Kirjoitustauko

Anteeksi.
Nyt kirjoituksiini tulee ilmeisesti kahden viikon tauko. Menen suljetulle osastolle.

Maanantai matelee eteenpäin, herääminen on vaikeaa. Pelko kierii mielessä, muista juoda muista muista, punnitus on tulossa. Olen jo takki päällä ja kengät jalassa eteisessä, isä menee käynnistämään autoa, kun muistan. Sanon että käyn laittamassa hiukseni uudelleen, katoan vessaan ja juon puoli litraa vettä, tekee mieli oksentaa mutten anna minkään tulla ulos. Löllyn vatsoineni autoon. Hienoa, painon ei pitäisi nyt olla laskussa.
Omahoitajani on muualla, toinen hoitajista sanoo ottavansa painoni. Hän ei kuitenkaan muista, joten katoan aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen hän muistaa, syytän itseäni mielessäni, mutta nousen kiltisti vaa'alle.
Parinsadan gramman nousu perjantailta.
Hurraan sisimmässäni, puoli kiloa vettä ja toiset puoli kiloa nutria ja maitoa ja sitten vielä leipää ja muroja.
Ravitsemusterapeutilla tunnustan kaiken, hän lisää ruokasuunnitelmaani ruokaa ja minua ahdistaa niin että revin housuistani pieniä nukkapallukoita ja silmiini kihoaa kyyneleitä ja ääneni värähtää. Ei enempää ruokaa, kiltti, EI! Minä en syö entisiäkään, kerroin sen sinulle, miksi kidutat minua voi miksi.
Kotona piilotan ruokaa, valehtelen ja oksennan, syön jogurttirusinoita ja kadun sitä hirveästi, oksennan niitäkin.

Vaatehuoneestani leijailee ilkeä haju, on leijaillut jo useita viikkoja, minä tiedän mistä se johtuu, kätketyistä ruuista muovipussista, ne varmaan homehtuvat. Mutta en voi kertoa kellekään. Siivoan vaatehuoneeni, heitän ruuat pois roskiskatokseen. Vanha kouluvihkoni on liimautunut kiinni lattiaan. Sen alta paljastuu vesivahinko, ruskeat täplät parketissa, menen paniikkiin, hinkkaan saippualla ja tiskirätillä kaiken hajun ja liman ja ruuantähteet pois. Äiti tulee katsomaan ja näkee vahingot, valehtelen sen olleen vain märkä kouluvihko. Äiti uskoo.
Isä uskoo.
Hän huokaa raskaasti. "Kyllä sä nyt tihulaiseksi rupesit" hän sanoo varoittavaan sävyyn, mielialani laskee sekunnin murto-osassa. Niin mitä muutakaan minä olen kuin tihulainen. Minun syytäni kaikki, kaikki sattuu juuri nyt kun ei minkään pitäisi ja kaikki on minun aiheuttamaani, ja kaikki on kärsimystä, minä aiheutan vain harmia ja olen taakka.

Tiistaiaamuna en tankkaa vettä, paino on laskusuuntainen. Aamiaiselle teen kaksi leipää uuden ruokasuunnitelmani mukaan, toista en pysty syömään. En halua. En tahdo. Voisin murustaa sen pieneksi silpuksi ja tunkea omahoitajani nenään. Mene sinäkin pois. Tämä on liikaa, ettekö te ymmärrä, miksette anna periksi kun sanon vastaan ja näytän säälittävältä!!
Meinaan oksentaa, yritän sitä roskiksen yllä mutta ylös ei tulekaan mitään.
Hoitokokous. Paikalle saapuu ravitsemusterapeutti ja joitakin muita naisia, he lukittautuvat viereiseen huoneeseen hoitajien kanssa, me pelaamme korttia. Hiljennämme telkkarin ääntä, laitoshoitaja kilistelee laseilla ja toivomme hänen olevan hiljaa. Kuulemme vain yksittäisiä sanoja ja muminaa, puhetta siitä kuinka ruokasuunnitelmaa ei noudateta, tiedän heidän puhuvan minusta.
Lounas.
Välipala pakataan mukaan, lähdemme retkelle. En halua. Välipalani on LIIKAA. Pakkaan sen kuuliaisesti kuitenkin, hoitajat naureskelevat minulle ja typerille kysymyksilleni.
Retkellä suunnittelemme piilottavamme eväitä, kaadetaan nutrit kukkaruukkuun ja piilotetaan osia leivästä ja pillimehusta. Emme kuitenkaan toteuta sitä, ja se kaduttaa. Jätämme nutreista puolet juomatta ja pillimehustakin, kaduttaa, miksen piilottanut myös leivästä ja myslipatukasta osia vaikkapa laukkuuni, se olisi ollut helppoa.
Ja miksi muut saavat luistaa, eräs tyttö ei suostu juomaan ja hoitajat antavat hänen olla. Raivostuttaa.

Äiti hakee minut, ajamme katua väärään suuntaan, käännymme, vasemmalle ei saakaan mennä, äiti huokailee raskaasti ja manaa, miksei vasemmalle saa kääntyä, äh eikä tästäkään, nyt pitää mennä käpylän kautta. Syytän taas itseäni, voi äiti anteeksi, miksi pitikään pyytää sinua hakemaan! Miksi piti olla tällaisessa paikassa josta ei pääse kääntymään. Tunnen kuinka liikennemerkkien kiellot ovat minun syytäni, liikenneruuhka ja pitkät punaiset valotkin. Kaikki.

Kotona ilakoin jälleen vessassa, en saa kaikkea ulos ja se inhottaa, en saa mennä suihkuunkaan. Ikävä möykky jää sisälleni. Huomenna painoa on 947589745 kiloa lisää.
Piilotan kanakeiton, kohta piilotan iltapalankin. Söin jo liikaa.

Isä soittaa äidille. Minulle on paikka osastolla. Suljetulla, mutta suljettuus ei koske minua. Saan kuulemma pyytää avaamaan ovia, jos tahdon. Hienoa, myhäilen.
Olen innoissani, uusi osasto ja uudet kujeet. Mutta ystävät jäävät vanhalle osastolle, tosin voihan heihin pitää yhteyttä.
Kaksi viikkoa olen tuolla suljetulla, siellä tuskin on konetta, tai jos on niin en tänne kyllä uskalla eksyä sillä. Suljetun jälkeen tapahtuu .. jotakin. En tiedä mitä. Aloitan suljetulla torstaina.

Pitääkö sinne pakata, mitä otan mukaan! Tarvitsenko vaatteita, pyyhkeitä, shampoota? Lukemista, musiikkia? Saanko siellä huonekaverin, oman huoneen, kuinka pystyn keplottelemaan ruuan kanssa?

Olen helpottunut, äitikin on, hän sanoo että me kaikki tarvitsemme lomaa tästä kaikesta, ja olen samaa mieltä.
Ehkä ajatukseni saadaan joskus vihdoin kuntoon. Ehkä.