The only one I love is freedom

On kesä.

Siinä se.

Pään sisällä velloo ja ahdistaa.
Mikään ei tunnu miltään. En tunne surua, en iloa, en kipua. Vain tätä jäystävää haikeutta ja kaiken nielevää tyhjyyttä, josta joskus satunnaisina hetkinä nousee yksi tunne ylitse muiden. Ärsytys. Muuta minä en kykene tuntemaan.

Olisi niin paljon kerrottavaa, niin paljon kaikkea hämmentävää, niin paljon suhdesotkuja, mutta en minä uskalla täällä enää mitään sanoa.
Katoanko jälleen omaan valheidentäyteiseen maailmaani, sitä en osaa sanoa, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu hyvältä. Ajatus tänne kirjoittamisesta, ajatus koneelle tulosta, ajatus koneelta poistumisesta.

Minä haluan jatkuvasti puuhastella jotakin, minä siivoan tai piirrän tai kirjoitan tai luen, tai teen kaikkia yhtäaikaa, minä kävelen tai valokuvaan tai temputan koiraa, minä en halua enkä osaa istua paikallani.

Juhannusaattona iskee ahdistus, käyn kaverillani katsomassa koiranpentua, syömme välipalaa ja käytämme koiraa ulkona ja nauramme ja juoruamme ainakin neljä tuntia. Palaan kotiin ja kaikki on vieläkin näennäisesti hyvin. Mutta sisältä tuntuu että olen palasina, minä olen niin rikki ja riekaleina. Etten jaksa. Vien koiran ulos ja uppoan maailmaani, minä olen nyt vihdoin tajunnut että minun maailmani on täysin erilainen kuin muiden maailma. Siinä maailmassa minä olen vapaa. Siinä maailmassa minä en murehdi.

Ja minä suunnittelen karkaavani, minä mietin kuinka niin monet ovat sen tehneet ja heistä on silti tullut jotakin, he ovat purjehtineet USAan taikka Englantiin ja heistä on tullut kirjailijoita ja näyttelijöitä ja he kertovat jännittävistä seikkailuistaan ja elämästään muille, ja minäkin haluan seikkailla ja kokea ja haistaa ja maistaa ja TUNTEA, minä haluan elää Elämää. Täällä sitä en voi tehdä, täällä menneisyys on aina minussa mukana, täällä minua pidetään kiinni kahleissa.

Tuntuu helpottavalta lukea ystävältäni yllätyksenä saamaani kirjettä, hän tuntee samoin.

Itken, sillä haluan olla vapaa, itken, sillä en halua olla minä, vihaan itseäni. Kotona vihaan myös äitiä, se on juonut ainakin kaksi lasillista viiniä ja siitä tulee silloin kamalan ärsyttävä ja pollea ja se kertoo ja rehentelee kuinka sekin oli syömishäiriöinen ja on yhä, ja se leikkii marttyyria ja sanoo että minä määrään kaiken ja määrään ettei sekään saa tulla mukaan kokkoajelulle vaikka minä vain sanoin että minua hövettää sen kännisyys.

Ja äidistä itkuni näyttää siltä, että itken koska mikään ei mene minun mallini mukaan, kun kerran en saanutkaan määrätä kaikesta, ja isäkin on samaa mieltä ja se ei lainkaan helpota oloani, piilotan mattoveitsen hameeni taskuun ja sanon lähteväni metsään, sillä sinne minä haluan mennä ja sinne minä kuulun, siellä minä olen vapaa kuin linnut ja eläimet ja siellä minä voin istua lempimäntyni juurella joka muistuttaa tuolia ja itkeä ja itkeä ja itkeä ja metsä puhdistaa pahan oloni ja saa minut ajattelemaan järkevästi.


Mutta äiti kieltää.
Se sanoo soittavansa poliisit jos lähdenkään ovesta. Minä paiskaan kengät seinään ja vaihdan ne parempiin, MUN ON PAKKO PÄÄSTÄ METSÄÄN, mutta äiti on varma että tappaisin siellä itseni, enkä minäkään mene takuuseen etten sitä tekisi, ahdistus purkautuu silmieni kautta ja näkökenttä sumentuu kyynelistä.

Pian löydän itseni lattialta kyykystä, isä sanelee ehtoja.
Sä tulet nyt jokatapauksessa autoon. Otat noi seroquelit ja sitten tuut istumaan. Me mennään joko kokkoajelulle tai osastolle.
Mutta kun en minä halua kumpaakaan, päässäni jyskyttää vain yksi ajatus, MINÄ HALUAN METSÄÄN. Äiti tarjoaa seroqueleja mutta kieltäydyn ihan periaatteesta. Äiti sanoo soittavansa osastolle. Minä mietin mitä tekisin, ovi on houkuttelevasti auki ja metsä vain minuutin juoksun päässä, mieleni tekee sännätä ulos ilman että kukaan ehtii reagoida, juosta metsään ja piiloutua sinne, äiti soittaisi poliisit ja isä lähtisi perääni mutta minä menisin metsään ja olisin edes hetken Vapaa.

Sitä minä haluan.

Tai ehkä minä haluan vain tuntea.
Mitä vain, kipua, pelkoa, jännitystä. Se huumaava tunne joka tulee kun tekee jotakin mitä ei saisi, se huumaava tunne siitä kun lähtee ovesta ja tietää että kohta siitä seuraa seuraamuksia. Se huumaava tunne kun on kaikkia edellä ja askeleen pidemmällä, se kun voi näyttää kaikille pitkää nenää ilman että se tökkää ketään silmään.

Minä haluan tehdä jotain mikä ei ole minua. Miksi muut saavat tehdä noin, miksi muut uskaltavat, miksi muut taistelevat osastonhoitajia tai vanhempiaan vastaan ja karkaavat, miksen minä saa, miksi minä pelkään että joudun entistä pahempaan pulaan.

Vaikka mitä sekään haittaisi, enää en edes erota todellisuutta, sillä mikään ei tunnu todelta vaan kaikki tuntuu tyhjältä ja samalta.

Rakastan vapautta, mutta minulla ei koskaan ole sitä tarpeeksi.
Löydän itseni autosta, olen napannut kaksi seroquelia ja tuijotan ikkunasta ulos. Ikkuna on este minun ja maailman välissä. Minun ja rakkauteni. Minä rakastan elämää, mutta koska se ei ole sellaista kuin sen kuuluisi, eli Elämää, minä haluan kuolla. Taivaalla lentää lokkeja vapaana, kyynelet vierivät silmistäni kuumina poskille, miksen minä saa olla vapaa, näettehän, minut on kahlittu autoon, vyöt ja kaikki ja ikkunalasi, ei täältä pääse vapauteen, edes mieleni ei ole vapaa vaan aina vanki pääni sisällä, voi miksi minä olen minä.

Seroquelit eivät vaikuta lähes lainkaan väsyttävästi.