Pariisin Oulu

Pariisin Kevät kaivaa reikää sieluuni johonkin sydämen kohdalle.
Oulussa oli ihanaa.

Junassa ohitse kävelee kolme poikaa, niillä on värikkäät vaatteet ja hiipat hupuissa, minä oon ihan varma että ne tulee kanssa samaan paikkaan kuin minä, asemalla tunnistan heistä yhden, kun astumme ulos junasta. Seisomme neljistään Oulun vilpoisessa ilmassa, harmaata ja kovaa. M tulee vastaan, se on ihan erilainen kuin mitä netin perusteella olen kuvitellut, se onkin pieni ja suloinen ja lämmin ja puhuu oulunmurteella lempeän leppoisasti. Vaihdamme halauksia, miten ihmiset pohjoisessa ovat niin lämpimiä, kauniita sanoja kuiskautuu korviin, sydämet suurina.

Taivas hämärtyy, ilma viilenee, kaupasta ostamme tomaatteja ja perunoita ja bataattia ja kaalia. Miittipaikka on pieni ja söpö kattohuoneisto, ensimmäiseksi huomaan akvaarion jossa uiskentelee sentinmittaisia katkarapuja. Sohvilla istuu vielä vieraita kasvoja, lämpimät halaukset kuitenkin murtavat jään. Istun lattialla ja soitan soivaa kulhoa, tunnen jo nyt yhteyttä, patja on pehmeä ja ulkona pimeää, sisällä soi musiikki ja tuoksuu ruoka, lattialla on kulhossa karkkeja, joiden päälle kaadamme popcornia, keskelle istutamme kukkakaalin. Kauniit ihmiset syövät, jokainen on omannäköisensä, vaihdamme hymyjä ja katseita.

Menninkäinen astuu ovesta sisään, sydämeni hypähtää. Sieltä se tulee, yhtä loistavana ja lämpimänä ja leppoisana kuin ennenkin, se hymyilee silmilläänkin ja oikestaan koko olemuksellaan, se jakaa rakkautta kaikille.
Se tulee ja halaa, leijona, se sanoo. Lämmin. Olikin jo ikävä. Se istuu taakseni ja hetken siinä olemme vain me kaksi, tuijotamme toisiamme silmiin, hymyilemme, tämä on aitoa iloa ja onnea ja autuutta, voiminä toivon että se hetki jatkuisi ikuisesti mutta tiedän että mun pitää päästää irti, ja minä päästän, koska minä arvostan ja rakastan, eikä hiekka pysy kädessä jos sitä pusertaa nyrkkiin.

Ja kohta hetki on mennyttä.

Mutta kiitos että sain kokea.

Ovesta astuu sisään tyttö, kaikki muu maailmassa hämärtyy. Voi miten se on niin. Se hymyilee silmänsä viiruiksi ja suunsa kirjaimellisesti korviin, ja se jakaa lämpöä kaikille, se halaa lämpimästi vaikkemme ole koskaan nähneet, minä tunnen yhteyttä, sitten se halaa menninkäistä ja minun sydämeni on räjähtää, nuo kaksi ihmistä ovat lämpimimmät keitä olen koskaan tuntenut, noilta kahdelta riittää rakkautta jokaiselle, arvatenkin myös toisilleen, toisaalta haluaisin rikkoa sen hetken, menninkäinen on minun, vaikka tiedän ettei ole. Hymyilevät kasvot, kaksi. Minä tunnen menettäneeni ihmisen elämästäni. Mutta annan hänen mennä, vaikka sydämessä tuntuu pahalta, nyt se katsoo jotakuta muuta samalla tavalla kuin se joskus katsoi minua, nyt se koskee toista ihmistä siten kuin minua vähän aikaa sitten.
Minä en halua inhota enkä olla kateellinen, mutta joudun lähtemään keittiöön, tilanne sattuu liikaa.

Istumme ringissä ja jaamme tunteita, kaikki tuntuvat yhdeltä perheeltä, minä voin katsoa ketä vain ja tuntea sellaista rakkautta, mitä en ole tuntenut tässä maailmassa useinkaan.
Mutta ei se olekaan tämä maailma.
Nurkassa istuu vieras poika, en ole nähnyt sitä koskaan aiemmin. Katseemme kohtaavat. Tuntuu kotoisalta. Siltä että näin on hyvä. Hymyilemme. Kohotamme kulmakarvojamme ja nyökkäilemme. Mitään emme sano, mutta tiedämme kyllä.

Matka käy ulos, kohtaan jälleen menninkäisen silmät, tuijotamme. Pitkään. Hymyilemme. Mekin nyökkäämme. Se se on, sanoo menninkäinen. Kyllä, sanon minä. Tämä on oikein, tuumaamme. Nyt se löytyi. Mä näen, sanon. Mä tiedän.

Mun on pakko nousta aina välillä leijumaan ihastuksessa ja flowssa. Näin on hyvä. Elän hetkessä, kellun. On hyvä, hyvä, hyvä. Äänimaailma kietoo kuin verkkoon. Katseet kohtaavat ihmisten kanssa. Vieraspoika tuntuu tutulta. Istahdan hänen viereensä, silitän päätä, hetken olemme vain hiljaa.

Ulkona menninkäinen taiteilee tulella, muut seisomme ringissä, kylmä hiipii iholle ja tunnen kuinka paljaat sormeni kangistuvat, Oulun pimeys ympäröi mutta ihmisten valo ja lämpö loistavat, teemme yhdessä halauspiirin ja tulee lämmin, keksimme laittaa musiikin päälle ja katulamputtomassa metsässä alkavat vuosisadan reivit, jalat tamppaavat maata, hiekka ratisee kivasti jalkojen alla ja saa aikaan efektejä, musiikki soljuu vartaloiden läpi. Jokaisella on oma tyyli. Rastat heiluvat, hiippahuput vilahtelevat silmien ohi, hetki menee ja hetki tulee ja hetki on.

Vieraspoika joutuu lähtemään, en meinaa huomata, ainoa jolle hän huutaa moikat on minä. Katson häntä kaukaisuuteen. Hän menee, kuka hän on, huudat lämpimästi hei. Tunnen kuinka osa minusta loittonee. Tule takaisin. Oli ihana nähdä, se sanoo vielä kaukaa. Olisi tosi kiva jos juteltaisiin vielä, se muistuttaa. Kyllä, olen samaa mieltä. Teemme yhdessä vielä namaste-tervehdyksen, luonnollisesti ja automaattisesti, syvä kunnioitus ja rakkaus kaikkea kohtaan, poika poistuu pimeyteen ja minä puolestani kerrostalon lämpimään kellertävään hohteeseen.

Tyttö menee menninkäisen mukana niille nukkumaan, hetken tunnen piston sisälläni, mutten kauaa, olkoon, miksi minä rajoittaisin rakkautta, minäkin tunnen sitä ja voin jakaa sitä ja kaikki voivat.
Yö on epämiellyttävä, lattia on kova ja vieressä nukkuu kuorsaava hipinretku, tahtoisin paeta keittiönpuolelle mutta siellä ei ole ainoatakaan patjaa lattialla, luihin sattuu ja välistä tekisi mieli vain kadota.

Aamu alkaa ajoissa, muut nukkuvat, miten hyvältä tuntuukaan nousta pois hikiseltä patjalta keittiöön, jota katselin koko yön. Selkä on jumissa, istun tuolille ja avaan mandariinin, olen ainoa hereillä. Katselen ulos, sumu peittää maisemaa, harmaata, ihan kuten kuvittelinkin Oulusta.

Päivä on rento ja hiljainen. Ihmiset lipuvat kaupunkiin. Minä en jaksa lähteä. Kuuntelemme musiikkia, omiamme kuin muidenkin, jotkut polttavat parvekkeella, jääkaapin oveen ilmestyy piirroksia, lampun paikalla katossa roikkuu pehmoleluaurinko. Tutustun ihmisiin lähemmin, nojaan, selkää hierotaan.
Lähetän vieraallepojalle foorumin kautta viestin. Tulisi takaisin. Jotakin jäi kesken, niin tunnen.
Odotan vastausta.
Odotan.
Ja sitten se tulee, illalla, suuni venyy korviin ja silmät muuntuvat viiruiksi, hyvä, pehmeä olo täyttää minut, se vastasi sittenkin, laittoi numeronsa, tallennan sen oranssin, vanhan puhelimeni muistiin ja halaan puhelintani innoissani.

Illalla reivaamme jälleen, pimeyden turvin, katsekontakteja, soljuvaa liikettä ja musiikkia, oikein tanssiminen on helppoa, ei ahdista vaikka muut katselevat, tunnen energiatason nousun. Juomme mateeta ja keitämme kahta eri keittoa, tyttö tekee sen, hän tuntuu pehmeältä ja rakastavalta, ajaudumme ovenpieleen sylikkäin, hän on lämmin ja hyvä, pörröinen, hymyilemme nenät vastakkain, nautimme toistemme läsnäolosta, painaudumme toisiamme vasten ja sivelemme toistemme kasvoja.
Lopuksi hymyilemme pitkään. Emmekä sano mitään, vain pehmeitä pieniä kuiskauksia.
Illalla valvomme muutaman pojan kanssa keittiössä, he ostivat kaupasta pomelon ja nyt avaavat sitä, minä otan yhden neljäsosan pomelonkuoresta ja asetan sen päähäni, pojat tekevät samoin, me neljä istumme keittiössä pomelonkuoret päässämme ja keskustelemme kaikesta tähtitieteellisestä ja ylihilseenmenevästä ja kaikki tuntuu oikealta.

Ja yöllä yksi pojista onkin kadonnut, alkuillasta lauloimme hänen bändinsä kappaleita, minä, tyttö ja kitarasäestys lauloimme scandinavian music groupia, e esittää oman kappaleensa, musiikki vaihtuu reivistä rauhallisempaan.

Lähtöpäivä.
En tahdo.
En pääse edes halaamaan menninkäistä. Tyttöä pääsen. Vieraspoika lähettää viestiä, tulisinko kahville, sydän loikkaa, mitä! Mutta emme ehdikään nähdä ja kaikki jää kesken, kotimatka on pitkä ja nukun kaksi tuntia, herään siihen kun joku haluaa istua viereeni, nostan tavarat pois viereiseltä penkiltä. Juna halkoo kilometrejä pilkkopimeässä. Muistot kaivertavat merkkejään. Miksi piti lähteä. Miksei voinut jäädä.

Kaikkea ei voi edes sanoin kuvata, mutta se on jäänyt johonkin syvälle mieleen, kaikki katseet ja tunnelmat ja muistot, kullattuina, ei makeaa mahan täydeltä ja kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta rakkaus jää, sitä ei saa pois, minä rakastan rakkaudentunnetta. Se on tärkeää. Näin on hyvä. Me tapaamme vielä, sanon vieraallepojallekin niin, ja muille, minä haluan tavata vielä.

Aamulla herään kamalan myöhään ja huomaan varpaassani olevan rakon puhjenneen, sattuu hirveästi ja jään kotiin.
Vaikka ikävä sattuu ehkä enemmän.
Mutta minä menen kohti uutta seikkailua, tunnen sen. Eivätkä he katoa, me olemme saman taivaan alla ja katselemme samoja tähtiä ja hengitämme samaa ilmaa, rakkaus toimii kauaskin.
Yhdessä on kuitenkin hyvä. Parempi. Paras.