Keskiviikkopäivitys

Osaston haaleat vaaleat kylmät käytävät tyhjenevät ihmisistä, osastosihteerin sirot korkokengät kopisevat lääkekansliaan ja hoitajien kansliaan ja takaisin, minä istun sohvalla ja katson haikeana eteeni, esitän lukevani Elleä ja Trendiä mutta oikeasti minä olen jossakin ihan muualla.

En minä halua että tämä loppuu.

En minä saa mistään tällaisia ystäviä, tällaisia jotka itkevät kanssani osaston sängyllä ja kesken itkun sanovat että sitten kun harrastetaan seksiä niin tehdään se jossain muussa kuin mun sängyssä koska se narisee, minä en saa tällaisia ystäviä joiden kanssa voin mennä rannalle pelaamaan korttia tai linnanmäelle huutamaan asioita joita ei pitäisi ikinä sanoakaan, en minä koskaan saa ystäviä joiden kanssa voin elää saman katon alla tällaisessa sovussa, ystäviä jotka ovat samalla niin samanlaisia kuin minä ja samalla niin niin niin erilaisia, että voisimme väitellä ikuisesti siitä miten jokin sana sanotaan.

Tällaisia ystäviä joiden kanssa voin pelata yöllä Arvaa kukaa kaksi tuntia, tai viiltää vasempaan jalkaani nilkan kohdalle kolme tähteä ilman että siinä on mitään kummallista, hei lainaatko mulle sun partaveistä kun mulla on vaan tää mattoveitsi, partaveitsi ensikokemuksena tuntuu jännittävältä, sillä pääsee uusiin syvyyksiin, sillä saa ohutta jälkeä, ohutta ja tarkkaa, ei tarvitse painaa lähes yhtään ja siltikin pääsee syvemmälle.
Yllätyksekseni sen tuottama kipu on lähinnä kutinaa mattoveitseen verrattuna. Ohut kiiltävä terä jonka kuoreen Hän oli kirjoittanut "I'll hurt you mate" uppoaa nilkkaani, Hän tekee samanlaisen tähden ja nauramme koko operaation ajan, Hän tajuaa viheltää pelin poikki puolta minuuttia ennen kuin yöhoitaja rymistää huoneeseemme.

Perjantaina minä pääsen lomille.
Perjantaina. Kaksi päivää.

Osastolla on neuvottelu lomastani, äiti, isä, omahoitajani ja lääkäri, minä en kestä koko paikkaa, minä en halua kuulla totuuksia itsestäni, en. Koko neuvottelun ajan olen kuin kuplan sisässä, kasvoillani on tasan yksi ilme joka on yhtä mitäänsanomaton kuin päiväosaston lääkärin villaneule. Huuleni juuttuvat yhteen ja lonkkani puutuvat mutta minähän en laske jalkojani minähän en liikahda.
Minä en kuuntele mitä he puhuvat, kuulen sanoja mutten yhdistä niitä lauseiksi, minä katson lääkärin takana olevaa kukkataulua ja kuvittelen sen kruunuksi hänen päähänsä, minä kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja äitini pään pelkäksi pääkalloksi, tämä maailma on kiva ja minä viihdyn, kännykkä soi ja tunnen muiden paheksunnan mutta en välitä. Enää en välitä mistään.

Kaksi päivää ja kaikki loppuu.
Toisaalta haluan jo pois, en kestä omahoitajieni naamoja ja ilkeitä kommentteja ja pistäviä silmiä, osastokaverit lähtivät tänään ja jäljelle jäi minä ja A, en minä hänelle ole ikinä puhunut vaikka mieleni tekisi, hän on täynnä arvoituksia jotka eivät aukea, minun tekee mieli ottaa häntä kädestä ja puhua rauhoittavia mutten uskalla, enkä tiedä miksi, minä pelkään ehkä että hän suuttuu tai säikähtää.

Kesällä saan tehdä kaikkea, minun ei tarvitse nostaa painoa tai stressata syömisistä, toinen puoleni syttyy liekkeihin, ihanaa ihanaa sittenhän minä jätän kaikki leivät syömättä kuten osastollakin, keksin tapoja piilottaa ne sukanvarteen tai paidan alle tai vaikka rintsikoihin. Sittenhän minä en syö mitään kun jään yksin, sittenhän minä piilotan suklaata ja liikun paljon ja pyöräilen kaikkialle!

Tuntuu pahalta, tulen kotiin ja syön leivän voilla, pyöräilen kauppaan.
Miksi söin sen leivän.
Miksi en.
Miksi syön nyt purkkaa, miksi ostin pepsi maxia.

Minä en halua takaisin siihen helvettiin, paino ei saa laskea ei saa ei saa ei saa mutta haluan että se laskee, sen pitää pysyä samassa mutta minä aion tankata vaikka se on vaarallista, vaikka henki menisi. Poimin Hietsusta sulan ja tungen sen hiuksiini, osastokaverini nauraa että saan lintuinfluenssan, minä nauran takaisin ja sanon että siinäpä vasta hyvä tapa tappaa itsensä. Käteeni ison suonen kohdalle ilmestyy viiltoja, mistälie tulleet minä sanon vaikka tiedän hyvin.

Minä en halua alakerran osastolle, se on se viimeinen paikka, sinne en mene vaikka siellä on kavereita. Mutta ne hoitajat, ei, en halua edes muistaa, ja ne traumat, se vessa jossa jokaisen ruokailun jälkeen tyhjeni koko vatsalaukku, ällöttävää vaaleanpunaista lohta ja mehunmakuista nutria.

Osastokaverini ostaa Hietsusta tullessamme yhden pallon tötterön jäätelöä joka haisee aivan ummehtuneelta metsämarja-mehunutrilta, meinaan oksentaa ja säädän musiikkia kovemmalle, osastokaverini inhoaa jäätelöä ja kippaa sen maahan, pläts, hieno kasa oranssinpunaista ja vähän rusinoita, ehkä sen joku syö.

Neuvottelussa omahoitajani kysyy miltä tuntuu kun osasto loppuu. Sanon ettei miltään. Ja se on totta.

ps. Kommentoijat, te olette rakkauteni.
Etenkin viime kirjoituksiin vastanneet anonyymit, annatte kauheasti pontta jaksaa eteenpäin, minäkin voin osata ja minäkin voin jaksaa ja ehkä minusta voi tulla jotain ehkä minä olen sittenkin jo nyt jotain? Ehkä minulla on mahdollisuus. Te annatte minulle kauheasti, minä en pysty antamaan teille mitään. Ehkä minä voin olla minä, ehkä minunkokoiseni aukko onkin tässä maailmassa, ehkä se ei olekaan niin hirveää että näen maailman eri tavalla, ehkä minun pitäisi näyttää minunkin maailmani muille, valokuvin, piirroksin, tekstein. Piirrän sen hiekkaan kun seuraavan kerran menen rannalle. Minä jätän sinne terveiset, minä taitan puunoksat ristiin ja teen voikukista seppeleen ja lahjoitan sen bussinpenkille, seuraavalle joka siihen istuu, minä kirjoitan kirjeen ja jätän sen ratikkaan, minä piilotan kaupungille aarteita ja annan ihmisten törmätä niihin.
Kiitos Krista, sanasi merkitsevät hirveästi, tekee mieli halata ja pussata sinua poskelle, kiitos<3
Kiitos valeriaana, kiitos todella<3

Jennakulta, haluatko lisätä mut blogisi lukijoihin, olisi niin niin niin ihana päästä enemmän jyvälle sinunkin elämästäsi, kommenttisi oli jotakin sellaista joka riipaisi syvältä.

pps. Omahoitajani vaativat minua näyttämään enemmän kielteisiä tunteitani, mutta miten voin, ketä ne oikeasti kiinnostavat ja kuka niitä edes jaksaisi kuunnella, enkä minä edes tiedä mitä tunnen ja ne tilanteet ovat aina niin kauhean kiusaantuneita.

Tässä kaikki minkä sain sanotuksi, nyt pitää palata takaisin osastolle, meidän riisuttuun huoneeseemme jossa asuu enää minä, ei julisteita, ei mankkaa, ei mitään, vessa lukossa. Se ei ole enää meidän.

Iltapalalla otan teetä.