Vielä viimeisen päivän kunniaksi

Kiitos kommenteista, piristivät! Jaksamisia kaipaankin! :)

Osastopäivä alkaa, astun sisään ruokahuoneeseen aamupalatarjotin epävakaana käsissäni, tytöt kääntyvät katsomaan ja kyselevät milloin tulen takaisin, vaikken ole edes kertonut vielä lähteväni. En tiedä tulenko takaisin, vastaan, ja kohtaan pettymyksen jokaisen kasvoilla. En minä tiennyt että täällä minusta välitettiin näin paljon.

Otamme yhteiskuvia ja laulamme singstarilla lempilaulujani, koska on viimeinen päiväni osastolla. Tuntuu oudolta, ehkä tämä onkin minulle kuin toinen perhe. Ehkä kuulunkin tänne.

Välipalalla ahdistus on niin kova, että käteni ja jalkani tärisevät, sydän hakkaa ja ääni värisee ja muuttuu etäiseksi. Liikaa syötävää. Huijaan ja jätän puolet nutrista ja jugurtista ottamatta. Oksettaa oksettaa oksettaa, menen vessaan mutten uskalla oksentaa, oksennan vasta kotona ja tiedän etten saanut kaikkea ulos. Paha olo. Päätän, etten huomenna osastolla syö näin paljoa, eivät he voi pakottaa, eivät he voi sitä ruokaa minun naamastani sisään tunkea, eivät he ensimmäisistä kerroista nenämahaletkuun laita, eiväthän!

Seronil-annostustani päätetään nostaa, lääkäri on erittäin huolissaan itsetuhoisista aatteistani, hän kyselee raivostuttavia asioita liian pitkäveteisesti, kuvittelen hänen silmänsä ja kasvonsa irtonaisiksi ja ääni jää soljumaan huoneeseen, en enää kuule mitä hän puhuu mutta nyökkäilen ja hymähtelen aina silloin tällöin.
Hän sanoo, että jos kaksi viikkoa osastolla ei riitä, niin aikaa voidaan pidentääkin.

Minua pelottaa, koska en tiedä painoani. Jokin sanoi minulle eilen, että jos teen kaikki lihassarjat ja hypin 15 minuuttia salaa vaatehuoneessani keskellä yötä, olen tänään kevyempi. Niin se jokin minulle uskotteli. Sopimukseen kuului vielä aamuiset lihassarjat, jotka suoritin.
Voisiko se jokin nyt tulla ja kertoa, että olen kevyempi. Haluan keveyttä. Juon tänään vielä monta kuppia kahvia ja rutistan viimeisenkin nestepisaran tästä kehostani. Ennen osastoa minun täytyy olla kevyt, täytyy täytyy täytyy - mutta en minä sitä lääkäreille ole kertonut, en vaikka muuta typerää möläyttelenkin.

Minun pitäisi pakata, mutten jaksa aloittaa. Minun pitäisi kirjoittaa kesätyöpaikkaani, etten pääsekään tulemaan. Minun pitäisi minun pitäisi ja pitäisi. Mutten tee mitään.

Kestäkää kahden viikon tauko, kestäkää. Lupaan tulla takaisin ja kirjoittaa kaikesta, osastolla kirjoitan päiväkirjaan kaiken ja kopioin sen vaikka sitten tänne! Ja jos en kahden viikon kuluttua palaa, olen luultavasti toisella osastolla. Mutta sen pystyn ehkä tulla kertomaan jossakin välissä. Edes vaikka kännykkäni netin kautta.

Olen liian addiktoitunut tähän bloggaamiseen, anteeksi.