Metsäreissu

Huomasin etten ole kertonut tästä tärkeästä tapahtumasta.


Kuvitelkaa sellainen Paikka. Sinne vie vain pieni polku metsässä, yli kahden pienen puusillan, sellaisen puron ylitse rakennetun. Metsä on vihreä ja kaukaa kuuluu ääniä.
Tapaat ihmisiä, tiedät että he ovat tulossa samaan paikkaan. Ensimmäinen, mitä heidän suustaan kuulet:
Welcome home.

Vaikka en ole hetkeen tuntenut sydämenräjähdystunnetta, olin siinä hetkessä kauhean onnellinen.

Polun päässä on puihin kiinnitetty kyltti, WELCOME HOME, siitä roikkuu naruja joissa on helmiä ja käpyjä.
Seuraavana näet kylän. Suuri tiipii, pari pienempää, telttoja, kaikki metsän keskellä. Lapset istuvat ringissä syömässä, pieni tyttö loikkaa eteen ja kumartaa, welcome to ting se sanoo täydellisellä englannilla, vaikka myöhemmin selviää että se on suomalainen ja alle nelivuotias.

Naiset laittavat ruokaa, joku pilkkoo puita. Ihmisiä makoilee rannalla ja teltoilla.
Minä menen yksin istumaan keskelle idyllisenpehmeää hiekkaa. On lämmin, aallot solisevat rannalla, lokki lentää jossakin, nukkuva vieressä vaihtaa asentoa.
Minä olen niin yksin.
Pieni tyttö tulee takaisin, tarttuu koruuni ja kysyy saako sen omakseen. Ensimmäinen ihmiskontaktini koko leirissä. Höpsöttelen hänen kanssaan pitkään, leikimme prinsessaa ja rakennamme linnaa tytön jalkojen päälle.

Ensimmäinen ilta menee migreenin kourissa. Silmiä särkee, päätä särkee, mikään ei ole ennallaan, tekisi mieli vain kuolla pois tai lähteä täältä kaukaa, upota tavalliseen arkeen, juosta pakoon näitä ajatuksia.
Nostan enkelikortin ystävältäni. You're on the right path, siinä lukee, the messages you've received are leading your way. 
Ensimmäisen yön nukun rannalla viluissani. Nukahdan nuotion lämmön viereen, yöllä korvissa inisevät hyttyset ja aamulla herään sorsapoikueen kaakatukseen.
En tunne seuraavanakaan päivänä olevani kotonani, aika matelee eteenpäin, on nälkä, ei tekemistä, ihmiset lipuvat ohitse ja minä olen omassa kuplassani, en pysty rauhoittumaan juttelemaan kellekään pidemmäksi aikaa.
Olen hiljaa ajatuksineni.

Pikkuhiljaa saan niitä koottua. Sitä mukaa pystyn keskustelemaan ihmisille. Tapaan ihanan pojan jolla on kauniin siniset silmät, yllätyksekseni hän kertoo olevansa Oulusta. En ole uskoa, mitä tämä on. Keskustelemma ja pohdimme syvällisiä auringonnousua katsellessamme.
Rummutamme yhdessä yöllä, kumpikaan meistä ei ole rummuttanut kunnolla aiemmin, mutta rytmi vain soljuu. Jälkeenpäin taitojani tullaan kehumaan, oho.

Tutustun muihin ihmisiin, joista olen aina kuullut kavereiltani.
Lähennyn Valonaisen kanssa. Olen tuntenut sen jo hetken aikaa, nyt olemme kuin sisarukset. Samoin erään toisen kanssa. Monen muunkin.
Kipaisen Helsingissä hakemassa mukaani lisää tavaroita, ostan samalla teltan. Nukuin pari yötä isossa tiipiissä, jossa nukkui myös pieni hippipoika, se oli ihan suloinen vaaleine rastoineen, se nukkui kerällä keltaisessa seinäkankaassaan, siinä oli tribaalikuvio.
Tämä poika jakaa telttani loppuleirin ajan. Sattumalta, me vain juttelimme jotakin, tunsimme olevamme aika samalla aaltopituudella, kerroin tyhjästä teltastani ja hän oli valmis tulemaan nukkumaan sinne, yöt tiipiissä olivat kylmiä ja tuulisia.

Nukumme vierekkäin, välissämme kynttilä ja suitsuke, minä olin koristellut telttaa pojan tusseilla ja kerännyt teltan ympärille muunmuassa sulkia ja hienoja luonnonmonumentteja, tein myös alttarin ovenpieleen ja askartelin suuren unisiepparin ja pentagrammikoristeen, siepparin annoin eräälle pienelle tytölle joka osoittautui fanikseni, se toi minulle kaikkea pientä ja piristävää ja lahjoitti muunmuassa äitinsä kirjoittaman kirjan, ja minä kannoin sitä reppuselässä, sitä tyttöä, en kirjaa, ja me nauroimme yhdessä vaikkemme puhuneetkaan samaa kieltä, ja sytytimme tulta ja kaikkea.
Kaikki luulivat että minulla ja sillä pojalla oli suhde tai edes jotain juttua.
Me vain nautimme toistemme seurasta, se oli enemmän sellaista veljellistä.
Luimme yhdessä yöllä yrttikirjoja ja puhuimme shamanismista ja matkustelusta.
Heitimme myös härskiä läppää, joimme kaakaota ja söimme suklaata ja karkkia aivan liikaa. Nauroimme yöllä pitkään ja katselimme teltan ikkunasta ulos, kuvittelimme sen olevan telkkari, sieltä tuli paljon parempaa ohjelmaakin, muunmuassa auringonnousuja ja -laskuja, ihmisiä, tarinoita lipui ohitse, joku kuiskutteli salaisuuksia ja pikkulapset leikkivät innoissaan.

Minä menin saunaan alasti, leirissä oltiin muutenkin paljon alasti, eikä se häirinnyt ketään, me tanssimmekin alasti, ja vaatteetkin päällä, minä tanssin niin monta iltaa, melkein kahden viikon verran, putkeen, etten enää loppuajasta jaksanut kamalasti.
Minä en tuntenut häpeää ruumiistani vaikka olin alasti.
Minä autoin ruuanlaitossa, tein lettuja, piristin ihmisten päivää jäätelöllä.

Seikkailin metsässä toisen vaalearastaisen pojan kanssa, söimme ketunleipiä ja istuimme ilta-auringonvalossa, se siivilöityi metsän lehtien läpi kauniisti.
Illalla rannalla oli kuitenkin taas yksinäistä. Ihmiset istuivat vierekkäin, syleilivät toisiaan, oli idyllistä ja aurinko laski, joku uiskenteli meressä, toinen meloi kajakilla.
Minä istuin yksin rannalla ja katselin kaihoisana horisonttiin. Itikat söivät käsivarsiani, mutten enää edes huomannut sitä, tai välittänyt. Joku soitti kaunista instrumenttia, se oli rummun näköinen mutta kuulosti lähinnä kellojen kuminalta. Kaikki oli niin täydellisesti. Melkein kaikki.

Metsässä oli ikimuistoista, kuitenkin.
Ruokapiirit olivat ihania. Ruoka oli loistavaa.
Ja sitten oli workshoppeja, minä osallistuin kuuntelemaan muunmuassa ayurvedasta ja menneisyyden irtipäästämisestä. Jälkimmäinen oli vapauttavaa, toivon että prosessi olisi vieläkin käynnissä, onhan se.
Minä kirjoitin paperille, jonka poltimme yhdessä nuotiossa, myös erään nimen.
Se oli Oulupojan nimi, sen Vieraanpojan, sen jonka luulin olevan minun Hän.
Ja sinne meni se, tuleen, katselins en palavan. Unohtuisipa se muistokin, jota olen pitänyt yllä. Turhaa kidun siinä aatteessa, niin ajattelin, katsoin Valonaista silmiin, se onnistui, kai!

Reissuun mahtui niin kauniita hetkiä, ettei niitä voi sanoin kuvata, ei saa, siksi kamerankin jätin kotiin, en minä uskaltanut mitään kuvata, taika olisi mennyt rikki.
Paljon yöllisiä juoksuja, teetä, soijapopcorneja, lettuja, suklaamoussea, luonnonmukaista ruokaa, raakaravintoa. Paljon tietoisuutta ja valaistuneita ihmisiä, Maaäidin pelastamista meditoiden, se healing-reissu oli hurja, meinasin loppuvaiheessa olla jo kovin voimaton.
Paljon chaita, kaukaisia telttoja ja unelmia, syvällisiä keskusteluja, mustasukkaisuutta toisten osalta, ahdistusta omalta osaltani.
Ja paljon kauniita silmiä, miten siellä jokaisella olikin niin kauniit silmät!








Ja ainiin, olihan siellä sekin mies, joka väitti olevansa minä. Se oli oikeassa, kun se sanoi että  me tapaamme vielä. Niinhän me tapasimme, ei se varmaan muistanut minua mutta minä kyllä muistin sen.

Takaisinpalatessa radiosta alkaa soimaan ihana kappale, sellainen luopumisbiisi, istumme asuntoautossa ja katselemme ulos haikeina, maalaismaisemat vyöryvät ohi, syömme itsemme täyteen aitoa voita ja näkkileipää.

ps. kävin kanssa turun keskiaikamarkkinoilla, ostin sieltä joitakin juttuja. Hurr! Tapasin myös yhtä tyyppiä jonka olin tavannut siellä metsäjameissa, se oli hurjan hauskaa taas voi!