Lueskelin vanhoja tekstejä ja tuntuu tosi oudolta. Olenko tuo minä, onko tuo teksti minusta. En tunnista itseäni edes niistä kirjoituksista, jotka olen tänne naputellut syksyn alussa.
Miten nopeasti voi ihminen muuttua. Ja miten väärään suuntaan.
Me muutimme isän kanssa pois perjantaina, apaattisennäköiseen kerrostalokolmioon siitä talosta, jota olen kutsunut viitisen vuotta kodiksi. Siinä talossa on kaksi kerrosta, ainakin kuusi huonetta ja kaksi parveketta, iso piha ja siellä mänty, kaksi vessaa ja suihkua ja takka.
Tässä kerrostalokolmiossa on valkoiset seinät, joissa on rantuja, koska täällä asui mummo ja vaari jotka yhdessä kolhivat seiniä rollaattoreineen viimeisiin päiviinsä saakka.
Sunnuntaina on isänpäivä. Ajattelin leipoa, mutta meillä ei olekaan täällä jauhoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
On ihmeellistä, miten ihminen tosissaan saattaa muutua; alkaa ymmärtämään asioita, näkemään eri näkökulmasta.
VastaaPoistaKasvamista tämä elämä : )
mä unohdin sun gallerianickin tai sitten en vaan löydä sua, haluaisin nähdä susta jotain kuvia, nykyisyyttä, en kuitenkaan uskalla tulla juttelemaan vaikka joskus näinkin sut asematunnelissa
VastaaPoistasun kirjotustyyli on ihana ja tarttuva ja mä pidän siitä, vaikka muut ei ymmärrä ni mä ymmärrän.
enkä mä muutenkaan uskalla tulla juttelemaan sulle lihottuani kahdeksantoista kiloa, silloin kun olin pieni luin blogiasi. sä oot vieläkin pieni mutta mä oon sotanorsu ja sua päätä pidempi.