Minä en tiedä.
Kieli on kipeä ja siksi ajattelen koko ajan ruokaa, ajattelen muutenkin, mitä söisin seuraavaksi, lääkitys loppui vahingossa ja välillä itkettää. En halua enää tätä ruokavammailua, ajattelen, siksi mietin kamalasti ruokaa ja sitä mitä seuraavaksi söisin, sitä mikä on vammaista ja mikä ei, siksi tungen sisuksiini veljeni synttärikakkua, sen punainen päällyste takertuu hampaisiin ja maistuu vadelmalta ja kesältä ja unelmilta, ja hups, palanen kakkua katosi, ahdistus jäi.

Istun sohvalle, äiti katsoo salkkareita.
Ehditkö jutella. 
Joo. 
Mua ahdistaa. Musta tuntuu että mä olen läski.
Äiti katsoo pitkään ja tarkasti.
Kauheaa, liian pitkään, kai mä olen lihonut, voi ei, en halua kuulla sitä, voi kyllä, haluan kuulla sen.

Et sä ole läski, sen näkee.
No edes vähän normaalipainon ylärajoilla.
Et voi olla kun normaalipaino on niin suuri alue.
Noniin sieltä se tuli, mutta entä oma normaalipainoni, VOIVITTU MIKSI EDES MIETIN NÄITÄ ASIOITA.
Piiskaan itseäni mielessäni, vammainen, vammainen idiootti, pelleillyt näiden asioiden kanssa vuosikausia, päästä jo irti.

Huomaan miten koon 36 jalkani alkaa täristä oranssinvalkoisen villatossun sisässä.
Tärinä leviää säärtä pitkin, se kiipeää ja tarttuu kylmillä sormillaan reiteen, käteni ajautuu automaattisesti ohimolleni, pyöräytän tukkapötkylääni muutaman kerran, ahdistus, älä tule nyt, älä tule nyt älä tule ....
Sen kylmät sormet pureutuvat kurkkuuni.
Se tuli sittenkin. 
Tuijotan lamautuneena eteeni, ei ei ei ei tässä näin pitänyt käydä. Äiti katsoo televisiota ja salkkareissa on sellainen vaaleatukkainen nainen jonka nimeä minä en tiedä koska en ole koskaan katsonut sitä sarjaa ja pihalla sataa vettä ja lattialla on veljeni leluja ja pöydällä on virkkuukoukku ja kasa kirjoja ja norsu mursu apina kirahvi  ahdistus mene pois jos ajattelen muita asioita, katoa, paviaani lehmä ja rotanpoikasia voi ei ei se lähde.
Kyynel vierähtää hitaasti poskelle, se tuntuu inhottavalta mutten voi pyyhkiä sitä pois koska käteni ovat varatut ja jumittuneet ja kangistuneet ja silmäni tuijottavat eteenpäin suurina, äiti kääntyy ja kertoo asioita ja sitten se huomaa, Miksi itkee, se kysyy, pyöritän päätäni koska se on ainoa asia mitä voin tehdä, yritän sanoa jotain mutta tunnen kuinka kurkussani virtaava ilma joutuu puristumaan kanyylineulaa ohuemmasta putkesta lävitse, se ei suostu tulemaan ulos eikä sisään vaan jää puolitiehen ja nauraa siellä.
Vedän ilmaa sisään kovaa, äiti taputtaa selkään, hengitä, ihan rauhassa, muista ettei kukaan kurista sua kurkusta, se on vain tunne, hengittele siinä niin mä haen seroquelin. 
Käperryn kaksin kerroin ja tutisen, sohvan punaiseen nousee hahmoja, toukkia ja traktoreita ja sinistä ja mikä tuo on, voi seroquel väsytä mut jo.