Kiitos ihanan lämpimistä kommenteista, edes ajatus siitä että kohta saan tehdä itse lämpöä hohkavaa glögiä ei tunnu yhtä pirskahtelevan kuumalta sisällä, kuin teidän kommenttinne, kiitos niistä!

Minä olin taas viikonlopun Oulussa, ja olen oikeastaan aika varma että olen sekaisin, jollakin tavalla sisäisesti vinksahtanut, ja tietäähän sen.
Kiitän maailmaa.
Siitä, että minä silloin joskus kesän taittuessa syksyksi satuin surffailemaan suomi24:ssä. Satuin lukemaan kirjeenvaihtopalstaa ja törmäämään maailman ihanimpaan tyttöön, kirjoitin sille sähköpostia ja se vastasi ja joka kerta kun avasin meililaatikkoni, tunsin kihelmöintiä selässäni ja innon sisälläni, olisikohan se taas vastannut.
Ja kun se oli, vietin tuntikausia näpytellen sille sanoja ruudulle, sitten painoin lähetä.
Ja sitten me näimme, muutaman kerran, hän tutustutti minut Foorumiin.

Ja sitten minä menin Espoon miittiin, ihania ihmisiä ja Menninkäinen, rakastuin siihen heti, siihen lämpöön ja suudelmiin metsän pimeydessä.
Seurasin sitä Oulun tapaamiseen.
Vaikka tiesin, ettei se enää pitäisi minusta.
Onneksi menin, törmäsin Häneen, tunsin sen heti kun näin sen. Ja nyt me kai olemme jotain, en minä osaa äidille vastata kun se kysyy, onko Hän poikaystäväni, en minä tiedä enkä välttämättä haluakaan, oli mitä oli mutta minusta sen kanssa on ihana viettää aikaa.

Viikonloppu kuluu taas nopeasti, suudelmia ja halauksia ja hänen vartalonsa vasten omaani, helliä sanoja ja lauseita ja katseita, mieletöntä yhteenkuuluvuutta.
Tajusin, että hän ehkä täyttää sen sisälläni ammottaneen tyhjän onton aukon, en tiedä täyttääkö hän sitä kokonaan, mutta ainakin todella hyvin. Mitä lähempänä hän on minua, sen paremmalta minusta tuntuu. Hänen sydämensä vasten omaani, välissä vain vähän lihaa ja jänteitä ja verta ja rintalastaa.
Tuntuu hyvältä enkä jaksa huolehtia.

Sisustan huonettani uudelleen, jouluvalot suihkulähteen ympärille, punaiseksi värjättyjä lehtiä oksineen, seinälle kangas ja sen keskelle itse tekemäni buddhan kasvot.
Suitsuke, sain sen joulukalenteristani, tuoksuu hyvälle.

Minä oon löytänyt kanssa Yhden Toisen. Minä en tiedä siitä oikeastaan mitään.
Senkin tapasin Suomi24:n kautta, huomasin miten ihana ihminen se oli ja sitten lähetin viestiä, se vastasi, odotus tuntui taas samalta kuin silloin alkusyksystä. Nyt olemme viesteilleet jonkin aikaa, hän tuntuu koko ajan ihanemmalta. En tiedä hänen nimeään, en miltä hän näyttää, mutta tiedän hänen ajatuksensa, tuntuu että tuntisin hänet, tuntuu että olemme tavanneet.

Tavallaan tuntuu että hän on minussa.
Niinkuin Hänkin, Poika.
Tuntuu että minut on jaettu kolmeen, yksi osa minulle, ja yksi Hänelle ja yksi Toiselle.
Eikä se haittaa. Minua.

Minulla olisi vaikka miten kaikkea kaunista kerrottavaa, aina siitä lähtien kuinka junassa näin ikkunaan tipahtavan lumihiutaleen, kuinka Hänen kanssaan uppouduimme jälleen toisiimme, kuinka sivelimme rikki mennyttä ihoamme bepanthenilla. Kuinka minä tunnen ihmisiä kohtaan kauheasti hyvää, enkä paljon yhtään mitään pahaa.
Paitsi aina välillä.

Poika hokee aina jotakin numerosta kaksi, en ymmärrä aluksi. Ei hänkään.
Kerron syntyneeni kello 22:22. Jännittävää, hän sanoo syntyneensä kello kaksi ja jotakin.
Olohuoneensa seinän taulusta luen, hän on syntynyt kello 02:22.
Tuntuu että tämä olisi tarkoitettu.

---

Tuntuu hassulta.
Aloitin tämän blogin kai vuosi sitten, melko tasan.
Vuoden aikana olen kasvanut. Hirveästi. Oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana olen kasvanut henkisesti enemmän kuin ikinä.
Kiitos.

Huomenna on joulu, minua oksettaa, ei tee mieli syödä mitään, enkä tiedä miksi.

En tykkää: siitä että äiti juo. Edes vähän, silloin se muuttuu kamalan "hauskaksi" ja "vitsikkääksi" ainakin omasta mielestään, minuu lähinnä ahdistaa, samoin kaikkia muita, me siskon kanssa paetaan usein alakertaan, äidistä tulee kamalan utelias ja se haluaa tietää kaiken ja vetää omia johtopäätöksiään asioista ja jää jumittamaan kaikkeen jo viisi vuotta sitten käsiteltyyn.
Ehkä viini - alkoholi - ei vain sovi sille, en minä tiedä, enkä edes halua. Minä en halua nähdä. Minun ei tarvitse, ja se on hieno tajuta.

Mie olin taas Oulussa.
Se paikka kutsuu mua jollakin ihmeellisellä taajuudella jolle mun pää on ollut virittynyt jo jonkin aikaa. Ehkä Menninkäisen tapaaminen, siihen luuppautuminen, oli tarkoitettu. Muistanette, viimeksi tapasin Vieraanpojan, sen jonka katseeseen jumituin ja jonka kanssa hymyilin hiljaa. Sen.
Ouluun lähdin sen takia, seitsemän tuntia junassa, miksi viimeiset puoli tuntia tuntuu aina kamalan hitaalta ja kiduttavalta, tuntuu että junamatkan viimeinen puolituntinen kestää paljon kauemmin kuin se kuusi ja puoli tuntia joka on jo matkustettu.
Juna-asemalla Vieraspoika tulee vastaan, halaamme pitkään Oulun kylmyydessä, eräs toinenkin olisi tulossa minua vastaan mutta me lähdemme kahville, hän polttaa tupakkaa kahvilan pihalla ja henkkareiden puuttuessa meidät heitetään ulos, lähdemme toiseen kahvilaan ja istumme siellä, hiljaa, katselemme toisiamme. Mie tunnen niin paljon samalla kertaa etten pysty edes kertomaan.

Me kierrämme Oulua kävellen ja vähän busseilla, on kylmä ja vedämme huivejamme kasvojemme suojaksi, nauramme yhdessä ja hän polttaa tupakan bussipysäkin kulmalla, mieleni tekisi niin kovasti halata häntä, leikkiä kissaa ja puskea päätäni hänen kylkeään vasten, mutten viitsi. Istumme nahkasohvalla ja oikea kissa loikkaa väliimme, se puskee minua ja tunkee syliin, Vieraspoika katsoo ja siitä tulee hyvä olo, kissa on sen.

Minä saavuin Ouluun viideltä, kello kymmenelta me istutaan pienessä yksiössä, kaapit ja sängyt täynnä graffiteja, lattialla patjoja ja keittiössä valo, koneelta kuuluu musiikkia ja pehmeitä rytmejä, pysähtynyt tunnelma, alkaa nukuttaa, Vieraspoika ja minä nukumme lattiala patjoilla käsi kädessä, yöllä herään siihen kun hän käyttää minua tyynynä, nukahdan pian taas onnellisena.

Seuraava päivä menee kolmeen asti pelkässä jumiutuneessa olotilassa, jokainen nuokkuu omiaan, kun vihdoin pääsemme ylös, huomaamme ettemme ole syöneet vuorokauteen mitään, matka kylmässä Oulun arktisessa ilmastossa kohti pizzeriaa tuntuu pitkältä ja turruttavalta, viima käy jalkoihin ja hetkellisesti tuntuu jopa lämpimältä. Kasvisruukku maistuu hyvältä vaikka nenäni on jo niin tukossa, etten haista mitään.
Ostamme karkkia ja suklaata ja purkkaa.
Kävelemme parisen kilometriä Vieraanpojan kanssa kohti toisten kavereiden majataloa. Me tahdomme hotelliin, saimme idean edellisyönä kun yritimme vuokrata yksiötä siksi yöksi. Toisilla kavereillakin tunnelma on pysähtynyt ja ihmiset tuijottelevat toisiaan rauhallisina lootusasennossa istuen, kaksi hieroo naamojaan yhteen, miten kaunista, minä nojaan Poikaan, ei se ole enää Vieraspoika, se on Poika, se on Hän.

Me lähdemme joskus ehkä kahdentoista maissa kävelemään keskustaan, kuutisen kilometriä, ehkä, en minä muista, on kylmä mutta matka ei tunnu kamalan pitkältä. Hotelleissa ei ole tilaa, epätoivo, menemme seuraavaan pizzeriaan ja syömme vegepitsalla vatsamme täyteen, makaamme pöydällä väsyneinä, etsimme vielä hotellia kylmässä tarpoen, löydämme yhden josta olemme varmoja, että pääsemme sisään, Hän ostaa tupakkaa ja minä karkkia, täytämme lappuset ja pääsemme hotellihuoneeseen numero 203, siellä on kolme sänkyä joista kokoamme yhden suuren, telkkari toimii vain puoliksi ja syttyy ja sammuilee itsekseen, Hän käy suihkussa ja minä vaihdan päälleni keltaisen häneltä saamani paidan. Makaamme sängyillä kolmen peiton ja usean tyynyn kasassa, minä Pidän Hänestä Paljon.

Ja sitten se tapahtuu, yöllä joskus neljän jälkeen, raukeina ja väsyneinä katseltuamme kaksi päivää toisiamme silmiin ja upottuamme niihin.
Hänen huulensa vasten omiani.
Pehmeys.
Sisäinen lämpö. Sisäinen solarium.

Valvomme oikeastaan koko yön toistemme vieressä, heräämme aamulla puhelinsoittoon hotellin aulasta, huone olisi pitänyt jo palauttaa, puemme äkkiä pakkasenkestävät varustukset päällemme ja sinkaudumme ulkoilmaan, kävelemme kahvilaan ja makaamme sen pehmeillä penkeillä muutaman tunnin toisissamme jumittaen ja suudellen aina välillä.
Mie taidan oikeasti rakastaa sitä, vähän pelottavaa ja toisaalta taas kauhean helpottavaa, tuntuupa hassulta kun sekin vissiin sitten tykkää minusta.

miten voi ihminen mennä sekaisin.

Ei onnellisuutta mitata kiloissa? Mitä enemmän pois, sitä enemmän jää, niinkö, loogista? Katselen kauniita naisvartaloita, miten ne ovat niin sopusuhtaisia, puulämmitteinen sauna lämpiää ja kissa mouruaa jaloissa. Mikkelin ilmapiiri on sopuisa ja ehjä.
Istumme pimeässä saunassa lauteilla, joku heittää löylyä, laulamme muinaissuomalaisia lauluja. Hiki virtaa ja paljas iho koskettaa toista. Jokainen huokuu rakkautta ja lämpöä ja valoisuutta, saunan jälkeen keskustelemme siitä kuinka aina jonkun astuessa sisään saunan ovesta olisi voinut tokaista "voi miten kaunis sinäki oot".
Viikonloppu vietetään rauhaisissa tunnelmissa, Mikkelin viileys pitäytyy yksiön ikunoiden toisella puolella, sisällä soi ka so re, t laittaa ruokaa kuin emäntä, pitkässä mekossaan ja shaalissaan, vauva iteke ja jokeltaa ja me maalaamme toistemme kasvoja.

Mikkelistä

Terkkuja Mikkelistä, pien pimiä kaupunki ja kivoi ihmissii, mutkikkaita pikkuteitä joita ajellessa voi helposti eksyä.

Anna Valoa

Anna Valo, leloi loilaa, anna valo, anna, anna..... Soi hämyisessä huoneessa, tuoksuu vähän savulta, suitsukkeelta. On ihanan lämmin, kaksi tyttöä makaa piirin keskellä, valot ja varjot leikkivät kasvoilla. Hymyjä, suljettuja silmiä. Helistimiä, rumpuja, laulu soljuu ja soljuu ja muuttuu ja elää, se kasvaa ja pienenee ja jokaisen ääni sopii mukaan. Keinun edestakaisin lattialla, hyvä olo sykkii lävitseni ja saa hymyn pyrkimään kasvoilleni.

Me olemme kommuunissa, katosta roikkuu yrttejä ja villapaita ja pyöränrengas johon on kiinnitetty kynttilöitä, seinillä on kankaita ja valokuvia ja puu, johon on ripustettu kaikkea värikästä ja merkittävää, keittiö on yhteinen kokouspaikka, tuoksuu humukselta. Matka oli pitkä ja vetinen, bussissa istuminen kesti puoli tuntia ja eksyminen bussipysäkiltä pieneen omakotitaloon tovin, kävely oli kivaa ja meillä oli mukana korvapuusteja, mulla ei ollut takkia ja satoi.

Oven avasi vieras tyttö jonka olin nähnyt aiemmin, istuin lattialle ja kättelin tuntemattomia, tupa täyttyi vieraista ja valot sammuivat, sytytettiin kynttilöitä. Sisään astui nainen jonka mä olen varmasti nähnyt jossakin, sekin sanoi muistavansa minut, tuli lämmin olo, molemmille positiivinen tunne, mistä me tunnetaan, sitä emme saaneet koskaan selville.
Sisään tulee mies, josta olen ottanut salaa valokuvan, sillä on päässä vihreä silinteri ja tunnistan sen siitä.
Ihmiset hymyilevät, tanssi tarttuu, on pakko liikkua sen tahtiin, rumpu inspiroi minua soittamaan ja paukuttamaan, helistimet tarttuvat väkisin käsiin ja alkavat vatkata rummun tahtiin, matto menee rullalle, samoin sukat, pöydästä katoaa herkkuja parempiin suihin.

Intiaani halaa minua, se on oikeastikin intiaani ja sen kädet ovat kuivat ja ryppyiset ja niistä oli ihan kiva pitää kiinni teatterissa rauhanmarssissa, minä tahtoisin soittaa noitarumpua, me visualisoimme valoa käsiemme väliin ja pyörittelemme sitä ympäri työkaverini kanssa, hän on ihana ja sydäntä lämmittää hänen hymynsä, U alkaa seistä päällään, jokainen saa olla kuten on, tajuan ettei itseään voi ikinä tuntea tyhmän näköiseksi ja mitä väliä sillä on vaikka tuntisikin, kerran minä vain elän, kerran me kaikki, tai mitä jos useammankin, onko sillä kuitenkaan väliä, miksi pitkittää! Sidon lehmänsorkista tehdyn helistimen jalkaani, se kalisee kivasti tanssin tahdissa, helise heleä metsä, kolise komea korpi laulaa U, minä laulan samaa ylä-äänellä käheästi, kurkku on kipeä ja ääni alkaa olla mennyttä, mutta tajuan miten hyvin se sopii tällaiseen lauluun.

Wood, stone, feather and bone, roaring of the ocean guide us home.

Laulamme kaanonissa ja jamittelemme myöhään yöhön, lähtiessä halaamme ja saisimme mukaamme dyykattyja perunoita ja banaaneja jos tarvitsisimme, katoamme kuitenkin nopeasti viileään yöhön, bussissa vastaan tulee tuttu naama, se ilmeilee ja hymyilee ja tulee hyvä olo, tajuan tavanneeni sen kadulla joskus kun olin töissä.

Mie rakastan ihmisii.
Koen käsittämätöntä kiitollisuutta elämää kohtaan!

--

Vaikka välillä on kiva palata vanhaan ja lukea ajatuksia ajalta, jolloin sain olla sairas, saan jälleen tuntea sen sairaalanvihreän haalean tunteen sisälläni, se kaivaa sisääni pientä onteloa, siellä se jossakin on, muistona vain nykyään.

Nykyään minulla on tummanruskeat hiukset. Ja lävistys, ja rastat, ne muodostuivat sinne vähän vaivihkaa itsekseen, lupaa kysymättä, minä tykkään hiuksistani aina välillä, ne saisivat olla vähän muhkeammat vielä. Minä tykkään vaatteistani ja pohdinnoistani ja minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, heidän kanssaan voin jakaa kaiken, minä näen jokaisessa ihmisessä ystävän.

Miulla on töitä enkä minä enää jaksa itkeä jokaisesta asiasta. Minä koen olevani aika vahva. Ja minä pystyn ajattelemaan asioita muiden kannalta. Eikä syöminen enää rajoita minua, se on osin ehkä senkin ansiota että siellä Uutelassa pienessä mökissä teimme taikoja, me heitimme menneille hyvästit, minä kirjoitin pienelle tuohenpalaselle että haluan päästä tästä kaikesta eroon, sitten minä heitin sen tuleen ja katselin sen palamista, sisällä ei tuntunut mitään muutosta paitsi levollisuus, nyt tuntuu.

Hei sinä joka näit minut asematunnelissa!

Sie vaalea joka kommentoit minun edelliseen postiini! Minäki nimittäin näin sinut asematunnelissa, tai ainakin oon aika tosi varma, koska siitä käveli ohi kaksi tyttöä ja toinen niistä katsoi muhun niin merkittävästi että olin oikeastaan varma että se on joku tämän blogin lukijoista! Tule ihmeessä juttelemaan, tulkaa kaikki, vaikka olisi kavereita mukana, kyllä minä sosiaalisena otuksena osaan sen verran jutella, ehkä, aluksi tosin menen ihan sekaisin siitä tilanteesta sillä lailla hyvällä tavalla ja tuntuu että voisin juosta pitkin seiniä!

Sitten muihin asioihin.

Mä veikkaan että kukaan ei ole koskaan tehnyt teidän kanssa mitään tällaista:

- ostanut leffavuokraamon naiselle pitkäpiikkistä kaktusta
- pikakelannut leffaa loppuun kun muuten vuokra olis mennyt pilalle
- nähnyt miehen meikkaavan ja samalla itse jättänyt meikkaamatta
- kävellyt kolmen käsi kädessä kävelevän tytön käsien välistä
- syönyt punajuurisalaattia leivän päällä
- leikkinyt halvaantunutta, hevosta, merirosvoa, maahista..

Minä ja Merirosvo olemme.
Minä tapasin sen viime perjantaina, sekin oli töissä asematunnelissa, viime perjantaina oli nenäpäivä ja minulla ja työkaverillani oli ne sellaiset punaiset nenät päässämme ja me yritimme pysäyttää kaikkia vastaantulijoita ja pelleilimme ympäriinsä.

Minun nenäni on nyt Merirosvon paidassa. Perjantaina kiinnitämme sen hakaneulalla ja ystäväni kirjoittaa siihen päivää, Merirosvo hymyilee ja minä hymyilen takaisin ja kävelemme yhtä matkaa kahvilaan.

Keskiviikkona on bileet, menemme Piritorin viereiseen baariin, mietin pitkään pääsenkö sisään, mutta petyn kun kukaan ei edes epäile minun olevan alaikäinen, olin jo varautunut selittämään jotakin sekavaa.
Alakerrassa on paljon tuttuja, ihmiset juovat ja taas vaihteeksi ylistävät sitä että minä en. On hämyisää ja olen sosiaalinen, katseet kohtaavat usean ihmisen kanssa, joku haluaa laulaa minulle ja toinen kiivetä kanssani ilmastointikanavaan. Äiti lähettää viestiä, lähde jo kotiin, mutten malta, juhlin vielä ja juttelen uusille ihmisille ja pörrötän tuttujen ihmisten hiuksia, tanssimme kavereideni kanssa ja soitamme ja laulamme ja pidämme hauskaa.
Puoliltaöin siirrymme yläkertaan, sanon äidille jo lähteneeni, työkaverini tilaa minulle pepsi maxia vaikken haluaisi käyttää hänen rahojaan, pelaamme hedelmäpeliä ja hän sanoo että nukun yön hänen vieressään koska olen niin hyvä onnetar, luulen että hän pilailee, Merirosvon kanssa katseemme kohtaavat ja F kertoo hassuja juttuja joille nauramme yhdessä, Merirosvo koskettaa vatsaani, F sanoo minua Zen-tytöksi.

Kahdelta tulee valomerkki.
Siirrymme ulos.
Olen lähdössä kotiin, ehkä, metroja ei kulje eikä mitään muutakaan, kotiin pääseminen olisi vaikeaa, P ilmoittaa että olen oikeastikin tulossa heille yöksi, sanon etten mutta hän raahaa minut kädestä pitäen taksiin, Merirosvo tulee mukaan sillä he asuvat yhdessä, en emmi, sanon äidille että olen toisella työkaverillani, jolla olen jo yhden yön viettänyt kommuunibileissä.
Miehet etsivät jotain, hetken tunnen hermostusta, ehkä pelkoa, mutta piilotan sen hyvin, alkaa väsyttää, P nukahtaa, minä ja Merirosvo jäämme katselemaan toisiamme.
Puhumme siitä, näyttäisinkö isommalta jos minut maalaisi vihreäksi.
Merirosvo keittää teetä ja tekee leipää ja haisee vähän viinalta, hän tekee meille pedin lattialle.

Seuraavana aamuna en mene kouluun, heräämme yhdeltätoista otsat vastakkain, emme mene edes töihin vaan kirjastoon ja sitten takaisin sisälle, kävelemme leffavuokraamoon muttemme saa vuokrattua orpokotia ja muita leffoja koska Merirosvolla ei ole henkkareita mukana, kävelemme takaisin ja otamme henkkarit mukaan, ostamme leffavuokraamon ilkeälle naiselle piikikkään kaktuksen, kierrämme vesilammikoita ja luistelemme jäällä, leipien tekemiseen menee hirvittävän kauan koska istumme keittiön lattialla.
Menen kotiin vasta yhdeksitoista illalla.

Ja menen Merirosvolle lauantainakin heti larppaamisen jälkeen, liian aikaisin jo, olen pukeutunut vanhoihin yöpuvunpöksyihin ja toppiin ja paitaan ja huppukaulaliinaan ja vanhoihin kenkiin, larppaamisen jälkeen kulmakarvat ovat meikistä mustana, Merirosvo avaa oven ilman paitaa ja sisällä on huuruista, hän tuli juuri suihkusta. Piikittelemme toisiamme hymyillen, levitän tavarani lattialle ja hän keittää teetä.
On hyvä olla.
Alamme katsomaan leffaa, about Schmidt, pikakelaamme sen loppuun eikä siitä jää mieleen kuin mopsinnäköinen nainen jolle nauramme yhdessä, lähdemme vuokraamoon palauttamaan leffoja, vastaan kävelee kolmen tytön rintama, huudamme "nostakaa kädet, me kävellään läpi", he nostavat ja me kävelemme heidän käsiensä alta kuin mitään normaalista poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Käymme kaupassa ja ostamme punajuurisalaattia, puolukkamehua ja ruisleipää, jatkamme matkaa treenikselle ja syömme siellä, minä soitan rumpuja ja keksin biisiin uusia osia, treenikaverit tuntuvat kivoilta ja tutuilta, illalla poltamme kynttilöitä ja suitsukkeita ja on ihanan rauhaisaa, käymme nukkumaan kuudelta ja syömme aamupalaa kolmelta päivällä.
Ja on ihan kivaa.

Harmi vain että tulen kipeäksi, selkää ja jalkaa särkee ja samoin päätä ja yskittää, syön riisikakkuja ja jäätelöä ja odotan että saan tehdä pastaa.
Minä rakastan maailmaa, se on niin hassu paikka, välillä minnuu sattuu ja harmittaa etten saa olla tiettyjen ihmisten seurassa, välillä mie murehdin että mihin tää maailma minnuu vie, välillä minä ajattelen kaikkea pelottavaa, mut kyllä elämä kantaa omaansa eteenpäin!

Äiti sanoo ettei kummitätini ole saanut elämässään mitään aikaiseksi, kysyn miten niin, hän sanoo että tätini ei ole hankkinut lapsia tai uraa, alan miettiä. Eihän elämää ole määritelty, onko hyvän elämän perustana lapset ja ura, alkaa ällöttää, miun elämä on ainaki hyvää vaikka minä asuisin nyt yksin ja maksaisin vuokrani itse, sitä minä suunnittelen, käteen ei jäisi kuin ihan vähän rahaa ruokaan, mutta ehkä se onnistuisi, minä yritän ettiä jotaki kommuunia täältä Helsingistä.
Haluan muuttaa jo omilleni, ei tätä kestä enää, kaipaan vapautta ja itse asioista päättämistä, minä haluan yrittää selvitä vähällä, junassa joku nainen alkaa puhumaan siitä kuinka se lähtee vaihtoon ja sen kommuunihuone vapautuu, meinaan jo kysyä asiasta mutten sitten viitsikään, miksi, sitä en tiedä.

F kertoo facebookissa maailmasta, hymyilyttää.
Tarviin elämään seikkailuja.

Miksei ihmiset voi olla lojaaleja. Mua sattuu kauheasti

Mä en tiennyt että onnellisuuden määrä voi vielä kasvaa, mutta keskiviikkona ensilumisateessa käänsin kasvoni kohti taivaita ja mulla oli typerin virne naamallani ja olin niin onnellinen etten paikallani pysynyt.

Keskiviikko alkaa kuin tavallinen päivä.
Työt alkavat tavallisesti, tai oikeastaan minä saan ensimmäisen ihmisen liittymään jo ennen työaikaani. Nautin suuresti. Livun paikasta toiseen, tanssahtelen, kansio pääni päällä herättää ihmisissä hilpeyttä. Saan hymyjä, katseita. Juttelen puolisen tuntia rakkaan ystäväni kanssa, käytämme lounassetelin ja ostamme sillä hirveästi kaikkea hyvää, juon aivan liikaa batterya ja olen ylienerginen.

Sitten minä näen sen, hirmuisen söpön pojan ja sillä on rastat ja kivat vaatteet ja ennen kaikkea skeittilauta tai longboardi en minä enää muista, loikkaan sen eteen ja hetken aikaa olemme hiljaa ja hymyilemme toisillemme ja katsomme toisiamme silmiin, sitten juttelemme, nauramme paljon, sitten täytämme liittymislappusen ja nauramme vielä lisää, kuukausilahjoitussummaksi tulee 6,5 euroa koska minä olen kuulemma niin kiva, rastitamme että hän haluaa postia ruotsiksi muttemme kerro miten hän haluaa postinsa, nauramme niin että olemme haljeta, tunnen yhteyden, voi miten ihanaa!
Lisään hänet kaverikseni facebookissa, hän käskee, hän sanoo että saisin ottaa hänen numeronsakin mutten kuitenkaan ehdi kirjoittaa sitä ylös liittymislappusesta.

Työkaverini tulee vastaan kädet levällään, anna mulle rakkautta, ja me halaamme, vieras nainen taputtaa minua olkapäälle ja sanoo että näytän niin kovin söpöltä siinä, t tulee takaa päin halaamaan, tuntuu kauhistuttavan hyvältä, töiden loputtua kävelemme kohti kamppia ja huomaan lumisateen, ilo kuplii sisälläni niin suurin kuplin etten pysy aloillani vaan loikin d:n ja t:n edellä kuin pikkulapsi, katselen ylös, laulan ja hyppelen, tutustun uusiin ihmisiin ja leikin katsekontakteilla, lapsi bussissa hymyilee minulle.

Ei tätä voi sanoin kuvata.

Vielä kun samana päivänä vieraspoika oulusta lähettää viestiä, ihmiset hymyilevät ja tuntuvat ystävällisiltä, juttelemme romaninuorten kanssa, he ovat ihania ja ymmärtäväisiä ja vaikuttavat luotettavilta ja tulemme hyvin toimeen, minä alan taas hetkeksi uskoa ihmisten solidaarisuuteen, voi!

Halloween

Minulle kovin tärkeä juhla! Jostain syystä se kuitenkin hiipi tänä vuonna päälle niin varoittamatta, en tajunnut varautua, 20 päivää halloweeniin, ilmoittaa facebook, ja sitten se jo yhtäkkiä onkin.

Keskiviikkona käyn An kanssa syömässä kiinalaisessa, se on ensimmäinen kertani sellaisessa paikassa ikinä, ruoka on hyvää mutta jaksamme syödä vain puolet, ollaan aika säälittäviä sanoo A ja repeämme nauramaan, se kuvaa meitä niin hyvin, säälittäviä. Kävelemme Pasilaa kohti kylmässä viimassa, puhumme ruumiista ja junan alle jäävistä vartaloista ja ihmisruumiin silpoutuneista osista junan ikkunassa, ja sitten suutelemme ihan pikkuisen vain. Ja sekin kuvaa meitä niin hyvin.

Torstaina olen töissä (käytyäni ensin sairaanhoitajan tapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla, paino on pysynyt samassa nyt viikon verran enkä pakolla haluaisi sen nousevan kamalasti, kuitenkin olen jo melkein alipainon ylärajoilla tai siis normaalipainoin alarajoilla, lähestulkoon, enää muutamasata grammaa ja olen siellä alarajalla johon tavoitepainoni on säädetty, sitten saa riittää ainakin hetkeksi. Ravitsemusterapeutin sessiosta en saa irti mitään. Samoja puheita kuin aina, sama änkytys ja räpsyvät silmät, mutta kuitenkin ihan ihana ihminen), tapaan erään tämän blogin lukijan. Voi mikä kohtaaminen, se ykseys, sellaista hymyä ja ja halauksia ja pitkä juttelusessio, en saa edes töitä tehtyä kun on liikaa kaikkea kivaa, ihania ihmisiä ja kohtaamisia ja minä tapaan miehen turusta, sillä on skeittilauta. Minä katson sitä pitkän matkan päästä ja se katsoo takaisin, minä pysäytän sen osoittamalla sitä ja viittomalla, se tulee luokse kiltisti, tällaisten kanssa on niin helppo puhua, se hakee kahvia ja tutustumme vähän samalla.

Illalla löydän itseni kahden uuden tuttavan ja yhden täysin tuntemattoman kanssa jostakin Kaisaniemen ja Hakaniemen välistä. Pieni yksiö, karu sisustus, hyvä musiikki ja lämpimiä katseita. Tuntematonkin näyttää tutulta. Nauramme yhdessä jollekin hyvälle jutulle, kaksi muuta väittelevät politiikasta ja informaatioyhteiskunnasta ja natoon liittymisestä. Minua ja yksiön omistajaa kiinnostaa, mutta jumiudumme puhumaan pään valkoiseksi värjäämisestä ja siitä, kenet lähetetään avaruuteen ja minkälaisin perustein.
Hän tahtoo käydä nukkumaan, lähdemme kymmenen maissa pois istuttuamme yksiön lattialla tunnin verran. Kirjahyllyssä on hyviä kirjoja ja juttelemme niistä ja minä haluaisin lainata niistä jotain, tuntuu siltä että saisin lainaan mitä vain, mutta lainaan vasta seuraavalla kohtaamisellamme, koska tiedän että sellainen tulee, jää hyvä olo.

Perjantaina kiirehdin metrossa kohti Vuosaarta, pakkasin reppuni minuutissa ja mukana on vain välttämättömyydet, vaihtovaatteet ja tiibetiläinen soiva kulho ja kamera, olen myöhästyä junasta mutta juoksen vaikka sydämeen sattuu, fyysisesti, yksikin aamu tuntuu siltä että meinaan kuolla sydänkohtaukseen, rintaa puristaa, sydän hakkaa, olen pyörtyä ja oksettaa, en saa sydäntä tasaamaan tahtiaan. Juostessa se tuntuu taas, huono olo, sydän riuhtoo itseään irti, eikä rauhoitu.
Selviän kuitenkin.
Vaikka olen myöhässä, ihmiset katsovat minuun lempeästi, pakkaamme tavarat autoon ja kävelemme kohti metsää, meitä on ehkä kymmenisen, eräs kaappaa minut syliinsä ja pyörittää ympäri, kantaa sata metriä, kättelen uutta ihmistä, hän tuntuu lämpöisältä. Kilometrien kävely taittuu panhuilua soittaen ja yhdessä laulaen.

Metsässä on pimeää.
Mökissä on kynttilöitä. Rannassa lämpiää sauna. Sisällä palaa takka. Pöydillä on ruokaa, asetamme lisää tarjolle, omenoita ja banaaneja ja kakkuja ja keksejä ja suolaista hyvää, leipää ja piiraita ja mehua ja teetä. Istumme alas, tuijotamme tulta. Pojat menevät saunaan, sitten me, sitten on sekasauna. Mökissä on viileää, mutta takka lämmittää, puheensorina lämmittää, ihmiset lämmittävät. Kukaan ei ole täällä toista ylempi, jokainen saa tulla ja mennä miten haluaa, käydä ulkona otsalampun tai lyhdyn kera.
Sauna on puulämmitteinen, ihana, puhdistava. Valelemme itseämme haalealla vedellä, saunan lauteella on kynttilöitä, matka ulkoa takaisin mökin lämpimään ei tunnukaan enää niin kylmältä.

Sisälle on tullut lisää tuntemattomia, se jota kättelin istuu takan edessä. Istun viereen penkille. Alan soittaa tiibetiläistä soivaa kulhoa, soitan pitkään, poika vaipuu horrokseen.
Tutustelemme.
Soitamme kaikki yhdessä rumpuja, monella on omansa mutta minä lainaan ystävyysrumpua, sen shamaaninen ääni vaivuttaa transsiin, ihmiset tanssivat ja energiataso nousee, rummut kertovat tarinoitaan illan hämärässä.
Istumme piirissä ja improvisoimme äänillä, puhumme menneestä vuodesta ja poltamme menneen vuoden ongelmat tuohelle kirjoitettuina, heitämme ne takkaan. Sairaus, lukee omassani, ja paljon muutakin, katson kuinka se palaa ja se osa minusta kuolee lopullisesti pois, muuttu mustaksi hötöksi ja vähitellen hiileksi.

Nukahdamme tulen lämpimään leikkiin.

Aamulla on hyvä herätä, levännyt, suunnistan kotiin ja sieltä heti larppaamaan, aikaa ei ole tehdä mitään, koko päivä menee larpatessa ja ihmiset ovat kivoja vaikkakin tuntuu hieman omituiselta, en halunnut vielä lähteä.
Äiti on dieetillä jossa ei saa syödä perunaa eikä pastaa eikä riisiä ja se tuntuu pahalta, tavallaan, miksi minä sitten saan, miksen minäkin ala rajoittaa, mutta sitten yritän perustella, äiti ei ole koskaan tyytyväinen, minä olen tämän pienen hetken edes, joohan.

En jaksaisi mennä mihinkään, nauttia vain tästä joutenolosta, t pyytää kuitenkin kaupungille. Menen, ehkä, vielä en tiedä.

Pariisin Oulu

Pariisin Kevät kaivaa reikää sieluuni johonkin sydämen kohdalle.
Oulussa oli ihanaa.

Junassa ohitse kävelee kolme poikaa, niillä on värikkäät vaatteet ja hiipat hupuissa, minä oon ihan varma että ne tulee kanssa samaan paikkaan kuin minä, asemalla tunnistan heistä yhden, kun astumme ulos junasta. Seisomme neljistään Oulun vilpoisessa ilmassa, harmaata ja kovaa. M tulee vastaan, se on ihan erilainen kuin mitä netin perusteella olen kuvitellut, se onkin pieni ja suloinen ja lämmin ja puhuu oulunmurteella lempeän leppoisasti. Vaihdamme halauksia, miten ihmiset pohjoisessa ovat niin lämpimiä, kauniita sanoja kuiskautuu korviin, sydämet suurina.

Taivas hämärtyy, ilma viilenee, kaupasta ostamme tomaatteja ja perunoita ja bataattia ja kaalia. Miittipaikka on pieni ja söpö kattohuoneisto, ensimmäiseksi huomaan akvaarion jossa uiskentelee sentinmittaisia katkarapuja. Sohvilla istuu vielä vieraita kasvoja, lämpimät halaukset kuitenkin murtavat jään. Istun lattialla ja soitan soivaa kulhoa, tunnen jo nyt yhteyttä, patja on pehmeä ja ulkona pimeää, sisällä soi musiikki ja tuoksuu ruoka, lattialla on kulhossa karkkeja, joiden päälle kaadamme popcornia, keskelle istutamme kukkakaalin. Kauniit ihmiset syövät, jokainen on omannäköisensä, vaihdamme hymyjä ja katseita.

Menninkäinen astuu ovesta sisään, sydämeni hypähtää. Sieltä se tulee, yhtä loistavana ja lämpimänä ja leppoisana kuin ennenkin, se hymyilee silmilläänkin ja oikestaan koko olemuksellaan, se jakaa rakkautta kaikille.
Se tulee ja halaa, leijona, se sanoo. Lämmin. Olikin jo ikävä. Se istuu taakseni ja hetken siinä olemme vain me kaksi, tuijotamme toisiamme silmiin, hymyilemme, tämä on aitoa iloa ja onnea ja autuutta, voiminä toivon että se hetki jatkuisi ikuisesti mutta tiedän että mun pitää päästää irti, ja minä päästän, koska minä arvostan ja rakastan, eikä hiekka pysy kädessä jos sitä pusertaa nyrkkiin.

Ja kohta hetki on mennyttä.

Mutta kiitos että sain kokea.

Ovesta astuu sisään tyttö, kaikki muu maailmassa hämärtyy. Voi miten se on niin. Se hymyilee silmänsä viiruiksi ja suunsa kirjaimellisesti korviin, ja se jakaa lämpöä kaikille, se halaa lämpimästi vaikkemme ole koskaan nähneet, minä tunnen yhteyttä, sitten se halaa menninkäistä ja minun sydämeni on räjähtää, nuo kaksi ihmistä ovat lämpimimmät keitä olen koskaan tuntenut, noilta kahdelta riittää rakkautta jokaiselle, arvatenkin myös toisilleen, toisaalta haluaisin rikkoa sen hetken, menninkäinen on minun, vaikka tiedän ettei ole. Hymyilevät kasvot, kaksi. Minä tunnen menettäneeni ihmisen elämästäni. Mutta annan hänen mennä, vaikka sydämessä tuntuu pahalta, nyt se katsoo jotakuta muuta samalla tavalla kuin se joskus katsoi minua, nyt se koskee toista ihmistä siten kuin minua vähän aikaa sitten.
Minä en halua inhota enkä olla kateellinen, mutta joudun lähtemään keittiöön, tilanne sattuu liikaa.

Istumme ringissä ja jaamme tunteita, kaikki tuntuvat yhdeltä perheeltä, minä voin katsoa ketä vain ja tuntea sellaista rakkautta, mitä en ole tuntenut tässä maailmassa useinkaan.
Mutta ei se olekaan tämä maailma.
Nurkassa istuu vieras poika, en ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Katseemme kohtaavat. Tuntuu kotoisalta. Siltä että näin on hyvä. Hymyilemme. Kohotamme kulmakarvojamme ja nyökkäilemme. Mitään emme sano, mutta tiedämme kyllä.

Matka käy ulos, kohtaan jälleen menninkäisen silmät, tuijotamme. Pitkään. Hymyilemme. Mekin nyökkäämme. Se se on, sanoo menninkäinen. Kyllä, sanon minä. Tämä on oikein, tuumaamme. Nyt se löytyi. Mä näen, sanon. Mä tiedän.

Mun on pakko nousta aina välillä leijumaan ihastuksessa ja flowssa. Näin on hyvä. Elän hetkessä, kellun. On hyvä, hyvä, hyvä. Äänimaailma kietoo kuin verkkoon. Katseet kohtaavat ihmisten kanssa. Vieraspoika tuntuu tutulta. Istahdan hänen viereensä, silitän päätä, hetken olemme vain hiljaa.

Ulkona menninkäinen taiteilee tulella, muut seisomme ringissä, kylmä hiipii iholle ja tunnen kuinka paljaat sormeni kangistuvat, Oulun pimeys ympäröi mutta ihmisten valo ja lämpö loistavat, teemme yhdessä halauspiirin ja tulee lämmin, keksimme laittaa musiikin päälle ja katulamputtomassa metsässä alkavat vuosisadan reivit, jalat tamppaavat maata, hiekka ratisee kivasti jalkojen alla ja saa aikaan efektejä, musiikki soljuu vartaloiden läpi. Jokaisella on oma tyyli. Rastat heiluvat, hiippahuput vilahtelevat silmien ohi, hetki menee ja hetki tulee ja hetki on.

Vieraspoika joutuu lähtemään, en meinaa huomata, ainoa jolle hän huutaa moikat on minä. Katson häntä kaukaisuuteen. Hän menee, kuka hän on, huudat lämpimästi hei. Tunnen kuinka osa minusta loittonee. Tule takaisin. Oli ihana nähdä, se sanoo vielä kaukaa. Olisi tosi kiva jos juteltaisiin vielä, se muistuttaa. Kyllä, olen samaa mieltä. Teemme yhdessä vielä namaste-tervehdyksen, luonnollisesti ja automaattisesti, syvä kunnioitus ja rakkaus kaikkea kohtaan, poika poistuu pimeyteen ja minä puolestani kerrostalon lämpimään kellertävään hohteeseen.

Tyttö menee menninkäisen mukana niille nukkumaan, hetken tunnen piston sisälläni, mutten kauaa, olkoon, miksi minä rajoittaisin rakkautta, minäkin tunnen sitä ja voin jakaa sitä ja kaikki voivat.
Yö on epämiellyttävä, lattia on kova ja vieressä nukkuu kuorsaava hipinretku, tahtoisin paeta keittiönpuolelle mutta siellä ei ole ainoatakaan patjaa lattialla, luihin sattuu ja välistä tekisi mieli vain kadota.

Aamu alkaa ajoissa, muut nukkuvat, miten hyvältä tuntuukaan nousta pois hikiseltä patjalta keittiöön, jota katselin koko yön. Selkä on jumissa, istun tuolille ja avaan mandariinin, olen ainoa hereillä. Katselen ulos, sumu peittää maisemaa, harmaata, ihan kuten kuvittelinkin Oulusta.

Päivä on rento ja hiljainen. Ihmiset lipuvat kaupunkiin. Minä en jaksa lähteä. Kuuntelemme musiikkia, omiamme kuin muidenkin, jotkut polttavat parvekkeella, jääkaapin oveen ilmestyy piirroksia, lampun paikalla katossa roikkuu pehmoleluaurinko. Tutustun ihmisiin lähemmin, nojaan, selkää hierotaan.
Lähetän vieraallepojalle foorumin kautta viestin. Tulisi takaisin. Jotakin jäi kesken, niin tunnen.
Odotan vastausta.
Odotan.
Ja sitten se tulee, illalla, suuni venyy korviin ja silmät muuntuvat viiruiksi, hyvä, pehmeä olo täyttää minut, se vastasi sittenkin, laittoi numeronsa, tallennan sen oranssin, vanhan puhelimeni muistiin ja halaan puhelintani innoissani.

Illalla reivaamme jälleen, pimeyden turvin, katsekontakteja, soljuvaa liikettä ja musiikkia, oikein tanssiminen on helppoa, ei ahdista vaikka muut katselevat, tunnen energiatason nousun. Juomme mateeta ja keitämme kahta eri keittoa, tyttö tekee sen, hän tuntuu pehmeältä ja rakastavalta, ajaudumme ovenpieleen sylikkäin, hän on lämmin ja hyvä, pörröinen, hymyilemme nenät vastakkain, nautimme toistemme läsnäolosta, painaudumme toisiamme vasten ja sivelemme toistemme kasvoja.
Lopuksi hymyilemme pitkään. Emmekä sano mitään, vain pehmeitä pieniä kuiskauksia.
Illalla valvomme muutaman pojan kanssa keittiössä, he ostivat kaupasta pomelon ja nyt avaavat sitä, minä otan yhden neljäsosan pomelonkuoresta ja asetan sen päähäni, pojat tekevät samoin, me neljä istumme keittiössä pomelonkuoret päässämme ja keskustelemme kaikesta tähtitieteellisestä ja ylihilseenmenevästä ja kaikki tuntuu oikealta.

Ja yöllä yksi pojista onkin kadonnut, alkuillasta lauloimme hänen bändinsä kappaleita, minä, tyttö ja kitarasäestys lauloimme scandinavian music groupia, e esittää oman kappaleensa, musiikki vaihtuu reivistä rauhallisempaan.

Lähtöpäivä.
En tahdo.
En pääse edes halaamaan menninkäistä. Tyttöä pääsen. Vieraspoika lähettää viestiä, tulisinko kahville, sydän loikkaa, mitä! Mutta emme ehdikään nähdä ja kaikki jää kesken, kotimatka on pitkä ja nukun kaksi tuntia, herään siihen kun joku haluaa istua viereeni, nostan tavarat pois viereiseltä penkiltä. Juna halkoo kilometrejä pilkkopimeässä. Muistot kaivertavat merkkejään. Miksi piti lähteä. Miksei voinut jäädä.

Kaikkea ei voi edes sanoin kuvata, mutta se on jäänyt johonkin syvälle mieleen, kaikki katseet ja tunnelmat ja muistot, kullattuina, ei makeaa mahan täydeltä ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta rakkaus jää, sitä ei saa pois, minä rakastan rakkaudentunnetta. Se on tärkeää. Näin on hyvä. Me tapaamme vielä, sanon vieraallepojallekin niin, ja muille, minä haluan tavata vielä.

Aamulla herään kamalan myöhään ja huomaan varpaassani olevan rakon puhjenneen, sattuu hirveästi ja jään kotiin.
Vaikka ikävä sattuu ehkä enemmän.
Mutta minä menen kohti uutta seikkailua, tunnen sen. Eivätkä he katoa, me olemme saman taivaan alla ja katselemme samoja tähtiä ja hengitämme samaa ilmaa, rakkaus toimii kauaskin.
Yhdessä on kuitenkin hyvä. Parempi. Paras.

Kiire Ouluun

Mihin noilla on niin kova kiire.
Minä seison Kampin edessä, kylmä tuuli puhaltaa ja nostan hartioita korviin, lokkeja kaartelee taivaalla ja seuraan niitä katseella.
Harmaa massa valuu pikavauhtia ohitseni, kenkien kopsetta, kännyköitä. Mutta minä odotan. Mihin tässä on kiire.
Mies juoksee suojatien yli ja kiristää tahtiaan. Autoja sinkoaa ohitse. Minä seisahdun liikennevaloihin.

Mihin mulla olisi kiire. Onko mulla kiire. Mulla on kiire. Onko mulla pakko olla kiire.

Mulla on kiire nähdä kaikkea. Ja elää. Miks. Kun kuitenkin tätä kestää jonkin aikaa enkä varmaan näe elämässä sen enempää kuin mitä mun on tarkoitus nähdä. Tämä on tavallaan tosi hassua, ajattelen aivoni joka kerta solmuun ja sitten availen sitä solmua illalla selkäkipuisena peiton alla käppyrässä.
Tekisi mieli itkeä kun sattuu.

Käyn Taiteilijapojan kanssa ensiksi kahvilla ja sitten leffassa. Hän ehdottaa, menemme katsomaan piirrettyä, nauramme kippurassa ja pidätämme hengitystä kun päähenkilö on pudota leijuvasta talosta.
On hauskaa, vaikka selkään sattuu kamalasti ja tuntuu kuumeiselta, silmät on vaikea pitää auki ja on kylmä ja kuuma samaan aikaan.
Hän saattaa minut junalle, näemme jälleen, ensi viikolla.

Mä en enää uskalla lukea teidän blogeja kauheasti, siellä on sellaista juttua jolta yritän nyt suojella itseäni, sellaista kaikkea mitä viime vuonna tuli käsiteltyä näihin samoihin aikoihin, siellä on jotain sellaista mistä luulen osin kasvaneeni ulos, osin onnekseni ja osin harmikseni. Joten anteeksi kauheasti, tässä ei ole mitään henkilökohtaista, yritän vain suojella liikaakokenutta itseäni ja kehoani, ehkä se ansaitsee hetkisen lepoa, ehkä sillä on oikeus olla hetken aikaa sellainen kuin se on, ilman kauheaa kuritusta ja pakottamista ja ahtamista.

Ei siitä sitten enempää.

Viikonloppu on jälleen liian ihana. Rakastun elämään koko ajan uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Perjantaina lähden kotoa kahden kassin kanssa, toisessa vaatteita ja hammaspesutarvikkeet, toisessa työkamat ja viitta. Lähden kaupungille, pyörin, en keksi tekemistä, törmään työkavereihini, he ovat kaikki minua paljon vanhempia, tai ainakin luulen, mutta kahteen heistä koen ihan erilaista yhteyttä, ovathan muutkin ihania, mutta nuo kaksi ja etenkin se toinen niistä, minusta tuntuu että se on sellaista molemminpuolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Hiljaista yhdessäoloa, nyökyttelyä, hymyjä ja samantien ymmärrettyjä huonoja vitsejä, kyseenalaistamattomuutta.

Perjantaina minä saan taas ennaltatuntemattoman pojan numeron. Pyydän häntä kaveriksi facebookissa. Kaunis ja mielenkiintoinen.
Töiden jälkeen kaksi tuntia kaupungilla, kauniita ihmisiä, mies kehuu tyyliäni ja hänellä on pyöreät john lennon-lasit, keskustelemme pitkään maailmanpolitiikasta ja kehitysmaiden tilanteesta.
D kääntää pääni keskellä rautatientoria, katso tuota rastatukkaista poikaa, kuka se on, onpa suloinen. Katson häneen merkitsevästi. Hän katsoo takaisin. Vilkutan. Hassuttelemme. Joku porukastamme tuntee hänet, hän esittäytyy, vaikuttaa mukavalta, katoaa sitten ja löytyy uudestaan tupakkapaikalta. Keskustelemme jotakin, räplään hänen vauvarastojaan, letkeää.

Jeesustelijat yrittävät käännyttää, minä pysyn rauhallisena, he huutavat minulle kasvot punakkaina, vastaankulkijat katsovat minua säälien, shh, sanon, shhh rauhoittukaa antakaa kun selitän. Ei suunvuoroa. Sinä oot viisas tyttö usko jeesukseen niin pelastut. Ja minä sanon että minä oon jo onnellinen näin, tämä toimii minulle, minä löydän onnen rakkaudesta, mutta se on saatanan valhe, he sanovat, sun sydämestä puuttuu jotain.
Mutta mä tiedän että mun sydämestä ei juuri silloin puutu mitään.

Miksi se voisi olla väärin, jos se toimii mulle.
MULLE se on totuus. Heille joku toinen on totuus. Hare krishna-munkkikaverini liittyy keskusteluun, totuus on hänen kulmastaan jälleen erilainen, totuus on niin subjektiivinen käsite, kukaan ei ymmärrä kun sanon että jokaiselle totuus voi olla eri asia, ettekö te näe, pohjimmiltaan me kaikki haemme kuitenkin samaa, pohjimmiltaan puhumme samasta asiasta eri käsittein ja nimin.
Mutta he eivät kuuntele, enkä minä jaksa enää välittää.

Torstai-perjantai yönä näen unta jossa rakastun sokeaan palavasti. Meidän suhteemme on terveempi kuin koskaan kenenkään muiden. Hän koskettaa kasvojani. Hän on hellä ja ymmärtäväinen. Hänellä on valkoinen keppi ja minä rakastan kaikkea hänessä, jo hänen läsnäolonsa tuntuu lämpimältä säteilyltä, minä rakastan häntä puutteistaan huolimatta, oikeastaan sokeus tekee hänestä vain täydellisemmän, hän ilmaisee itseään, hän on syvä kuin ikuinen kuilu, monisyisempi kuin ainiaan jatkuva fraktaali.
Hän tuntuu hyvältä.
Aamulla on kurja herätä. Toisaalta tuntuu puhdistavalta. Silmiä avaavalta. Minä voin rakastaa.

Töiden jälkeen hyppään bussiin, neljäkymmentäviisi minuuttia ajoa, peltoa, tummaa taivasta ja maata, pelkoa siitä että pysäkki meni jo.
Mutta ei, osaan jäädä oikealla.
Velhoteemaisissa juhlissa on tarjolla neljää eri pitsaa ja sipsejä ja vadelmaveneitä ja tummia ja vihreitä viinirypäleitä. Ovella vastaan loikkaa pupunkorvainen tyttö pienessä hiprakassa. Pysäkiltä samaa matkaa kanssani kävelee punaiseen sonnustautunut luurankonaamainen poika. Hän selittää jotakin kuolleista variksista, minä tajuan, sehän on A, leiriltä muutaman vuoden takaa, kerron sen hänelle, olemme kuin ällikällä lyötyjä, miten tämä on mahdollista.
Kummaa sattumaa.

Kerron eteisessä työpäivästäni, takahuoneesta tulee joku, en kiinnitä huomiota.
Terve, se sanoo. Käännyn.
Edessäni seisoo pienessä ja sotkuisessa oviaukossa se rastatukkainen poika. Käteni nousee suuni eteen, muu unohtuu, kiljaisen hämmästyksestä, mitä, nauramme yhteen ääneen. Mä asun täällä, poika sanoo. Ihmettelen. Miten ihmeellinen maailma onkaan, miten sattumanvaraisesti tällaista voi tapahtua.
Silloin huomaan että kukkaruukussa istuu muumipehmolelu ja että kissa yrittää kiivetä pyöräilykypärään, hattutelineellä on kiinalainen riisinpoimijan hattu ja vessa on vihreä.
Juttelemme pojan kanssa, tuntuu lämpimältä, hänkin on ihmeissään, miten tämä on mahdollista, mieti me tavattiin vasta tänään ja nyt jo tulin sit teille yöksi, sanon, hän nauraa, koska sehän on totta.

Ulko-ovi käy, sisään astuu enkelinhiuksinen poika.
Osoitan häntä sormella ja kiljaisen jälleen. SINÄ. Poika katsoo minuun, kyllä, minä. Minä näin pojan pari päivää sitten rautatientorilla, hän kiinnitti huomioni heti, käskin greenpeacen feissariystävääni feissaamaan hänet, hän onnistui, kyllä minä tunnistan tällaiset ihmiset.
Puhun enkelinhiuksisen pojan kanssa pitkään, tuijotamme toisiamme silmiin ja nauramme, syömme kilpaa vadelmaveneitä ja viinirypäleitä, poika kietoutuu viittaani.

Sisällä istuu shamaaniksi pukeutunut tyttö, sulkia päässä ja säkkikankaasta tehty asu, hän esittäytyy, juttelemme niitä näitä.
Puhe siirtyy Värttinään.
Hän on ollut keikalla. Niin minäkin.
Tajuamme että näimme joskus puolitoista vuotta sitten, minä panin hänet merkille koska hän oli lisäkseni ainoa joka osasi sanat ja joka oli innoissaan, muistan hänen punaisen tukkansa, ja sitten käy vielä ilmi että hän on kaverini ensirakkaus, naispuolinen sellainen, syy miksi kaverini tuli kaapista.

Linkittymistä tapahtuu enemmän kuin on laillista.

Enkelinhiuksinen poika nukkuu viitassani kauniisti, me molemmat käperrymme säkkituoleille ja nukumme koko yön kasvot vastatusten, aina välillä heräämme, toisinaan yhtä aikaa ja katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme, alakerrassa joku käy suihkussa ja kuuluu kolinaa, illalla kaikkia naurattaa kamalasti, minä en edes juonut mitään.
Koska ei minulla ole intressiä sellaiseen, boolia oli tarjolla suuressa vadissa ja kaikilla oli useampi tölkki juotavaa.
Tanssimme ja kuuntelemme psykeä. Syömme niin että räjähdämme.
Aamu alkaa vadelmaveneillä ja uuninpelliltä löytyneillä pizzanrippeillä, kaavin sipsikulhosta murusia. Kissa saalistaa nukkuvan kaninkorvatytön jalkaa, A kuorsaa kääriytyneenä punaiseen lakanaansa, osa nukkuu vielä pitkälle iltapäivään, senkin jälkeen kun minä jo lähden kohti keskustaa.

Keskustassa näen vallattoman kauniita ihmisiä.
Ja tuttuja, rastahiuksia, feissareita.

Suunnistan kohti seuraavia juhlia kahdeksalta, astun sisälle oranssiksivalaistuun kommuuniin, ulkona sataa ja sisällä on lämmin, sohvalta hymyilee tuttuja kasvoja, työkaveriporukkani, jopa se kaikkein rakkain, täällähän te olette, istun lattialle heidän eteensä ja syön mustikkapiirakkaa ja suklaakakkua ja dominokeksejä ja sipsiä ja popcornia ja karkkia ja pähkinöitä ja rusinoita.
On hieman tylsää. Ympärillä kuhisee vieraita aikuisia. Alkoholi virtaa. Joku polttaa terassilla. Naurua, hymyjä, vieraita katseita, kuitenkin lämpöä. Pieni kommuuni on tupaten täynnä ja puheensorina valtaa mielikuvituksellisesti sisustetun asunnon. Olohuoneessa on pesukone, jonka sisällä diskopallo pyörii värikkäänä. Suitsuke palaa.

Työkaverit lähtevät. Tulee orpo olo. Istun sohvalla ja katson hauskaapitävää porukkaa, hetken tunnen irrallisuutta, kuitenkin sivustakatsojan rooli on välillä nautittava olotila.
Viereen istuu poika, alkaa kääriä sätkää. Juttelemme, hänen silmänsä vaeltavat, lähdemme terassille muiden tupakanpolttajien sekaan, savu tunkeutuu päähäni ja hetken tuntuu että pyörryn, istahdan holtittomasti alas ja tuijotan terassilta ulos, seurue lähtee, minä jään, paikalle tulee muita, keskustelemme jostakin kummasta, keittiössä leivotaan pullaa.
Menen sisälle, ehkä pää kestää sittenkin, syön rusinoita. Olo on hyvä. Lämmin, rento, yhteenkuuluva, puhun magiasta joidenkin ihmisten kanssa, toisten kanssa vääntelemme käsiämme, minä osaan kaiken ja he ihmettelevät, mutta minusta ne jutut ovat aina olleet helppoja, en minä tajua.

Katseeni osuu jälleen viereeni istuneeseen sätkäpoikaan. Hymyilemme toisillemme nyökytellen rennosti.
Emmekä vaihda sanaakaan.

Juhlat alkavat hiipua, kysyn saanko jäädä yöksi, kotiin en tähän aikaan saa mennä. Istun ihmisten kanssa ringissä, miehellä on pahvimuki korvassa ja mukin pohja toisessa, mun lasini on pohjaton, seurue nauraa. Väsynyttä. Musiikki alkaa soida, fiilistelemme, hallissa ihmiset alkavat soittaa kitaraa ja laulaa, mietimme miksi kaikki halusivat nyt samaan aikaan musisoida.

Soittajapoika vierestäni lähtee ja liittyy hallin orkesteriin, hän soittaa kitaraa, joku toinen paukuttaa tarjotinta kuin rumpua, punatukkainen nainen laulaa itsekeksimiään sanoja omalla sävelellään, taitamattomat soittavat marakasheja ja melodicaa, nokkahuiluja ja rumpua ja banjoa, kaikkki sointuukin yhtäkkiä kauhean hyvin yhteen. Minä soitan purkkia, joka on täytetty jollakin kivasti rahisevalla.
Punatukkainen laulajanainen tuo huoneestaan tiibetiläisen soivan kulhon. En saa siitä silmiäni irti. Alan soittaa. Muut hiljenevät. Miten se tuon tekee. Kulho soi kovaa ja täyteläisesti ja värisyttää sieluani, ehkä muidenkin, tästä lähtee uusi melodia, jokainen improvisoi jotakin, kaikki kuulostaa mielettömän hyvältä. Äänet soivat yhteen. Ykseyttä.

Soitamme näin varmaan kaksi tuntia. Kunnes kaikki muut ovat lähteneet tai nukkumassa, kello on neljä yöllä. Viimeisetkin pitsat ja pullat on syöty. Alkoholit juotu. Ääntelemme vielä kuin linnut, soitamme rauhallisia sävelmiä.
Kirjoitamme jääkaapin seinälle runoja.
Hyvää yötä, sanoo soittajapoika. Hyvää yötä, sanon minä.
Päädyn hallin sohvalle paksun peiton alle ja nukun sikeästi puoli kahteentoista aamulla.

Kättelen erästä kommuunin asukkaista, autan heitä siivoamaan muiden nukkuessa, juon teetä ja istun yksin ahtaassa keittiössä.
Loma meni ohi niin nopeasti. Ehdin tekemään kauheasti kaikkea. Tuntuu hyvältä.

Ensi viikonloppuna seikkailen ehkä Ouluun. Sinne meno tuntuu rintalastassa ihanalta, värisevältä ja vähän haikealta, samalla kauhean innostavalta, ei yhtään raskaalta.
Ensi viikolle on joka päivälle hommaa, maanantaina näen pientä rastapäistä ystävääni ja lahjoitan hänelle vaatteita, tiistaina ehkä käyn avohoitotapaamisessa ja tapaan toista ystävääni iguanassa, keskiviikkona on töitä, torstaina. Tulee olemaan kivaa. Perjantaina lähden Ouluun.
Sinne on pakko päästä.

Mulla on aivan mielettömän läski olo. Läski läski läski paksu paksu paksu.
Naamani on varmaan sarvikuonon takapuolen levyinen. Vatsassa näkyy sata makkaraa ja vähän päälle.

Mutta minä en jaksa huolia. Ihan sama. Minä syön vain lisää jätskiä ja pastaa ja luomuspeltti-hunaja-leipää ja näkkäriä ja omenoita ja karkkia. Ihan sama. En minä välitä. Näin minä olen onnellisempi.

Vai olenko? Illalla tulee niin huono olo, että on pakko oksentaa vähän jäätelöstä pois.

Mutta minä tapaan ihan mielettömiä ihmisiä. Monet sanovat että minusta säteilee energiaa ja lämpöä ja sellaista, he halaavat minua ja katsovat syvälle silmiin.
Minä pysäytän kadulla söpöjä hippejä, ihania rastapäitä, maailman kauniimpia ihmisiä, loikkaan heidän eteensä ja vilkutan, voi miten sulankaan heidän edessään. He ovat ihania ja jäävät juttelemaan, toisin kuten oravanpyörässäjuoksijat, he viipottavat ohi ja näyttävät kättään, en minä nyt jouda, on kiire kiire kiire. Mutta minne?

Perjantaina minä sulan hippipojan eteen vahaksi, olemme molemmat minuutin hiljaa ja katsomme toisiamme silmiin. Hän on ihana ja rauhallinen.
Enkä minä tunne häntä.

Messuilla minä tapaan miehen, jonka energia säteilee kaikkialle, hänellä on suuret silmät ja kaulassa helmiä, hymyilen ja hän katsoo takaisin, törmäämme monta kertaa ja aina sama energia täyttää minut ja ympäristön. On hyvä olla.
Pysähdyn. Ostan kaulakorun. Mies tulee takaisin. "Kuka sinä olet?" se kysyy. Vastaan, juttelemme.
Minä kysyn, kuka hän on.
"Minä olen sinä" hän vastaa.
Sisälmyksissä kääntyy ja vatsanpohjaa kutittaa, hymyilen ja uppoan miehen silmiin, kaikki muu sumentuu.
Miten jännittävää!
"me tapaamme vielä"
Ja minäkin olen siitä ihan varma.

Tapaan toisenkin energiaihmisen, keskeltä ihmisvilinää, hän suorastaan säteilee, minä katson häneen ja huomaan hänen katsovan minuun, alkaa naurattaa ja hänkin hymyilee, kierrämme eri suuntiin ja repeämme nauruun, menen hänen luokseen.
Juttelemme kauan ja avaudumme elämästämme.
Istumme sinisillä penkeillä muiden lipuessa ohi. Hän tuntuu hyvältä ja rauhalliselta.
Halaamme, hän halaa vahvasti, läsnäolevasti, minä halaan takaisin. Halaamme kolme kertaa, ja joka kerta tuntuu edellistä paremmalta.
Vaikken minä häntäkään tunne, mutta saan hänen numeronsa, mekin tapaamme varmasti vielä.

Pysäytän kadulta sirkustaiteilijan, asunnottoman, köyhän, ulkomaalaisen, alaikäisen. Voi miten minä rakastan tätä työtä, aivan mieletöntä, saan tutustua ihmisiin ja saada uusia kontakteja, minun energisyyteni huomataan ja se on hyödyksi, rakastan työkavereitani, lauantaina on erään työkaverini kommuunissa bileet ja minut on kutsuttu, kerrankin. Nauramme työkavereiden kanssa, vitsailemme, hymyilemme, tsemppaamme toisiamme, me olemme kuin perhettä, kaikki jakavat samoja mielipiteitä.

Tiistaina minä hypin jälleen keskustassa, kansio ja kynä kädessä, tutisen kylmästä ja välillä kipristelen naurusta, työnteko sujuu.
Ja ainiin perjantaina minä poseeraan hel-looks-naiselle, minun kuvani on nyt siellä jossain, en minä tiennyt että miun aamusella sattumanvaraisesti valitsemani vaatteet niin hienoja olisivat.
Tiistaina Poika pyytää minua kahville. Tai oikeastaan minä pyydän häntä liittymään Unicefiin. Olen oma itseni ja energinen ja avoin. Hän ei pysty, ei ole rahaa, hän on alaikäinen.
Mutta sitten hän tulee takaisin.
"Mä ajattelin pyytää sua kahville tai jotain"
Okei, tietysti lähden, totta kai! Juttelemme pitkään pitkään, vaihdamme numeroita, nauramme, puhumme kavereideni kanssa, meillä on hauskaa. Hän on hauska, Kaunispoika, sanoo R, onhan hän ihan kauniskin, ei siinä mitään.

Ja minä tutustun uuteen tyttöön jonka luulen olevan kaksikymmentä mutta hän onkin neljäntoista, töiden jälkeen kiertelen hänen kanssaan kaupungilla ja juon halpaa teetä viidelläkymmenelläsentillä, jäädymme ulkona ja sulamme sisällä ja käytämme finnkinon vessoja.
Ja tänään sain häneltä housut ja kiertelimme Kierrätyskeskuksessa ja otin ilmaiseksi mukaani paidan ja huivin ja kengät ja toisista kengistä maksoin kaksi euroa.

Viimeyönä näin pelottavaa unta.
Minä varastin kaupasta omenalimpparia ja omenamehua ja laitoin avatun omenamehupaketin laukkuuni ja sitten se kaatui ja sitten se piippasi ja sitten oli kauhean noloa ja sitten minun huoneeni oli maalattu siniseksi ja vaihdettu siskoni kanssa ja tapetit oli revitty irti ja me asuimme vanhassa kodissa ja minä itkin ja sain paniikkikohtauksen.

On ihanaa herätä taas tästä minun ihanasta punaisesta huoneestani. Lämpimästä. Kiireettömänä. Paniikkikohtauksettomana. Terveenä.

uraohjus

Minulla on töitä, sen takia minä vietän kaupungissa nykyään pidempään kuin ikinä. Minulla on tekosyy katsella kivannäköisiä ihmisiä, perjantaina minä näin sellaisen söpön rastapään ja minä juoksin sen eteen ja vilkutin ja sitten juttelin sille vaikka se väitti että sillä oli kiire, mutta se jäi siihen juttelemaan, se oli oikein kivan oloinen.
Perjantaina mä en tiennyt mitä tehdä, kun N lähti ja minun piti mennä niille yöksi, minä jäin kaupunkiin ja kohtasin kaikkia tuttuja ja roikuin niiden kanssa iltamyöhään

Tuunasin itselleni paidan jostain Kierrätyskeskuksen ilmaisosastolta ottamastani mekosta, tästä tuli tosi kiva.

Tänään töihin kutsuu 4H ja huomenna menen koulutukseen, minä sain vihdoin töitä.
Miun tekis mieli muuttaa pois.

Viikonloppu kummittelee vieläkin mielessä. Kuuntelen musiikkia ja itken. Katson M:n kuvia ja itken. Katson H:n lähettämiä kuvia ja itken ja nauran. En tiedä miten reagoida. En tiedä mitä tehdä. Ihmiset, te olette elossa, miksette te näe sitä, miksi minä näin sen viikonloppuna niin hyvin!

Tuntuu kauniilta. Kauhean hyvältä.

Koko viikonlopun vietin pienessä kellarihuoneistossa neljänkymmenen hipinretkun kanssa.

Mun sydän räjähtää kohta. Mua itkettää. Mua naurattaa. Mun tekee mieli juosta alasti pellolla. Mun tekee mieli syleillä maailmaa ja nauraa ja huutaa ja rääkyä. Ja mun tekee mieli istua sylissä. Mun tekee mieli silittää ihmisten päitä ja tuntea se ykseys ja onni ja se hyvä olo ja se kaikki ja voi ei nyt itken oikeasti.

Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla kotona.
Mä itken pitkästä aikaa ja se tuntuu aika vitun hyvältä. Mun on tehnyt mieli itkeä eilisestä alkaen ja nyt se kaikki tulee ulos ja loppuukin kuin seinään ja jatkuu taas kohta.

On niin hyvä olla että sattuu ihan kamalasti. Sattuu ja koskee ja tekee kipeää ja tuntuu että sydän pyrkii ulos ja sitten seuraavassa hetkessä tuntuu että sydämen kohdalla on iso läjä tyhjyyttä, jokainen niistä ihanista ihmisistä vei musta palan mukanaan

Nyt mä tiedän millaisia ihmisiä mä haluan lähelleni. Mä haluan Oikeita Ihmisiä, enkä niitä joita näin tänään metrossa ja bussissa ja junassa, en niitä harmaita polviintuijottelijoita, niitä jotka katsoivat kamalan tuimasti kun minä hymyilin ja fiilistelin elämän ihanuutta.

Samalla tuntuu kamalan toivottomalta.
Voin sanoa että tunsin viikonloppuna ihan oikeaa rakkautta. Mä olen kokenut sitä ehkä kerran aiemmin, ehkä, en ole varma. Mutta tästä mä olin varma. Se oli Yhteyttä ja Ykseyttä ja Rakkautta ja Hiljaista Ymmärrystä. Se oli pitkiä silmiinkatsomisia, perhosia siellä missä sydän ennen on ollut, pään rapsuttamista, vienoja hymyjä, käpertymistä saman villatakin alle yöllä. Käsi mun kyljellä. Se kosketus tuntui hyvältä.

Mä olen niin sekava ihminen. Silloin kun tuntuu hyvältä, sattuu kamalasti. Silloin kun tuntuu paskalta, tuntuu oikeastaan ihan kamalan hyvältä ja oikealta. Mun tekee mieli itkeä aivoni ulos tällä nimenomaisella hetkellä.

Miksi mun tarvitsee olla niin nuori. Mä en tule toimeen omanikäisteni kanssa. Mä tulen toimeen Ihmisten kanssa. Sellaisten värikkäiden. Sellaisten, joiden kanssa voi halia pienessä opiskelija-asunnon keittiössä. Kokki on puolialasti ja H nostaa minut tiskipöydälle. Meitä on halissa varmaan kuusi. Tuntuu hyvältä.
Sellaisten, joiden selän taakse saa hiipiä, joiden päätä saa hieroa, ilman että sanoo sanaakaan. Joita saa koskea. Joita saa halata pitkään ensinäkemisellä. Joita saa suudella ja joiden korvaan saa laittaa nenänsä jos haluaa. Joiden sielun tuntee omassaan.

Itkeminen pitkästä aikaa vapauttaa.

Viikonloppu oli täynnä pitkiä syleilyjä täysikuunpaisteessa metsässä. Kasvisruokaa. Rastapäitä. Tanssia ja laulua. Yhteismeditaatiota ja ääniörinää. Hallittua kaaosta.

R A K K A U T T A.

Mä en ole koskaan kokenut noin paljoa rakkautta samassa huoneessa. Nyt mä koin. Mä haluan takaisin.
Minä sain kiehnätä, minä sain kehrätä. Minä sain osoittaa rakkautta. Minulle osoitettiin sitä, ehkä liian vähän, minä en saa siitä koskaan tarpeekseni, mutta minä koen että minun kuuluu jakaa sitä kaikille. Tuntui ihanalta istua keskellä hämyistä huonetta ja olla puheensorinan ympäröimänä. Tuntui ihanalta alaselässä.

Villasukkiin tuli molempiin päihin reiät.
Ne on kamalan hienot.
Housuihin tarttui maalia isosta yhteispiirroksesta. Samoin käsiin.
Maalasin vahingossa käsivarteeni lisää luomia.

Reppu on vieläkin pakattuna.
Minä tahdon takaisin.
Ihmiset, minä rakastan teitä. Tulkaa takaisin.

Ja samalla tiedän - he ovat minussa, muistot ovat tärkeintä, minä sain irti kaiken mitä universumi halusi antaa.
Pelkkää voittoa.

Niin hyvä olla että itken vielä hetken lisää.
Yritän selvitä ilman lääkkeitäni.

Mulla ei ole tänne enää kovin asiaa.
Oikeastaan haluaisin kuopata tän kaiken jo taakseni.
Tuntuu nyt todela, että elämästä aukesi uusi aukeama, ja tällä tavoin minä vain haluan kurkkia edelliselle sivulle ja lukea uudestaan mitä siellä lukikaan ja kokea ne tunteet vielä, vaikka minun ei tarvise, elämässä tärkeämpää on se matka kuin määränpää, matkalla kävi nyt näin mutta kohta voi käydä eri tavalla.

Minulla epäillään ehkä bipolaarisuutta, maanis-depressiivisyyttä, siltä tämä vaikuttaa, minä näin viime viikolla äitiäni tasan viiden minuutin verran, maanantaina lähdin kaupunkiin huvikseni ja eksyin In kanssa ratikoilla ja sitten istuimme kaivarissa niin kauan että tuli pimeä, tiistaina kaupungilla tapasin ihan liikaa ihmisiä, ihan kauhean paljon ja istuimme Iguanassa ja kerroimme että olemme salaisia agentteja, keskiviikkona tapasin munkkiystävääni kaupungilla ja kadotin kännykkäni ja torstaina tapasin rakasta sähköpostiystävääni ja hän on ihana ihminen ja niin kovin lämmin ja värikäs.

Perjantaina piti lähteä leirille mutta yhtäkkiä en halunnutkaan, jään istumaan kotiin ja käyn koneella. On ihan hyvä olla. Niin hyvä että sattuu.
Ja toisaalta huolettaa kamalasti se, että tämä menee överiksi. Ystävät ihmettelevät, ihan kuin olisin auringon tavannut, ne sanovat, äiti sanoo että menen ihan liikaa, muistanhan syödä, ei tämä ole normaalia, puhun nopeasti ja kaikille ja olen koko ajan menossa ja hypin ja tekee mieli juosta pellolla.

Lääkitystä on liikaa. 60 mg seronilia. ehkä liikaa.

Miksen minä saa tätä mieltäni kuriin.
Itkisin jos itkettäisi, mutta kun ei edes itketä, viime aikoina on itkettänyt vain se että poikapuoliset tiput heitetään tehtaissa lihamyllyyn raa'asti, kännykän katoaminen ei tunnu missään vaikka suurin osa ihmiskontakteistani meni ehkä siinä mukana, mutta jos he ovat elämässäni tärkeitä he kyllä ymmärtävät ja osuvat kohdalleni uudestaankin.

Miltähän näyttää oikea maailma. Sitä minä mietin.

Sattuu ja puristaa.
Mikään ei onnistu ja hirsimökin painavat seinät kaatuu päälle.
Liikaa karkkeja ja sipsejä ja lisää karkkeja ja ruokaa ja kaikkea kauheaa, ihan liikaa liikaa liikaa, mummi istuu tuolissa ja minä suorastaan tunnen hänen huolestuneisuutensa, tule tänne niin mä hieron mutta kun en minä tahdo kun ei se auta enkä minä halua liikkua mihinkään.
Ja sitten en muista paljon mitään.
Kidun lattialla ja yritän hengittää ja rauhoittua mutta ei onnistu, nyhdän matosta kuituja irti, kivoja pikku naruja, oikein värikkäitä, silmissä sumenee.
Miksi ne seroquelit piti jättää kotiin juuri tänään. Juuri tämän matkan ajaksi. Miksi minä luulin pärjääväni. Miksi oli mennyt niin hyvin.

Loikkaan äidin ja isän sänkyyn, pieni pimeä huone, selkä perimmäistä nurkkaa vasten.
Ees, taas, ees, taas.
Rauhoittaa.

Äiti tarjoaa opamaxia.
Anna kokonainen.
Liikaa.
Ei se anna.

Ees, taas, ees, taas.

Hengitä, ulos, sisään.
Kaikki on hyvin.
Mennyttä ei voi muuttaa.
Keskity.
Kaikki on hyvin.
Mene nukkumaan.
Mutta on niin kauan aikaa, mitä teen, minä vain syön, voi keksi jotain tekemistä keksi, miksen voi mennä ulos ja kävellä kauas kauas pois voi miksen voi miksei ole seroqueleja.

Ees, taas.

Sydän hakkaa tiuhaan.

Sisko on painellut mökin ovesta ulos veljen kanssa, niin se tekee usein, se ei kestä katsella, mummi lohduttaa äitiä, tunnen mummin huolen kaukaa asti, tunnen kuinka muut vaikenevat asiasta vaikka tiedän että he haluavat puhua.

Kohtaus ohi, rauhoitun tietäessäni että Anna-lehdessä on ristikko jonka voin täyttää, olen saada uuden kohtauksen kun lehteä ei löydykään, kiipeän jyrkät portaat yläkertaan, piirrän mustalla kynällä ristikkoon kirjaimia ja kuvioita ja eläinkuvia.
Ristikot ovat aina rauhoittaneet minua, niitä minä tein kaikilla osastoillakin.
Minä saan käyttää aivojani ja keskittyä muuhun kuin läskiin oloon ja ahdistukseen ja rullalle kiertyvään vatsaan ja hyllyviin reisiin.

Seikkailuja

Ensinnäkin, kun kerran kysyttiin, pituutta minulla on ihanat 158 senttimetriä, olen lyhyt kuin mikä mutta minusta se on ihan kivaa oikeastaan.

Tapahtuu outoja asioita.
Löydän itseni oudoista paikoista, kahdelta yöllä jostakin espoon perukoilta, osaston sulkemisaikaan vasta sörkästä, taiteiden yönä neljältä rutistumasta sohvan väliin.
Näitä asioita ei tapahdu mulle. Näitä tapahtuu kaikille muille.

Mulle kuuluu tapahtua vain sellaista että menen kouluun ja tulen kotiin ja syön, olen koneella, katson telkkaria ja nukahdan ja aina silloin tällöin olen kavereiden kanssa jossakin ja olemme hillittyjä ja istumme kahvilla.

Mutta nykyään minä tykkään olla impulsiivinen ja lähden extempore espooseen ja melkein poriin perjantaina ja taiteiden yönä en sovi mitään kenenkään kanssa, mutta silti ehdin hengata kaikkien kanssa ja tapaan myös tuttuja joita ei ollut tarkoitus ja joiden en edes tiennyt olevan kaupungissa, kaksi kaveriporukkaa yhdistyy ja hajaantuu kohta ja minä en tiedä minne mennä joten jään väliin hetkeksi yksin ja kännykät eivät toimi mutta minua ei pelota ollenkaan, miten voisikaan, ei helsingin yö niin kauhea ole, minä seison tuntemattomien kasvojen ja varjojen lomassa ja yritän soittaa, mitään pelottavaa ei tapahdu.

"sua etsii täällä joku poika" tekstiviesti puhelimen näytöllä, istun tutisevassa bussissa matkalla osastolta koululle, soitan lähettäjälle, mitä kerro heti kaikki, minkä näköinen poika, kuulemma joku vaalea. Sen on oltava S, minä tiesin sen heti, vain S keksii jotakin sellaista.
Ja se on S, sattumalta törmään häneen koulussa, mitä se täällä tekee, se on tullut espoosta asti mun kouluuni, ja meillä on hauskaa ja S on meillä yhteentoista asti illalla koska busseja ei mene hyvin, meillä on niin sekavia juttuja että hyvä mieli jää vielä pitkäksi aikaa.

Taiteiden yössä minulla on villasukat ja sandaalit ja yhtäkkiä huomaan käveleväni mutalammikossa.
Tutustun Oopperan kirpputorin jonossa johonkin tyttöön, vuotta vanhempaan, hänellä on ihana tyyli ja hän vaikuttaa hauskalta, yhtäkkiä hän kysyy jotain, huomaan että hänellä on sama lävistys kuin minulla, me puhumme jotakin ja tunnumme olevamme samalla aaltopituudella, pääsemme vaatteiden sekaan ja uppoudumme omiin maailmoihimme, hei kato mikä löytö tyttö huikkaa ja esittelee kahden euron paitaansa, voi että mikä löytö.

On itsevarma olo.
Ihmisistä minä olen kiinnostava. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ihmiset puhuvat minulle. Minun ei tarvitse tehdä mitään, minun ei tarvitse keskeyttää toisten keskusteluja tai tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Minä tunnen kaikki ja matkaan tarttuu koko ajan enemmän porukkaa, jotkut uusia tuttavuuksia ja toiset vähän vanhempia.

Kello tulee kaksitoista, en pääsekään kaverilleni yöksi, mutta onneksi on toinen paikka mietittynä, jossakin tässä ihan lähellä, seikkaillaan sinne bussilla. Ja niin teemme, odotamme bussia ja istumme maassa ja bussissa on ahdasta emmekä tiedä missä jäädä ja minne mennä mutta pimeällä kalliolla on väkeä ja sattumalta vielä juuri se porukka jota etsimme, liitymme siihen, suuntaamme A:n kotiin, reggaebileet, kaikki ovat pukeutuneet hipeiksi, on kiva olla ja mukava musiikki soi, käymme nukkumaan aamukuudelta kunhan ensin olemme syöneet ja vuoranneet talon lattian patjoilla ja varanneet omat paikkamme ja jutelleet niin pitkään kuin ikinä jaksamme, ihan ku jossain kommuunissa, joku sanoo aamulla kun heräämme, ja se on totta, ihmiset makaavat keskellä lattiaa pitkin poikin ja toistensa päällä omituisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa, minä herään kissa-asennosta lattialta, lonkkaluuhun sattuu ja jalat puutuvat mutta tyyny oli hyvä ja sain nukuttua kaksi tuntia.

Mua pelottaa että mulla on bipolaarinen mielialahäiriö.
Tai sitten lääkkeet tehoaa vähän turhankin nopeasti.
Yhdessä vaiheessa olen ihan maassa, mikään ei kiinnosta, en käy missään, tekisi mieli vain maata sängyssä, en jaksa edes nähdä kavereita tai välittää mistään samalla tavalla, en jaksa lähteä edes kauppaan vaan kuljen vanhoissa vaatteissa eikä minua edes kiinnosta mitä päälleni heitän.
Ja toisessa hetkessä olen tällainen, keksin extempore lähteä poriin, keksin extempore lähteä kirpputorille, kun huomaan sen olevan suljettu niin lähdenkin extempore lapsuuteni kotiseuduille, käyn siellä kirjastossa ja kannan painavia kirjoja ja vaikken meinaa millään jaksaa niin teen sen silti koska halusin, ostelen kirpputorit tyhjiksi vaatteista ja minusta on hauska laittautua ja voisin olla koko ajan menossa ja ihmisten kanssa ja säätämässä ja koko ajan pitäisi olla sutinaa.

Elämä on kai ikuista tasapainon etsimistä, mä en tiedä mutta mä uskon.
Aivot käy ylikierroksilla ja kaksi tuntia unta yössä on juuri sopiva määrä tällaiseen sekopäiseen tekstiin.

Koulussa

Ei ole mitään sanottavaa, kaksi kurssia lukujärjestyksessä ei paljoa paina, osastolla ravaaminen sen sijaan kyllä, minä asun siellä vielä varmaan viikon tai enemmänkin, en jaksaisi enää vaikka sieltä saa ystäviä mutta se ilmapiiri on sairas.

Minä olen nyt 17. Vietin synttäreitä Porissa, oli ihanaa ja värikästä. Musiikki soi ja kun sataa kuunnellaan soulia, huomaamme miten hienoa musiikkia he tekevät, tina turner ja michael jackson, huomaamme miten ihania lyriikoita musiikissa on, ja musiikki soi yölläkin ja aamulla herätessä ja päivällä ja silloinkin kun käymme kaupassa, kittaamme teetä ja istumme ruskeilla tuoleilla olohuoneessa, sisustamme asuntoa uudelleen, kiinnitämme nuppineuloilla seinälle kankaan ja kattoon koukkuun roikkumaan verkkoa, sohva vaihtaa paikkaa ja kaikki pikkuesineet löytävät hyvän pesän itselleen, tuntuu kodikkaalta, lysähdän sohvalle.

Ja joku kyseli, kyllä minä vielä olen alipainoinen, paino edelleen alle 40 kg, tuntuu ettei se ikinä tästä nouse, enkä aina tiedä haluankokaan. Enää en ole varma, kaikki on epävarmaa, syön paljon suklaata ja lisää suklaata ja karkkia ja suklaata mutta siltikään en tiedä haluanko sitä, en tiedä enää mitään.

Mä niin haluan jo kotiin. Haluan jo päästä osastosta.
Mä niin haluan viettä kaunista syksyä värikkäiden lehtien seassa ja rakkaiden ystävien kanssa pihalla, mä haluan nauttia viimeisistä lämpimistä auringon säteistä ja istua asfaltilla.

Villasukkaan tulee reikä ja parsin sen umpeen, en jaksa kuunnella osaston pikkulasten ininää, tunnen kuinka aggressio sisälläni kasvaa ja yritän vain kanavoida sitä pois mutta tiedän että se vielä räjähtää.

Maanantaina mikään ei onnistu, herään kello yksitoista ja koulu alkaa yksitoista kolmekymmentä, kello yksitoista kymmenen huokaan isälle etten ehdi kouluun, hän lupaa heittää minut, tosin vastahakoisesti, minä puen äkkiä päälle enkä meikkaa enkä laita sukkia enkä harjaa hiuksia, päälläni on liian iso villapaita ja farkut ja ruskea toppi, minä ehdin filosofian tunnille ja kerrankin tuntuu että tiedän kaiken, olen niin hyvin perillä, muut saavat aivoverenvuotoa ja tyhjääntuijotuskohtauksia mutta minä tiedän mistä puhutaan ja minua kiinnostaa ja haluan istua siellä vielä toisenkin tunnin.

Mä en tiedä mitä enää voisin kertoa tänne.

On lihava olo.
Auton peilistä ei kurkista enää hauras ja suurisilmäinen, jokaiselta piirteeltään venytetty ja kulmikkaaksi tehty keijukainen, ei, nyt peilistä kurkistaa tavallinen ihminen, leveä naama, posket, tavallinen kaula ilman näkyvää rustoa. Se laittaa hiukset paremmin, katsoo itseään silmiin, mutristaa huuliaan, vaan ei, ei se näytä siltä samalta enää.

Ajatukset riitelevät päässä, toinen huutaa liho vähän jooko niin sitten olet hyvä, sä olet liian laiha ja toinen sanoohyi läski sika tee asialle jotain, kyllä se näkyy että oot syönyt suklaalevyllisen päivässä, rajoita jo, susta tulee BED, bulimikko ainakin, mene pois, sä oot pettänyt mut.

Ja aina en edes tiedä kumpaa uskoa. Ei elämä ole niin ruusuista aina pään sisällä, tekee mieli huijata ja tehdä asioita joita en kuitenkaan tee koska yritän kuunnella tervettä puolta. Koska minähän en osastolle mene, kymmenes päivä pitäisi roudata sinne kaikki kamat, ei huvita, en tahdo taas niitä sairaita ympyröitä ja sitä auktoriteettiväkeä ja sitä simputusta ja alistamista ja vapaudenriistoa ja kodittomuutta - siltä se tuntuu.

Tulisi jo syksy kun minä niin rakastan sitä ja niitä värejä, kohta alkaa koulu ja on synttärit ja minä menen takaisin poriin, minulla on ikävä.

Mutta mutta viimeksi tuli sadas postaus, pitäisikö tätä juhlia, miten tämän blogin aikana on edetty.
Ei mitenkään.
Ehkä.
Noustu jostakin pohjalta, ehkä. Paino on enemmän kuin silloin kun tämä blogi alkoi, ehkä, en ole ihan varma, tämä on mitattu eri vaa'alla, mieliala on ihan eri, paljon parempi, minä olen saanut uusia ystäviä ja tunnetiloja elämään, olen tajunnut tärkeitä asioita enkä ole enää niin epävarma, minusta on tullut sosiaalisempi.

Minä tajuan maailmasta, tajuan kaiken yhteyden, kuinka kaikki onkin samaa.

Minä tajusin kuinka maailmassa on Voima, ehkä joku sanoo sitä jumalaksi ja joku elämäksi ja toinen ajaksi ja yksi sanoo sitä soluiksi tai näyiksi tai taikuudeksi tai ihan miksikä vain, mutta se on totta että on Voima, ehkä siitä voisi nauttia, pakkohan sen on olla totta, koska se yhdistää ihmisiä eri puolilla maailmaa, ja se yhdistyy ja näkyy kaikessa elävässä ja se on osa kaikkien ihmisten kulttuuria ja oi voi miten minä selittäisin tämän niin että kaikki ymmärtäisivät ja olisivat onnellisia.

Kuten ystäväni sanoi: onnellisuus on valinta.
On valinta, elätkö onnessa. Kaiken voi nähdä onnena, suruna, vihana, minä vain, kaikki on valintoja ja ehkä kaikki on mahdollista, ehkä minä otan tästä nyt kaiken irti kun tuntuu siltä.

"Elämä on kivun välttämistä ja lisääntymistä" sanoo S ja minä tajuan, niin se on, ehkä epäsuorasti.

Miksi tästä tuli näin sekava, ehkä siksi että ajatukset kiertävät ympyrää eikä nyt mikään onnistu, tuntuu että onnentunnekin katoaa ja väliin tulee vain stressi ja koulu ja kirje lukiolaisten kirjakaupasta, osta meiltä kirjasi tähän ja tähän kurssiin, voi en minä tahdo koulua ajatella, minä otan nyt rauhassa enkä polta itseäni loppuun uudestaan, minä en halua olla kuin pohjaanpalanut puuro!!

Aloin miettiä tunteita. Tunnenko minä vieläkään mitään? Iloa, surua? Aitoa tunnetta?
En minä tiedä. Tuntuuko mikään vieläkään oikealta, sitäkään en tiedä. Mutta parempi kai elää elämää täysillä, vaikken tuntisikaan mitään. Vaikka minulla on kuinka hauskaa ulkoisesti, on sisältä vielä jokseenkin tyhjä olo. Toisinaan koen onnen tunteita, toisinaan surua, mutten muista milloin viimeksi olisin itkenyt lohduttomasti tai raapinut ihoani saadakseni endorfiinit laukkaamaan.

Makaan S:n kanssa nurmella yöllä, pää hänen sylissään, nurmi on kosteaa ja vieressä mölyää lukiolaislauma, maahan on jäänyt laukkuja, takkeja, pulloja. Me katselemme taivasta. S kertoo kuinka häntä pelottaa, kuinka hänestä tuntuu tyhjältä. Nousen järkyttyneenä, oikeastiko, ja kyllä, hän sanoo, nyökkää, silmissä hämmennys, ja minä halaan häntä ja sanon että kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt minua eikä kukaan tunne tätä samaa tunnetta, me tunnemme kaiken samalla tavalla, katsomme lapsuusvideoita ja mietimme keitä nuo ovat, tunnemme leijailevamme jossakin muualla ja palaavamme välillä maan pinnalle.

Sillä hetkellä on hyvä leijailla jossakin muualla, olemme oman kuplamme sisällä eikä sen kuplan sisälle pääse kukaan muu, ilta hämärtyy ja kohta en näe S:n kasvojakaan enää, mutta kuulen hänen puheensa ja vastaan hänelle rauhoittavasti vaikka maa tuntuu kylmältä ja silmien tekee mieli painua umpeen, kävelemme bussiasemalle ja tönimme ja kiusaamme toisiamme, me teimme niin heti tavattuamme ja se on aina tuntunut hyvältä, tiedän ettei minun tarvitse loukkaantua, se on lähinnä veljellistä ja huolenpitoa.

Seuraavana päivänä menen kivojen tyyppien kanssa ulos, matkaamme tarttuu koko ajan muita, syön pitkästä aikaa ulkona, Vegemestassa, vieressä istuu kasvissyöjiä jotka katselevat meitä hauskasti ja minä katselen takaisin, M pummii heiltä tupakkaa ja saa tupakanlehden, se ei tiedä pitäisikö sitä vetää henkeen vaiko miten, minä nauran ja tilaan lempeän lupauksen, 4,50, liian hyvää vaikka soijapihvi näyttääkin neliönmuotoiselta lapaselta leivän ja salaatin välissä.

Rautikselta sörkkään, sörkästä pasilaan, pasilasta eläintarhan kentän viereiseen skeittipuistoon, istumme metsässä. Pojat skeittaavat, minä katselen pimeässä illassa katulamppujen valoa, liikennevalojen punaista, tajuan taas paljon asioita, hymyilen ja katson eteeni, M purskauttaa mehua maahan ja alamme jokainen nauraa omaa persoonallista nauruamme, joka sopii vain tähän tilanteeseen, menemme kaverini kanssa skeittipuiston laatoille hyppimään ja kuvittelemme että ne muuttuvat jokaisella askeleella sinisiksi, kiidämme puiston halki ja päädymme istumaan ruoholle ja maahan ja kuuntelemme musiikkia, huomaamme olevamme kiekonheittopaikalla ja minä tanssin ympyrää sen keskellä ja käteni tuntuvat kevyiltä ja leijailevilta ja niillä voi piirtää kuvioita, taivaalla näkyy mies joka ratsastaa sudella ja sillä on loistava sirppi kädessään, makaamme maassa ja yhtäkkiä muistan että pitää lähteä, kävelemme pasilan asemalle ja tajuan miltä peukalonkynteni alla tuntuu, pistelevältä, hauskalta, kädet sydämenmuotoisessa kuviossa ja peukaloita hangaten.

Huomaan laulelevani astuessani junaan, leimaan lippuni, olen vainoharhainen ja leimaan seutulipun, istun paikalleni ja tunnen kuinka kaikki tuijottavat minua, aluksi välitän ja lopuksi en, vedän keijuhupun päähäni, tulen kotiin ja syön iltapalan ja aivan liikaa suklaata, teen saman seuraavana päivänä ja sitten vielä uudestaan ja sitten tänäänkin, tänään tuli niin huono olo että menin jo vessaan ja katselin vettä pöntön pohjalla, en halua takaisin siihen kierteeseen en en en en, mutta entä jos tämän kerran, koska tällä kertaa meni yli, aivan liian yli, ja minä kumarrun valkoiseen ja toivon että jotakin tulisi ulos.

Lopetan ajoissa ja tulen järkiini.

Paino ei vieläkään ole yli neljääkymmentä, tavoite tällä hetkellä on neljäkymmentäkolme ja sekin on vielä alipainoa, mutta siihenkin on matkaa niin paljon että saisin syödä suklaata vieläkin lisää.

Onnekseni olen syönyt niin hyvin että äiti antaa minun jättää lounaan väliin koska söin suklaata, minä menen koneelle ja piirrän kasvokuvan naisesta ja kuuntelen musiikkia, sitten huomaankin jo makaavani sängyssä, suitsuke palaa vieressäni ja kaiuttimista kuuluu suden ulvontaa, väsyttää kamalasti ja nukahdan tunniksi, herään aina välillä ulvontaan ja metsän ääniin, on rauhallinen olo.

välillä välähtää ajatus, kuinka tämä on vain muovikuori elämän ympärillä, ehkä minä elän vain lääkkeiden voimalla.
Hetken välähtää ajatus miten ihana olisi kuolla nyt. En hävinnyt, minä voitin, tavallaan. Se ei olisi enää surullinen teini-itsemurha, jonka joku syömishäiriöinen teki. Se olisi taidetta.

Äiti menee kuuntelemaan Madonnaa perhetutuille, minä haluaisin mukaan mutta isä ei päästä koska olen kuulemma ollut niin paljon ulkona nyt iltaisin, sillä on omituiset kasvatusperiaatteet ja se vaihtelee sääntöjä aina mutta en minä välitä koska tämäkään ei tuntunut miltään, ehkä näin on tarkoitettu tai sitten tässä on joku idea, koska kaikessa on.

Mielenrauha.

Life

Sä olet niin sairaan söpö kuulen monelta, silmät tapittavat minun ruskeanvihreitä pallosilmiäni, varmaan sadat eri kasvot, sama lause jokaiselta, toisistaan riippumatta, MUTTA, päättyy jokainen lause, mutta oot vain niin liian laiha. Ja minä en uskalla edes sanoa että olisitte nähneet minut kuukausi tai pari sitten, minusta tuntuu kerrankin hyvältä, minulla on oikeus syödä illalla levyllinen suklaata ja aamupalaksi kavereiden kesken lähes kaksi kiloa karkkia, ja sama illalla, minulla on oikeus oikeus oikeus, ei kukaan pidä tästä kun en minä itsekään, minä pidän muodoista ja siitä että näytän naiselta, S tarttuu käsivarteeni ja kiertää sormensa sen ympärille, hyi mikä riuku, minua hävettää kamalasti ja tajuan itsekin miten ruma pieni vauvankäteni on, näyttää siltä kuin puunrungosta törröttäisi aivan liian kapea oksa, pelkkä risu, sellainen joka katkeaa heti kun hiemankin paksumpi varis laskeutuu sen oksalle.

Istumme In ja isoseni kanssa iltaohjelmassa takarivillä, nostan haaremihousuilla peitetyt jalkani tuolille, painan pääni syliini ja kuuntelen, tajuan maailmaa yhtäkkiä, minä tajuan, olen erilainen ja minä saankin olla, minulla on omat ajatukseni ja saakin olla, minä tajuan elämän syviä arvoituksia ja mysteereitä. On hyvä olla, poikien välissä on turvallista, katson vuoroin Itä ja vuoroin isostani, miten tunnenkaan yhteenkuuluvuutta, samoin kuin S kun hän juoksee An kanssa pellolla, he kirmaavat kilpaa ja puut suhisevat heidän ohitseen, yhtäkkiä he hyppäävät ilmaan molemmat samaan aikaan kuin jalkoihin ammutut peurat, minä taputan ja nauran kippurassa ja putoan polvilleni maahan ja kierähdän selälleni ja katselen San:in kanssa taivasta ja nukahdamme yhdessä pellonreunaan heinäsirkkojen siritykseen, heräämme silloin kun heräämme jos heräämme.

Sielu lepää. Tuntuu hyvältä.
Rakastetulta.
Tärkeältä.

Tunnen sata ihmistä ja sata uutta ihmistä ja kaikki moikkaavat minulle ja kehuvat vaatteitani ja haaremihousuihini tulee reikä mutten välitä yhtään, makaan Sn kanssa sateen kastelemalla teltanlattialla ja puhumme smetanasta ja lihapullista, S piirtää kasvoihini permanent-tussilla ja minä nauran kippurassa keittiön lattialla, S pitelee käsiäni ja N kutittaa kylkiäni, suklaata suussa, minä nauran, suklaata piti jättää Jlle mutta me söimmekin sen itse, tuntuu hauskalta hauskalta hauskalta, kaupassakäynti on kivaa kun saa itse ostaa sitä mitä haluaa ja kaikilla on hyvä mieli ja minä syön karkkia ja kerron kaikille viiden vuoden karkkiselibaatistani.

Valvomme pitkälle yöhön ja kävelemme sateessa ja pimeydessä ja halaamme ventovieraita ja roope naksauttaa niskansa ja rystysensä ja minua naurattaa, livahdamme päätelttaan ja valtaamme lavan, leikimme kameran salamavalolla ja saamme aikaan jänniä efektejä, strobovalojen välkkeessä tutustun uusiin ihmisiin, hassua kun ei näe naamoja joille puhuu mutta minä tiedän että kaikki on hyvin, me seisomme ringissä ja hakkaamme jaloillamme rytmiä ja räppäämme siihen päälle, minä ja isoseni laulamme disneyn lauluja ja heilumme ylös ja alas ja ylös ja alas ja yövahdit valaisevat kasvojamme lampuilla.

Tutustun uusiin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi, tapaan tiettyjä ihmisiä ensimmäistä kertaa ja alan heti riehua heidän kanssaan, Sn kanssa otamme kuvitteellisen ninjataistelun ja kiipeämme ensiksi kivelle ja siitä hän kantaa minut käsivarsillaan kohti puuta, kiivetään puuhun oi jane, apinatar, tökkään Itä tuttavallisesti vatsaan ja olkapäälle ja hipelöin On hienoja rastoja, Mlle esittelen taitojani ja Pn syliin hyökkään ensitapaamisella, viihdyn poikien seurassa ja meillä on ihan omat juttumme, pojat hyväksyvät minut joukkoonsa, tuntevat olonsa kotoisaksi, no niin nyt noi tytöt lähti ollaan vihdoin näin jätkien kesken, sanoo S vaikka istun hänen vieressään puutarhakeinussa ja ötökät pörräävät pokeripöytämme ympärillä.

Kahdeksan päivää vilahtaa ohi hetkessä, vaikka ensiksi aika tuntuu matelevan ja haluaisin vain piirtää ja päästä poriin, tuntuu kuitenkin hyvältä, herään saunakuumasta ummehtuneesta haisevasta teltasta meikittä, naama rutussa, hiukset rasvaisina ja sekaisin, ensimmäinen mitä kuulen; vooooi kattokaa nyt miten suloinen, pojille on yllätys etten ole käyttänyt meikkiä pariin päivään, voi miten se saakaan oloni tuntumaan hyvältä vaikka aluksi pelottaa että pojat eivät suhtaudu minuun samoin, mutta tajuan ettei sillä ole mitään väliä, ei ulkokuori merkitse mitään, sen minä olen tajunnut vaikka kaikki eivät, kaikki eivät enää tunnu olevan kanssani samalla tasolla, minä olen jossakin syvemmällä tässä olemuksessa ja siellä on muutamia muitakin, minä en jaksa kuunnella enää ainaista ruikutusta ja valitusta, vaikka tarjoan auttavaa kättä eikä siihen tartuta, minua turhauttaa, miksei siihen tartuta, olenko minä liian korkealla vai muut liian syvällä, me elämme eri maailmoissa, miksei minua voi uskoa, minä olen käynyt läpi sen saman maailman ja nyt tunnen oloni oikein terveeksi.


Itkemme Sn kanssa yöllä käsi kädessä, me molemmat tajuamme jotain mitä kukaan muu ei sillä hetkellä voi ymmärtää.

Kiitokset kommentoijille, minustakin tuntuu että tämä alkaa olla sitä elämää jota olen halunnut ja jonka etsimiseen jo kerran turhauduin ja yritin helpompaa kautta, helpompaa kautta siihen loppuratkaisuun joka kaikilla on edessä, kuolemaan, mutta miksi, elämä on lahja ja siitä pitää kiittää, ei lahjaa anneta noin eteenpäin, ja miksi sen tekisin, tie on karikkoinen ja pitkä ja mutkikas ja täynnä kyyneleitä ja ruhjeita ja avohaavoja, mutta entä sitten jos siitä kaikesta pääsee yli, kun siitä pääsee, millainen olo sitten tulee. Ei se pakolla ole sen arvoista, mutta jos minun elämäni on pelkkää kärsimystä, niin siihen tottuu ja saan siitäkin iloa irti.

Koska lentäminen on asennekysymys.

Uuden elämän toinen päivä

Sillä on päässä kivat rastat, miten sä nämä teit, hän on ommellut ne, hän on kiehtova ja hauska ja juttu luistaa heti, matka taittuu Piritorilta puistoon, askel toinen kolmas, portailla huojuvat spusset väistävät horjahtaen. Päässä soi reggae ja linnut laulavat puissa, on vihreää ja hiekka on kuumaa ja penkillä istuminen harvinaisen mukavaa, me olemme samalla tasolla, minä vaistoan, minä tiedän.

Minä en tiedä enää mikä eilisestä on totta ja mikä unta ja mikä jotakin aivan muuta, kaikki tuntuu niin absurdilta ja hassulta ja ... randomilta, miten tätä voi sattua minulle, voi minun arkeni on todella mennyt uusiksi.

Istumme puistonpenkillä, joku tulee kysymään sätkäpaperia, ei ole. Sitten se tulee takaisin, antaa meille kukan, katsomme toisiimme silmät pyöreinä, juuri tästähän me puhuttiin äsken, voi kiitos kiitos kiitos, hän alkaa murskaamaan kukkaa ja tuntematon katoaa, tulee kohta takaisin ja kysyy saksia, ei ole. Tuntuu hyvältä, välipala laukkuni pohjalla ei tunnu viholliselta, kaupassa hyllyt eivät vaikuta enää silmiinhyppiviltä kaloreilta, alkoholiosasto, voi miten paljon siellä on kaloreita pullossa, voi jos ne kaikki pääsisivät vapaaksi, mitä tapahtuisi, kalorimeri, mitä tapahtuisi.

Tuntematon jää seuraamme, on kivaa ja piirrämme pinkillä geelikynällä polviimme ja voikukanlehdille, tapahtuu kaikkea mitä ei voi uskoa tapahtuvaksi, keksimme paljon käyttöä limupullolle, folionpalalle ja kynän hylsylle, en minä tiennyt että tämä on näin helppoa, tätä elämää minä olen kaivannut.

Lisää kavereita liittyy mukaan, olen ainoa tyttö mutta se ei tunnu häiritsevältä, ei, minä olen tottunut, ja me istumme puskassa ja pojat polttavat, siirrymme aurinkoon ja puhumme bajamajoista, minä koen valaistushetkiä ja kaikki nauravat, tuntematon soittaa kännykkänsä numeroita läpi, kuka menisi hänen kanssaan naimisiin.

Isoseni soittaa minulle, tule hengaamaan keskustaan, shoppaillaan paitoja ja kenkiä ja sitten mennään nurmijärvelle, minä suostun, hän ajaa vihreää autoa ja hänelläkin on rastoja päässä, mukaan tulee myös V ja hän halaa minua niin että selkä naksahtaa, sen hän tekee joka kerta, joka kerta minä kiherrän ja hän saa selkäni raksautettua. Kierrämme kauppoja, äitiltä tulee viesti, olen menossa nurmijärvelle vastaan, vaikka olemme vielä kaupungissa, mutta anteeksi on helpompi saada kuin lupa.

Ostokset hoidettu, istumme autossa ja reggae soi, isonen säätää bassoja kovemmalle ja ikkunat särisevät, ilta-aurinko osuu V:n naamaan jossakin Espoon perukoilla, hän tökkii minua kylkeen ja saamme koko auton tärisemään, syön vielä myslipatukan, tuntuu lihavalta ja pallolta ja normaalilta mutta en jaksa välittää, olkoon, näin on kuitenkin parempi.

Nurmijärvellä käymme taloksi, isältä tulee viestiä, kannattaisi tulla takaisin ensimmäisellä kotiin tulevalla välineellä, pelästymme kaikki ja isoseni lupaa ajaa minut takaisin, ellen saisi jäädä yöksi, ja minähän haluaisin, me pelaamme sata vuotta vanhaa tietokonepeliä ja nauramme kippurassa, me keksimme uusia biisejä ja revimme tiramisu-suklaan paperikäärettä palasiksi, jotka muistuttavat teroitusroskaa, syömme leipää ja muroja ja juomme kahvia ja minä lisään joukkoon sokeria, nauramme ja laulamme puoleenyöhön, jonka jälkeen lähdemme kohti kotia.

Nämä päivät ovat niin ikimuistoisia etten haluaisi niiden loppuvan ikinä. Minä olin valmis jäämään yöksi, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kassissa huppari ja aurinkolasit ja vihko, mutta en minä muuta tarvitse, äiti ei anna lupaa, isä sanoo että jos olen sairas niin ansaitsen sairaan kohtelun, kerrankin ymmärrän heitä enkä jaksa suuttua, olkoon, näinhän asia kai sitten on, mutta minä otan viimeisestäkin kaiken ilon irti.

Pojat saavat minut suostuteltua leirille, mieli on kevyt eikä askel paina, porvoossa syön pehmiksen ja puoli litraa battery strippediä, ostan keltaiset kengät kirpputorilta.

sincerely, ana: kerrohan minulle sähköpostisi tai tai tai joku josta sinut saa kiinni, minä haluan auttaa sinua sillä suorastaan tunnen kuinka haluat elää jaja ja kyllä sinussa on se liekki mutta se tarvitsee vain hieman happea, ja minä haluan puhaltaa siihen kevyesti, siten että se roihahtaa ja että sen keskus muuttuu siniseksi ja reunat kultaisiksi, minä haluan pelastaa.

Kiitos jälleen kommentoijille, ilman teitä päiväni olisi ollut kaksin verroin kurjempi<3

Valaistus

Olen pettänyt teidät.
Minun piti kertoa siitä kuinka hirveää elämä on, kuinka vaikea sitä on elää, kuinka paljon helpompi olisi heittää kaikki hukkaan.
Mutta en minä enää pysty.

Syömisten kanssa meni kotona vähän huonommin, sukanvarret pullottivat leipää ja aamiaismuroja kilahti lautaselle vähemmän kuin piti, jugurtiksi sitä kaikkein kevyintä, leiväksi kevyintä, kinkuksi kevyintä, juustoksi kevyintä, kaikki sitä mahdollisimman K E V Y T T Ä.

Kunnes koin valaistuksen.
En voi kertoa kaikkea siten, kuin haluaisin, mutta voin kertoa kaiken siten, kuin parhaaksi näen. Älkää ymmärtäkö väärin.

Aloitetaan tarina siitä, kuinka usein psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset tulevat uskoon, samoin kuin vankilassa, samanlaisten kaltereiden takana, ääriolosuhteissa, yksin itsensä kanssa, mutta miksi se kaikki menee näin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän että niin käy.
L tuli uskoon, hän oli viettänyt anoreksian takia osastolla puolisen vuotta. Ystävä toisensa jälkeen, kaikki kumartavat jotakin suurempaa, minä näytän kieltä ja keskisormea, ei mua kiinnosta, mä en tuollaiseen usko.

Porissa on ihanaa, J on ihana ja hänen veljensä vieläkin ihanampi, kaikki kauniit kukat kukkivat ja reggae soi taustalla, en edes muista olevani syömisvammainen, se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, minä syön karkkia ja suklaata, levyn ja kaksi pussia, J sanoo kahdelta yöllä olevansa nälkäinen, Yllätysmies nuokkuu sohvalla iloinen virne naamallaan, J keittää pastaa kotinsa ainoassa, kukallisessa kattilassa jonka pohja on jo kulunut. Minä istun lattialla, kovalla matolla, syön suklaata, katselen huoneessa leijuvaa mystistä savuverhoa, voi miten kotoisalta kaikki tuntuu, tämä on minun kotini ja tänne minä kuulun.

Sinä iltana mietimme liikaa tärkeitä asioita, uppoamme elämän peruskysymyksiin, siihen miten kaikki jakautuu kolmeen, siihen miten elämä on kuin juna, jäädäkö tällä asemalla vaiko seuraavalla, luovuttaako vaiko päästää irti, kuinka mieli on kaiken silmät. Sukellamme syvälle omiin elämiimme, menneisyyteen, minä mietin typeriä asioita ja tajuan kuinka lapsellista tämä on.

J ja minä puhumme kauan, pitkään ja hartaasti, katsomme kaksi elokuvaa joista toinen jää pauhaamaan kun me jo nukahdamme, aamulla heräämme tietokoneen surinaan, kaikki pelko on mennyttä, kaikki epätoivo ja suru, tuntuu uudelta alulta, minä tajuan tärkeitä asioita, emme meikkaa ja istumme keittiössä ja juomme teetä, syömme karkkia ja lämpimiä voileipiä.

J:n veli tulee paikalle, minä voisin samantien kapsahtaa hänen kaulaansa, voi mitkä silmät, mitkä kauniit kauniit silmät ja sitten hän katsoo minuun ja olen sulaa, minä näen hänen viisautensa ja syvyytensä ja ajatuksensa, hän vilkaisee minuun aina vaivihkaa ja vahingossa juuri samaan aikaan kuin minä vilkuilen häneen, joka kerta kun katseemme kohtaavat sydämeni värisee, tuntuu hassulta, hetket leijuvat eteenpäin pikavauhtia.

Ja sitten hän lähti ovesta.
Minä vilkutin, hän vilkutti, katseemme sulivat hetkeksi yhdeksi.

Tuntui tyhjältä.

Isä pyytää meidät teelle, menemme, hän on hauska ja näyttää vanhoja kuvia, juomme teetä ilman makeutusainetta ja puhumme menkoista, tunnen itseni ulkopuoliseksi mutten välitä.
Lähdemme takaisin J:lle, isä tulee mukaan, hän ei jaksanut vaimoaan, kierrämme siwan kautta, mieli on kevyt ja askel rullaa, jos siellä ei oo sitä niin sit mä en ota sitä koska sit se on kohtalo ja sitten kaupassa on sitä ja minä otan kaksi kappaletta.

J:llä on jälleen hauskaa, isällä on hyviä juttuja ja hän kertoo elämäntarinaansa, taustalla soi Soul Captain Band ja on hämärää, isä kehuu minua ja tuntuu hyvältä, alkaa naurattaa, minä leijun, huojun edestakaisin musiikin tahtiin, voi ihanaa, soita J sille sun veljelles, kerron hassuja juttuja ja rohkaistun, J soittaa veljelleen, voi hän tulee tänne!

Ja veli tulee.
Ja minä sulan jälleen.

Onko toi meidän poika susta hyvännäköinen, sano rehellisesti, ja minä vastaan rehellisesti, nyökkään heti, Veli on vessassa ja vaikka hän olisi tässä niin ei minua siltikään hävettäisi.

Loppuilta on liian ihana ollakseen totta. Keksin typeriä juttuja keltaisista teepussihiiristä jotka pyörivät mielessäni, kyhnään Veljen kainalossa, Yllätysmies tulee käymään yllätyksineen, on aivan liian kivaa, voi tällaistako on elämä, tätä minä haluan! Me olemme värikkäitä ja laulamme musiikin tahtiin, nukahdamme sotkuiseen huoneeseen ja heräämme aamulla siihen että musiikki on vieläkin päällä, Yllätysmies nukkuu sohvalla, J keittiössä, minä ja Veli patjalla kaiken rojun keskellä, hymyilemme ja nauramme, menemme keittiöön teeveen ääreen, nauramme typerille onnettomuuksille.

Ja sitten minun pitää lähteä.
Ja sydämeni kohdalle jää aukko joka aina välillä muistuttaa itsestään värisemällä ikävästi.

Minä haluan takaisin.

Ja minä pääsenkin.

Kotona syöminen menee yhtä hyvin kuin muuallakin, syön suklaata silloin kun tekee mieli, enää mitään ei mene piiloon. Tällä hetkellä on aivan sama vaikka painaisin 45 kiloa. Aivan sama, minä en välitä, sisin on tärkein eikä se temppeli jossa se asuu.

Ja niin minä tunnen olevani aivan eri tasolla ihmisten kanssa, heidän kanssaan joiden kesken minä vielä muutama päivä sitten puhuin ja jaoin ilot ja surut ja murheet, mutta nyt olen eri tasolla, ymmärrän asiat eri tavalla, tuntuu niin kovin hyvältä, pitkästä aikaa.

Kiitos.<3

Muistatko miltä tuntuu

... juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta.

Tapaan hänet ensimmäistä kertaa. Hän on ihana ja lyhyt ja hänen silmänsä näyttävät niin kauniilta ilman meikkiä ja hänellä on ihana tyyli.
Hetken aikaa minä haluan olla normaali.

Istumme Alppipuiston kalliolla, ilta-aurinko paistaa silmään ja musiikki pauhaa niin että joudumme lähes huutamaan vaikka istumme aivan vierekkäin varpaat sateesta märkää sammalta vasten.
Ja on hetkiä kun olemme hiljaa emmekä puhu mitään. Ei tunnu ahdistavalta.
Tapamme keltamuurahaisia puutikuilla ja puhumme osastoelämästä ja kommuunissa asumisesta ja taiteilijaelämästä ja teatterista ja tunnit kuluvat ja kohta aurinko ei enää paista silmiin puiden takaa.
On oranssia ja lämmintä ja saan maistaa elämää, ruoka ei pyöri hetkeen mielessä, syön iltapalan kokonaisuudessaan jopa omaksi yllätyksekseni.

Minua vaivaa nykyään se kun en osaa oksentaa.
Miksi muut osaavat. Minä ehkä hieman kaipaan sitä tunnetta kun pitää peitellä vessaa ja suihkun viemäriä ja tuvonneita punaisia silmiä. Haluan nähdä vatsani sisällön mieluummin vessanpöntössä, kaipaan sitä näkyä vaikka se onkin kamala ja oksettava, silti jotenkin niin kaunis ja tyyni, hienoa nyt se on tehty ja minä onnistuin, hyvästi äsken minussa ollut paska.

Tekee mieli kuolla.
Nyt minä olen ajatellut sitä ihan tosissani. En sitä miten sen teen, vaan mitä sen jälkeen tulee.
Minua ei pelota, vaikken tiedä mitä siitä seuraa. Minua ei harmita, vaikka missaisin niin paljon.
Minusta on tullut tyyni. Omaksi yllätyksekseni en enää osaa itkeä kun minua sätitään, minulle ei tule edes huono olo tai paha mieli vaan minä hymyilen ja tuntuu että asioiden pitääkin mennä näin, hyvä tämä on oikein, näin elämän kuuluu olla, minun kuuluisi loukkaantua ja loukkaantuminen tuntuu hyvältä.

Äiti sanoo ettei jaksa vahtia minua kuin pikkulasta, isä sanoo että olen nupistani niin sekaisin ettei minua voi päästää mihinkään, äiti kertoo muruvanasta joka kulkee keittiöstä aina farkkusortsieni taskuihin, mikään ei hätkäytä tai tunnu siltä kuin ennen vatsanpohjassa, mikään ei tunnu, sydän ei sykähdä ja ilme ei värähdä.

Ulkona sataa ja minun tekee mieli kokea jotain pelottavaa.

Maha pömpöttää enkä saa enää käsiäni reisieni paksuimman kohdan ympärille, en saa peukaloita ja keskisormia yhteen. En saa vasemman käteni peukaloa ja keskisormea enää käsivarteni kohdalta ympäri. Enää ei ole kuolonkylmä, ylähuuli ei tunnu jäätyneeltä.

Lämmitän pitkästä aikaa kauratyynyn mikrossa, voi se tuoksuu niin hyvältä, tulee mieleen talvi ja sairaimmat ajat, päivät jolloin en syönyt mitään, olin koneella ja lämmitin itseäni kauratyynyllä, tulee mieleen pepsimax-päivät ja läkerol-päivät ja lääkkeet ja huijaaminen ja fosfaatti.

Minä en osaa oksentaa.
Minulta se ei suju, se on rankkaa. Minulla ei ole kakomisrefleksiä, olen tunkenut sormet niin syvälle kurkkuun niin monet kerrat, minä tunnen kurkunpääni ja raavin sitä sormillani, tyhmä tyhmä tule jo ulos suklaa tule. Mutta ei se tule, sormiin tarttuu vain limaa ja kurkkuun alkaa sattua. Mutta ei okseta.

E on meillä yötä, me nukumme teltassa ja sattuu kaikkea kivaa, mutta hän syö liian vähän, nektariini ei ole hedelmä eikä kevyttuotteita saisi syödä, minä sätin häntä ja sujautan aamiaisleivät pöydän alle piiloon. Miksi, osaan minä muita auttaa mutten itseäni.

L omistaa oman kämpän ja siellä on maalattuna kirsikkapuu ja muutama kaluste ja keittokomero ja L leipoo kroissanteja ja pöydällä makaa mansikoita ja herneitä ja minä istun ikkunan viereen katsomaan ulos, nuoret leikkivät piirissä norjalaista, tuntuu hauskalta, minua ei ole, ei ole missään, minä en ole, katsokaa minun ohitseni, minä näen teidät mutta te ette minua.

Sivullinen.
Silti läsnä.

Puistossa tapahtuu tarinoita, romanssit alkavat ja päättyvät ja voisin istua siinä vaikka kolme päivää ja yötä putkeen, nuoria ja vanhoja ja osa vain piipahtaa ja toiset pysyvät pitkään, osa huutaa ja osa kuiskii ja osa ei sano mitään.

Minä en sano mitään.
Pidätän hengitystä.
Tätäkö on elämä.
Toisten elämä.
Minun.

Värjään hiukseni lähes mustiksi ja väriä roiskuu kasvoille ja näytän kamalalta mutten välitä, otan smiley-lävistyksen ja hetken tuntuu kivalta, saan olla vapaa ja kierrän hietalahtea, kirppiksen läpi ja ympäri ja lävistäjälle ja takaisin, maksan kortilla, minä olen iso, minä osaan suunnistaa, kävelen hietalahdelta keskustaan, voi miten hyvältä tuntuu.