Karkaan jälleen veljeni koneelle ja istun oranssissa valkokukallisessa koon 38 - eli aivan liian suuressa - vintage-t-paidassani lastenhuoneen punaisella pikkujakkaralla, tieltä kuuluu autojen melu ja taivas on sininen, ikkunassa pörrää kärpänen ja jätän heti näpyttelyn sikseen, nousen varpailleni punajakkaralle ja kurkotan, en saa kärpästä kiinni ja seuraan sitä katseellani, isken jälleen ja vielä kerran, kärpänen jaa sormeni alle ja ikkunaan tulee tahra, minä nappaan kärpästä takajalasta ja kiikutan sen lihansyöjäkasvilleni, haluaako vaavi ruokaa, tästä saat noooin nam nam, ja vilkaisen samalla telkkaria josta siskoni katsoo ma vie en rosea.
Silmät tuntuvat hitailta ja raskailta, leffan teeman mukainen ajatus sykkii päässäni.
Aamulla äiti vihjaa seksuaalisen suuntautumiseni - jota minä en itsekään osaa enkä halua määritellä sillä sellaiset päätökset ovat aivan liian vaikeita - johtuvan dissosiaatiosta, tekee mieli lyödä äitiä biologiankirjalla, eikö hän millään usko, aluksi hän sanoi että se on okei, mutta kuulen koko ajan enemmän katkeria kommentteja ja vihjailua, jota en halua kuulla.
Eilen tuli taas tapeltua.
Isä on kai lukenut taas blogiani, terveiset sinne jos nytkin silmäsi hyppivät tämän tekstin yli, kuvittele minut vilkuttamassa irvistys naamallani, te olette niin läpinäkyviä että oikein koskee.
Isä aloittaa illalla keskustelun, sinun pitäisi, pitäisi joo, en saa, tästä tulee jälleen saarna. Minä en saa olla osastokavereideni kanssa, heidän pitää olla vain kavereita eikä mitään muuta, ongelmaisten ihmisten seura ei tee minulle hyvää. Silmäni täyttyvät kyynelistä väkisinkin, ihan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi vaikeaa muutenkin.
Ja sitten se tulee, henkilökohtainen loukkaus, nää sun ongelmat johtuu vain murrosiästä eikä sulla ole mitään masennusta ja itse keksit tuon anoreksiankin, etkö nyt vaan voi päättää että kaikki on hyvin.
Voi kun tätä ei voi tajuta ellei tässä itse elä.
Kerron äidille miten paljon helpompaa olisi jos minua ei olisi, jos minun annettaisiin päästää itseni päiviltä, voi miten lapsellista, äiti toteaa, kuulostaa siltä kuin oisit joku 12-vuotias etkä pian 17.
Otan seroquelin ja istun sohvalla, lyökää nyt vielä lyötyä, ja niinhän ne tekevät, saarna jatkuu ja jatkuu ja minä kerjään verta nenästäni, voi satuttakaa lisää lisää lisää minä haluan tietää kaiken minä haluan että kaikki on kurjaa kurjaa! Ja uppoan maailmoihini, uppoan punaisen sohvan sisuksiin ja pääni sisään.
Ja nyt en muista sen jälkeisistä tapahtumista enää mitään. Minua ei kiinnosta, tämä on minun elämäni eikä heidän, antakaa minun epäonnistua ja kompuroida ja yrittää, tarpeeksi tuskaista tämä on jo muutenkin.
Ellen olisi ottanut seroquelia olisin varmaankin jälleen tahtonut tuntea terän ihollani, mutta ai niin senkin minä olen vanhempien mukaan kopioinut muilta.
Eihän mikään tässä ole minun omaani, joten voinpa saman tien päästää irti, niin he yrittävät minulle uskotella. En minä tällä yksilöllisyyttä hae, tämä on sairaus, mutta ai niin isähän sanoi etten voi loputtomasti piiloutua sairauden taakse vaan minun pitää ottaa vastuuta.
Selvä, kaikki on minun syytäni, uskon ja uskokaa tekin.
Päivällä onnistun vielä suututtamaan kaverini, hän tahtoo nähdä mutta minulle on tulossa toinen vieras ja kaiken lisäksi minua ei edes kiinosta nähdä Kaveria, hän kinuaa koko ajan seuraa ja hyväksymistä ja minä en jaksa sellaista, kerroin hänelle siitä kuinka haluan vapautta enkä siksi uskalla seurustella ja hän sanoi että ymmärtää, mutta nyt hän kuitenkin toimii sitä vastoin. Minua ahdistaa kun minut pakotetaan nurkkaa vasten, minua ahdistaa kun en pääse pois kettujen kaivamaa takaovitunnelia pitkin, minua ahdistaa kun on vain yksi vaihtoehto, tai kun pitää satuttaa jotakuta.
Kolmelta menen alakertaan, hiukset nutturalle, taivutan ripset ja laitan maskaraa, pieni sipaus meikkivoidetta ja kajalia, voilá, olen valmis kohtaamaan maailman eikä kukaan näe kuinka sieluni on repeytynyt kahtia ja siitä vielä kahtia ja siitä miljoonaan pieneen osaan jotka liihottavat kaikki erisuuntiin harmaan betoniviidakon lomassa, minun värikkäät palaseni jotka värjäytyvät likaisiksi ja muuttuvat tylsiksi.
Isä ostaa uuden saippuakuplasetin minun pyynnöstäni, istun pihalla pikkutuoleilla ja puhallan jättisuuria kuplia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minun isä puhuu ihan samalla tavalla. Että masennukset ja kaikki on itse keksittyä. Kun sisko oli masentunut, se oli ihan varma, että sisko vaan matki kaveriaan ja halus jotain ilopillereitä. Noilla isä-ihmisillä ei näköjään mee ihan perille mitä henkiset ongelmat oikeasti ovat.
VastaaPoistaJaksamista!
vanhempani puhuvat ihan samalla tavalla kuin sinun, että kaikki masennukset yms johtuvat iästä.
VastaaPoistamulle kanssa yhessä vaiheessa kanssa puhuttiin, että kaikki ongelmat oon ite keksiny ja muutenkin johtuu murrosiästä. ne sanoo, että kaikki menee ohi kun murrosikä loppuu. hah.
VastaaPoistaVoin vain koittaa laittaa itseni samaan tilanteeseen missä nyt olet. Voin vain koittaa kuvitella millaista on kuulla omilta vanhemmilta tuollasta, varsinkin juuri silloin kun eniten tarvis tukea.
VastaaPoistaAivan totta tuo mitä sanoit että muut eivät tajua paitsi ne jotka itse tässä elävät. Kerroin parhaalle kaverilleni (luulin ainakin sen olevan) että minulla on syömisongelmia. Mutta hänpä alkaa heittään läppää siitä, kuinka soin pelkän näkkärin aina koulun ruokalassa, ja kysyy ivallisella äänellä, että siitäkö se johtuikin. Sitten vielä sanoi päälle, että onneksi nyt syön kuitenkin normaalisti, luullen että kaikki ongelmat ovat nyt takana. Ihan kuin paha olo katoaisi sisältä, vaikka ulkoisesti ehkä näyttäisikin terveeltä ja hyvinvoivalta.
On totta että on vaikea ymmärtää jos ei ole henkilökohtaista kokemusta, ainakin suurimmalle osalle, sillä on niin paljon helpompi olla empatiakyvytön; silloin ei tarvitse ottaa kaikkia maailman murheita harteilleen kannettavaksi. On julmaa edes pyytää jota kuta yrittämään ymmärtää, en minä ainakaan haluaisi, että toinen joutuisi laskeutumaan tasolleni ja elämään silmieni kautta tällaista helvettiä.
VastaaPoistaEt sinäkään tiedä millaista tämä voi olla vanhemmillesi, kuinka vaikeaa on joutua sulkemaan silmänsä lapsensa vaikeuksien edessä, kun ei niitä osaa käsitellä. Kuinka kamalaa se on nähdä oman lapsensa kärsivän. Minun sydämeni ainakin murtuu joka kerta kun jos joku pienistäni saa edes haavan sormeensa enkä ole voinut tätä estää.
Sama kaikille yllä olevista kommentoijista; eivät vanhemmat tahallaan "kiusaa", hehän vain yrittävät auttaa, mutta huutamiseksi ja nokkimiseksi se menee jos ei ole enää voimavaroja tai taitoa rauhalliseen lähestymiseen.
Jos kykenee kunnolliseen rationaaliseen pohdiskeluun, ei saisi kuormittaa edes äitiä ja iskää jatkuvasti, ja tiedän että sinä kyllä ajattelet tätä puolta asiasta, sen olet sanonut useaan otteeseen, mutta valitettavasti suurinosa vain ottaa ja ottaa ja ottaa antamatta ikinä mitään takaisin, ajattelematta että vanhemmatkin ovat samanlaisia ajattelevia ihmisiä, joilla on ehkä eri arvot ja sisäinen skeema, mutta pohjimmiltaan jokaisessa on samasta purkista annettua inhimillisyyttä.
Tämän päivän vanhempien aikana ei ollut masennusta nimeksikään siitä syystä että elämä oli yksinkertaisesti helpompaa. Kukaan ei purskahtanut itkuun kun mummo tokaisi että sinullahan on vielä elämä edessäsi, sehän on jännittävää kun ei tiedä mitä tulemanpitää!, sillä varmaa oli että työtä on ja kouluun pääsee. Kavereita nähdään ja kylässä käydään. Ei ollut yksinkertaisesti aikaa olla masentunut. Ei näillä entisaikojen nuorilla, nykyajan vanhemmilla, ole vieläkään aikaa useimmiten olla masentunut, vaikka lapsuudessa olisikin ollut koulukiusattu, töitä on edelleen ja vieläpä hyvässä lykyssä aamusta iltaan, sitten on harrastuksia ja lapsia, puutarhanlaittoa, mitä sitä nyt oman päänsä aivoituksia kerkeäisi ajattelemaan.
Kiitos lama-ajan yhä suurempi osa vanhemmistakin ihmisistä tajuaa ettei elämä olekaan ihan niin ihanaa, jos menee työ alta ja ne lapsetkin joita ei ennen nähnyt nimeksikään alkaa oirehtimaan kun "on se niin vaikeeta olla nuori".
Kahden sukupolven törmäys on auttamattoman hankala, sillä kumpikaan ei osaa kuvitella itseään riittävän hyvin toisen kenkiin.
Vanhempien on vaikea myöntää lapsen olevan henkisesti sairas, sillä se tarkoittaisi heidän saamallaan kasvatuksella sitä, että heidän antamansa kasvatus ja koti on epäonnistunut.
Elämä on nykyään pelkkää suorittamista, tämä "suorittaminen" on entisten nuorten, nykyaikuisten, keksimä juttu, eikä se sovi nuorille, pää ei kestä kun ei ole taskussa tutkintoa ja palkkanauhaa toisin kuin tämän koko trendin aikaansaattajilla - johan sitä vähemmästäkin turhautuu ja kapinoi vastaan keksimällä oman jutun: masentumisen.
Masennus on keksitty juttu, mutta mitä muuta sitä voi edes olettaa kun joka suunnasta virtaa vaikutteita ja ylikuumentaa pään, eikä silti saa noustua sängystä ylös, koska on niin paljon vaihtoehtoja, ja aina on mahdollisuus epäonnistua. Parempi siis olla edes yrittämättä.
Anteeksi että menee romaaniksi, mutta minua vain suututtaa se, ettei kukaan ajattele MIKSI vanhemmat tekevät juuri niinkuin tekevät: kieltävät. Että kuinka vaikea heidän on nähdä lapsensa kärsivän.
Olisikin helppoa jos voisi vain päättää kaiken olevan hyvin.
VastaaPoista"nää sun ongelmat johtuu vain murrosiästä eikä sulla ole mitään masennusta ja itse keksit tuon anoreksiankin, etkö nyt vaan voi päättää että kaikki on hyvin."
VastaaPoistavoi, mä tiedän niin hyvin miltä toi tuntuu. Mulle on sanottu noin varmaan kolme kertaa jo. Murrosikämurrosikämurrosikä, päästäkää siitä tekosyystä jo irti! tekisi mieli huutaa. Ja ah, kun olisi ihanaa jos vaan voisi päättää että nyt on kaikki hyvin, ja kieltäis kaikki omat ongelmat. Mutta eiköhän siinäkin tulisi ahdistunut olo, jos koko ajan kieltäisi kaikki ongelmansa.
Ja miten sun isäsi voi väittää että itse keksit sairautesi! Voivoi, anteeksi nyt vaan mutta sun isäs sano just tyhmimmän jutun minkä oon koskaan kuullu (ja oon kuullu paljon kaikenlaista)!
Mä en ymmärrä, miksei aikuiset tajua, että meillä on oikeasti ongelm(i)a, miksi? Eikö sitä nyt vaan voisi käsittää?
Ja sun vanhempiesi täytyy oppia hyväksymään sut sellaisena kuin olet. Sä olet täydellinen sellaisena kuin sä olet. Oli seksuaalinen suuntautuminen mikä tahansa, niin ei se muuta ihmistä. Ihmisen luonne, mieli, käytös, kaikki pysyy samana. Koko asiassa ei ole mitään väärää, ja nyt mä toivon että voisin tulla sinne ja osottaa syyttävällä sormella sun vanhempiasi, ja sanoa "voi v**tu kun olette tyhmiä! Mikä ongelma teillä on? ei teillä ole mitään oikeutta huomautella kenellekään, sillä seksuaalisuus on JOKAISEN OMA asia, eikä siinä ole kenelläkään nokan koputtamista! Joten suut kiinni NYT"
Mutta voimia sinulle, mä uskon että joka päivä sä löydät enemmän itsestäsi, opit enemmän itsestäsi, ja jonain päivänä, sä tiedät kuka olet. Mutta jaksamista sulle, älä luovuta :))
Hah. Miten ihanaa olisi sanoa, että voin taas elää, nyt kaikki on hyvin, mennään syömään karkkia ja lihotaan yhdessä, nythän kaikki on hyvin. Kun olisi niin helppoa unohtaa kaikki ja elää taas.
VastaaPoistaOon lueskellut tätä sun blogias jo jonkun aikaa. Sulla ei näyttäis viimeisimmän postauksen perusteella menevän kovin hyvin perhees kanssa? :(
VastaaPoistaVoimia sinulle, ja iso hali! ♥