The only one i love is freedom II

Minä en haluaisi pistää tätä blogia yksityiseksi mutta pelkään että on pakko, minä ja kaikenjakamisenhaluni ajavat minut koko ajan vain peremmälle nurkkaan, ja kohta putoan nurkan uumeniin enkä ikinä pääse pois.

Minä kerron jotain mitä en halua tiettyjen henkilöiden tietävän, mutta minun on pakko sillä haluan kertoa tämän kaikille muille.

Ahdistaa.
Minua ahdistaa se, että tiedän ainakin seitsemän ihmistä jotka tälläkin hetkellä tykkäävät musta, siis juuri sillä tavalla, jokainen varmaan haluaisi seurustella ja haluaisi mut omakseen, kaikki on sanoneet sen päin naamaa, kaikki toivovat jotain.

Mutta entäs minä?

Tavataan perjantaina ja jutellaan meistä, voitko tulla nyt pihalle, hei nähäänks lauantaina, mä tuun teille sitten kesällä, ottaisin sut vaikka heti jos sua kiinnostais.

Ja mitä teenkään minä. Joo, sanon kaikille, kyllä mäkin tykkään susta.

Vaikka oikeasti taidan tykätä ihmisistä vain siksi että he tykkäävät minusta.

Vai tiedänkö minä edes miltä se tuntuu, en. En minä tunnista sellaisia tunteita. En minä tunnista onko joku ihminen KIVA vaiko ERITTÄIN KIVA vaiko seurusteluainesta. En minä erota, enkä halua erottaa. Minusta tuntuu että minä teen asioita, esitän tunteita, vain siksi koska toisia katselemalla ja kopioimalla huomaan että niin KUULUU tehdä. Jos antaisin kaikkien tunteideni näkyä läpi, minustahan tulisi vain haamu ja läpinäkyvä, minusta ei tuntuisi miltään ja muuttuisin harmaaksi, paitsi niinä hetkinä kun kävelen isän ja pikkusiskon kanssa keskiyöllä ulkona ja on valoisaa ja hiekkatieltä löytyy sadoittain etanoita ja minä kerään niitä käsiini, ne luikertelevat hauskan tuntuisesti, ne ovat juuri sopivan tahmaisia ja eläväisiä ja ne purevat käsiäni pienenpienillä limaisilla suillaan, ne esittelevät sarviaan ja liikuskelevat kasoina, minä iloitsen niistä ja juttelen niille kuin lemmikeille ja haluan viedä ne kotiin, isä sanoo että tapahtuu ekokatastrofi ja että ne ovat tuholaisia ja pikkusiskoni saa hirveän kohtauksen että ne syövät kaikki meidän salaatit, minä laitan etanat raparperinlehdelle ja vien ne sinne mistä löysinkin, anteeksi ystävät että jätän teidät näin mutta maailma on meitä vastaan.

Kaikki sanovat että olen unelmatilanteessa, jokainen on kateellinen, voi miten kiva kato senkun valkkaat vaan jonkun ku oikein jonoks riittää. Aha, jos se toimisikin niin. Tai jos minä haluaisin ketään. Yksi perjantai väitän vanhemmilleni meneväni luokkakaverini kanssa ulos, vaikka menen tapaamaan Tyttöä. Menemme lautalla Suomenlinnaan ja lokit kirkuvat ja vesi loiskuu eikä Tyttö maksa lippuaan, hän korkkaa viinipullon ja laittaa sen sitten laukkuunsa ja huomaamme sen pian lainehtivan viiniä, kikatamme ja Tytön takki haisee viiniltä ja tupakalta sekaisin.
Istumme kallioille ja huudamme laivoille, minä revin kalliosta sammalta irti ja ripostelen sitä housuilleni, Tyttö juo ja Tyttö polttaa, hän tarjoaa minulle, en voi kieltäytyä, esitän juovani, Tyttö ei huomaa eroa, minä poltan poskareilla Tytön tupakan loppuun.
Minä olen hyvä näyttelemään, minusta alkaa jopa tuntua että voisin oikeasti olla hiprakassa.

Säästinpähän kaloreita. HA.

Me suutelemme kalliolla ja me suutelemme kaupan edessä ja talon portailla ja me suutelemme ja suutelemme ja minä pidän siitä, mutta samalla olen epävarma, mitä tästäkin tulee, en minä ole tällainen, ei minulle käy näin.
Ja kaikenlisäksi minulla on muitakin, on Alakerran poika ja Yläkerran poika, on kuusi muuta tyttöä.

Enkä minä halua ketään, ja samalla haluan kaikkia yhtäaikaa.

Minä en osaa päättää. Minä en halua yhtä.
Rakastan vapautta liikaa enkä halua rajoittaa itseäni.

Tämänkään takia minä en enää kestä. Tuotan jollekin pettymyksen, tuotan sen kaikille koska en uskalla tehdä mitään kenenkään kanssa, minä olen liian kyyninen pelkuri, minä katson Etolassa kastelukannuja ja tekokukkia ja huomaan vasta tänään että Pasilan linkkitorni näkyy Pitäjänmäen liikenneympyrän punaisiin valoihin saakka, vasta tänään minä tajuan että tienviittoja seuraamalla voi päätyä määränpäähänsä ilman karttaa tai taustatietoja.

Omahoitajani raahaa minut huoneeseen, tiedät kai mitä tämä koskee, se sanoo, en minä tiedä, tai arvelen, koskeeko tämä niitä leipiä jotka piilotin aamiaisella, mutta sanon että luulen koko jutun koskevan lomia, omahoitajani pistävissä silmissä käy nauru. Ei, hän sanoo.
Tämä koskee asiaa nimeltä mattoveitsi.
Silloin rautainen muuri asettuu suojakseni. Minä en kuuntele. Minä teen kuten samana aamuna fysioterapiassa ja kuvittelen omahoitajani kasvot irrallisiksi ja hänet vain apinaksi ja minut toiseksi apinaksi sillä niitähän me olemme, minä kuvittelen meille banaanit käteen, minä kuvittelen omahoitajani pään mallinuken elottomaksi pääksi, minä kuvittelen hänen leijuvan tyhjiössä.
Hän haluaa tarkastaa huoneeni, sopii. Kyllä minä tiedän missä se veitsi on, ruskean hameen taskussa, siellä mihin se jäi juhannukselta, mutta en kerro. En. Kaksi hoitajaa ratsaavat huonettani, kumihanskat kädessä, eivät he halua edes koskea tavaroihini paljain käsin.

Kaapinpäälliset, sängynalustat, kirjojen välit, vessa, petivaatteet.
Vaatteet.
Sydän takoo rintaa.
Ruskea hame.
Sydän jättää pari sykäystä välistä.

Mikä tämä on miettii toinen hoitaja partaterä kädessä, samassa toinen löytää äitini tuoman buranan.
Mutta hameen taskun mattoveitsi jää takavarikoimatta.

Tuntuu turvalliselta, aivan kuin en olisikaan valehdellut. Tuntuu samalta kuin tänään, vaikuttaa samalta, aamupalaleivänpuolikas löytyy roskiksesta, minä syön punaiseksi värjäytynein sormin eilisiä mansikoita jääkaapista, isä sättii minua siitä että jätin puolet leivästä syömättä ja korvaan sen mansikoilla, 29 kaloria per sata grammaa, vaikka minun ei tee edes mieli kertoa mitä kaikkea muuta olen jättänyt ottamatta, tai lähinnä syömättä, mitkä kaikki muut ruuat ovat vaivihkaa matkanneet seurassani milloin bussissa sukanvarressa milloin farkkulegginsien resorin alla. Legginseihin on jäänyt rasvatahroja.

Tulen kotiin ja väitän mattoveitsen olleen vaatehuoneessani.
En tiedä uskotaanko minua, en tiedä enää mitään.

Äiti huomaa tähtiviillot jalassani, näytähän noita nyt, hän sanoo, minä näytän ja äiti tarttuu hieman ruskettuneeseen nilkkaani, hmm ihan taidokasta työtähän tämä on, hän sanoo ja minä melkein repeän liitoksistani, voi kiitos äiti kiitos, minä luulin että tästä seuraisi kauhea turpasauna tai ristikuulustelu, mutta onneksi äitikin pitää niistä. M kysyy jääkö tuosta arpia, minä sanon että toivon niin, nilkkani tähdet ovat niin hienoja, niitä on kolme ja ne ovat juuri täydellisellä paikalla mutta minusta tuntuu että niistä ei jää arpia.

Kesäkuun viimeisenä käyn punnituksessa, aamupala ja lounas syötynä, jaahas paino näyttää nousseen puoli kiloa, mutta tajuan sen johtuvan vain vatsassani lilluvasta ruuasta ja pepsi maxista.
Olen tyytyväinen.
Vaikka nelikymmenkiloisena minä saan tatuoinnin ja lävistyksen ja rastat. Mutta siihen on vielä matkaa ja kyyneleitä, monta monta mailia kyyneleitä.
Omahoitajani puheensorina katoaa taustalle kun katselen ulkona lentäviä voikukanhahtuvia.


Rannalla poltan vatsani ja yöllä kirveltää, yritän nukkua kyljelläni mutta alusta on liian kova, samoin kuin tämä aivan liian pieni tuoli jolla istun, selkäranka työntyy tuolin pinnojen väliin ja istuinluut kaivertavat jälkiä istuinosaan.