Hei taas kaikki!

Täällä taas istun, natisevassa tuolissani ja lonkkaluihin porautuvissa farkuissani, omassa, ikiomassa huoneessani, en enää osaston rumassa, valkoisessa ja omituisenmuotoisessa huoneessa numero 5.

Palataan vaikka keskiviikkoon, 1 huhtikuuta. Ilta. Minun pitäisi pakata, kello alkaa lähestymään puolta yötä, huomenna aamulla pitäisi olla osastolla, iltapala pitäisi syödä. Lämmitän vihreää kauratyynyä mikrossa, tuijotan eteeni lamaantuneena. Mieletön ahdistus. Äiti ja isä patistavat pakkaamaan, minuutit mikron näytöllä kuluvat verkkaisesti, näkymätön hirttosilmukka puristuu kurkulleni.
Ja sitten en muista mitään.
Löydän itseni äidin sylistä, kauratyyny vatsallani. Pää äidin reisien päällä, alan palaamaan taas tähän maailmaan. Vapisen, itken hervottomana, ahdistus kiristää ja kuristaa ja puristaa. Tuijotan eteeni, en saa ajatuksiani pysähtymään, isä katsoo minua peloissaan, äiti kai silittää minua tai jotain, en muista. Raavin kai kasvojani tai olkapäätäni, en muista kumpaa, enkä muista edes sitä kipua, mutta sillä hetkellä se helpotti, sai minut palaamaan tähän maailmaan ja pois ahdistuksen kynsistä, sillä hetkellä se muistutti että minä elän, se nosti minut takaisin ja sai tuntemaan taas.
Pakkaaminen ei luonnollisestikaan onnistu, aamulla heitän muutamat vaatteet ja hygieniatarvikkeet musta-vihreään reppuuni, saa kelvata nyt hetkeksi.

Illalla päässäni napsahtaa vielä kerran. Sain osastolta mukaani kirjekuoren, johon oli tungettu lääkelistani ja ruokasuunnitelmani. Se ruokasuunnitelma, johon juuri lisättiin jugurtti ja kauheasti muutakin. Sydämeni pamppailee, tiedän mitä tehdä. Minä vedän siitä jotakin yli!
Mutta keksinkin paljon nerokkaamman suunnitelman. Vaihdan tilalle vanhan ruokalistani, joka on vielä keittiön pöydällä. Juoksen yläkertaan, nappaan listan mukaani, vaihdan sen kuoressa olevaan listaan, jonka piilotan lipastoni alle. Tiedän, että saan kuulla tästä vielä, tiedän että joudun tästä vaikeuksiin, mutta nyt se tuntuu hyvältä ja juuri oikealta, vaikka ahdistaakin, huokaan helpotuksesta ja vaivun kummalliseen uneen.

Menemme vanhempien kanssa osastolle torstaina. Matkasta mieleeni ei jäänyt mitään. Ensimmäinen mielikuvani on siitä, kun isä painaa osaston ovikelloa. Ding-dong, ja toiseen kertaan sama, summeri ovessa pärähtää soimaan ja astumme kerrostalomaiseen rappukäytävään. Kerros ylemmäs, osasto löytyi, uusi ovikello. En muista kuka avaa, mutta muistan mitä näen ensimmäiseksi. Aamupalapöytä. Hoitajia ja nuoria, kaikki pitkän pöydän ääressä. Mieleeni tulee esikoulun aamiainen. Jokainen kauhoo jotakin suuhunsa, puheensorina halkoo ilmaa, keittiössä häärii apulainen ja puurokattilan vieressä on vino pino lautasia. Nuoret tarkastelevat minua, mieleni tekee kadota. Pelottaa, mitähän nämäkin minusta ajattelevat.
Aamiaisella jätän puolet nutrista juomatta, mittaan muroja selkeästi alakanttiin, maitoa laitan ehkä lorauksen, leivän syön kokonaan mutta laitan siihen niin vähän voita kuin mahdollista.

Osastolla tunnen kuinka päälleni lankeaa uusi identiteetti: anorektikko.
Anorektikko on laiha. Hän hyppii x-hyppyjä huoneessaan, huonetoveri nukkuu rauhatonta lääkeuntaan kädet ristissä rintansa päällä. Anorektikko kuluttaa kaloreita, hän ei istu, hän seisoo, hän haluaa avata ikkunan, hän ottaa hupparin pois päältään jotta hänen elimistönsä joutuisi tuottamaan edes hieman lisää lämpöä ja käyttämään energiaa. Anorektikko järjestelee kaappinsa hyvin, kaikki on siellä missä pitääkin ja hienossa rivissä, toisin kuin huonetoverin tavarat, jotka lojuvat kasoissa pöydällä, keksit, koulukirjat, pillimehut ja eiliset vaatteet, kaikki samassa kera hattujen ja hanskojen. Anorektikko ihailee kätensä luita ja ottaa kännykkäkamerallaan kuvia, hän käy vessassa ja hyppii sielläkin, tekee punnerruksia ja lihasliikkeitä, hän on hiljainen ja kuuliainen ja kiltti, muttei hymyile. Hän istuu kärsivästi selkä hieman köyryssä, laihat käsivarret puserrettuina kylkiluihin kiinni, hän katsoo ruokaansa inhoten ja ottaa kaikkea niin vähän kuin vain voi, hän näyttää ahdistuneelta eikä uskalla puhua muille nuorille, hänellä on ongelmia eikä hän pelkää näyttää niitä.
Hän ei noudata ruokasuunnitelmaansa ruualla sillä kukaan ei vahdi, kukaan ei tue häntä. Hän ei ota välipalaa, koska kukaan ei muistuta. Hän ei ota jälkiruokaa, koska kukaan ei sitä tuputa.

Ahdistun, mielettömästi. Täälläkö viettäisin kaksi viikkoa, minähän lihon, mutta samalla haluan sitä ja normaalin elämän. Samalla en. Siksi noudatan anoreksian sanelemia sääntöjä, hypin huoneessani vaikka huonetoveri nukkuu.
Ruuan jälkeen huonetoverini raahataan eristyshuoneeseen. Hän ei syönyt tarpeeksi ja kieltäytyi nutrista. Katselen näkyä kauhulla. Hän potkii ja huutaa, päästäkää mut päääästäkääää! ja kaksi hoitajaa raahaa häntä käsistä ja kolmas työntää selästä, muiden nuorten ilmekään ei värähdä. Näinkö minuakin täällä kohdellaan, raahataanko minutkin eristykseen jos en syö, mitä siellä tapahtuu, tiedän että siellä on lepositeet. Pian tytön huuto lakkaa, ilmeisesti hän saa lääkkeitä, ehkä nutrin. Menen huoneeseeni tunnin kuluttua ruokailusta, eli kun tarkkailuaikani on ohitse, hypin hieman ja ahdistun. Hoitaja tulee ja keskustelemme, saan vaihtaa huonetta, huonekaverillani menee todella huonosti enkä olisikaan kestänyt katsella sitä.

Kännykkäni merkinnässä tuolta päivältä lukee: "oksu".
En muistanutkaan, että oksensin jo ensimmäisenä päivänä.
Sen jälkeen siitä tuli tapa.
Oksensin osastolla joka päivä. Jokaisen ruuan jälkeen. Heti sen jälkeen, kun tunnin tarkkailuaikani oli kulunut. Minua ja muita ruokavammaisia tarkkailtiin, jottemme oksentaisi, meidän piti istua sinisillä sohvilla muiden nähtävillä, minä tein ristikoita ja näpräsin keltaisten villasukkieni nukkaa.
Kun kaksi viikkoa alkoi olla lopuillaan, olin jo voimaton. En jaksanut enää oksentaa. Kaksi viimeistä päivää meni melko lailla oksentamatta, tai no jaa, en vain jaksanut panostaa. Muina päivinä oksensin kamalasti. Lukkiuduin vessaan vähintään viideksitoista minuutiksi jokaisen ruokailun jälkeen ja oksensin niin paljon kuin sain ulos. Vatsassani on siitä mustelma, ja iho navan ympäriltä on kulunut. Sillä painelin alavatsaani oksentaessani, että sain mahdollisimman paljon tavaraa ulos. Lohta oli inhottava oksentaa, se maistui kamalalta ja käyneeltä ja oli vaaleanpunaista. Jäätelö ja kasvissosekeitto sen sijaan olivat kivoja oksennettavia, samoin oikeastaan lähes kaikki jälkiruoka, paitsi marinoitu hedelmäsalaatti! Se oli kamalaa ja meinasin oksentaa jo siitä mausta.

Ja tosiaan, toisena päivänä osastolla syön mielestäni kamalasti, oikeastaan ruokasuunnitelmani mukaan, siksi kolmas ja neljäs päivä menevät itkiessä ja ahdistuessa, itken jopa ruokapöydässä ja häpeän itseäni kamalasti, ruokailussa kuluu tunti enkä saa kaikkea alas, alan taas piilottaa ruokaa ja oksennella entistä enemmän, mutta kukaan ei huomaa.

Paitsi sen, kun oksennan roskikseeni. Ja senkin vasta päiviä myöhemmin, siivooja löytää oksennuksen ja kertoo omahoitajalleni, hän puhuttelee minua ja olen kuolla häpeästä ja itkusta ja sairaudentunteesta. Kuitenkin kiellän kaiken, hän kysyy että joku nuoristako sinne sitten on päässyt, sanon etten tiedä mutta minä se en ole, melkein itken kun ajattelen mitä vanhempani sanovat, melkein itken kun ajattelen että nyt kaikki saavat tietää. Mutta omahoitajani sanoo uskovansa minua, vakuutan hänelle etten ikinä valehtelisi tälle, ja samalla oloni tuntuu kamalan kurjalta, minähän valehtelen nytkin, tekee mieli repiä loputkin hiukset päästäni ja puhkoa silmäni, minä olen inhottava ja kiero kiero kiero, miksen sano vain suoraan että minä se olin, saisin ainakin apua, muttta minä en halua sitä, haluan pitää oksentamisen pakokeinona, jos olen syönyt liikaa, ilman että kukaan oikeasti epäilee että pitkittyneet vessareissuni ovatkin pitkittyneitä oksennusreissuja!

Tämän takia on kuin kohtalon ivaa, että päästessäni yhden yön kotilomalle suljetulta, saan vatsataudin. Tosin se puhkeaa vasta osastolla, perheeni sen sijaan oksentelee kun olen kotona. Makaan osastolla kaksi päivää vuoteenomana, oksennan aamiaisnutrini ja -muroni. Siinä ensimmäisen päivän ruokani, vaikka minulle kyyditään huoneeseeni koko ajan lisää nutreja, en kuitenkaan juo niitä vaan kaadan pois, vaikka olo on kamala. Sydän hakkaa itsensä irti, en saa henkeä ja kaikkialle sattuu, alaselkään sattuu ja oksettaa. Oksennan vettä ja fosfaattia ja sappinestettä, koska vatsalaukussani ei ole muuta. Seuraavana päivänä olen ok, mutta liioittelen hieman, ja saan pysyä vielä sängyssä. Minulle tuodaan nutreja, en juo ainuttakaan, nutreja lentää ikkunasta ulos ja vessanpöntöstä alas ja sitten roskikseen. Syön vain yhden omenan ja vähän jälkiruokaa. Siinä kaikki. Tänä aikana painoni putosi kilon, olin onneni kukkuloilla.

Menin suihkuun ja löin pääni, sillä minua pyörrytti, vieläkin on kuhmu päässä, pelkäsin silloin että tulee verta, onneksi ei tullut. Pesin hiukseni, tai sen mitä niistä on jäljellä. Nekin hylkäävät minut, joka kerta kun edes kosken tukkaani sieltä irtoaa kauheita tuppoja, aina kun pesen hiukseni käteni ovat täynnä tummia suortuvia, kun harjaan hiukseni tyttöjen vessassa lavuaarin ympärys täyttyy hiuksistani.

Osastolla en liho lainkaan.
Kaksi viikkoa siellä vain pahensi oloani. Tällä hetkellä tosin tuntuu siedettävältä, sillä sain tänään kolmet uudet kengät ja olen vihdoin kotona, olen saanut piilotettua aamiaiseni ja lounasleipäni.

Osastolta minulle annetaan kuusi nutria viikonlopuksi, neljä niistä pitää juoda viikonlopun aikana ja kaksi on varalle. Eilen illalla päässäni naksahtaa jälleen, ja hiivin jääkaapille kun kaikki ovat nukkumassa. Tungen nutrit verkkareideni suuriin taskuihin, pillit ratisevat ja jääkaapin ovi rusahtaa, toivon ettei kukaan herää. Hiippailen vessaan, kaadan nutrit vessanpönttöön, huuhtelen pullot ja täytän ne vedellä. Sinne meni yhteensä 1800 kaloria, suoraan vessasta alas. Korvasin ne nollakalorisella vedellä. Hienoa työtä. Samalla tunnen onnistuneeni, mutta kuitenkin jokin osa minusta tuntee pettymystä. Petin isän, äidin, kaikki osastojen hoitajat. Miksi jatkan tätä, miksen jo luovuta ja parane, sillä se minun täytyy tehdä jotta pääsen osastolta ikinä pois.

Jonotan paikkaa kahdelta eri osastolta, toinen on ulfåsan osasto ja toinen joku muu. Huoh, pääsen kuitenkin päiväosastolle takaisin, mutten tiedä miten pitkäksi aikaa. En halua kokovuorokautiselle takaisin, sen tarkoittaa vain lisää oksentelua. Tosin ulfåsan osasto olisi kiva, siellä olisi samanhenkisiä ihmisiä ja kuin pieni yhteisö, mutta en minä sinne pääse, se on ääriään myöten täynnä ja paikkoja liikenee vasta sitten joskus kolmen kuukauden kuluttua jos silloinkaan.

Näen osastolla rauhatonta unta jossa syön suklaalevyn, herään yöllä ja huokaan helpotuksesta, ihanaa se olikin vain unta. Vaivun kuitenkin takaisin uneen ja tajuan siinä unessa, että se on ihan sama syönkö ne kalorit yöllä vai päivällä, ne hyökkäävät kehooni joka tapauksessa.
Siltä minusta nytkin tuntuu.
Epäloogiselta.
Ristiriitaiselta.

Ristiriidoista puhumme joka päivä ihanan omahoitajani kanssa, hän näyttää saksanpaimenkoiralta ja yllätyn positiivisesti kun hän sanookin omistavansa sellaisen.
Minä haluan parantua, haluan normaalin elämän, MUTTA en halua lihoa, haluan olla hoikka, haluan pitää hoikan vatsani mutten ehkä näitä lapsenkäsivarsiani, jalkani ovat ehkä juuri sopivan hoikat, samoin poskeni, miksen kelpaakaan muille? Haluan pystyä elämään normaalisti ja olemaan hoikka. Toisaalta haluan olla sairaalassa ja olla sairas, toisaalta haluan olla kotona ja muiden kanssa terveenä. Tiedän ettei se onnistu, ellei painoni nouse sitten sairaalassa, mutta sairaalassa en anna sen nousta, mikä johtaa vain uuteen sairaalakierteeseen.

Eilen. Ahdistaa. Itken kotona ruokapöydässä ja mietin juuri tuota, en näe elämässäni enää mitään, ei ulospääsyä, kaikki tiet johtavat samaan umpikujaan ja ainoa ratkaisu on kuolema. Katson illalla dokumentin viiltelevistä naisista ja halu tarttua partaterään vain kasvaa, illalla kuitenkin leikin vain hieman hakaneulalla enkä tee edes lihassarjoja, mikä saa oloni tuntumaan siltä kuin kylkiluuni hukkuisivat viiteensataan metriin läskiä.

Isä sanoo hoitokokouksessa, että ei ole terveellistä että minua pidetään syöttöporsaana, hän haluaisi että kasvattaisin lihaksia. Tuntuu pahalta, katson omahoitajaani ja hän näkee paniikin silmissäni. Sinäkö isä minua pitääkin. Syöttöporsaana, josta tulee nyt läski. Ja niin tuleekin, kyllä minä tiedän, ihanaa että sen vihdoin sanoo joku muukin. Hoitajat eivät kuitenkaan usko vaan sanovat että seuraavan kerran kun menen pediatrille isäni saa tulla mukaan, en halua että hän tulee koska hän on silloin aina kiireinen ja kireä ja vihainen, hän ei halua tietää totuutta.

Äiti väittää, että sairastumiseni johtuu siitä että olen pelannut spiritismiä. Hetken se tuntuukin oikelta, jee syytetään vain jotakin muuta. Mutta en minä voi tästä ketään muuta syyttää. Vaikka tietäisin ettei tämä ole syytäni, ei masennus päästä kouristaan vaan sanoo että haluan vain USKOA ettei tämä ole syytäni, ei ole vastuullista uskoa siten ja syyttää aina jotakuta muuta!

Menen nyt 'syömään' välipalaa, otan ehkä leivän ja piilotan sen, omena on pakko syödä, juon myös nutrin joka siis on vain kaksi desiä nutripulloon lirutettua vettä, mutta sitähän eivät muut tiedä, isä suostui jopa ostamaan lempivoitani (kevyintä) koska se on ainoa mitä uskallan käyttää ja mistä oikeasti pidän, vaikka isä ihmettelee miksi ruuan maku on niin tärkeä kun kuitenkin inhoan syömistä enkä nauti siitä, vaikka tosiasia on se että nautin nautin nautin LIIKAAKIN.

Äh anteeksi pitkää ja sekavaa, nyt on pakko mennä, kirjoitan taas mahdollisimman pian, mutta kun kaksi viikkoa piti tiivistää tällalailla niin ei minusta saa mitään irti muuta kuin kilometrin paskaa!