Hetkiä, kun haluaisin olla herkkä ja häilyvä ja tuulessavärisevä. Pukeutua pieniin mekkoihin ja hymyillä ujosti. Haalistuneita värejä ja kukkia, syksy ja talvi ja kärsimystä ja omituisia sattumia.
Raastavaa ikävää ja polttavia tunteita rinnassa.

Äiti kysyy onko kaikki hyvin,
pyöritän päätäni.
Tuntuu ikävältä mutta tiedän, huomenna on taas kaikki hyvin.

Ja minä itkin kuolemaa..

 ..välillä omaanikin, nyt jonkun toisen.
Se toinen oli siitä yhteisöstä.
Siitä josta kerroin, joka tuntuu perheeltä, ja Oulupoika on osa sitä ja kaikki sieltä tampereelta ja voi.
Perjantaina teen espanjankoetta, menee huonosti koska; ennen sitä kävin katsomassa netistä että milloin on tapaaminen ja monelta ja sitten siellä sanottiin että mennään Juhan hautajaisiin.

JUHAN
sen juhanko
ei se ole se juha, ei juha kuole, ei minun kavereista kukaan.
Autossa yksin ollut 18-vuotias mikkeliläismies kuoli törmäyksessä heti.
Ei se ole meidän juha, meidän juhalla on vakaa auto ja se on punainen opel niinkuin tuossakin kuvassa, tuossa kuvassa se on rutussa puuta vasten, minä olin siinä autossa kerran Oulussa, Juha ajoi minut asemalle ja nauroimme yhdessä ja se auto oli vähän rikki ja täynnä tavaraa.
Ja me puhuimme Juhan kanssa paljon filosofisia, maailmankaikkeudesta, Juhan silmät vilkkuivat syvällä sen päässä eikä se paljoa hymyillyt, mutta mie tiesin että se nautti. Se oli vähän ujo ja sitä oli ihana halata. Se puolusti sitäkin tyttöä espoossa, sitä tyttöä jonka vuoksi minun todellisuuteni oli pettää.
Sellainen on Juha, juha on vahva.

Mutta silloin sekin oli rutussa autossa.

Mie en voi uskoa. Siellä se oli, tuossa autossa josta on jäljellä pieni pala, tuo punainen auto joka ajaa rusautti puuhun. Ja Juha oli menossa miun kavereille niitä tapaamaan. Sitä yhteisöä. Ja sitten niiden piti tulla tuolla autolla Helsinkiin. Ja miun piti nähdä ne kanssa.

En ole koskaan itkenyt kenenkään kuolemaa, mutta nyt itketti. Espanjankoe meni huonosti, Juha pyöri miun mielessä. Sen eloton ruumis pienessä punaisessa Opelissa.
Juha oli vielä kirjoittanut runonkin kuolemasta vähän aikaa sitten.
Ja sanonut että ennen kuolemaansa se haluaa kokea kolareita.

Kerta se on viimeinenkin.

Ja nyt sitä ei oo.
Sitä ei oo
ei oo 
Juhaa ei oo.
Vaik en minä sitä varmaan ois osannut kauheasti kaivata, tai en tiedä, mutta se että näin sen sanoja päivittäin netissä, nyt minä nään vain sen foorumiprofiilin jonka alla lukee Offline ja mie ajattelen vain miten se on offline koko loppuelämänsä tai eikun..

Juha, sä tiiät että me ajatellaan sua aika paljon ja oikeastaan enemmänkin ehkä ku jos olisit elossa, tai ainakin eri tavalla ja intensiivisemmin.
Miks Juha kun ei se halunnut lähteä.

Ylös alas ylös alas

E N
                    p a            K o L                    l                              a

k                                                est ä.


On mennyt tosi hyvin.
Perjantaina oli taas reivit, tamppasin yön pimeydessä ja kohtasin uusia kasvoja, minua sanottiin helinäkeijuksi ja uv-valot loistivat alppipuiston pimeydessä. Juhlat jatkuivat Rlle, sinne kauas kauas espooseen, sinne tuli mukaan ihania ihmisiä ja istuimme sohvalla koko yön. Minä ja D kaavimme karstoja, sormeen tuli haava.
Dn kanssa oli muutenkin kivaa. Se tuntui. Vaikka en minä tiedä, se on niin naapurinpoika ja sellainen normaali ja mitäänsanomaton ja ehkä mä siksi tykkään siitä.
Ja sitten on niitä muitakin, se yksi K, se ihana tyttö, se jolle lainasin tavaroitani ja jolle annan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja jota voisin katsella päivät pitkät ja jonka menemisiä en halua rajoittaa vaan olla osa niitä. Sillä on ihana tyyli kävellä tai oikeastaan vähän hassu, mutta minä pidän sen kasvojen rypyistä ja siitä miten se on mystinen.
Mutta se ei ollut Rllä. Siellä oli D, ja senkin kasvot olivat kivat ja sen silmät ja sen jutut, ja me nauroimme samoille asioille ja istuimme vierekkäin likaisella vanhalla patjalla ja kaavimme kaavimme kaavimme niin että molempien sormet saivat taisteluhaavoja.
En nukkunut koko yönä, silmissä vilisi vauhtiviivoja, lähdimme kohti Helsinkiä rahatta, onnistuimme kuitenkin.

Sitten liftasin itseni Tampereelle, mukanani vain pieni repullinen tavaraa, teltta ja hyvä ystävä. Pääsimme perille nopeasti, olimme eksyä Hämeenlinnan taakse. Liftaaminen oli hauskempaa, helpompaa ja epäpelottavampaa kuin uskoinkaan.
Koko matkan aikana mulla oli rahaa 2.20 euroa.
Yöllä istuimme nuotiollaa ringissä, nukuimme viiden ihmisen kera kahven hengen teltassa, huusimme liikaa ja nauroimme paljon, H katsoi nuotiota ja kurkkulauloi ja sen naama venyi outoihin asentoihin ja minua vähän nauratti sen katselu, ehkä se johtui kirpeästä savusta ja monen päivän valvomisesta ja siitä että silmissä meni vauhtiviivoja ja palloja ja siitä että yö oli jo niin tumma metsän keskellä.

Ja minä tiesin että koska nautin, niin tulen maksamaan siitä.
Viikolla minä söin kourallisen seronileja, juoksin bussipysäkille ja ajattelin syödä niitä vähän lisää ja seroqueleja kanssa, oikeastaan ihan mitä vain, mutten syönyt vaan lintsasin koko päivän ja istuin kiasman nurmella ja itkin ja tein uskonnon opintopäiväkirjaa ja sitten poltin ja itkin vähän lisää.
Ja oksensin limaa ja seronilia kiasman nurmelle, vihreälle vihreälle kuumalle nurmelle ja aurinko paistoi lujaa ja Mn ja sen ystävien sekopäinen nauru jäi soimaan korviin .
Oli paha olla ja sitten tuli parempi ja nyt taas paha, en jaksanut mennä autokouluun ja muutenkin tuntui kamalan huonolta, olin nukahtaa bussiin, huomenna on ruotsin koe enkä jaksa lukea, olen syönyt liikaa ja vieläkin on nälkä enkä tiedä ja stressaa.

Äiti kävi hoitoneuvottelussa ja siellä sanottiin että miulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja että syön 20 mg seronilia enää tämän päivän ja huomenna 10 mg ja sitten kohta en enää yhtään, viikon kuluttua.
Pelottaa.
En tule selviämään ilman. Lääkkeiden kera minä olen maaninen ja ilman niitä masennuksen kuilussa, saan paniikkikohtauksia niinkuin tänäänkin ennen autokoulua, bussissa keskioviväli näytti kamalan suurelta ja pelottavalta ja ihmiset koneilta joilla oli takit päällä, sellaiset tasaisen muoviset.
Minä en haua ajatella kesää ja paniikkikohtauksia.
Minä haluan ajatella kesää, kun ei tarvitse tehdä töitä, niinkuin minun ei tarvitse, koska minä saan levätä. Kesää kun saa mennä kavereiden kanssa ja käydä leirillä ja ajelemassa ja tutustua tyyppeihin ja ainiin festaritkin vielä, ja liftailua ja hyvin vähän nukkumista ja yöttömiä öitä jossakin lämpimässä.

Ja minä haluaisin vielä Ouluunkin.
Ikävä kaikkia ihmisiä kohtaan polttaa sisimmässä, samalla tuntuu hyvältä, porukat jotka tunsin eri piireistä viihtyvät nykyään yhdessä, mmh.
Minä en tiedä kuka minä olen.
Tuntuu kummalta.

Älä enää itke mies, illassa on lupaus kesästä
jossain valvoo toinenkin uneton 
joka miettii samaa kuin sinä
taivaanrannassa aurinko sammuu 
noustakseen aikaisemmin

Mmh, tällaisia kesäiltoja jokainen kaipaa. Ne alkavat aina vaivihkaa Helsingin keskustasta, sitä on suunnitellut kaikkea ja törmää sitten täysin oikeisiin tyyppeihin.
Käymme Epäluotettavan Lähteen luona eduskuntatalon vieressä. Poltamme. Puhallamme saippuakuplia, nauru kihelmöi ja ulkona on niin lämmin että tarkenee lyhythihaisessa. Missä vaiheessa tänne tuli kesä.

Ihanaa kun voi istua rauhassa,  minä videoin Rn menoa, hän kaivaa laukustaan vesilasin ja täyttää sen.
Löydämme itsemme kaupasta, huomaamme kaikkien ostostemme olevan keltaisia: maissia, keltaista jaffaa, keltaisessa pussissa olevia lakuja, keltaisessa pussissa olevia sipsejä, kaksi perunaa.
Perunat katosivat johonkin tosin matkalla, ehkä löydän ne kun tänään puran laukkuni.

Isä sanoo ettei neula koskaan ole tarpeeksi hygieeninen jaettavaksi.

Matkaamme pummilla Espooseen ja istumme metsässä grillaamassa. Rakennamme laavua ja ihailemme sitä, minä valokuvaan ja on tosi kivaa, vaahtokarkit maistuvat hyviltä ja ukkonen välähtelee taivaanrannassa.
Ja sitten me lähdemme, illalla myöhään pois pois pois, kaikki kaipaavat minua siinä välissä mutten jaksa reagoida, minä vietän nyt turmiollista elämää metsässä.
Päädymme R:n luokse yöksi, sen kämppiksellä tosin on siellä joku nainen, joten olemme tosi suvaitsevaisia ja päätämme leiriytyä pyörävarastoon. Löydämme sopivan varastokopin, sinne mahdumme juuri me kolme, istumme hämyssä, poltamme vähän lisää, kippaamme tuhkat piipusta ulos, raavimme sen puhtaaksi ja poltamme vielä vähän.
Nukahdamme pyörävaraston betoniseiniin.

Herään kello 5:50, J soittaa, "Mä oon Helsingissä, täällä nousee aurinko, mä en oo nukkunut yhtään, tule tänne mun kanssa", minä en edes tajua kuka soittaa, mutta päätän silti lähteä sillä rakkoni on ratketa vessahädästä.
Syön J:n kanssa keskustassa aamupalaa. Jäätelöä ja batterya ja vähän herneitä. Battery maistui jäätelön kanssa tosi oudolta.

Ja sitten istun taas bussissa, väärässä bussissa, toivon matkan kestävän ikuisuuden mutta tiedän ettei se kestä, jään pois liian myöhään ja matkaan junalla kotiin, nyt istun taas täällä, kävin jo suihkussa, tänään olisi ehkä lady gaga-teemabileet, katsoo jaksanko mennä.

Olen nukkunut kaksi tuntia omituisessa asennossa, polttanut liikaa ja ollut turmiolla, valokuvannut kauheasti ja meinannut ratketa ilosta, avautunut omituisista asioista keskellä yötä sekavissa tunnelmissa. Ai niin, ja se yksi suosittu soitti minulle, se soitti, eikun soitinkohan minä sille, no taisin, mutta se kyseli minua kaveriltani.
Miten hienoa. Mie puhuin sille. Mie voin tutustua siihen. Se on ehkä vähän miun tyylinen.

Ensi viikonloppuna mua odottaa Tampere, R lähtee sinne mukaan, samoin Oulusta yksi poika, me nukumme teltassa.

Tällä hetkellä itkettää.

Se Oulupoika, se ihana ihana ihanin ihanin kaikista ihanin kuuletko kuulethan idiootti SINÄ SINÄ SINÄ
niin, se. 
Se. 
Mie en huomannut mitä se meni sanomaan, se sanoi netissä että se haluaa tyttöystävän, sellaisen mitä se ei ole kuvitellutkaan, mutta kun minä kuvittelin että minä oon sille jotain, tai tulisin olemaan tai voisin olla TAJUUTKO MINÄ HALUSIN OLLA ja sitten se puhuu kivoja kaikille muillekin ja hymyilee. 

Minä inhoon mustasukkaisuutta mutta kun! 
Tajuutko, ihana, mie haluun sut enkä kettään muuta, välttämättä. sit toisinaan mie voin haluta kaikkia mutkun sinä oot niistä yks! 
Kyllä se kai tajuaa. 

Mä oon kauhea miten voin edes haluta muuta kuin sitä mitä meijän välillä on. 
Koska mä en tiedä mitä se on. Mutta miksei se muka riitä. 
Miksi.
Mä tiedän, että murtuisin täysin, jos se tykkäisi jostakusta jonka tunnen, jostakusta sen yhteisön sisällä, sen yhteisön jonka tunnen kodiksi, mutta ehkei se ole sama ihminen enää kuin silloin kun tavattiin. 

Kun mä upposin sen silmiin siellä. Kun Oulu tuntui vielä niin uudelta ja kylmältä. Siellä tuoksuikin erilaiselta. Kun mikään ei ollut itsestäänselvää ja minä olin herkkä herkempi ehkä vähän häilyvä. Silloin, kun --- voi miksei ne ajat tule ikinä takaisin mutta mä koin ne jo ja ne oli hyviä aikoja. 

Mun sydän tuntuu tosi oudolta, kaipaaavalta ja sellaiselta että siitä puuttuu jotakin, vähän semmoiselta että voisi itkeä vain siksi ettei tiedä miksi. 

Mut tajuutko kun mie rak ra r r r a a rakaka raksk skakrkak 
RAKASTAN
niinkö?
sua
ko?

Joo. Vaikka se on järjenvastaista, vaikka mä näen sussa puutteita, sä oot liian sellainen ja tällainen ja mun pää meinaa hajota siihen ja silti mä haluaisin vain olla sun vierellä ja katsoa ja hymyillä ja se murtaa mut jos en saa. 

Mä en kyllä tiedä menenkö sinne Ouluun. 
mENen en MENE menEN en en en MENEN?  Kun sais edes itsestään selvää. 
Jos menen niin vasta huomenna. Tänään puhaltelen saippuakuplia ja piirrän asfalttiin liidulla, tänään minua ei saa häiritä ja tänään saan olla niin kosketuksenarka, että tytön kädet hartioillani, niinkuin eilen, tuntuisivat tänään liian painavilta, herkät sanat korvassa huudolta, se sellainen katse jonka tyttä antoi eilen, sellainen tuntuisi liian painostavalta. 
ja silti haluan kokea sen kaiken taas.

tajusin miten kovin rakastan bussissa istumista, siinä vaiheessa kun luulin matkan olevan ikuinen, minä olin jo tyytyväinen, istuisin bussissa ikuisesti
ja ehkä se oli ikuisuus
aamulla heräsin kylmään
käsivarsien hennot karvat pystyssä

juon taas batterya ja tuntuu että söisin liikaa
ei väsytä enää
päätä huumaa
huu maa
huu haa maa
mikä mikä

Huh

Tulipahan oltua sekaisin.
Tuntuu jo vähän paremmalta. Vapun jälkeen olen ollut koko ajan melko tiedottomassa tilassa. Leijaillut pumpulissa. Ehkä se johtuu lääkkeistä, vaikka tiedän ettei kuitenkaan, puraisen pääkallosalmiakin kahtia ja kieltä kirvelee kun se on niin vahvaa.
Niin.

Perjantaina oli taas sellainen päivä. Oli ollut monta sellaista päivää viime viikolla. Laiskaa päivää, aurinkoista päivää, välinpitämätöntä päivää. Päivää hymyjen. Kävelyä koirien kanssa puistossa, auringonpaisteessa ja tuulessa, oravia. Ja sitten on ollut mustia huppuja ja rinkejä pimeällä nurmella, Kiasman edessä, savua ja kitkeryyttä ja uskomattomia värejä tuoksuja makuja tuntoja. Ihania silmiä.

Löysin elämäni miehen, ja sitten se sanoi olevansa homo, se oli hieno päivä.

Perjantaina olin taas vallatuilla taloilla, selvinpäin. Sitten tarjottiin vähän viiniä ja huikka oluesta, en viitsinyt ottaa paljoa koska ei kiinnostanut.
Siellä oli niin kauniita ihmisiä. Paljon. Koin yhteyttä.
Kävimme ulkona polttamassa kaboomista. Kitkerä savu tuntui karhealta kurkussa, nielaisin, miten tämä voi toimia näin hyvin.
Istuin sohvalla keikan loppuun asti, yhtäkkiä punk kuulosti kovin hyvältä. Luulin että ystäväni osaa taikoa. Hän käänteli silmäluomiaan ympäri ja sanoi että näen hallusinaatioita, pelotti hieman mutta sitten söin pinkkitukkaisen tytön kanssa tortillaa ja tuli parempi mieli.
Lähdimme jossakin vaiheessa kohti kotia, en muista missä, mutta muistan kuinka eräs ystävistäni oksensi bussissa, minä istuin sen takana ja minua alkoi naurattaa ihan kamalasti kun se oksennus lensi lattialle ja roiskahti edessä istuvan naisen takkiin ja se nainen nousi ja lähti karkuun.

Nukuin pitkään, lauantaina lähdin mielenosoitukseen.
Marssimme Mannerheimintiellä ja hukkasin tavaroitani. Miulla oli piippu  mukana ja sitten meille jo tarjottiinkin muffinseja, minä hullu tyhmä söin kolme, en tajunnut silloin.
Istuimme ringissä ja poltimme.
Muffinit pärähtivät päähän. En jaksanut liikkua. Tuli kylmä ja aurinko katosi. Metsä näytti viidakolta, lähdin kävelemään kotiin, mielisairas ystäväni sai minut hahdistuksen partaalle, loikkasin bussiin enkä jaksanut jäädä kotipysäkillä,. harhailin jossakin päin espoota siksi koska se tuntui niin hyvältä.
Menin metsään ja kusin puskaan, kävelin vähän matkaa ja kävin nukkumaan mättäälle, runoilin hetken aikaa ja piirsin, tuntui merkitykselliseltä, makasin märällä maalla ja alkoi sataa ja maa nielaisi minut ja vajosin, olin varma että kuolin 8.5.2010 kello 16:45, mutta sitten kello näyttikin jo 16:46 ja olin yhä hengissä, itkin hetken omaa kuolemaani ja luulin olevani oma äitini, sitten nukahdin vaikka valvoinkin koko ajan.
Valehtelin ohi kulkevalle naiselle että erosin poikaystävästäni ja makasin siksi metsän keskellä. Hän jätti minut sinne. Se nainen.
Sillä oli sateenvarjo.
Minä nousin ylös ja kävelin automaatille ja nostin kaksikymppiä ja maksoin seutulipun, ajoin serenalle ja sitten kotiin.

Elämäni messevin matka. Opettavainen. Roolijako ja egokuolema. Itse , ja minä, minä oon koe jota suoritan itselläni ja se tuntuu tosi kivalta.
Tääkin on aika kokeellista, että postaan tämän tänne, mut teen sen solti kun tuntuu siltä nyt just tällä hetkellä.
Kaipaan uusia ystäviä, sellasia ihania joiden kanssa voin vain istua nurmikolla niinkuin eilen.
Tahdon tehdä tänään jotain.

Lasku

Mulla on ollut viime päivät tosi huono olla.

Olen saanut lukemattomia paniikkikohtauksia, yhden sossutädin luona, seinällä on kangas jossa on viivoja ja niistä voisi muodostua naama mutta se ei ole kaunis koska sillä ei ole nenää. Miksei sillä ole nenää, miten tuo menee, voisiko se sittenkin olla. Ja seinässä on kolme ilmastointikanavaa ja hyllyssä kirja jossa lukee "Sosiaalikeskuksen asiakkaat, 18-29-vuotiaat" ja lattia on vaalea ja valkoisella pöydällä on kahdeksan Dumle-karkkia ja pieni musta roska, tuijotan sitä ja se nousee irti pöydästä ja leijuu.
Koko tilanne on epätodellinen.

Olen myös toteuttanut useita eri häiriökäyttäytymisen muotoja. Revin kasvojani verille. Raavin kyynärtaipeen naarmuille ja ranne turpoaa samasta syystä.
Inhoan inhoan inhoan, taas.

Ja isä sanoo että voisit vegaaniudesta huolimatta syödä kuin normaalit ihmiset etkä napsia koko ajan jotain, ja sitten se sanoo että syöt aamulla ja sitten päivällä ja illalla jos nälkä tulee, mutta kun minua ahdistaa tämä paino ja pyöreys ja pehmeys, ja sitten en syökään enää illalla mitään.

Tänään minun piti mennä kaupungille.
En saa itseäni liikkeelle.
Ajatus pukemisesta tuntuu ylivoimaiselta. Ajatus meikkaamisesta, ajatus siitä että kävelisin bussipysäkille. Ajatus siitä että joutuisin katsomaan itseäni peilistä, siksi käärin itseni äidin peittoon ja kidun sängyssään hetken. Miksi paniikkikohtauksessa edestakainen liike tuntuu niin kovin hyvältä ja turvalliselta ja helpottavalta.
Minua inhottaa, jopa sekin että tiedostan ettei miulla ole kaikki niin kuin pitäis.
Inhottaa, koska en mahda päälleni mitään. Se sanelee säännöt. Se luulee ja se tietää ja se kehittelee kaikkea.

Eilen kestin jotenkuten. Oikeastaan en muista, miten, jotakin ehkä söin ja ainakin kolme batterya minä join ja sitten vähän jotain alkoholia kanssa, en kauheasti, ehkä. Ja ilta pimeni eikä ollut kylmä, tutut kasvot näyttivät joskus ilkeiltä ja joskus suopeilta, vieras poika liittyi minun ja kaverini seuraan, hetken päästä näin niiden pussaavan ja sitten ne jo lähtivät.
Ja minä seisoin yksin rinteessä punainen poncho päälläni ja rikkinäinen valkoinen reppu olallani, siinä repussa on enää yksi hihna jäljellä.
Tutustuin teekkareihin ja räppäsin niiden kanssa kilpaa, tunsin oloni välillä liian sosiaaliseksi ja usein todella ärsyttäväksi, lähdin kotiin ja metrossa joku tyttö hyperventiloi, olisin halunnut auttaa mutta en uskaltanut.
Bussissa pyörätuolimies hyppäsi pystyyn, se olisi voinut olla ihme mutta sitten se hakkasi jonkun toisen miehen.

Minusta tuntuu että nälkä on tulossa, ja se ajatus siitä pelottaa aika paljon: ajatus, että pitää mennä yläkertaan ja ottaa jotakin ruokaa, syödä se, milloin tiedän lopettaa, milloin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin.
Minä söin tänään aamulla muroja ja leivän ja omenan ja sitten niinkuin isä sanoi, päivällä kasvisruokaa, nyt en uskalla enää, ahdistaa kun ei ole pepsi maxia eikä batterya, onneksi on teetä ja minä jopa tykkään siitä.

Sossutäti käski aloittaa seronil-lääkitykseni uudestaan. Otin tänään varmaan kuudenkymmenen milligramman edestä, en laskenut, otin vain, se käski ottaa 20 milligrammaa.
En kestä tätä pahaa oloa.
Jälleen kerran tuntuu sellaiselta umpikujalta, että voisi oikeasti tehdä itselleen jotain. Jotain.

Jotain.


Mitä tahansa.


Auttakaa.