Halloween

Minulle kovin tärkeä juhla! Jostain syystä se kuitenkin hiipi tänä vuonna päälle niin varoittamatta, en tajunnut varautua, 20 päivää halloweeniin, ilmoittaa facebook, ja sitten se jo yhtäkkiä onkin.

Keskiviikkona käyn An kanssa syömässä kiinalaisessa, se on ensimmäinen kertani sellaisessa paikassa ikinä, ruoka on hyvää mutta jaksamme syödä vain puolet, ollaan aika säälittäviä sanoo A ja repeämme nauramaan, se kuvaa meitä niin hyvin, säälittäviä. Kävelemme Pasilaa kohti kylmässä viimassa, puhumme ruumiista ja junan alle jäävistä vartaloista ja ihmisruumiin silpoutuneista osista junan ikkunassa, ja sitten suutelemme ihan pikkuisen vain. Ja sekin kuvaa meitä niin hyvin.

Torstaina olen töissä (käytyäni ensin sairaanhoitajan tapaamisessa ja ravitsemusterapeutilla, paino on pysynyt samassa nyt viikon verran enkä pakolla haluaisi sen nousevan kamalasti, kuitenkin olen jo melkein alipainon ylärajoilla tai siis normaalipainoin alarajoilla, lähestulkoon, enää muutamasata grammaa ja olen siellä alarajalla johon tavoitepainoni on säädetty, sitten saa riittää ainakin hetkeksi. Ravitsemusterapeutin sessiosta en saa irti mitään. Samoja puheita kuin aina, sama änkytys ja räpsyvät silmät, mutta kuitenkin ihan ihana ihminen), tapaan erään tämän blogin lukijan. Voi mikä kohtaaminen, se ykseys, sellaista hymyä ja ja halauksia ja pitkä juttelusessio, en saa edes töitä tehtyä kun on liikaa kaikkea kivaa, ihania ihmisiä ja kohtaamisia ja minä tapaan miehen turusta, sillä on skeittilauta. Minä katson sitä pitkän matkan päästä ja se katsoo takaisin, minä pysäytän sen osoittamalla sitä ja viittomalla, se tulee luokse kiltisti, tällaisten kanssa on niin helppo puhua, se hakee kahvia ja tutustumme vähän samalla.

Illalla löydän itseni kahden uuden tuttavan ja yhden täysin tuntemattoman kanssa jostakin Kaisaniemen ja Hakaniemen välistä. Pieni yksiö, karu sisustus, hyvä musiikki ja lämpimiä katseita. Tuntematonkin näyttää tutulta. Nauramme yhdessä jollekin hyvälle jutulle, kaksi muuta väittelevät politiikasta ja informaatioyhteiskunnasta ja natoon liittymisestä. Minua ja yksiön omistajaa kiinnostaa, mutta jumiudumme puhumaan pään valkoiseksi värjäämisestä ja siitä, kenet lähetetään avaruuteen ja minkälaisin perustein.
Hän tahtoo käydä nukkumaan, lähdemme kymmenen maissa pois istuttuamme yksiön lattialla tunnin verran. Kirjahyllyssä on hyviä kirjoja ja juttelemme niistä ja minä haluaisin lainata niistä jotain, tuntuu siltä että saisin lainaan mitä vain, mutta lainaan vasta seuraavalla kohtaamisellamme, koska tiedän että sellainen tulee, jää hyvä olo.

Perjantaina kiirehdin metrossa kohti Vuosaarta, pakkasin reppuni minuutissa ja mukana on vain välttämättömyydet, vaihtovaatteet ja tiibetiläinen soiva kulho ja kamera, olen myöhästyä junasta mutta juoksen vaikka sydämeen sattuu, fyysisesti, yksikin aamu tuntuu siltä että meinaan kuolla sydänkohtaukseen, rintaa puristaa, sydän hakkaa, olen pyörtyä ja oksettaa, en saa sydäntä tasaamaan tahtiaan. Juostessa se tuntuu taas, huono olo, sydän riuhtoo itseään irti, eikä rauhoitu.
Selviän kuitenkin.
Vaikka olen myöhässä, ihmiset katsovat minuun lempeästi, pakkaamme tavarat autoon ja kävelemme kohti metsää, meitä on ehkä kymmenisen, eräs kaappaa minut syliinsä ja pyörittää ympäri, kantaa sata metriä, kättelen uutta ihmistä, hän tuntuu lämpöisältä. Kilometrien kävely taittuu panhuilua soittaen ja yhdessä laulaen.

Metsässä on pimeää.
Mökissä on kynttilöitä. Rannassa lämpiää sauna. Sisällä palaa takka. Pöydillä on ruokaa, asetamme lisää tarjolle, omenoita ja banaaneja ja kakkuja ja keksejä ja suolaista hyvää, leipää ja piiraita ja mehua ja teetä. Istumme alas, tuijotamme tulta. Pojat menevät saunaan, sitten me, sitten on sekasauna. Mökissä on viileää, mutta takka lämmittää, puheensorina lämmittää, ihmiset lämmittävät. Kukaan ei ole täällä toista ylempi, jokainen saa tulla ja mennä miten haluaa, käydä ulkona otsalampun tai lyhdyn kera.
Sauna on puulämmitteinen, ihana, puhdistava. Valelemme itseämme haalealla vedellä, saunan lauteella on kynttilöitä, matka ulkoa takaisin mökin lämpimään ei tunnukaan enää niin kylmältä.

Sisälle on tullut lisää tuntemattomia, se jota kättelin istuu takan edessä. Istun viereen penkille. Alan soittaa tiibetiläistä soivaa kulhoa, soitan pitkään, poika vaipuu horrokseen.
Tutustelemme.
Soitamme kaikki yhdessä rumpuja, monella on omansa mutta minä lainaan ystävyysrumpua, sen shamaaninen ääni vaivuttaa transsiin, ihmiset tanssivat ja energiataso nousee, rummut kertovat tarinoitaan illan hämärässä.
Istumme piirissä ja improvisoimme äänillä, puhumme menneestä vuodesta ja poltamme menneen vuoden ongelmat tuohelle kirjoitettuina, heitämme ne takkaan. Sairaus, lukee omassani, ja paljon muutakin, katson kuinka se palaa ja se osa minusta kuolee lopullisesti pois, muuttu mustaksi hötöksi ja vähitellen hiileksi.

Nukahdamme tulen lämpimään leikkiin.

Aamulla on hyvä herätä, levännyt, suunnistan kotiin ja sieltä heti larppaamaan, aikaa ei ole tehdä mitään, koko päivä menee larpatessa ja ihmiset ovat kivoja vaikkakin tuntuu hieman omituiselta, en halunnut vielä lähteä.
Äiti on dieetillä jossa ei saa syödä perunaa eikä pastaa eikä riisiä ja se tuntuu pahalta, tavallaan, miksi minä sitten saan, miksen minäkin ala rajoittaa, mutta sitten yritän perustella, äiti ei ole koskaan tyytyväinen, minä olen tämän pienen hetken edes, joohan.

En jaksaisi mennä mihinkään, nauttia vain tästä joutenolosta, t pyytää kuitenkin kaupungille. Menen, ehkä, vielä en tiedä.