Illalla kävelemme metsässä, minä, isä, pikkuveli ja koira. Minulla on päälläni haaremihousut ja keijuhame ja koruja ja sandaalit, minulla on hyvä olo ja otan kameran mukaan, on aurinkoista, ilta-auringon kaunis oranssi sävy paistaa metsän puiden lomasta.
Käymme tunnin lenkin, minä ja pikkuveljeni hyppelemme edellä, minä huomaan rastaanpoikasen ja hämähäkinseittejä, kiipeämme veljeni kanssa kahden kiven väliin ja isä ottaa kuvan, istumme kalliolla ja ympärillämme leijailee voikukanhaituvia kuin sadussa, aurinko paistaa takaamme kuin sadussa, olemme iloisia ja värikkäitä kuin sadussa ja isä ottaa kuvan.

Ja minä otan kuvan rastaasta ja pienestä metsäpolusta.

Kotona on epätodellinen olo. Ei ahdista, ei tunnu miltään, en tunne mitään. Siskoni pisteliäät kommentit jäävät kaihertamaan takaraivooni, poukkoilevat pääni sisällä törmäillen aivosoluihin ja aiheuttaen levottoman olon. Mikään ei tunnu todelta, tuntuu että voi sattua mitä vaan eikä sillä millään ole väliä, kuin unessa jossa voi lentää ja pudota korkealta ja kuolla ja sitten vain herätä ja jatkaa taas olemistaan lentämättä ja putoamatta korkealta.

Minä haluan ulos kello 22:37, on vielä valoisaa ja taivaanranta on hailakankeltainen ja on ihanan hiljaista ja pysähtynyttä, mutten saa mennä, olen vankina.

Makaan sängylläni enkä saa unta, ei tunnu miltään. Raavin seinää, raavin verillesheivattujen jalkojeni rupia, raavin kämmenselkääni. Raavin, jotta tuntisin jotakin, edes kipua, edes vihaa. Mutta en tunne, se ärsyttää, enkä saa itkettyäkään.
En, kunnes äiti tulee huoneeseeni.


Minä itken itken itken ja kyynel valahtaa korvaani ja tuntuu ärsyttävältä mutten välitä siitä, minä haluan olla vapaa ja mennä kuten ikinä haluan, minä haluan lähteä ulos keskellä yötä ja tuntea yön tuoksun ja illan hämärän ja kostean nurmikon, minä haluan tehdä virheitä ilman että kukaan muistuttaa siitä, minä haluan epäonnistua ja olla tekemättä mitään, minä en halua velvollisuuksia, isä sanoo että minusta pitää tulla yhteiskuntakelpoinen ja että minun pitää uskaltaa syödä friteerattuja perunoita, mutta minä en halua yhteiskuntakelpoiseksi, se on tavallisille enkä minä halua olla tavallinen ja tylsä, minä haluan rikkoa normeja enkä minä halua vastuuta, minä haluan olla impulsiivinen enkä järkevä ja kaavoihin kangistunut!

Ehkä siksi ihmiset kysyvät, että miksi minulla on anoreksia.
Ei tämä olekaan järkeenkäypää. Mutta kai minulla on tarve kontrolloida edes jotain, jotain mitä pystyn, jotain jotta tunnen että minäkin pystyn.

Yön itku maistuu samalta kuin anoreksiani ollessa pahimmillaan, samalta kuin viime talvena ja alkukeväästä, samalta karvaalta ja yhtä hyvältä, ja se maku tuo mieleeni liikaa muistoja samoin kuin läkerolin sokeriton salmiakin ja päärynän maku, se maku saa minut muistamaan miten kauheaa oli seisoa citymarketissa toppatakki päällä ja kahdet pitkikset ja farkut jalassa ja silti palella, kuinka en saa ylähuultani liikutettua kun se on niin jäässä, ja kuinka se kaikki tuntuikaan silloin juuri oikealta ja hyvältä.

Yöllä tuntui hyvältä rauhoittua seroqueliin ja ranteen viiltävään kipuun.


Avaan silmäni ja huomaan tuijottavani auringon valaisemaan vesilasiini, sen seinämillä on pieniä vesikuplia ja se näyttää kirkkaansiniseltä ja taianomaisen kiiltävältä ja samalla ummehtuneelta.
Muistan kuinka äiti sanoi eilen, että hoitsut ovat huomanneet että tulen jokaiseen ruokailuun aina lökärit jalassa, en minä edes ole ajatellut asiaa mutta tottahan se kai on, ehkä minun pitää tulla seuraavan kerran alasti ja piilottaa ruokaa kainaloihin ja napaan, niinkö!

Avaamme kesän käymällä kirpparilla, istun autossa ja katselen sinisellä taivaalla lentävää lokkia suurten aurinkolasieni kehyksen ja sangan välistä, lokki istuu siihen kuin nakutettu, ja samalla ajattelen kuinka meidän perheessä ei voi edes kasvaa terveeksi, kuinka pikkuvelikin eilen hyperventiloi kun isä huusi ja äiti syytti kun veljeni ei tahtonut lähteä naapurintytön lakkiaisiin, vaikka ei hänellä ole mitään velvollisuutta, ja kuinka siskoni huomauttaa jokaisesta asiasta ja tiuskaisee lukemaan opettelevalle veljelleni ettei se saisi lukea ääneen, kauheaa rajoittamisa ja kaavoittamista ja veljeni totesi eilen että sanokaa mitä sanotte sille lakin saavan tytön äidille, ei hän välitä.
EN MINÄ VÄLITÄ sanoi pieni veljeni, minun pieni ja eloisa veljeni jonka pitää välittää, ja hänen äänensä värähti ja hän kiipesi kerrossänkynsä laidalle ja katseli kaihoisana ulos, kyynel täytti hänen silmänsä ja minä istuin hänen viereensä ja sanoin että ymmärrän täysin, ja minua itketti myös, sillä minä haluan että veljeni on vapaa ja iloinen toisin kuin minä, minä en halua että veljeni haaskaa lapsuusvuotensa samalla tavalla kuin minä.

Mutta voiko näistä geeneistä edes kasvaa tasapainoisia ja järkeviä ja yhteiskuntakelpoisia eli malliin sopivia ja ryhmän etua ajattelevia työläismuurahaisia, voiko näistä masentuneista ja vääristyneistä geeneistä kasvaa mitään hyvää, mitään muuta kuin mieleltään mustia soluklönttejä.

Äiti sanoo meinanneensa tehdä itsemurhan, minä istun terassin pöydän ääressä ja yritän upota kalakeittoon, mietin kuolisinko jos hyppään terassinkaiteelta.