Minä haluan jo vihdoin rauhoittua, juurtua paikalleni, jonkun viereen. Maata kesäisellä nurmikolla ja katsella taivasta hiljaa, ei tarvitse puhua, ei tarvitse kiittää. Siinä me ja siinä minä.
Vaikkei ehkä ulkopuolisista vaikuta siltä, koska minä meen ja tuun ja etsin sitä paikkaa jossa voin rauhoittua. Oon tajunnut, ettei siinä ole järkeä. Minä etsin jotain, jota en voi etsimällä löytää. Minä voin löytää sen vain pysähtymällä.
Pitäiskö muka uskaltaa?

Voi oispa kesä. Sellainen, kuin kesän pitää olla. Ei tällainen kylmä ja levoton. Teekin jäähtyi jo pannuun ja ulkona vikisee syksyinen viima. Vaikka minä rakastankin syksyä, mutta en silloin kun on kesä.
Haluan mökille ja rannalle, etsimään itseäni rauhassa.
En oikein tiedä, kuka olen.
Vai olenko edes.

En oikein osaa erottaa sitä, meneekö hyvin vai huonosti. Kaikki on niin neutraalia. Neutraalia neutraalilla tavalla, sillä tavalla että voi vain katsella ja todeta että ahaa, nyt näin. Että voi vaeltaa Itäkeskuksen kauppakäytäviä ja katsella vain eteensä, tältäkö tuntuu rauha vai onko tämä jotakin muuta.
Minä en oikein muista, millaista on olla muuten.
Välillä tuntu hajottavalta. Silloin kun on pakko tavata osastopoikaa. Se vaikutti puhelimessa tasapainoiselta. Mutta sen näkeminen tuntui pahalta pahalta pahalta, sen silmät harhailivat ja se oli jossakin kaukana poissa, vaikka tunsin sen hengityksen ja käden hiuksissani. Mutta ei se ollut siinä. Minä sanoin siitä sille, ja sitten se sanoi että minusta on tullut outo ja epätasapainoinen.
Sanoin sille ehkä vähän pahastikin loppua kohden.
Sillä on tänään synttärit ja se pyysi mut sinne, en voi mennä. Tuntuisi kamalalta. Mielummin menen Falun Gong-harjoituksiin hesperian puistoon.

Parsakaalit ovat kiehumassa vedessä, menen kohta jatkamaan ruuanlaittoa.