Olen itkenyt toivottomuutta

Tänä iltana olen lukenut kirjan nimeltä "Että hän muistaisi saman", enkä usko että mikään koskaan palaa enää ennalleen, enkä toivokaan. Ehdin jo toivoa, ettei se kirja koskaan lopu, että saan maata ikuisesti tässä tiikeripeittoni alla ja rapsutella päähäni verisiä haavoja. Huomata rintojeni pienentyneen, hiusteni kasvaneen tyynyn yli ja sängyn laitojenkin yli, muistaa aina välillä jotakin kipeää ja tirauttaa kyyneleitä.

Katsoin käsiäni ja huomasin että ne ovat ihan erilaiset nyt kun kävin suihkussa, tai sitten se johtuukin jostain aivan muusta.
Ja että minulla on oikeasti vaalea iho.
Ja tukka.

Ja että minä nukun ihan oikeasti pöytätietokone sänkyni jalkopäässä, rasvapullo tyynyni vieressä, kännykkä sen alla.
Ja että minä en ole käynyt ulkomailla vuosiin, tai syönyt perheeni kanssa, enkä enää tiedä mistä he puhuvat yhteisillä lounaillaan. Minä en enää tiedä, ketä pikkusiskoni nyt vihaa ja kuka hänen luokaltaan polttaa pilveä, enkä minä enää tiedä mitä pikkuveljeni liikunnanopettaja sanoo, kun hänen kaverillaan on päässä tikkejä.
Minä en tiedä, ja se harmittaa.

Olen itkenyt moneen otteeseen tänä iltana, mutten lohduttomasti mustaan aukkoon vajoten, vaan ehkä lähinnä jotakin sellaista, mitä voin saavuttaa. Mitä voi olla ja on, jossian muualla muttei enää minulla, sillä minä luulin tavoittelevani itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta sainkin osakseni vain yksinäiset tunnit peilien edessä, krapulaisen puolitutun hengityksen korvassani, tyhjiksi puhalletut autiot kadut joiden kävely tuottaakin vain tuskaa.
Olen itkenyt sitä, miten viime talvena sain vielä katsella kaakaomukin ympärille puristettuja käsiä, ja meidän kätemme puristuivat toisiaan vasten saman lapasen sisässä. Kuinka sain peitellä, istua vieressä ja piirtää kun hän istui tietokoneella ja näpytteli asiantuntevasti. Kuinka kylmä viima tuntui hyvältä ja muistutti lämmöstä, jonka saa kokea heti kun astuu korkean kynnyksen yli sisään.

Olen itkenyt yksinäisyyttäni.
Vaikka päivät täyttyvät tekemisestä ja tapaamisista, asuntonäytöistä, työnhausta ja kavereiden näkemisestä, minä en ole aikoihin tuntenut sitä onnellista tunnetta, kun saan vain istua autossa ja katsella kuinka hän ajaa eteenpäin ja maisemat vaihtuvat vieressä, eikä ole kiire minnekään, sillä minä tiedän että näin on hyvä. En ole aikoihin tuntenut ketään läpikotaisin, enkä minä tiedä mistä ihmisille pitäisi puhua, miten he voisivat tuntea minut ja nähdä jotakin muutakin kuin ympäristöä tutkivat silmät.

Näin itseni peilistä ja tajusin että muistutan lähinnä jotakin säikähtänyttä eläintä.

Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle.

Minä tajusin, että minä olen jo pitkään syönyt vain leipää voilla enkä koskaan kurkulla tai tomaatilla.

En ole aikoihin nauranut vilpittömästi ja sillä tavalla, että toivon ettei se koskaan lopu. Olen toki nauranut, mutta kaiuttomasti ja kurkussa on jo pitkän aikaa tuntunut sellaista painetta, että tekisi mieli päästä huutamaan, mutten tiedä vieläkään, mistä se johtuu.
En ole nauranut vatsa kippurassa ja kyyneleitä silmissä. En ole nauranut kenenkään kanssa, olen nauranut seurassa mutta jokainen omille päähänpinttymillemme.
En ole nauranut, enkä tiedä miksi. Ei minua oikeastaan kamalasti naurata. Kaikki on aika neutraalia, ei kamalan hassua eikä kyllä surullistakaan, enkä ole pystynyt muodostamaan järkevää mielipidettä mistään pitkiin aikoihin.

Nyt pystyn.
Minä haluan talven.
Haluan kirpeät viimat ja kauniin valkoiset maisemat, kylmyyden ja kinokset, katukivetyksiä nuolevat puuterilumikasat. Sattuvankirkkaat sunnuntaiaamut, talitintin viserryksen jostakin kaukaa. Junan pöllyttämään lunta viereisillä kiskoilla, samoilla kiskoilla joille joku loikkasi pari vuotta sitten päättämään päivänsä, minä en koskaan nähnyt verta.
Minä haluan kylmät ja ikuisilta tuntuvat tunnit ulkoilmassa, talven joka muuttaa kaikki äänet kulmikkaiksi, raitiovaunun kolinan pahaenteiseksi, yöt tummiksi viitoiksi kaupungin ylle, katulamput pelastaviksi majakoiksi pimeyteen. Kuun kelmeän loisteen ja toivon siitä, että vielä joskus tulee kesä, jolloin kaikki on taas hyvin (ja jolloin minä voin alkaa toivoa uutta talvea. Entistä kirpeämpää.)

Laitoin kirjan lattialle radioni viereen, olin jo vetämässä jalkalamppuni narusta jotta se sammuisi.
Mutta en pystynyt jättämään kirjaa sinne, noukin sen ylös ja halasin sitä ja tirautin kyyneleitä.
Minä en koskaan voi palauttaa tätä kirjaa!