Hei, ja hyvää vappua

Älkää säikähtäkö rakkaat, kun kerron tämän. On tapahtunut niin paljon kaikkea alle kahdessakymmenessä neljässä tunnissa, etten itsekään vielä miellä aivan kaikkea.

Ensiksi kerron että olen pahoillani. Minun piti piti piti tulla päivittämään tätä ja kommentoida teille ja kertoa kuinka voin. Minun piti kertoa perheterapiasta, terapeutin kilisevästä kultakäsikorusta ja naksuvista nasaaliäänteistä, foliopäällysteisestä tuuletinaukosta ja vanhanaikaisesta hissistä. Mutta minä en ehtinyt, kaikki oli liian sekavaa ja elin ikiomassa valheessani. Minä kirjoitin kaikesta tästä blogimerkinnän, luullakseni, en ole aivan varma, taisin olla silloin tarvittavien lääkkeideni vaikutuksessa, seroquel-väsymyksessä, en oikein muista. En jaksa kertoa aivan kaikkea, kerron vain mitä eilen tapahtui.

Tai no, aloitan siitä kun viime torstaina sain tietää, että kokovuorokautiselta vapautui paikka. Äiti sanoo, että minun kuuluisi olla kokovuorokautisella, hän haluaa minut sinne. Minä en halua. Juuri kun isä lähti työmatkalle ja kotona oli mukavaa. Juuri kun sain kaiken piilotettua hyvin, hymyiltyä äidille kiitokset, väitettyä että söin tietenkin kaiken. Juuri kun sain takaisin rytmistä kiinni.
Perjantaina menemme kokovuorokautiselle tutustumaan, äiti sanoo että minun pitäisi pakata tavaroita mukaan. Mutta minä en pakkaa, todellakaan, eiväthän ne silloin voi pakottaa minua jäämään. Eikä minua voisi muutenkaan pakottaa jäämään, hoito on vapaaehtoista ja minä en mene sinne vapaaehtoisesti, minä olen niin vanha että saan varmaan itsekin jo vaikuttaa.
Neuvottelu, äiti ja omahoitajani vaativat minua jäämään osastolle. Itken, aivoni lyövät lukkoon, tuntuu että olen kuin pieni häkissä kasvanut naali, joka nyt pakotetaan nyljettäväksi, pakenen häkin nurkkaan ja painaudun sitä vasten, irvistän ja sähisen ja itken ja puolustan itseäni niskavillat pystyssä. "Mä haluan olla tämän viimeisen viikonlopun kotona" sanat ryöpsähtelevät suustani itkun seasta, lääkäri ja omahoitajani katsovat minuun anelevin silmin, samassa jo kadun sanojani mutten pysty enää lopettaa, toistan lausetta koko ajan, tai ainakin muistelen niin. Hoitaja sanoo, että en ole päätöskykyinen, päätös tehdään puolestani ja minut pakotetaan osastolle, anelen äidiltä että hän tekisi jotakin asian hyväksi, itken ja tartun hänen käteensä vapisevin sormin, äiti pelasta, tee asialle jotain äiti anele niiltä äiti tee se äiti TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ TAJUATKO ja äiti varmaan tajuaa mutta hän sanoo että nyt on parempi että jään osastolle, kyllä minäkin sen joskus tajuan. Itken, syön välipalaa väkisin, ahdistun ja järki sanoo että nyt on tarvittavan seroquelin paikka, pakko laannuttaa tämä ahdistus. Otan kaksi pientä vaaleanpunertavaa pilleriä, oloni tulee raukeaksi ja nukahdan pieniksi hetkiksi osaston huoneeseeni sinisen fleeceviltin sisään.

Tuntuu että voisin tappaa itseni.

Osastolla on kivoja nuoria, eikä siellä edes ole kauheaa, kun siihen vain tottuu. Osasto on kodikas, huonekaverini mukava, tunnen oloni sosiaaliseksi ja hyväksytyksi porukkaan, osasto alkaa tuntua kuin omalta kodilta.
Oksennan joka päivä, sillä tarkkailuaikani on vain puoli tuntia. Lähes jokaisen aterian jälkeen, ehkä siksikin tuntuu ihanalta, hei tämä osastohan on kiva paikka kun täällä pääsee oksentamaan. Kaikki sujuu niin helposti, en tarvitse edes tarvittavia ja tunnen olevani askeleen edellä muita, minä pelaan täysin omaa peliäni ja täysin omassa liigassani, olen kuin voittamaton ja minulla on valtaa, kaikki on minun käsissäni, pelaan niin taitavasti että parilla juonenkäänteellä saan koko asetelman muutettua minun edukseni.

Mutta muut ilmeisesti kurkkivat korttejani, näkivät täyskäteni ja vetivät hihastaan pari jokeria ja ässää.

Äiti ja isä lukivat tämän blogin.

Sitä pyydän teiltä nyt anteeksi. Tunnen syyllisyyttä, tunnen että samalla saatan tällä kaikki vaaraan.. Vaikka eihän asia niin ole eihän eihän EIHÄN.

Sain tietää asiasta torstaina. Torstaina minun piti päästä kotilomalle, aamu sujui hienosti ja mieliala oli mitä mainioin, ihanaa pääsisin kotiin syömään hyvää ruokaa ja juuri sitä voita mitä haluan ja saisin vaikuttaa ruokiin, lähetän äidille tekstareita, osta kevytjätskiä ja punaisia omenoita ja rovastinlimppua ja tietysti pepsi maxia. Äiti vastaa tekstareihin, viimeisimmässä lukee istun täällä teidän aulassa. Aivot lyövät tyhjää. Meidän aulassa, OSASTON AULASSA? Lähetän äidille viestin aha? ja jätän osaston tosi vaikean tuhannen palan palapelin levälleen pöydälle ja pinkaisen aulaan. Aivoissa jyskyttää, ei miksi ei ei ei, jotain on tapahtunut ja mä tiedän sen. Kävelen äidin ohi ja etsin häntä katseellani, äiti huikkaa sohvalta ja istahdan oranssille tuolille hänen viereensä, hoitajat virnuilevat ja opiskelijatyttö katsoo minuun merkitsevästi, tiedän että tämä tapaaminen voi tarkoittaa vain pahaa. Ajatukseni kiertyvät solmuun kurkkuni ympärille. Enkö pääsekään lomalle, mitä vanhempani tietävät, eikä saatiinko minut kiinni tämän aamun oksentelusta?

Istumme neuvotteluhuoneeseen, minä nielen lääkkeeni ja katselen huoneeseen kerääntynyttä väkeä, yritän lukea isän kasvoilta sen mitä hän tahtoo sanoa, mutta en saa selville mitään. Äiti vaikuttaa etäiseltä, vaikka istuukin aivan vieressäni.
Isä tarttuu käteeni. Mulla on sulle hyviä JA huonoja uutisia.
Hyvät uutiset, sanovat aivoni. Mitä ne voivat olla, saan lävistyksen, uuden koiranpennun, pääsen jollekin kivalle osastolle, tai ehkä kokonaan kotiin? Huonot uutiset, kuka on kuollut, nyt he tietävät oksentelustani, äiti ja isä eroavat, minut huostaanotetaan, MITÄ TÄMÄ VOI OLLA?

"Me luettiin sun blogia" sanoo isä. Naurahdan, ei mulla ole blogia. Isä sanoo blogini nimen, onnekseni hän muistaa väärin. HEtken tuntuu, että suuri kivi nostetaan pois mun rinnalta, hienoa, he ovatkin lukeneet jonkun toisen blogin. Isä sanoo, että mun on turha valehdella nyt kun totuus on selvillä, mutta _EN_MINÄ_VALEHTELE. Minä tosissani luulin, että he ovat lukeneet jonkun toisen blogia, jonkun toisen, jonka elämä vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin minun. Vasta kun he kertovat, mitä blogissani, tässä blogissa lukee, kyyneleet alkavat virrata silmistäni, tuijotan apaattisena kirjahyllyn valkoista kirjaa jonka nimessä on kaksi oota ja niiden välissä väliviiva, en muista mitä siinä lukee mutta muistan kuinka katselen niitä kirjaimia ja mietin että nuo näyttävät ihan silmälaseilta.
Pakokauhu. Paniikki. Ahdistus.
Lääkäri kysyy, että miltä tuntuu. Vastaan totuudenmukaisesti: voisin vaikka tappaa itseni. Hän huolestuu, sanoo että kuinka minua voi nyt laskea kotiin. Mutta minun päässäni hakkaa toinen kysymys: kuinka kukaan voi enää luottaa minuun? Kuinka voitan kenenkään luottamuksen enää, millaista kotona tulee olemaan, muistuttavatko vanhempani minua tästä koko loppuelämäni? Jälleen umpikujaolo palaa, mietin millä tavalla viiltäisin rannevaltimoni auki tai miten pääsisin ulos ja hyppäämään auton alle, kyyneleet virtaavat silmistäni enkä edes välitä pyyhkiä niitä pois, ensimmäistä kertaa en edes häpeile itkeä muiden nähden.

Keskustelua kestää noin tunnin, jonka aikana oloni ehtii rauhoittua. Hyvä, vanhempani tietävät siis nyt kaiken. Toisaalta olen pettynyt. Miksi he lukevat blogiani? En voi edes kuvailla sitä tunnetta, minut on petetty ja minun salaisiin asioihini on kajottu, kuinka he edes kehtaavat, jos jossakin lukee että se on minun, tai jos isä tajuaa että blogi on minun minun minun, niin miksi hän sitä lukee, miten hän kehtaa, sehän on kuin lukisi toisen tekstarit tai päiväkirjan tai kirjeet. Keskustelussa kiistän kuitenkin joitakin tosiasioita, minä typerä, minä patologinen valehtelija. Vasta nyt tajuan kuinka sairas olen, ja mihin valheiden verkkoon olen uponnut.
Ja vasta nyt tajuan miten pitkään olen ollut masentunut. Aluksi se diagnoosi ei tuntunut sopivan lainkaan, hei minähän hymyilen ja jaksan ja olen kiinnostunut muista ihmisistä. Vasta nyt tajuan. Vasta nyt ymärrän, että kaikki eivät toivo kuolemaa jo ala-asteella, kaikki eivät mieti miten tappaa itsensä, että ei ole normaalia uhata juosta metsään ja ampua itseään haulikolla (itse en edes muista tätä, mutta ilmeisesti minä olen joskus niin sanonut).

Tällä hetkellä olen kotona, kotilomalla osastolta. Pääsin kuin pääsinkin pois, lupasin vain tulla tänään kahdelta piipahtamaan ja näyttämään että olen elossa. Lupasin, etten tapa itseäni kello kahteen menneessä, tai edes satuta. Enkä ole niin tehnyt. Ei tee edes mielikään, tällä hetkellä, ehkä seronil tai seroquel, jonka juuri äsken otin kun ahdistaa, vaikuttaa.

Ilmapiiri kotona on puhdas ja raikas, kuin sininen ja pilvetön taivas ukkosmyrskyn jälkeen. Kissa on nostettu pöydälle, tunteet tuotu pintaan. Minä en enää valehtele. Minä aloitan uuden elämän. Tuntuu että voisin kääntää elämän kirjassani uuden ja puhtaan sivun ja kirjoittaa sille uudella värillä, vaikka oranssilla taikka lilalla, ja aivan uudella kynällä ja käsialalla aivan uusia asioita.
Minä kerron äidille kaikesta, ja puhun isän kanssa kaikesta, oksentamisesta, kaikesta, pakkoliikunnasta (jota en vieläkään käsitä pakkoliikunnaksi), masentuneisuudesta, koko maailmankuvastani, siitä miten hahmotan kaiken. En minä ole tajunnut, että olen näin kieroon kasvanut.

Olen syönyt kauheasti, eikä edes ahdista. Tai ahdistaa, mutta olen napannut seroquelia ja painunut nukkumaan. EN ole oksentanut, enkä pystyisikään, nykyään minua valvotaan, taskut tarkistetaan. Äidin aamutakin kiinniommellut taskut on nyt avattu, isä ei enää istu sohvalla vahtimassa, vaan tunkee pikkuveljeni paikalle viereeni ruokapöytään. Isä voitelee leivät puolestani, hyvä kun saan edes päättää haöuanko kalkkunaleikettä vaiko kinkkua vai juustoa, ärsyttää kun en saa itse tehdä mitään, syytän itseäni, taas minua tarvitsee hyysätä kuin pikkulasta.

Mutta syön kiltisti, vaikka mieli tekisi piilottaa ja oksentaa, en tee niin vaan syön kiltisti, käsken äidin ja isän vahtimaan, ja kun äiti katselee muualle sanon että vahdi nyt, sillä muuten houkutus kasvaa liian suureksi. Pieni anapeikko sisälläni on kahlittuna pieneen selliin, se huutaa ja kiroilee ja repii helposti irtoavia hiuksiaan ja sen kasvojen terävät piirteet raastavat sydäntäni ja puhkovat reikiä keuhkoihini, mutta minä en päästä sitä ulos sellistä, en ainakaan hetkeen, pysyköön siellä, riutukoon.

Tällä hetkellä minusta tuntuu tältä. Toivon että tätä jatkuu, samalla pelkään, tämähän on ihan uutta, ei tällaista satu minulle, en minä syö suklaata tai karkkia tai jäätelöä ja halua lisää, en se ole minä. Minä en ole aikoihin tehnyt sellaista, käsken vanhempieni sanoa minulle heti kun mielitekoni alkavat mennä bulimiselle puolelle, kerron että minussa on se puoli joka vain haluaa lisää lisää lisää siksi että kaikki maistuu hyvältä ja siksi että se maistuu hyvältä myös toisen kerran kun sen oksentaa ulos.

Pelkään tätä askelta, kohti tuntematonta, kohti kesää ja kultaisia hiekkarantoja ja vihreää nurmea ja puiden lehtiä. Tuntuu helpolta, tuntuu että tämä oli nyt tässä, vaikka tiedän että tämä on pitkä ja kivikkoinen tie, jolla kasvaa kauheita railoja ja rikkaruohoja.