Kiitos ihanan lämpimistä kommenteista, edes ajatus siitä että kohta saan tehdä itse lämpöä hohkavaa glögiä ei tunnu yhtä pirskahtelevan kuumalta sisällä, kuin teidän kommenttinne, kiitos niistä!

Minä olin taas viikonlopun Oulussa, ja olen oikeastaan aika varma että olen sekaisin, jollakin tavalla sisäisesti vinksahtanut, ja tietäähän sen.
Kiitän maailmaa.
Siitä, että minä silloin joskus kesän taittuessa syksyksi satuin surffailemaan suomi24:ssä. Satuin lukemaan kirjeenvaihtopalstaa ja törmäämään maailman ihanimpaan tyttöön, kirjoitin sille sähköpostia ja se vastasi ja joka kerta kun avasin meililaatikkoni, tunsin kihelmöintiä selässäni ja innon sisälläni, olisikohan se taas vastannut.
Ja kun se oli, vietin tuntikausia näpytellen sille sanoja ruudulle, sitten painoin lähetä.
Ja sitten me näimme, muutaman kerran, hän tutustutti minut Foorumiin.

Ja sitten minä menin Espoon miittiin, ihania ihmisiä ja Menninkäinen, rakastuin siihen heti, siihen lämpöön ja suudelmiin metsän pimeydessä.
Seurasin sitä Oulun tapaamiseen.
Vaikka tiesin, ettei se enää pitäisi minusta.
Onneksi menin, törmäsin Häneen, tunsin sen heti kun näin sen. Ja nyt me kai olemme jotain, en minä osaa äidille vastata kun se kysyy, onko Hän poikaystäväni, en minä tiedä enkä välttämättä haluakaan, oli mitä oli mutta minusta sen kanssa on ihana viettää aikaa.

Viikonloppu kuluu taas nopeasti, suudelmia ja halauksia ja hänen vartalonsa vasten omaani, helliä sanoja ja lauseita ja katseita, mieletöntä yhteenkuuluvuutta.
Tajusin, että hän ehkä täyttää sen sisälläni ammottaneen tyhjän onton aukon, en tiedä täyttääkö hän sitä kokonaan, mutta ainakin todella hyvin. Mitä lähempänä hän on minua, sen paremmalta minusta tuntuu. Hänen sydämensä vasten omaani, välissä vain vähän lihaa ja jänteitä ja verta ja rintalastaa.
Tuntuu hyvältä enkä jaksa huolehtia.

Sisustan huonettani uudelleen, jouluvalot suihkulähteen ympärille, punaiseksi värjättyjä lehtiä oksineen, seinälle kangas ja sen keskelle itse tekemäni buddhan kasvot.
Suitsuke, sain sen joulukalenteristani, tuoksuu hyvälle.

Minä oon löytänyt kanssa Yhden Toisen. Minä en tiedä siitä oikeastaan mitään.
Senkin tapasin Suomi24:n kautta, huomasin miten ihana ihminen se oli ja sitten lähetin viestiä, se vastasi, odotus tuntui taas samalta kuin silloin alkusyksystä. Nyt olemme viesteilleet jonkin aikaa, hän tuntuu koko ajan ihanemmalta. En tiedä hänen nimeään, en miltä hän näyttää, mutta tiedän hänen ajatuksensa, tuntuu että tuntisin hänet, tuntuu että olemme tavanneet.

Tavallaan tuntuu että hän on minussa.
Niinkuin Hänkin, Poika.
Tuntuu että minut on jaettu kolmeen, yksi osa minulle, ja yksi Hänelle ja yksi Toiselle.
Eikä se haittaa. Minua.

Minulla olisi vaikka miten kaikkea kaunista kerrottavaa, aina siitä lähtien kuinka junassa näin ikkunaan tipahtavan lumihiutaleen, kuinka Hänen kanssaan uppouduimme jälleen toisiimme, kuinka sivelimme rikki mennyttä ihoamme bepanthenilla. Kuinka minä tunnen ihmisiä kohtaan kauheasti hyvää, enkä paljon yhtään mitään pahaa.
Paitsi aina välillä.

Poika hokee aina jotakin numerosta kaksi, en ymmärrä aluksi. Ei hänkään.
Kerron syntyneeni kello 22:22. Jännittävää, hän sanoo syntyneensä kello kaksi ja jotakin.
Olohuoneensa seinän taulusta luen, hän on syntynyt kello 02:22.
Tuntuu että tämä olisi tarkoitettu.

---

Tuntuu hassulta.
Aloitin tämän blogin kai vuosi sitten, melko tasan.
Vuoden aikana olen kasvanut. Hirveästi. Oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana olen kasvanut henkisesti enemmän kuin ikinä.
Kiitos.

Huomenna on joulu, minua oksettaa, ei tee mieli syödä mitään, enkä tiedä miksi.