Valaistus

Olen pettänyt teidät.
Minun piti kertoa siitä kuinka hirveää elämä on, kuinka vaikea sitä on elää, kuinka paljon helpompi olisi heittää kaikki hukkaan.
Mutta en minä enää pysty.

Syömisten kanssa meni kotona vähän huonommin, sukanvarret pullottivat leipää ja aamiaismuroja kilahti lautaselle vähemmän kuin piti, jugurtiksi sitä kaikkein kevyintä, leiväksi kevyintä, kinkuksi kevyintä, juustoksi kevyintä, kaikki sitä mahdollisimman K E V Y T T Ä.

Kunnes koin valaistuksen.
En voi kertoa kaikkea siten, kuin haluaisin, mutta voin kertoa kaiken siten, kuin parhaaksi näen. Älkää ymmärtäkö väärin.

Aloitetaan tarina siitä, kuinka usein psyykkisistä sairauksista kärsivät ihmiset tulevat uskoon, samoin kuin vankilassa, samanlaisten kaltereiden takana, ääriolosuhteissa, yksin itsensä kanssa, mutta miksi se kaikki menee näin, sitä en tiedä, mutta sen tiedän että niin käy.
L tuli uskoon, hän oli viettänyt anoreksian takia osastolla puolisen vuotta. Ystävä toisensa jälkeen, kaikki kumartavat jotakin suurempaa, minä näytän kieltä ja keskisormea, ei mua kiinnosta, mä en tuollaiseen usko.

Porissa on ihanaa, J on ihana ja hänen veljensä vieläkin ihanampi, kaikki kauniit kukat kukkivat ja reggae soi taustalla, en edes muista olevani syömisvammainen, se kaikki tuntuu niin kaukaiselta, minä syön karkkia ja suklaata, levyn ja kaksi pussia, J sanoo kahdelta yöllä olevansa nälkäinen, Yllätysmies nuokkuu sohvalla iloinen virne naamallaan, J keittää pastaa kotinsa ainoassa, kukallisessa kattilassa jonka pohja on jo kulunut. Minä istun lattialla, kovalla matolla, syön suklaata, katselen huoneessa leijuvaa mystistä savuverhoa, voi miten kotoisalta kaikki tuntuu, tämä on minun kotini ja tänne minä kuulun.

Sinä iltana mietimme liikaa tärkeitä asioita, uppoamme elämän peruskysymyksiin, siihen miten kaikki jakautuu kolmeen, siihen miten elämä on kuin juna, jäädäkö tällä asemalla vaiko seuraavalla, luovuttaako vaiko päästää irti, kuinka mieli on kaiken silmät. Sukellamme syvälle omiin elämiimme, menneisyyteen, minä mietin typeriä asioita ja tajuan kuinka lapsellista tämä on.

J ja minä puhumme kauan, pitkään ja hartaasti, katsomme kaksi elokuvaa joista toinen jää pauhaamaan kun me jo nukahdamme, aamulla heräämme tietokoneen surinaan, kaikki pelko on mennyttä, kaikki epätoivo ja suru, tuntuu uudelta alulta, minä tajuan tärkeitä asioita, emme meikkaa ja istumme keittiössä ja juomme teetä, syömme karkkia ja lämpimiä voileipiä.

J:n veli tulee paikalle, minä voisin samantien kapsahtaa hänen kaulaansa, voi mitkä silmät, mitkä kauniit kauniit silmät ja sitten hän katsoo minuun ja olen sulaa, minä näen hänen viisautensa ja syvyytensä ja ajatuksensa, hän vilkaisee minuun aina vaivihkaa ja vahingossa juuri samaan aikaan kuin minä vilkuilen häneen, joka kerta kun katseemme kohtaavat sydämeni värisee, tuntuu hassulta, hetket leijuvat eteenpäin pikavauhtia.

Ja sitten hän lähti ovesta.
Minä vilkutin, hän vilkutti, katseemme sulivat hetkeksi yhdeksi.

Tuntui tyhjältä.

Isä pyytää meidät teelle, menemme, hän on hauska ja näyttää vanhoja kuvia, juomme teetä ilman makeutusainetta ja puhumme menkoista, tunnen itseni ulkopuoliseksi mutten välitä.
Lähdemme takaisin J:lle, isä tulee mukaan, hän ei jaksanut vaimoaan, kierrämme siwan kautta, mieli on kevyt ja askel rullaa, jos siellä ei oo sitä niin sit mä en ota sitä koska sit se on kohtalo ja sitten kaupassa on sitä ja minä otan kaksi kappaletta.

J:llä on jälleen hauskaa, isällä on hyviä juttuja ja hän kertoo elämäntarinaansa, taustalla soi Soul Captain Band ja on hämärää, isä kehuu minua ja tuntuu hyvältä, alkaa naurattaa, minä leijun, huojun edestakaisin musiikin tahtiin, voi ihanaa, soita J sille sun veljelles, kerron hassuja juttuja ja rohkaistun, J soittaa veljelleen, voi hän tulee tänne!

Ja veli tulee.
Ja minä sulan jälleen.

Onko toi meidän poika susta hyvännäköinen, sano rehellisesti, ja minä vastaan rehellisesti, nyökkään heti, Veli on vessassa ja vaikka hän olisi tässä niin ei minua siltikään hävettäisi.

Loppuilta on liian ihana ollakseen totta. Keksin typeriä juttuja keltaisista teepussihiiristä jotka pyörivät mielessäni, kyhnään Veljen kainalossa, Yllätysmies tulee käymään yllätyksineen, on aivan liian kivaa, voi tällaistako on elämä, tätä minä haluan! Me olemme värikkäitä ja laulamme musiikin tahtiin, nukahdamme sotkuiseen huoneeseen ja heräämme aamulla siihen että musiikki on vieläkin päällä, Yllätysmies nukkuu sohvalla, J keittiössä, minä ja Veli patjalla kaiken rojun keskellä, hymyilemme ja nauramme, menemme keittiöön teeveen ääreen, nauramme typerille onnettomuuksille.

Ja sitten minun pitää lähteä.
Ja sydämeni kohdalle jää aukko joka aina välillä muistuttaa itsestään värisemällä ikävästi.

Minä haluan takaisin.

Ja minä pääsenkin.

Kotona syöminen menee yhtä hyvin kuin muuallakin, syön suklaata silloin kun tekee mieli, enää mitään ei mene piiloon. Tällä hetkellä on aivan sama vaikka painaisin 45 kiloa. Aivan sama, minä en välitä, sisin on tärkein eikä se temppeli jossa se asuu.

Ja niin minä tunnen olevani aivan eri tasolla ihmisten kanssa, heidän kanssaan joiden kesken minä vielä muutama päivä sitten puhuin ja jaoin ilot ja surut ja murheet, mutta nyt olen eri tasolla, ymmärrän asiat eri tavalla, tuntuu niin kovin hyvältä, pitkästä aikaa.

Kiitos.<3