Aikojen muuttuminen

Miten voi ihminen olla näin hukassa.
Vain paluu menneeseen auttaa, mutta tuntuu että siihenkin jää jumittamaan niin väärällä tavalla. Muistelee ihmisiä, aikoja, tapoja, valoja, hymyjä ja tunteita, unohtaa sen oleellisen, sen että se on oikeasti ollut. Se, että se on ollut, se tulee olemaan mun mukana aina. Se on kerran ollut, joten se on aina, ei ehkä siten kuin se joskus oli.

Minun on ikävä ihmisiä, vaikken tiedä onko minun sittenkin ikävä lähinnä sitä mielikuvaa ihmisestä jonka koen täydelliseksi.
Kaupungista jonka koen täydelliseksi. Tunteista, jotka koen täydellisiksi, kuuluviksi, joita ikävöin, kovin.

Samalla ikävöin sitä uutuuden tunnetta. Ehkä minä otan asiat nykyisin liian itsestäänselvyyksinä, enkä halua sitä, ei mikään ole koskaan itsestäänselvää!
Miksi en nykyään kuitenkkaan tunne sitä samaa menemisen iloa, uutuutta, sitä vilpittömyyttä?
Ei siihen pidä jäädä jumittamaan, mutta kun minä haluan ne ajat takaisin.

Miksi järki sanoo toista ja tunne toista.
Se on se minun perimmäinen ongelmani, ehkä, se on aina ollut. Miksi miksi miksi.

Blogin vanhoja kirjoituksia on kovin kipeä lukea.
Tällä hetkellä musta tuntuu että mä olen ollut hetken aikaa todella hukassa, ja alan taas löytämään itseäni. Miksi näin, sitä en tiedä. Ehkä se johtuu kesästä. Minä voisin sanoa vihhaavani kesää. Silloin minä vain menen enkä keskity.
Mutta onneksi tulee syksy, silloin alkaa vallita rauha, silloin on aikaa ajatuksille ja inspiraatiolle, silloin voi taas palautua. Silloin selkäpiissä alkaa kihelmöidä ja varpaissa kutkuttaa, kaikki on valmista.

Ehkä kesä on muutoksen aikaa, sellaisen todella nopean muutoksen, kyllä se varmaan onkin niin.
Mutta kun mun mieli on jo sen muutoksen edellä. Vai takana?
Voisin vain itkeä sitä, miten kaikki oli joskus toisin, ja kyllä minä sitä silloin arvostinkin, mutta osasinko aavistaa että se olisi joskus mennyttä.


Minä en ole väleissä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. T, miksi meidän tarvitsee aina riidellä.
Koska siinä mukana meni vahingossa suuri osa elämää, en edes tajua miksi, mutta meni. En tajunnut kaipaavani, mutta kaipaan. Tuntuu, että olen lähestynyt tiettyjä asioita jälleen väärästä kulmasta.
En ole hetkeen tuntenut kuplivaa iloa sisälläni. En toisen lempeää kosketusta vartalollani. En.

------ perhonen lentää jostakin sänkyni alta, uskon että se on merkki.
Se oli valkoinen perhonen ja sen liitely oli kepeää.

Itkettää, voisin olla se mitä  joskus halusin olla, joskus olinkin.
Voisin olla yhtä herkkä ja iloinen kuin yhdessäkin vaiheessa, katsoa taas Menninkäistä silmiin. Mutta en tiedä osaisinko enää katsoa samalla tavalla. Silloin katsoin kuin pieni keiju, nyt katsoisin kuin pieni eläin, sellainen nöyrä mutta jotakin kokenut, sellainen minkä turkki olisi vähän takkuinen.
Kaipaan sitä yhtä tiettyä tuoksua, sitä mitä koin joskus viimesyksynä ja talvena aika paljon. Sekin oli ehkä täynnä kaipausta ja muutosta, mutta myös Hetkiä.

Mutta ne ihmiset katselevat vieläkin kanssani samoja tähtiä.
Niin mutta eivät ne ajattele enää samoin, tunne niinkuin minä, nekin ovat liikkuneet eteenpäin.
HUH.
Ne - KIN.
 Minäkin. Nekin. Huh, ehkä sittenkin, asioiden kuuluu muuttua, muutos on ainoa varma. Vai onko?

Mutta miksi se on joskus niin vaikeaa.
Miksen minä enää tutustu ihmisiin niin vilpittömästi, koe heitä heti kiinnostaviksi ja hienoiksi.

Hare Krishna-munkkikaverini on jättänyt temppelin. Se on nyt jossain, luoja ties missä, näin sitä kyllä silloin kun olin metsäreissullani kaksi viikkoa.