Muistatko miltä tuntuu

... juopua kesäyönä, hölmöstä rakkaudesta.

Tapaan hänet ensimmäistä kertaa. Hän on ihana ja lyhyt ja hänen silmänsä näyttävät niin kauniilta ilman meikkiä ja hänellä on ihana tyyli.
Hetken aikaa minä haluan olla normaali.

Istumme Alppipuiston kalliolla, ilta-aurinko paistaa silmään ja musiikki pauhaa niin että joudumme lähes huutamaan vaikka istumme aivan vierekkäin varpaat sateesta märkää sammalta vasten.
Ja on hetkiä kun olemme hiljaa emmekä puhu mitään. Ei tunnu ahdistavalta.
Tapamme keltamuurahaisia puutikuilla ja puhumme osastoelämästä ja kommuunissa asumisesta ja taiteilijaelämästä ja teatterista ja tunnit kuluvat ja kohta aurinko ei enää paista silmiin puiden takaa.
On oranssia ja lämmintä ja saan maistaa elämää, ruoka ei pyöri hetkeen mielessä, syön iltapalan kokonaisuudessaan jopa omaksi yllätyksekseni.

Minua vaivaa nykyään se kun en osaa oksentaa.
Miksi muut osaavat. Minä ehkä hieman kaipaan sitä tunnetta kun pitää peitellä vessaa ja suihkun viemäriä ja tuvonneita punaisia silmiä. Haluan nähdä vatsani sisällön mieluummin vessanpöntössä, kaipaan sitä näkyä vaikka se onkin kamala ja oksettava, silti jotenkin niin kaunis ja tyyni, hienoa nyt se on tehty ja minä onnistuin, hyvästi äsken minussa ollut paska.

Tekee mieli kuolla.
Nyt minä olen ajatellut sitä ihan tosissani. En sitä miten sen teen, vaan mitä sen jälkeen tulee.
Minua ei pelota, vaikken tiedä mitä siitä seuraa. Minua ei harmita, vaikka missaisin niin paljon.
Minusta on tullut tyyni. Omaksi yllätyksekseni en enää osaa itkeä kun minua sätitään, minulle ei tule edes huono olo tai paha mieli vaan minä hymyilen ja tuntuu että asioiden pitääkin mennä näin, hyvä tämä on oikein, näin elämän kuuluu olla, minun kuuluisi loukkaantua ja loukkaantuminen tuntuu hyvältä.

Äiti sanoo ettei jaksa vahtia minua kuin pikkulasta, isä sanoo että olen nupistani niin sekaisin ettei minua voi päästää mihinkään, äiti kertoo muruvanasta joka kulkee keittiöstä aina farkkusortsieni taskuihin, mikään ei hätkäytä tai tunnu siltä kuin ennen vatsanpohjassa, mikään ei tunnu, sydän ei sykähdä ja ilme ei värähdä.

Ulkona sataa ja minun tekee mieli kokea jotain pelottavaa.

Maha pömpöttää enkä saa enää käsiäni reisieni paksuimman kohdan ympärille, en saa peukaloita ja keskisormia yhteen. En saa vasemman käteni peukaloa ja keskisormea enää käsivarteni kohdalta ympäri. Enää ei ole kuolonkylmä, ylähuuli ei tunnu jäätyneeltä.

Lämmitän pitkästä aikaa kauratyynyn mikrossa, voi se tuoksuu niin hyvältä, tulee mieleen talvi ja sairaimmat ajat, päivät jolloin en syönyt mitään, olin koneella ja lämmitin itseäni kauratyynyllä, tulee mieleen pepsimax-päivät ja läkerol-päivät ja lääkkeet ja huijaaminen ja fosfaatti.