Minua melkein itkettää tätä kirjoittaessa. Ja ei, ei siksi, että kaikki olisi mennyt pieleen. Vaan siksi että olen niin liikuttunut. Ja syynä olette te. Saatte mut tuntemaan itseni edes hitusen tärkeäksi, on niin ihanaa että edes joku jaksaa välittää tai edes lukea tai on edes ihan pikkiriikkisen kiinnostunut elämästäni. Nimittäin te teidätte synkimmät salaisuuteni, ehkä se saa minut tuntemaan itseni niin läheiseksi teidän kanssa.
Edellisen postauksen kommentit olivat ihania, suuri kiitos jokaiselle <3>välittää. Olette minulle kuin turvaverkko, kuin parhaita ystäviä, tunnette minut paremmin kuin minä itse, kuin kukaan niistä jotka todella luulevat tietävänsä mitä ajattelen. Tiedätte kaiken minusta, ja silti hyväksytte, ja se saa minut todella onnelliseksi.
Onnesta puheenollen, olen viimepäivinä kokenut uusia tunteita.
Viikonloppuna menemme kenkäkauppaan, tuntuu keväiseltä, maassa makaa musta kassi joka ei ole kenenkään ja isä laukoo siitä typeriä vitsejä. Löydän kolmet kengät, kahdet niistä eivät maksa juuri mitään ja yhdet ovat niin kalliit että sujauttaessani eriparisukkaiset (toinen vihreä ja toinen tummanpinkki) jalkani niihin tiedän etten saa pitää niistä. Mutta ne tuntuvat jalassa niin hyviltä, niiden korko lisää pituuttani ainakin viisi senttiä, ne kopisevat ihanasti keltaista lattiaa vasten ja saavat minut tuntemaan itseni kerrankin ikäisekseni. Minä haluan nämä kengät, sanon isälle ja äidille, he katsovat toisiinsa, isä sanoo että kengät tosiaan näyttävät hyviltä jalassani ja lisäävät pituuttani kivasti, lasken katseeni kainosti tuijottamaan kenkien siniharmaamustia pyöreitä kärkiä. Äiti sanoo ettei idea ole mahdoton, kerron hänelle kenkien hinnan ja voin melkein kuulla kuinka hänen sydämensä jättää yhden sykäyksen väliin. Ei nuo kengät ehkä ole ihan sun tyyliäsi, pelkään että ne jää sit kuitenkin käyttämättä.
Mutta eivät ne jää. Äiti ja isä kehuvat kotona että osasin kerrankin ilmaista mielipiteeni ja tehdä päätöksen. Olen käyttänyt niitä kenkiä ahkerasti lähes joka päivä, vaikka ne ovat ensimmäiset korkokenkäni, osaan mielestäni kävellä niillä oikein kivasti, kops kops kops pitkin sairaalan sinistä shakkilattiaa, kops kops kops hirrrmuisen nopealla tahdilla, ja rits rits rits soratiellä, tasaisella tahdilla eikä yhtään hajarytmiä tai virhettä biitissä.
Kengät ovat ihanat ja kivat ja sirot ja kokoa 36, kävelen ne jalassa taksiin päiväosastokäynnin jälkeen, ilmoitan kuskille osoitteen ja juttelen hänen kanssaan melkein koko matkan, ihmeen avoimesti jopa uskallan. Ja luulen että hän uskoo minun olevan vanhempi kuin mitä olen, olen aistivinani pieniä ehdotteluja siellä täällä, mutta ehkä se olikin vain hänen luonteensa. Hän kertoo minulle elämästään ja siitä kuinka hänestä piti tulla k-kauppias mutta kuinka ollakaan hän ajaa nykyään taksia ja työskentelee DJ:nä ja on työskennellyt ties missä muuallakin, ja ainiin hän on myös markkinoinut energiajuomia. Hän pitää enemmän yötöistä, karkasi Helsinkiin vanhempiaan ja kertoo minulle, ettei pidä murehtia turhia, ja että elämästä pitää osata ottaa kiinni, eikä hän arvaakaan kuinka sisälläni myllertää ja mieleni tekisi halata häntä niin lujaa, kuinka ne sanat tulivatkaan tarpeeseen, kuinka ne tulivatkaan oikeaan kohtaan ja osuivat kuin tikarit juuri oikeaan alueeseen elämässäni, kuinka se onkaan mahdollista. Kuvittelen salaa että hän on kuin jonkun lähettämä, ehkä kohtalon ehkä jumalan en minä tiedä minkä, mutta kuinka tämä olikaan kuin tarkoitettu. Kiitän häntä kotipihassani, niin kyydistä kuin elämänohjeistakin, hän sanoo perääni että tee kuten haluat mutta ole hyvä vain, mieleni on kepeä ja kenkien kopsekin sen mukainen.
Lisää uusia tunteita pulpahtaa pintaan. Puhun vieraillekin ihmisille, uskallan kertoa omahoitajalle viiltelystäni ja kamalista ajatuksistani, kenkäkaupassa puhun myyjälle kuin vanhalle tutulle. Kotona syön jäätelöä ja ruokaa kiltisti, hetkeen en murehdi, tuntuu siltä kuin auringon ensi säteet paistaisivat risukasaani, seronilin pehmittämiin aivoihini, ehkä lääke vihdoin tehoaa, sillä ensi kertaa elämässäni tai ainakin ensi kertaa kuuteen vuoteen tunnen hetkittäin aitoa onnea ja huolettomuutta, sellaista ettei tarvitse huolehtia maailman asioista tai omista asioista tai mistään, vaan voi vaan elää hetkessä ja olla oma itsensä, ei tarvitse murehtia siitä mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan tai mitä kohta tapahtuu tai miten ihmiset reagoivat siihen mitä sanon tai kerron tai mitä olen, vaan minä olen juuri se kuin olen ja sellaisena tulen ihmistenkin eteen, ehkä he hämmentyvät jopa enemmän kuin minä, ja minua pelottaa nämä onnellisuudenhetket. Tuntuu kuin kaikki luovuuteni olisi mennyttä niiden mukana, kaikki syvälliset pohdinnat ja mielenliikkeet, kaikki mielenkiintoiset ja vääristyneet havaintoni. Kaikki mennyttä, jäljellä vain se muotti mihin ihmiset yleensä kasvavat, tasainen ja sileä ja kirkas, eikä yhtään värikäs tai rosoinen tai utuinen tai suuntaamuuttava tai yhtäkkiä katoava tai häilyvä, ei yhtään ailahteleva tai epävarma tai epäluotettava tai -uskottava.
Hetkellisesti tunnen olevani elossa, hetkellisesti tunnen että tämä on todellista, totta, tämä hetki on tässä ja nyt.
Mutta toisaalta myös ahdistuskohtausteni laatu vain pahenee pahenemistaan. Eilisilta oli jälleen vallan ihana.
En oikeastaan edes muista mistä kaikki alkaa. Ilmeisesti kuitenkin teen iltapalaa, syön pienen punaisen omenan, kuten aina, ja se kuuluu aina syödä ensimmäisenä ja kuorineen, pieni pala kerrallaan. Kuori maistuu oikeastaan paremmalta kuin sisus, yritän pitkittää leipieni syömistä, en halua. Päälläni on äidin punainen aamutakki, tietysti sen takia että siinä on suuret taskut ja sen fleecekätköihin voi piilottaa ruokaa mielin määrin. Isä vahtii iltapalaani sohvalta, teen taktisesti ja otan leipää suuhuni ja mussutan sitä niin kauan kuin isä katsoo minuun, kun hän kääntää katseensa sylkäisen leipämössön punaiseen ristikkolehtiesitteeseen, teen niin yhdelle ja puolelle leivälle, puolet joudun syödä sillä äiti vahtii. Ristikkoesite lilluu sylissäni, tunnen kuinka leipämössöä valahtaa reidelleni. Paketoin esitteen leipineen nyytiksi talouspaperin sisään ilman että kukaan huomaa, valmistaudun tunkemaan sitä punaisen fleeceaamutakin taskuun.
Taskua ei löydy.
Yritän tehdä kaiken muiden huomaamatta, he katsovat telkkaria mutta näen kuitenkin kuinka heidän silmänsä vaeltavat aina välillä katsomaan touhujani. Yhtäkkiä keskitynkin vain taskun löytämiseen, se on pakko löytää, tässähän se on aina ollut, en kai istu sen päällä, ei mihin se on kadonnut!
Yhtäkkiä havahdun, isä sanoo maailman pelottavimmalla äänellä noni anna tänne se nyt, sydämeni muljahtaa ainakin kahdesti ympäri ja kiertyy keuhkoihin ja läskeihin ja ties mihin, isän käsi on ojossa ja kasvojen uurteet yhtä syviä kuin grand canyon, äiti herää ja tulee huoneestaan nukkumasta, ei en halua tehdä tästä kohtausta!
"Ne aamutakin taskut on ommeltu kiinni" sanoo isä, kokeilen taskua ja tosiaan tunnen pienet ompeleet, tämähän on vieläkin sairaampaa kuin anoreksia! Miksette kertoneet suoraan, miksette sanoneet että tiedätte minun piilotelleen ruokaa, MIKSI? Miksette sano sitä silloin kun pienet käteni livauttavat leivän pöydän alle ja siitä vaivihkaa housuntaskuun niin että koko tasku on voista märkä.
"Yrittikö se peikko taas piilottaa ruokaa" sanoo äiti, hän tarkoittaa peikolla anoreksiaa, syytän itseäni, sillä olen varma että hän laskee vain leikkiä, ivailee ja vittuilee päin naamaa, ei hän itsekään voi uskoa että se on minun sairas puoleni joka tekee näitä asioita, en minä, minä olen vain välikappale ja ruumis, ana on saastuttanut minut muuten.
Tunnit kuluvat hämärässä, pöydän ääressä itkien, ristikkolehdelle ilmestyy kuvia joita yritän analysoida. Suurin osa niistä on laatikoissa, viivoja joka puolella, palloja, symmetriaa ja tasaisuutta, säännöllisyyttä, sulkeutuneisuutta. Ahdistusta, se näkyy, teräviä kulmia ja pikkuisia ukkoja. Äiti sanoo että koko ristikko on pilalla, pillahdan taas toivottomaan itkuun, voi ole jo hiljaa. Minut pakotetaan juomaan nutria, ei hätää, tuumaan, olenhan korvannut sen jälleen vedellä, ja sekös minua jälleen surettaa ja itken varmaan kolme tuntia putkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti