Sanon itku kurkussa että muutkin nuoret saavat sitä ja tätä ja tuota ja muutkin nuoret ja MUUTKIN KUULETKO ISÄ kaikki NORMAALIT, ja sitten isä sen sanoo, et sinä ole normaali, sinussa ei ole sanaa TÄYSIpainoinen.
Siinä sen tajuan.
Kuinka sairas olenkaan.

Ahdistaa kirjoittaa tänne. Tuntuu että sydämen tilalla on iso tyhjä aukko jonka sisäseinillä kasvaa kaktusta.

Taas menee huonommin.

Vaikka ulkoisesti minä olen sosiaalisempi kuin aikoihin, riehun osastolaisten kanssa ja keksimme hauskoja juttuja ja hoitajat hykertelevät. Mutta sisällä on aina vain pahempi olla. Iltaisin kaivelen vaatteideni taskuja, pakko jossakin on olla edes yksi seroquel säästössä.

Kerron lääkärille epätodellisesta olostani, että tunnen että tämä on joku muu, joku kuori joka tekee asioita ja minä olen kuin lukossa sen takana. Lääkäri katsoo minuun ja sitten papereihini, alleviivaa jotakin ja tuumaa että seronil-annostus olisi hyvä nostaa kuuteenkymppiin.

"jos sekään ei auta niin pitää miettiä toista lääkettä rinnalle tai sitten kokonaan lääkkeen vaihtamista"

Mutta minä en jaksa lääkkeitä, minä näen outoja unia joissa koirani saa kolme lasta ja yksi niistä joudutaan kuristaa sanomalehteen ja jossa kärspäsloukkuni kuolee syötyään toisen kärpäsloukun ja missä ei ole mitään perää!

Silloin kun isä sanoi etten ole täysipainoinen tajusin sen kaiken. Olen niin yksin. Kukaan ei koe tätä samaa kuin minä. Minull aon päässä VIKAA, voi kuinka haluaisinkaan olla tavallinen, tai ei en tavallinen vaan mieleltäni edes normaali.

"Hulluus ja viisaus kulkevat käsi kädessä" kirjoittaa ystäväni, mietin lausetta pitkään, osastolla on enemmänkin kuin sääntö eikä poikkeus että ihmiset ovat syvällisiä ja pohtivat asioita ja ovat viisaita ja me kaikki jaamme tämän maailman painon harteillamme, meille se on sysätty tai me sen olemme ottaneet hoitaaksemme ja siksi olemme täällä, ehkä tämä ei olekaan sairautta vaan neroutta ja meidät lukitaan tänne siksi koska olemme liian huolissamme ja järkyttäisimme muuten yhteiskuntaa.

Minä vihaan yhteiskuntaa.
Olen saanut kuulla siitä niin paljon. Isältä. Kaikki valetaan samaan muottiin ja isä haluaa minusta kunnon kansalaisen. Eikä sellaista kuin joku äidin tutuntutuntuttu, sellaista peterpan-miestä joka ei ole hankkinut KUNNON työtä eikä KUNNON sitä eikä KUNNON tätä vaan on kuin lapsi.

Minä haluan olla lapsi ja löytää maailman joka päivä uudestaan, tänään herätessäni muistin miltä tuntui kun lapsena tajusi että seinällä roikkui taulu ja se oli siinä OIKEASTI ja sen suorastaan tunsi ja sen kolmiulotteisuuden aisti eikä se ollut sellainen itsestäänselvyys vaan sille tuli merkitys. Sitä tunnetta en ole tuntenut aikoihin, paitsi tänään, tänään minä tajusin että minun huoneessani on kaunis punainen ja pehmeä sohva ja että olohuoneessa on ihan oikeasti lipaso telkkarin alla, se on vaalea ja pitkä ja minä suorastaan tunsin silmilläni sen muodon.

Minä ihailen peterpan-ihmisiä jotka eivät ole TARPEEKSI mutta he pärjäävät, kukaan ei tiedä millainen heidän oma maailmansa on, ei ainakaan nämä ytheiskunnan muottiin valetut ihmiset kuten vanhempani, he vähättelevät sellaisia ihmisiä. He nauravat ja suorastaan pilkkaavat. Se on heistä typerää ja outoa, niin, koska hehän tekevät täysin toisin, he tukevat yhteiskuntaa kuin sokeat lampaat.

Minä kohta räjähdän tästä tyhjästä ei-minkäänlaisesta-olosta joka tyhjyydellään rakentaa mustaa aukkoa johonkin missä minulla ennen oli ehkä sydän ja keuhkot, tuntuu että se musta aukko vetää vetovoimallaan minua koko ajan enemmän kasaan ja kasaan kasaan kunnes lopulta muutun kurttuiseksi ja käännyn sisäänpäin kuin nurinpäin käännetty paita.

Tapahtuisikin niin, tapahtuisi edes jotain, osaston kanssa käymme jalkapallomatsissa ja minä niin toivon toivon toivon että yleisö alkaisi tapella tai että minä tai joku muu saisi idean hypätä stadionin tornista alas, minä niin toivon että jotain sattuu ja voisin taas tuntea että sydämeni todella lyö.