En tykkää: siitä että äiti juo. Edes vähän, silloin se muuttuu kamalan "hauskaksi" ja "vitsikkääksi" ainakin omasta mielestään, minuu lähinnä ahdistaa, samoin kaikkia muita, me siskon kanssa paetaan usein alakertaan, äidistä tulee kamalan utelias ja se haluaa tietää kaiken ja vetää omia johtopäätöksiään asioista ja jää jumittamaan kaikkeen jo viisi vuotta sitten käsiteltyyn.
Ehkä viini - alkoholi - ei vain sovi sille, en minä tiedä, enkä edes halua. Minä en halua nähdä. Minun ei tarvitse, ja se on hieno tajuta.

Mie olin taas Oulussa.
Se paikka kutsuu mua jollakin ihmeellisellä taajuudella jolle mun pää on ollut virittynyt jo jonkin aikaa. Ehkä Menninkäisen tapaaminen, siihen luuppautuminen, oli tarkoitettu. Muistanette, viimeksi tapasin Vieraanpojan, sen jonka katseeseen jumituin ja jonka kanssa hymyilin hiljaa. Sen.
Ouluun lähdin sen takia, seitsemän tuntia junassa, miksi viimeiset puoli tuntia tuntuu aina kamalan hitaalta ja kiduttavalta, tuntuu että junamatkan viimeinen puolituntinen kestää paljon kauemmin kuin se kuusi ja puoli tuntia joka on jo matkustettu.
Juna-asemalla Vieraspoika tulee vastaan, halaamme pitkään Oulun kylmyydessä, eräs toinenkin olisi tulossa minua vastaan mutta me lähdemme kahville, hän polttaa tupakkaa kahvilan pihalla ja henkkareiden puuttuessa meidät heitetään ulos, lähdemme toiseen kahvilaan ja istumme siellä, hiljaa, katselemme toisiamme. Mie tunnen niin paljon samalla kertaa etten pysty edes kertomaan.

Me kierrämme Oulua kävellen ja vähän busseilla, on kylmä ja vedämme huivejamme kasvojemme suojaksi, nauramme yhdessä ja hän polttaa tupakan bussipysäkin kulmalla, mieleni tekisi niin kovasti halata häntä, leikkiä kissaa ja puskea päätäni hänen kylkeään vasten, mutten viitsi. Istumme nahkasohvalla ja oikea kissa loikkaa väliimme, se puskee minua ja tunkee syliin, Vieraspoika katsoo ja siitä tulee hyvä olo, kissa on sen.

Minä saavuin Ouluun viideltä, kello kymmenelta me istutaan pienessä yksiössä, kaapit ja sängyt täynnä graffiteja, lattialla patjoja ja keittiössä valo, koneelta kuuluu musiikkia ja pehmeitä rytmejä, pysähtynyt tunnelma, alkaa nukuttaa, Vieraspoika ja minä nukumme lattiala patjoilla käsi kädessä, yöllä herään siihen kun hän käyttää minua tyynynä, nukahdan pian taas onnellisena.

Seuraava päivä menee kolmeen asti pelkässä jumiutuneessa olotilassa, jokainen nuokkuu omiaan, kun vihdoin pääsemme ylös, huomaamme ettemme ole syöneet vuorokauteen mitään, matka kylmässä Oulun arktisessa ilmastossa kohti pizzeriaa tuntuu pitkältä ja turruttavalta, viima käy jalkoihin ja hetkellisesti tuntuu jopa lämpimältä. Kasvisruukku maistuu hyvältä vaikka nenäni on jo niin tukossa, etten haista mitään.
Ostamme karkkia ja suklaata ja purkkaa.
Kävelemme parisen kilometriä Vieraanpojan kanssa kohti toisten kavereiden majataloa. Me tahdomme hotelliin, saimme idean edellisyönä kun yritimme vuokrata yksiötä siksi yöksi. Toisilla kavereillakin tunnelma on pysähtynyt ja ihmiset tuijottelevat toisiaan rauhallisina lootusasennossa istuen, kaksi hieroo naamojaan yhteen, miten kaunista, minä nojaan Poikaan, ei se ole enää Vieraspoika, se on Poika, se on Hän.

Me lähdemme joskus ehkä kahdentoista maissa kävelemään keskustaan, kuutisen kilometriä, ehkä, en minä muista, on kylmä mutta matka ei tunnu kamalan pitkältä. Hotelleissa ei ole tilaa, epätoivo, menemme seuraavaan pizzeriaan ja syömme vegepitsalla vatsamme täyteen, makaamme pöydällä väsyneinä, etsimme vielä hotellia kylmässä tarpoen, löydämme yhden josta olemme varmoja, että pääsemme sisään, Hän ostaa tupakkaa ja minä karkkia, täytämme lappuset ja pääsemme hotellihuoneeseen numero 203, siellä on kolme sänkyä joista kokoamme yhden suuren, telkkari toimii vain puoliksi ja syttyy ja sammuilee itsekseen, Hän käy suihkussa ja minä vaihdan päälleni keltaisen häneltä saamani paidan. Makaamme sängyillä kolmen peiton ja usean tyynyn kasassa, minä Pidän Hänestä Paljon.

Ja sitten se tapahtuu, yöllä joskus neljän jälkeen, raukeina ja väsyneinä katseltuamme kaksi päivää toisiamme silmiin ja upottuamme niihin.
Hänen huulensa vasten omiani.
Pehmeys.
Sisäinen lämpö. Sisäinen solarium.

Valvomme oikeastaan koko yön toistemme vieressä, heräämme aamulla puhelinsoittoon hotellin aulasta, huone olisi pitänyt jo palauttaa, puemme äkkiä pakkasenkestävät varustukset päällemme ja sinkaudumme ulkoilmaan, kävelemme kahvilaan ja makaamme sen pehmeillä penkeillä muutaman tunnin toisissamme jumittaen ja suudellen aina välillä.
Mie taidan oikeasti rakastaa sitä, vähän pelottavaa ja toisaalta taas kauhean helpottavaa, tuntuupa hassulta kun sekin vissiin sitten tykkää minusta.

miten voi ihminen mennä sekaisin.