Jälleen uusi vuosi

Ja on ollut aivan liikaa tekemistä.
Voisin kopioida tähän pari viestiä joita olen viimaikoina lähetellyt,
koska muuten menisi ikuisuus kertoa mitä minulle kuuluu.

"Olen viimeaikoina muutenkin ollut jokseenkin vainoharhainen, puhelimeni piipatessa kun yritän soittaa, toisinaan olen varma että äiti on soittanut poliiseille ja sanonut että vahtikaa tätä tyttöä, onneksi en sentään luule sitä aivan niin tosissani kuin voisin.
Aina kun näen jotakin kaunista, bussin penkin selkämyksessä lukee, "Moi, oot söpö" ja muuta sellaista, minun tekisi mieli heti kertoa sinulle.
Voisin kertoa lintuparvista Oulun taivaalla, ne lentävät hienosti kuin hätäiset kalat, muodostelmaluistelijat. Oulusta on aina niin ikävä lähteä, se murre on ihanaa ja kylmät ja lämpimät väreet vuorottelevat selkäpiissäni joka kerta kun kävelen sen kylmän kaupungin harmaita katuja, ne tuntuvat kuitenkin harvinaisen kotoisilta.
Tahtoisin kertoa Helsingin pilvistä ja märistä varpaista lumisateessa, kuvaussessioista kaverini kanssa. Mutta on paljon muutakin, niin kovasti että yksityiskohtien kirjoittamiseen menisi ikuisuus, siksi haluaisin kertoa niistä aina kun ne tapahtuvat.

"Mä nään miten mun aivopuoliskot tappelee" huokaisen spontaanisti Flle, joka tekee aaltoliikettä käsillään, minä näytin sen sille.
"Mikä se verbi oli?", hämmentynyt katse, pieni hymy.
"Nähdä"
En tajua asian outoutta kuin vasta hetken kuluttua. Oikea aivopuolisko näyttää punaiselta, vasen vaalealta, F istuu keskellä, kuin jumala tai jokin, oikean aivopuoliskon kuvat lentävät kauemmas, pystyn pyörittämään niitä ympäri ja lentämään lähemmäs, kauemmas, ees taas, kohti vasemman aivopuoliskon valkeutta, T tanssii vieressäni, ja samassa näen kuinka hänen hahmonsa kasvaa asteittain jättisuureksi, maailma muuttuu siniseksi ja Tn tanssi vaikuttaa tirehtöörin viittoilulta, yritän ymmärtää sanoman.

Se ilta oli mitä avaavin, lauantaina seikkailemme pois.

Maanantaina on jälleen uudet bileet.
Olen menossa töihin tiiminvetäjämme kanssa, se ei haluaisi. P sanoo että lähtekää baariin. Tiiminvetäjä sanoo että joo, minäkin tahtoisin.
Kallio kutsuu.
Joku räkälä, aivan sama mikä, istumme, minä ja pojat, baarissa, mukaan tulee lisää porukkaa ja vaihdamme paikkaa, P haluaa laulaa karaokea.
Kummallista, joukossa on kaksi oululaista, tunnen vetoa molempiin, jonkinlaista kovin jännänlaista, en tiedä.
Menen toiselle heistä yöksi, toinen on sen toisen kämppis.
En saisi jäädä yöksi, tiedän sen, mutta jään kuin vahingossa. Join vähän, ehkä enemmänkin, pussailin molempien oululaisten kanssa ja toinen antoi minulle rautalangasta taitellun kihlasormuksen, toinen pyysi treffeille, joille menisimme salaa, ja minä saan pitää Nyyrikki-nimistä käärmettä kädessäni, se on heidän, saisin pitää Kustaa-tarantellaakin, jos pojilla olisi adrenaliinipiikki, Kustaa on myrkyllinen, Nyyrikki ei, ja silti se puree toista pojista sormeen niin että tulee verta.
Tuntuu toisaalta kovin inhottavalta, miten pystyn pussailemaan saman illan aikana molempia, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä, näin asioiden pitäisi mennä, ei turhaa stressiä.

Tiistaina piti mennä kouluun, en päässyt ylös.
Jumitimme sängyllä ja katselimme koneelta American Dadia ja Nikke Knattertonia, iltakymmeneltä saavun jälleen kotiin, vanhemmat ovat vihaisia, syystäkin, mutta sanon että antakaa minun mokata.
Niin minä haluaisin asioiden menevän. Että he eivät stressaisi, antaisiat minun oppia kantapään kautta ja mokata ja turhautua ja joutua pulaan, en kuitenkaan voi joutua niin hirveään pulaan etteikö siitä pääsisi koskaan.
Toisaalta tarvitsin jälleen tänään äidin rahoja, sanoin että laittaa tililleni kolmekymppiä, kun ostin Vihreä Käsi-kirpparilta parillakympillä vaatteita ja unisiepparin ja lokerikon ja ties mitä kaikkea kivaa, ihanan vihreän hameen ja toisen retrohameen jossa on vihreää ja oranssia.
Vanhemmat poistivat koneeni bassokaiuttimen, sanoivat että seuraavasta töppäyksestä lähtee koko kone.
Ja oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ehkä minä olen vähän liian huoleton. Sinänsä ymmärrän vanhempieni huolen, olenhan minä vielä ainakin ulkoisesti melko pieni, heiveröinen, minä tiedän että toisinaan näytän siltä kuin voisin mennä hetkessä rikki, toisinaan olen liian hyväuskoinen, eihän minulle voi mitään tapahtua.
Ehkä miulle ei siksi tapahdu ihan kauhean pahoja asioita.

Isä suuttuu kun saa tietää että olen ollut baarissa, "SE ON LAITONTA" se huutaa, jankuttaa, vaikka kuinka yritän perustella, kummallista miten on helppo turvautua siihen perusteluun.
Se ei käy koska se on laitonta.
Koska se on laitonta.
Koska se on laitonta laitonta laitonta.
LAITONTA.
Tajuatko, ei saa, kiellettyä, vaikka mitään ei tapahtuisi tai olisit kiltisti tai et tekisi mitään sinänsä väärää.
MUTTA SE ON LAITONTA.
Mutta valehtelu on laillista vaikka minusta se on moraalisesti enemmän väärin, ymmärrän että osa ongelmistani johtuu siitäkin, tunnen valehtelvani liikaa, vanhemmilleni tai joillekin, kelle tahansa, enkä haluaisi pelata elämää kuin jotain Kimbleä tai Monopolya, juonittelupeliä, "ei elämä oo peli vaan lahja, ota vastaan" sanotaan siinä yhdessäkin biisissä, ja se on niin totta.

Torstaina saan tietää lähteväni Ouluun Fn kanssa, työkaverini, se haluaa sinne.
Töissä joku uusiseelantilainen haluaisi kanssani treffeille, en kuitenkaan anna numeroani, vaikka hän kysyy että do you have a boyfriend ja kun vastaan ettei minulla ole, se sanoo että do you want one.
Nauran ja kysyn, olisiko hän vapaaehtoinen.

Perjantaina loikkaan Punaisen ristin varainkerääjän eteen, hän pyytää minua kaljalle, sanon tulevani kunhan pääsen Oulusta kotiin.
F lähtee Ouluun kanssani vain kitaran kanssa. Sillä ei ole edes pankkikorttia, onneksi minulla on.
Junamatka kestää pitkään, sen aikana ehdimme muunmuassa pohtia elämän tarkoitusta, sitä mistä elämä koostuu, sitä miten hiidenkirnut syntyvät, ja F soittaa kitaraa ja laulaa ja minua alkaa väsyttää, piirrämme yhdessä vihkooni ja nauramme ja syömme VR:n Mariannekarkkeja, ne on paketoitu hopeakääreisiin mutta ne maistuvat ihan marianneilta.
Matkan aikana yöpaikkamme peruuntuu, samoin varayöpaikka ja kolmatta tuttua en saa edes kiinni, sovimme nukkuvamme juna-aseman rakennuksessa, löydämme sieltä laukkujensäilytyslaatikoita, haluaisin nukkua sellaisessa, mutta lähdemme baariin.
Emme pääse 45:een sisään, siellä kysyttiin henkkareita ja sinne maksoi paljon päästä sisään.
Menemme Snookeriin, sen ulkopuolella joku poikaporukka huutelee, he ovat tupakalla ja käskevät meidät sisään, yksi sanoo minua ehkä söpöksi, en ole varma enkä kehtaa kysyä kuulinko oikein.
Istumme sisällä pari tuntia, tapaamme kaksi taidemaalaria jotka kerjäävät tupakkaa, valomerkin jälkeen suuntaamme ulos ja F polttaa tupakan.

Ne huutelijat tulevat jälleen juttelemaan, selittävät jotakin Haukiputaasta, josta ovat kotoisin.
Kysyn tuntevatko he Poikaa, se ihana oulupoika joka on käynyt meillä ja jota minä olen ehkä hetken aikaa katsellut ja jonka kanssa olemme olleet aika tiiviisti aina sillointällöin. Viime aikoina se tosin alkoi hieman kylmäksi.
"Ai ***** ****, älä oo sen kanssa missään tekemisissä", kysyn miksi, sitten pojat tajuavat, "Sä oot se sen muija! Sä oot se M!" ja yhtäkkiä hirveän iso lauma poikia hymyilee, kaikki haluavat kätellä minua, en ole edes tajuta että olen jossakin toisella puolella Suomea, ja yhtäkkiä kahdelta yöllä minut tunnistetaan, se tunne on mitä oudoin.

Oulussa on kivaa, kadunkulmissa haisee pistävältä ja pizzeriassa jonottaa jurrisia ihmisiä, baarin aulan patteri tuntuu ihanan lämpimältä yön pikkutunteina, suuntaamme yöksi satunnaisille ihmisille ja heitämme juutalaisläppää, pojat polttavat älystä mutta minä olen koko viikonlopun selvinpäin ja tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, ei vaan tee mieli.
Sunnuntaina F lähtee liftaamaan kohti Helsinkiä, yrittää saada minut mukaansa mutten tahdo mennä. Toisaalta olisin halunnut, mutta olin aivan liian väsynyt ja sumussa ja tiesin että äiti saisi hepulin jos tulisin liian myöhään kotiin. F lähtee keskustaan ja minä pari tuntia perässä, soitan hänelle juna-asemalta ja hän vastaa olevansa jo matkalla Helsinkiin, se sai kyydin Vantaalle asti ja päiväni paranee samantien, voi miten ihana, huudan puhelimeen ja hymy leviää kasvojeni poikki."

Ostin Levykauppa Äxästä Nopsajalan Villi inkkari-mixtapen, se kuulostaa tällä hetkellä aika tosi hyvältä.
Suunnittelen uusia seikkailuja ja reissuja ympäri Suomea ja ehkä maailmaa tai ainakin Eurooppaa, kavereiden kanssa ja vähillä rahoilla ja vähillä matkatavaroilla.
Sellainen olisi unelma.
Vailla suunnitelmia ja rajoja ja mitään.

Vähän aikaa sitten minullakin oli sellainen olo, että minun tarvitsee kauheasti todistaa asioita muille.
Vaatteilla, aatteilla, hiuksilla ja ulkonäöllä ja kaveripiirillä ja jutuilla. Minä en ole ihan tavallinen, minä olen tällainen.
Nykyään en enää. Pukeudun siten kuin tekee mieli, Ulfåsan hoitajan käynnillä se sanoo että "etkö sä olekaan enää hippi" kun päälläni on vihreä 70-luvun hame ja oranssi 70-luvun liian iso t-paita, en edes vaivaudu vastaamaan. Minä olen mitä ikinä, toisinaan jotain ja toisinaan jotain muuta, ja siksi en määritä itseäni miksikään, en vain pidä siitä.
Mielenkiintoista olisi tietää miten muut ihmiset minut näkevät. Millaisena.
Minä ainakin tykkään katsella muita ihmisiä, toisinaan alemmuuskomplekseihin vajoten, tuo on paljon enemmän hippi tai boho tai hieno ihminen tai omantyylinen tai itsevarma tai kaunis, tai mitä milloinkin. Mutta tajusin, että itsensä kanssa pitäisi viihtyä. Ehkä itse pitäisi olla itsensä paras kaveri. Sellainen, että itsen kanssa on kivaa. On kiva hengailla, että on itsestään aivan täydellisen cool tyyppi.
Ei kuitenkaan sellaisella narsistisella tavalla, kuitenkaan. Se on inhottavaa. Itseriittoisuus.

"Katsoin eilen illalla kolme jaksoa Sinkkuelämää, söin klöntiksi jäätyneitä pakastemansikoita äidin kanssa.
Mietin, paljon asioita.
Sitäkin, kuinka toisinaan olisi ihana rakastua, antaa vain mennä, hetken huomioida vain yksi ihminen maailmassa. Mietin, miten muut siihen pystyvät, miten he voivat olla katselematta muita, sokeutua yhden ihmisen virheille, omistaa itsensä täysin. Carriekin valehteli, että hänen poikaystävänsä on flunssassa, kun se ei ilmaantunut paikalle, oikeasti he olivat vain riidelleet.
Mutta olisi jotenkin tylsää, en ole koskaan tajunnut sellaista normaalin parisuhteen arkea. Tai siis lähinnä sitä, mitä silloin 'kuuluu' tehdä, juosta elokuvissa ja istua puistoissa käsi kädessä ja käydä kavereilla ja istua sielläkin vain sylikkäin. Hihitellä ja ostaa Intersportista samanlaiset urheilutopit.
Ehkä minä vain odotan liikoja, haluan jotakin jännittävää ja hauskaa ja kutkuttavaa, yhdistän nämä piirteet asiaan, joka ei voi niitä olla - vai voiko, voihan, eikö niin!

Minä en koskaan ole oppinut pitämään hiihtämisestä, sen sijaan luistelu on avartavaa. Saa kiitää jäällä. Mutta en ole luistellut aikoihin, ehkä siksi kun jossain elämävaiheessa sekin muuttui yhtä tylsäksi kun uiminen. Kukaan ei enää leikkinytkään kentällä hevosia, ottanut kisaa siitä kuka tömähtää ensimmäisenä reunalla olevaan lumivalliin. Yhtäkkiä luistelukin oli vakavaa. Vain pelkkää eteenpäinmenemistä tai ympyrääkulkemista, temppuja ja sirklausta ja kukkoliukuja. Hyi.
Minä en pidä asioiden vakavuudesta.
Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka ihmiset luulevat asioiden olevan vakavia.
Onneksi sinä et luule. Kun sinä kirjoitit luistelemisesta, minunkin tekee mieleni mennä kirpeään pakkasilmaan, tarpoa lumihangessa läheiseen puistoon, sitoa luistimet jalkaan ja kuunnella musiikkia ja antaa kehon hoitaa tehtävänsä. Purr!

Instrumentaalimusiikki, ah. Kuinka monet eivät sitä(kään) ymmärrä. Sanoja ei vain aina tarvita.

Minä ajattelin mennä keskiviikkona ehkä pulkkamäkeen. Se on jokin tempaus, kai, ja oikeastaan se kuulostaisi ihan kivalta.

Minunkin pitäisi ehkä käydä myymässä osa vaatteistani kirpputoreilla. Välillä tuntuu, etten raaskisi luopua tavaroistani, "ehkä tälle löytyy käyttöä x ajan kuluttua?". Toisinaan innostun ja poistan elämästäni kaiken turhan, jolle ei ole sillä hetkellä käyttöä.
Äiti sanoi että vanhat koulukirjat ovat turhia, toisaalta olen samaa mieltä ja voisin vaikka heittää ne kaikki menemään. Toisaalta on ihana lukea ensimmäisellä tai kolmannella luokalla tekemiään kirjoituksia. Miten maailma oli erilainen, retki Korkeasaareen oli täynnä ihania eläimiä ja lelukäärmeitä, joilla pystyi leikkimään bussissa.
Eikä niitä surumielisiä tiikereitä, jotka vain makaavat häkeissään kun eivät muuta keksi.
Haluaisin nähdä eläintarhan taas kuten lapset, mutta ehkä on totta, että tieto lisää tuskaa. Tiedostan, että mie katselen niitä eläimiä, ne ovat siellä vain minua varten näytillä. Eivätkä ne oikeasti ole niin pehmeän kilttejä ja rauhallisia, ei niiden kuuluisi olla.

Kolmasluokkalaisen havainnointi oli ihanan raikasta. Yksinkertaista, yksityiskohtaista, vain tärkeisiin asioihin paneutuvaa. Voi kun sen osaisi vieläkin, siihen minä tähtään, jollakin tasolla.
Haluan löytää maailman joka päivä uudestaan!

Haluaisin tehdä miun huoneestani juuri semmoisen aarreaitan, mistä sinä kerroit. Sellaisesta kodista minä unelmoin, sellaisesta huoneesta. Kai tämä on jo aika lähelle, tosin haluaisin vielä lisätä sitä ja tätä ja tuota, mutta toisaalta en näe tarvetta, sillä pidän tätä jokseenkin väliaikaisena ratkaisuna, toivon kohta jo pääseväni tästä eteenpäin.
Toisaalta sellainen alkukantaisuuskin on hienoa. Että on vain oikeasti tärkeitä asioita.

Haluaisin istua kahvilassa. Hämyisessä, kaakao edessä höyryämässä, penkit pehmeät ja hyvää seuraa ympärillä, pöytä olisi tumma ja ikkunoista näkisi kadulla kävelevät ihmiset, tuoksu olisi pehmeän kahvinen. Siellä voisi viettää tuntikausia, sellaisen paikan haluaisin löytää. Ja kanssa sellaista seuraa.

" Minusta tuntuu,
että olet jotain haurasta ja särkyvää mutta samalla kuitenkin niin kovin vahvaa ja voimakasta."
<3
Tämä tuntuu.
Voisin sanoa samaa sinusta, enkä yhtään ihmettele. Mutta sitä ihmettelen, meidän samankaltaisuutta.
Ja onneksi sekin ihmetys on ihanan positiivinen tunne."

Minä oon ehkä rakastunut, ja lähinnä kai maailmaan ja siihen rakkaudentunteeseen, joka tulee tietyistä ihmisistä, joiden huulet voi tuntea omiaan vasten ja joiden silmiin voi upota, osaa en ole nähnytkään ja niiden viesteihin voi vain vajota, niiden ihmisten kanssa kuuluu seikkailla ja soittaa kitaraa ja ostaa kirpputorilta tavaraa ja silitellä tukkaa, voisi kai lukea kirjaa.

"Eilen, ennen iltakeskustelua, minut vallitsi suunnaton epätoivo.
Kiertelin kauppakeskusta, huomasin kasvojeni valuvan peruslukemille, en enää kiinnittänyt huomiota ympäristöön, kuljin kuin tunnelissa ja rintalastassa painoi, tuntui samalta kuin joskus silloin vuosi sitten. Havahduin. Ei tämä näin saa jatkua, ostin batterya ja join sitä junassa, Huopalahden ja Rautatientorin välissä ajatukset alkoivat selkiytyä.
Vaikka mikä olisi pielessä. Mitä minä ajattelen. Kaikki on kuitenkin hyvin. Loppujenlopuksi ihmiset stressaavat itseään pienillä asioilla, isoihin muutoksiin vain tottuu ja niiden mukana soljuu, pienet asiat ovat niitä vaikeampia. Yhtäkkiä paino nousi rintalastani päältä ja tuntui että katseeni kirkastuisi, avartuisi.
Hymyilin, jälleen, suuntasin kaupunkiin ja nauroin itselleni, hymyilin matkalla vieraille, jälleen. Tuntui taas hyvältä, kaupunki, Helsinki, ihanaa. Kaikki se harmaus ja karuus ja busseistamyöhästyminen, ja silti, kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Kuitenkin, sekin tuntuisi hyvältä että aloittaisi aivan uudenlaisen elämän jossakin muualla.
Lähtisi vain, siitä minä unelmoin. Löytäisin itseni koneesta tai laivasta tai junasta, matkalta jonnekin. Eikä kukaan soittaisi poliiseja perääni tai ilmoittaisi viranomaisille, tai ainakaan minua ei löydettäisi, saisin mennä. Katsoa mitä siitä seuraa. Millaista on löytää aivan toisenlainen elämä, uusia mahdollisuuksia. Aloittaa nollasta, se minua kiehtoisi kauheasti.
Ja se on mahdollista, mikään ei periaatteessa estä minua tekemästä sitä. Mutta kuitenkin, pelkään, ehkä eniten sitä, mitä siitä seuraa, vaikka sellaisesta ei pitäisi murehtia laisinkaan, mutta silti. Pelkään ongelmia, sitä että minua ei kohdeltaisi kuten täysjärkistä - ja eihän se ole minun syyni, eihän, eihän?

Kuitenkin miusta(kin) nerous ja hulluus kulkevat käsi kädessä, hyvin vahvasti. . He pitävät itseään neroina, tavallisina, normaaleina, kunnon ihmisinä, näkevät minussa hullun ja epäkelvon - vaikka minä olen melko varma, että tiedän maailman menosta jotakin, mitä he eivät, että olen käynyt jossain, missä he eivät, että olen valmis avartavaan maailmaani.
Henkistä kasvua ei ole ilman henkistä kasvua, sanoo isä aina.
Kuitenkin, nero voi seota neroudestaan. Ja mitä kuitenkaan on hulluus, katsommeko me jotakuta, joka on mielestään aivan varma esimerkiksi siitä, että ufot ovat käyneet täällä, katsommeko me häntä kuin hullua. Osa meistä kyllä. Mutta mistä me voimme tietää, ehkä hän onkin vain nero.
Siksi minua hieman pelottaakin kaikki psyykkiset sairaudet, sekin kun vietin osastolla aikaa. En minä tiennyt, ketkä sieltä olivat oikeasti sellaisia kuin olivat, jotkut vaikuttivat minusta ihan sekopäiltä, mutta ehkä he tiesivätkin enemmän, ehkä he olivat oikeassa. Tai entä jos minä en nähnyt omaa sekopäisyyttäni, entä jos en näe vieläkään, entä jos olen ulkopuolisen maailman mielestä aivan kahjo, ja niinhän välillä tunnun olevanikin, minä luulen että näin on hyvä, muut ovat sitä mieltä että olen vain niin sairas, että luulen niin.

Huh, pelottavat ajatusket voivat nopeasti sekoittaa pään, ehkä siksi niitä ei tarvitse aina ajatella. Kaikkea ei tarvitse, sitten kun ei enää tunnu hyvältä.
Vähän niinkuin sekosin siitäkin, kun mietin että yhteiskunta yrittää saada meidät omanlaisikseen, ja me kamppailemme vastaan, mutta mitä jos yhteiskunta onkin oikeasti oikeassa ja me vain väärässä, mitä jos vain sulautuisimme siihen, mutta sehän sitten vahvistaisi yhteiskunnan halun ja muokkaisi yhteiskuntaa sellaiseksi kuin se on kuvitellutkin tulevansa - eikä tässä pyörittelyssä ole mitään järkeä, koska minkäänlaiseen tulokseen ei ole pystytty pääsemään, kai, eikä ehkä tarvitsekaan!

Minäkin mietin välillä, että ehkä millään ei olekaan mitään merkitystä. Ehkä ihmisaivot vain luovat meille sellaisen kuvan, saavat ajattelemaan kaikkea tätä, luomaan mielikuvia, ehkä se on lajityypillinen ominaisuutemme, usko siihen että olemme osa jotakin suurempaa. Mutta onko silläkään loppujenlopuksi väliä, koska se ei muuta lopputulosta sittenkään. Ehkä elämän tarkoitus onkin vain nauttia siitä elämästä, mikä meille on annettu, muita vahingoittamatta, sitä mietimme sen kaksikymmentäseitsemänvuotiaan piripään kanssa silloin joskus puoli vuotta sitten.
Mutta olemmehan me osa jotakin suurempaa, Gaiaa?
Vai haluammeko me vain olla? "

Kaverillani on kai syömishäiriö, se kertoi siitä tänään, tekisi mieli ottaa se seikkailuille mukaan ja sanoa että kaikki on kuitenkin hyvin.
Mun tekisi mieli vuodattaa tähän nyt kaikkea, mutta en vain jaksa kirjoittaa. Olen kai jotenkin loppu. Konekirjoitukseen. Nykyään soitan mielummin kuin tekstaan.