Minä en osaa oksentaa.
Minulta se ei suju, se on rankkaa. Minulla ei ole kakomisrefleksiä, olen tunkenut sormet niin syvälle kurkkuun niin monet kerrat, minä tunnen kurkunpääni ja raavin sitä sormillani, tyhmä tyhmä tule jo ulos suklaa tule. Mutta ei se tule, sormiin tarttuu vain limaa ja kurkkuun alkaa sattua. Mutta ei okseta.

E on meillä yötä, me nukumme teltassa ja sattuu kaikkea kivaa, mutta hän syö liian vähän, nektariini ei ole hedelmä eikä kevyttuotteita saisi syödä, minä sätin häntä ja sujautan aamiaisleivät pöydän alle piiloon. Miksi, osaan minä muita auttaa mutten itseäni.

L omistaa oman kämpän ja siellä on maalattuna kirsikkapuu ja muutama kaluste ja keittokomero ja L leipoo kroissanteja ja pöydällä makaa mansikoita ja herneitä ja minä istun ikkunan viereen katsomaan ulos, nuoret leikkivät piirissä norjalaista, tuntuu hauskalta, minua ei ole, ei ole missään, minä en ole, katsokaa minun ohitseni, minä näen teidät mutta te ette minua.

Sivullinen.
Silti läsnä.

Puistossa tapahtuu tarinoita, romanssit alkavat ja päättyvät ja voisin istua siinä vaikka kolme päivää ja yötä putkeen, nuoria ja vanhoja ja osa vain piipahtaa ja toiset pysyvät pitkään, osa huutaa ja osa kuiskii ja osa ei sano mitään.

Minä en sano mitään.
Pidätän hengitystä.
Tätäkö on elämä.
Toisten elämä.
Minun.

Värjään hiukseni lähes mustiksi ja väriä roiskuu kasvoille ja näytän kamalalta mutten välitä, otan smiley-lävistyksen ja hetken tuntuu kivalta, saan olla vapaa ja kierrän hietalahtea, kirppiksen läpi ja ympäri ja lävistäjälle ja takaisin, maksan kortilla, minä olen iso, minä osaan suunnistaa, kävelen hietalahdelta keskustaan, voi miten hyvältä tuntuu.