No nyt sitten kävi niin.
Perjantaina kaveri täytti 20, se on suuri luku ja nyt hän on lähempänä neljääkymmentä ja kriisejä kuin syntymäänsä, sen kunniaksi minä ostin sille ruusukkeen jossa luki Birthday Boy, se lahjoitti sen kyllä muualle mutta ainakin se oli hauska lahja.
Kahdellakymmenellä eurolla saimme elämämme matkan, minä ja kymmenen muuta, lappu kirveli kielellä, sen alla, sivuilla, bussissa ihmisten katseet harhailivat ja me kuuntelimme Kymppilinjaa.
Pidä mua kädestä sit kun mennään.
Ei se vielä ala.
No mutta pidä silti, ja ollaan sitten yhdessä koko ajan, joohan.

Ja me oltiin, tai minä luulin ainakin.
"Mä sammutan nyt puhelimen, äiti", ja sinne se sammui ja niin teki minunkin puhelimeni.
Istumme sotkuisen kämpän lattialla. Tavara on pudonnut ja siihen se on jäänyt eikä sitä ole nostettu sen koommin, tästä näkee mitä täällä on tehty viimeiset puoli vuotta, pöytänä pahvilaatikko ja kaksi levyä, tietokone.
Nouseeko nää jo.
Mä ainakin huomaan, sanon. Katselen käsiäni, ne muuttuvat vanhoiksi, ei, ei sittenkin nuoriksi, eikun pieniksi, eikun. Pahvilaatikopöytä aaltoilee. Piirrän K:n käsiin, se on se ihana tyttö, piirrän sen tusseilla, sun pitää taas kohta vaihtaa väriä, se kiljaisee ja olen ehdottomasti samaa mieltä, nauramme yhdessä.

Lähdetään metsään, joku keksii.
Minua etoo.
Vähän velloo, kaikki velloo, kaikkialla velloo, värejä, kulmiin muodostuu fraktaaleja ja erilaisia väriyhdistelmiä ja pienoissateenkaaria, en minä tiedä enää mistään mitään, naamojen sisään muodostuu uusia naamoja ja musiikki tuntuu omituiselta, maistuu omituiselta, haisee omituiselta. En laita kenkiä jalkaan, loikimme kylmässä toukokuun yössä, minä pelkissä villasukissa ja housuissa ja topissa, heitin hupparin ja huivin jo maahan, samoin tein mp3-soittimelleni, ajatukset valtaavat pääni.

Oikeastaan en muista kamalasti mitään.
Mutta kuulemma tapahtui näin: minä huusin.
Huusin sanoja, huusin tavuja, omituisessa järjestyksessä, kukaan ei saanut selvää. Minä luulin että K on pieni pesukarhupeikko jolla on raitasukat, ja se näytti ihanalta, todella hyvältä, välillä vähän koiralta, sen nenäkorut, huh, voi ne näyttivät niin hyviltä, ja miten se sylki, sekin näytti niin kivalta, niin niin kivalta.
Ja minä olin aika varma että me olimme pieniä peikkoja metsässä, olimme vapautuneet yhteiskunnasta eikä meitä sitonut siihen enää mikään, edes sanat tai pissahätä tai kengät, vaatteetkaan, ne saivat kaikki mennä, sillä me olimme luoneet itsestämme vain kuvan, jota pidimme yllä, mutta sitä kaikkea pystyi muuttamaan.

Eikä ollut olemassa poliisia eikä susia eikä äitiä eikä isää, se kaikki oli kuvitelmaa, me olimme nyt vapaita, pystyimme elämään talvessa, minä halusin ikuisen oranssinvihreän syksyn joka tuoksui vahvasti pistävältä, ja sitten siellä näkyi sydämiä, ja voi minä tajusin, silmiä oli kaikkialla ja rakkaus on kaikista tärkein, rakkaus, RAKKKAAAUUUSS minä huusin, minä itkin, minä lyyhistyin maahan ja kaivoin multaa, sanoin etten ole koskaan tuntenut näin.
Muistan miltä se multa tuntui. Niin kauniilta. Minä rakastin sitä, minä rakastin kaikkea, minä rakastin Kta ja Rää ja Nää ja Dtä, hetkinen, missä ne olivat, ahaa K oli tuossa, ja se raahasi minua metsään ja me loikimme siellä yhdessä.
Tulimme talon pihaan, meistä se näytti mielisairaalalta, siinä luki että Revontuli tai Universumi tai jotakin, ja ainiin S suojeli niitä pikku universumeita laseissa, N oli kaatanut sinne vihreää boolia jonka oli tehnyt, voi. Universumeita piti suojella ja niiden päälle pistää papereita, hmm.

Tuntui ikuisuudelta.
Käsiä suuni edessä.
En saa happea.
SMA MÄ RAK SYKS MHDI UUIY mitä tahansa yritinkään sanoa, mitä tahansa, sama se mitä, sanoja sanoja sanoja mutta kun ei niitä tullut.
Minut raahattiin sisälle.
En muista kamalasti mitään siitä, miten tulin sisälle, kuulemma huusin ja heittelin tusseja seinille, ja smartieseja myös, N oli lajitellut ne väreiitäin rasioihin. Minulle syötettiin jotain, luulin sitä smartiesiksi mutta kuulemma se oli kourallinen rauhoittavia, ja sitten päälle vettä, minä luulin että se oli alkoholia, ainakin se maistui samalta, kitkerältä ja vahvalta, ja yhtäkkiä upposin kummalliseen hajujen ja makujen mereen enkä nähnyt oikein mitään.
Mutta sitten R tuli siihen, minä revin sen naamaa eri suuntiin, koetin selittää jotakin, se sanoi että PLIIS, PLIIS tyttö PLIIS ja minä luulin että se on pieni ja kiimainen koira joka uikuttaa, ja niin luulin että muutkin ovat, ja sitten tajusin että minullahan on rastat, voi miten kivoilta ne tuntuivatkaan kun ne olivat vapaina.
Ja sitten rentouduin, rauhoittavat alkoivat vaikuttaa, makasin selälläni sängyllä, Rn naama yläpuolellani, ja naaman sisällä uusi naama ja sen sisällä uusi ja silmistä muodostui ikuinen tunneli, minä hoin erilaisia nimiä ja sanoja ja seksihuumeetväkivalta, jotakin, toistelin, luuppasin, selitin, R kuunteli ja rauhoitteli.

Ja sitten yhtäkkiä kaikki oli ohi, pelkästään kummallisia värejä taas kaikkialla, ja hirveä väsymys, R tutki lompakkoani ja minä en tiennyt mistään mitään, menin patjalle makaamaan Kn viereen, K oli tärkeä, se oli kaunis ja ihana ja minun teki mieli suudella sitä tai ainakin halata, sen käteen oli muodostunut kuva, en ollut voinut lopettaa sen piirtämistä.
Silmät kiinni ja pää siniseen tyynyyn.

Naapuri koputtaa ikkunaan.
Me kutsutaan nyt poliisit. 
Peitto korviin ja polvet hienolle kerälle, ei kukaan kuitenkaan huomaa.
"Ei ne poliisit tulleetkaan, lähdetään"

Ja kuulemma juuri sillä sekunnilla:
POLIISI
ne tulivat ovesta sisään ja huusivat, minä nukuin. Ne herättivät Kn ja tarkistivat ihmisiltä papereita, etsivät huumeita, mitä tahansa, ne saivat toisen Kn, se oli hatkoissa laitoksesta. Ne eivät löytäneet mitään muuta.
Eivät mitään.
Eivät herättäneet minuakaan.












Ja sitten minä nukahdin oikeasti.


Heräsin aamuaurinkoon, se paistoi silmään, D ja R kuuntelivat musiikkia. Avasin silmät, mitä, eikö täällä olekaan muita, kamala päänsärky vain ja puutuneet jäsenet, vähän hävetti.
Mmh paljonko kello on? 
Viisi, sanoo R.
VIISI? Viisi. Päivällä.
Minä olin nukkunut varmaan yli 12 tuntia, huh, äkkiä keräsin kamppeeni kasaan, missä on lompakko ja missä se ja missä tuo, kamala kun väsytti ja villasukatkin jäivät metsään.
Nukahdin uudestaan bussiin, kävin Maailma Kylässä-festareilla nopeasti, näytin kuulemma siltä kuin olisin pilvessä, vaikka olin vain aivan saatanan väsynyt, en tiennyt vielä silloin miksi, menin kotiin ja nukahdin, nukuin koko seuraavankin päivän, minulle soiteltiin koko ajan ja ystävät luulivat minun kuolleen, äidille sanoin että olen kipeä, niin olinkin, yöllä ulkona roikkuminen nosti minulle kuumeen ja kamalan päänsäryn, tai sitten se johtui jostakin ihan muusta.


"Onneksi sä oot taas!" sanoi K kun soitin sille sunnuntaina illalla, ne sanat kuulostivat ihanan hyviltä, voi K sinä taidat välittää, ainakin minä välitän.