asetelman muutettua minun edukseni.

Mutta muut ilmeisesti kurkkivat korttejani, näkivät täyskäteni ja vetivät hihastaan pari jokeria ja ässää.

Äiti ja isä lukivat tämän blogin.

Sitä pyydän teiltä nyt anteeksi. Tunnen syyllisyyttä, tunnen että samalla saatan tällä kaikki vaaraan.. Vaikka eihän asia niin ole eihän eihän EIHÄN.

Sain tietää asiasta torstaina. Torstaina minun piti päästä kotilomalle, aamu sujui hienosti ja mieliala oli mitä mainioin, ihanaa pääsisin kotiin syömään hyvää ruokaa ja juuri sitä voita mitä haluan ja saisin vaikuttaa ruokiin, lähetän äidille tekstareita, osta kevytjätskiä ja punaisia omenoita ja rovastinlimppua ja tietysti pepsi maxia. Äiti vastaa tekstareihin, viimeisimmässä lukee istun täällä teidän aulassa. Aivot lyövät tyhjää. Meidän aulassa, OSASTON AULASSA? Lähetän äidille viestin aha? ja jätän osaston tosi vaikean tuhannen palan palapelin levälleen pöydälle ja pinkaisen aulaan. Aivoissa jyskyttää, ei miksi ei ei ei, jotain on tapahtunut ja mä tiedän sen. Kävelen äidin ohi ja etsin häntä katseellani, äiti huikkaa sohvalta ja istahdan oranssille tuolille hänen viereensä, hoitajat virnuilevat ja opiskelijatyttö katsoo minuun merkitsevästi, tiedän että tämä tapaaminen voi tarkoittaa vain pahaa. Ajatukseni kiertyvät solmuun kurkkuni ympärille. Enkö pääsekään lomalle, mitä vanhempani tietävät, eikä saatiinko minut kiinni tämän aamun oksentelusta?

Istumme neuvotteluhuoneeseen, minä nielen lääkkeeni ja katselen huoneeseen kerääntynyttä väkeä, yritän lukea isän kasvoilta sen mitä hän tahtoo sanoa, mutta en saa selville mitään. Äiti vaikuttaa etäiseltä, vaikka istuukin aivan vieressäni.
Isä tarttuu käteeni. Mulla on sulle hyviä JA huonoja uutisia.
Hyvät uutiset, sanovat aivoni. Mitä ne voivat olla, saan lävistyksen, uuden koiranpennun, pääsen jollekin kivalle osastolle, tai ehkä kokonaan kotiin? Huonot uutiset, kuka on kuollut, nyt he tietävät oksentelustani, äiti ja isä eroavat, minut huostaanotetaan, MITÄ TÄMÄ VOI OLLA?

"Me luettiin sun blogia" sanoo isä. Naurahdan, ei mulla ole blogia. Isä sanoo blogini nimen, onnekseni hän muistaa väärin. HEtken tuntuu, että suuri kivi nostetaan pois mun rinnalta, hienoa, he ovatkin lukeneet jonkun toisen blogin. Isä sanoo, että mun on turha valehdella nyt kun totuus on selvillä, mutta _EN_MINÄ_VALEHTELE. Minä tosissani luulin, että he ovat lukeneet jonkun toisen blogia, jonkun toisen, jonka elämä vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin minun. Vasta kun he kertovat, mitä blogissani, tässä blogissa lukee, kyyneleet alkavat virrata silmistäni, tuijotan apaattisena kirjahyllyn valkoista kirjaa jonka nimessä on kaksi oota ja niiden välissä väliviiva, en muista mitä siinä lukee mutta muistan kuinka katselen niitä kirjaimia ja mietin että nuo näyttävät ihan silmälaseilta.
Pakokauhu. Paniikki. Ahdistus.
Lääkäri kysyy, että miltä tuntuu. Vastaan totuudenmukaisesti: voisin vaikka tappaa itseni. Hän huolestuu, sanoo että kuinka minua voi nyt laskea kotiin. Mutta minun päässäni hakkaa toinen kysymys: kuinka kukaan voi enää luottaa minuun? Kuinka voitan kenenkään luottamuksen enää, millaista kotona tulee olemaan, muistuttavatko vanhempani minua tästä koko loppuelämäni? Jälleen umpikujaolo palaa, mietin millä tavalla viiltäisin rannevaltimoni auki tai miten pääsisin ulos ja hyppäämään auton alle, kyyneleet virtaavat silmistäni enkä edes välitä pyyhkiä niitä pois, ensimmäistä kertaa en edes häpeile itkeä muiden nähden.

Keskustelua kestää noin tunnin, jonka aikana oloni ehtii rauhoittua. Hyvä, vanhempani tietävät siis nyt kaiken. Toisaalta olen pettynyt. Miksi he lukevat blogiani? En voi edes kuvailla sitä tunnetta, minut on petetty ja minun salaisiin asioihini on kajottu, kuinka he edes kehtaavat, jos jossakin lukee että se on minun, tai jos isä tajuaa että blogi on minun minun minun, niin miksi hän sitä lukee, miten hän kehtaa, sehän on kuin lukisi toisen tekstarit tai päiväkirjan tai kirjeet. Keskustelussa kiistän kuitenkin joitakin tosiasioita, minä typerä, minä patologinen valehtelija. Vasta nyt tajuan kuinka sairas olen, ja mihin valheiden verkkoon olen uponnut.
Ja vasta nyt tajuan miten pitkään olen ollut masentunut. Aluksi se diagnoosi ei tuntunut sopivan lainkaan, hei minähän hymyilen ja jaksan ja olen kiinnostunut muista ihmisistä. Vasta nyt tajuan. Vasta nyt ymärrän, että kaikki eivät toivo kuolemaa jo ala-asteella, kaikki eivät mieti miten tappaa itsensä, että ei ole normaalia uhata juosta metsään ja ampua itseään haulikolla (itse en edes muista tätä, mutta ilmeisesti minä olen joskus niin sanonut).

Tällä hetkellä olen kotona, kotilomalla osastolta. Pääsin kuin pääsinkin pois, lupasin vain tulla tänään kahdelta piipahtamaan ja näyttämään että olen elossa. Lupasin, etten tapa itseäni kello kahteen menneessä, tai edes satuta. Enkä ole niin tehnyt. Ei tee edes mielikään, tällä hetkellä, ehkä seronil tai seroquel, jonka juuri äsken otin kun ahdistaa, vaikuttaa.

Ilmapiiri kotona on puhdas ja raikas, kuin sininen ja pilvetön taivas ukkosmyrskyn jälkeen. Kissa on nostettu pöydälle, tunteet tuotu pintaan. Minä en enää valehtele. Minä aloitan uuden elämän. Tuntuu että voisin kääntää elämän kirjassani uuden ja puhtaan sivun ja kirjoittaa sille uudella värillä, vaikka oranssilla taikka lilalla, ja aivan uudella kynällä ja käsialalla aivan uusia asioita.
Minä kerron äidille kaikesta, ja puhun isän kanssa kaikesta, oksentamisesta, kaikesta, pakkoliikunnasta (jota en vieläkään käsitä pakkoliikunnaksi), masentuneisuudesta, koko maailmankuvastani, siitä miten hahmotan kaiken. En minä ole tajunnut, että olen näin kieroon kasvanut.

Olen syönyt kauheasti, eikä edes ahdista. Tai ahdistaa, mutta olen napannut seroquelia ja painunut nukkumaan. EN ole oksentanut, enkä pystyisikään, nykyään minua valvotaan, taskut tarkistetaan. Äidin aamutakin kiinniommellut taskut on nyt avattu, isä ei enää istu sohvalla vahtimassa, vaan tunkee pikkuveljeni paikalle viereeni ruokapöytään. Isä voitelee leivät puolestani, hyvä kun saan edes päättää haöuanko kalkkunaleikettä vaiko kinkkua vai juustoa, ärsyttää kun en saa itse tehdä mitään, syytän itseäni, taas minua tarvitsee hyysätä kuin pikkulasta.

Mutta syön kiltisti, vaikka mieli tekisi piilottaa ja oksentaa, en tee niin vaan syön kiltisti, käsken äidin ja isän vahtimaan, ja kun äiti katselee muualle sanon että vahdi nyt, sillä muuten houkutus kasvaa liian suureksi. Pieni anapeikko sisälläni on kahlittuna pieneen selliin, se huutaa ja kiroilee ja repii helposti irtoavia hiuksiaan ja sen kasvojen terävät piirteet raastavat sydäntäni ja puhkovat reikiä keuhkoihini, mutta minä en päästä sitä ulos sellistä, en ainakaan hetkeen, pysyköön siellä, riutukoon.

Tällä hetkellä minusta tuntuu tältä. Toivon että tätä jatkuu, samalla pelkään, tämähän on ihan uutta, ei tällaista satu minulle, en minä syö suklaata tai karkkia tai jäätelöä ja halua lisää, en se ole minä. Minä en ole aikoihin tehnyt sellaista, käsken vanhempieni sanoa minulle heti kun mielitekoni alkavat mennä bulimiselle puolelle, kerron että minussa on se puoli joka vain haluaa lisää lisää lisää siksi että kaikki maistuu hyvältä ja siksi että se maistuu hyvältä myös toisen kerran kun sen oksentaa ulos.

Pelkään tätä askelta, kohti tuntematonta, kohti kesää ja kultaisia hiekkarantoja ja vihreää nurmea ja puiden lehtiä. Tuntuu helpolta, tuntuu että tämä oli nyt tässä, vaikka tiedän että tämä on pitkä ja kivikkoinen tie, jolla kasvaa kauheita railoja ja rikkaruohoja.